Lukemattomat ovat ne vaikutelmat, jotka matkustaja saa vähänkään tässä
maassa liikkuessaan. Oudoksestaan ovat ne niin voimakkaita ja
huumaavia, että kestää päiviä itse kuhunkin seutuun tultua ennenkuin
ehtii ne selvittää itselleen. Pitkät ajat tuntuu siltä kuin
takaraivossa olisi jonkinlainen kovaksi kivettynyt kudos, jota ei
koskaan luule voivansa päästä auki kerimään.
Mutta kaikista vaikutuksista voimakkaimpia oli kuitenkin ensimmäinen,
jonka sain silloin, kun tunsin olevani Italiassa.
Olimme lähteneet Itävallan ja Italian rajalta vuoristosta laskeutumaan
Lombardian tasankoja kohti. Maisema oli kuitenkin vielä jonkin aikaa
sama kuin se oli ollut Itävallan puolellakin. Laaksot olivat lumen
peitossa, vuorten rinteillä näytti puroja kuohuvan ja putouksissa vesi
keltaisena vaahtona kulkevan, mutta kun niitä tarkemmin katseli,
olivatkin ne liikkumattomina ja juoksuunsa jäätyneitä. Turkki päällä
siellä liikkuivat ihmiset ja reellä ajettiin rinteitä pitkin
luikertelevilla teillä.
Juna kiiti kauheata vauhtia alaspäin. Jarrut vonkuivat vaunun pyörissä
niin, että tuntui siltä kuin ne pikemmin olisivat liukuneet kuin
pyörineet. Kun olisi ollut edes suora mäki laskettavana. Mutta se
mutkitteli nyt alas niinkuin oli äsken mutkitellut ylös, nakkasihe
milloin yhdelle puolen laaksoa milloin toiselle, puski milloin tunnelin
seinään milloin siitä ulos ja näytti vain vauhtinsa avulla pysyvän
kiinni kohtisuorissa kallioissa.
Siinä menossa ei kauan kestänyt ennenkuin lumet hävisivät ja maisema
alkoi saada uusia muotoja. Puuhuoneet katosivat ja sijaan tuli kivestä
rakennettuja kyliä. Samalla tein sen huomion, että vuorten rinteiltä
väheni metsät. Pitkät matkat oli vain kaljua ruskeata kalliota, joka
monissa paikoin oli murennut kuin rapakivi. Sitä mukaa tulivat
näköpiirin ääriviivat pyöreämmiksi ja pitkulaisemmiksi, joka kaikki
ennusti sitä, että oli tulemaisillaan alanko. Rautatien myötämaat eivät
myöskään olleet niin törmäisiä kuin ennen. Tie oikeni oikenemistaan ja
löysi jokilaaksoja, seurasi niitä ja sen mutkat kävivät
pitkäveteisemmiksi.
Uupuneena yön valvomisesta ja alituisesta katselemisesta vetäysin pois
ikkunasta ja paneusin pitkälleni nukkuakseni.
Lienenkö siinä nukkunut muutamia tunteja, kun heräsin ja--heräsin
Italiassa.
Lukemalla entisaikain kirjailijain kertomuksia heidän tulostaan
Italiaan olin kuvaillut, että se tapahtuisi vähitellen ja asteittain,
että ensin tulisivat ensi tuulahdukset ja sitten toiset, kukin vähän
voimakkaampana, kunnes vihdoinkin oltaisiin Italiassa, oikein
tietämättä, missä se oli alkanut. Olin jo edeltäpäin siitä nauttinut.
Mutta näinä nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, että kun nukkuu
yhdessä maassa, niin herää jo toisessa. Enkä tahdo sanoa, että nautinto
siitä olisi pienempi.
Kun olen avannut vaunun ikkunan ja nojautunut siitä katselemaan ulos,
en tosin ensin näe muuta kuin pienen aseman ja muutamia talonpoikia,
jotka seisovat häkkiaitaa vastaan nojaten ja katselevat junaa sillä
joutilaan ihmisen katseella, jolla he arvatenkin joka päivä samanlaista
junaa katselevat. Aseman takana on laakea kenttä, jonkinlainen harvaan
ja säännöllisesti istutettuja puita kasvava pelto, jonka ruskeasta
pinnasta pistää esiin mataloita, valkoisia rakennuksia. Siinä ei ole
vielä mitään erinomaista.
Mutta missä on lumi ja missä ovat vuoret?
Ennenkuin kuitenkaan ehdin siihen kysymykseen vastata, tunkee eräs
toinen vaikutus päälleni ja saa minut vähäksi aikaa kokonaan valtaansa,
niin kokonaan, että se melkein herpaisee sielun ja ruumiin ja sulattaa
ne kuin yhteen. Ja se on ilma ja sen ilman ihana tuoksu, joka sen
tekee. Kukkain tuoksua se ei voi olla, sillä kaikki on ympärillä
kulona. Heilimöivän ilman hajua ei myöskään, sillä vilja on jo aikoja
sitten korjattu. Eikähän täällä ole myrttipuitakaan, jotka sen tuoksun
antaisivat. Mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ne kaikki ja kaikki
maailman suloisimmat lemut yhteensä olisivat alkaneet maasta kohota ja
ilmaan levitä. Heikosti muistelen sen joskus ennen tunteneeni tyyninä,
kuivina kesä-iltoina siellä kotona, kun jostakin kaukana palaneesta
suosta tai metsästä tai kaskesta kantautuu niiden ilman autereeseen
yhdistynyt lemu. Mutta tämä on hienompaa, puhtaampaa ja niin sanoakseni
jalompaa. Se on jotakin vahakynttilän ja suitsutuksen sekaista, sen
voisi myöskin ajatella nousevaksi ruusupuista tehdyn rovion sijalta;
mutta arvatenkin on se vain itse maan mehua ja noiden hedelmäpuiden
hengitystä.
Tekisi mieli sulkea silmät, estää näköaistin sekoittamasta sitä
tunnelmaa, johonka ainoastaan hengittämällä voi tulla. Mutta silmä
hakee sekin osansa ja löytää sen.
Lumi ja vuoret? Äskenhän olimme niiden keskessä, mihinkä ne nyt ovat
joutuneet?
Tuollahan ne ovatkin... Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin
katsellen näkyy ensin tuossa lähellä olevan sillan kaaret ja vähän
edempänä toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tietää, kuinka
monta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alitse siintää muutamia
majoja ja jokin tuuhea puu. Ja ylitse ... siellä ovat vuoret ja lumi.
Nuo julmat jättiläiset, jotka äsken olivat tukehduttaa syleilyynsä,
jotka tuntuivat niin kömpelöiltä, raaoilta ja epäystävällisiltä
huokuessaan kylmyyttään ja kolkkouttaan, ovat nyt muuttuneet hienoksi,
lempeäksi, herttaiseksi kaukaisuudeksi. Se on leveä, sinisen ruskea
ryhmä, joka asteittain kohoaa ja kohotessaan väriltään vaalenee. Siinä,
mihin aurinko sattuu, on vaaleita pitkulaisia pilkkuja. Kuta ylemmä
silmä nousee, sitä enemmän niitä ilmaantuu ja viimein ne muuttuvat
yhdeksi ainoaksi lakanaksi. Lakana on silkkiä, ja pinnat, joita se
peittää, hohtelevat kuin sametti. Silmä luulee tuntevansa samaa
hyväilyä kuin minkä tuntee käsi, kun se silkkiä ja samettia hivelee.
Siinä näkee ensin vain värejä niinkuin gobeliinimatossa, mutta kun
vähän aikaa sitä tarkastaa, niin esiintyvät muodot ja pienetkin
yksityiskohdat lähempänä rinteillä: vaaleat kirkontornit ja pienet
kaupungit, matalat selänteet ja vähän korkeammat mustemmat metsät ja
lumiset lakeudet niiden välissä.
Mutta kaikkein ylimpänä on itse rajaviiva. Ja se rajaviiva saa minut
yhdessä hetkessä ymmärtämään kaikki, mitä on sanottu, ja mitä olen
nähnyt Italian taiteesta: sen hienoudesta, sopusuhtaisuudesta,
ihanteellisuudesta ja muotojen puhtaudesta. Se tuskin erottuu tuo viiva
taivaasta ja pilvistä. Mutta se erottuu siitä kuitenkin kuin tuskin
näkyvä liitos maan ja taivaan välillä. Samalla kun se on toisen
viimeinen huippu ylöspäin, on se toisen ensimmäinen aste alaspäin. Enkä
minä enää ihmettele, miksi ne vanhat mestarit katsoivat luonnolliseksi
sovittaa samaan kehykseen taivaat ja maat ja asuttaa ne molemmat ja
miksi heidän taulunsa kuitenkin tuntuvat niin inhimillisen
luonnollisilta.
Junan taas kulkiessa eteenpäin poistuu maisema poistumistaan ja
laskeutuu alppien ääriviiva yhä alemma, muuttuen lopulta
sinenpunertavaksi aallon harjaksi, joka ei liiku, mutta kuitenkin elää
--niinkuin vanhoissa freskomaalauksissa elää suuren taiteilijan vetämä
kauneuden viiva vielä sittenkin, kun vuosisatain vaikutukset ovat siitä
kuluttaneet pois sen värit ja aivan näkymättömiksi hanganneet niiden
hellemmät vivahdukset.
1893.