On ilta myöhä, kun lähdetään Wienistä etelään päin.
Sinne tullessa on halu päästä päiväiseen etelään kiihtymistään
kiihtynyt. Yhtä samaa suomalaista talvea oli ollut melkein sinne
saakka. Unkarikin, jota palanen vilahdukselta sivuutettiin, näytti
lumen peittämältä tasangolta. Ja Wienissä oli lunta yhtä paljon kuin
Helsingissä tammikuun pyryjen aikana. Miehen korkuiset kinokset
kohosivat likaisina ja rumentavina. Jos tässä mieli päästä kesämaahan,
niin täytyy kiirehtiä.
Mutta ei juuri siltä näyttänyt, että pian oltaisiin etelässä. Junassa
oli kylmä ja seura kolmannessa luokassa aivan kotimainen. Ihmeellistä
sentään, kuinka ihmiset kaikkialla ovat samannäköisiä. Puhumattakaan
herrasväestä ja keskisäädystä, näyttävät talonpojatkin olevan samaa
sukua. Niitä on junassa useita. Ne ovat jostakin Etelä-Itävallan
vuoristosta ja pukuna niillä on housut selvää sarkaa ja turkki
lammasnahkaa. Eivät juuri paljon puhu toisilleen, istuvat ja tupakoivat
ja evästään syötyään paneutuvat penkille pitkäkseen. Epäilemättä on
heillä vuoristoissaan samanlainen elämä kuin meillä järviemme ja
jokiemme rannoilla: karu luonto, kylmät talvet, leipä tiukassa. On
tuossa sentään muuan mies, joka näyttää vähän erikoisemmalta. Hänellä
on koukkuisempi, etelämaalaisempi profiili, parta musta, silmät ruskeat
ja valppaat ja vilttihatussa höyhentöyhtö. Kuvailen, että hän on
vuorimaiden metsästäjä, kauriiden ampuja. Ja tuon tuostakin katsastaa
hän ikkunasta ulos. Luonto näyttää vetävän häntä niinkuin sitä, joka on
tottunut sitä rakastamaan sen seurassa eläessään.
On yö, mutta onneksi sentään paistaa kuu ja maisema on mitä
harvinaisin. Matkakirjan mukaan pitäisi rautatiematkan Wienistä Italian
rajalle olla harvinainen niillekin, jotka ovat paljon maailmata
nähneet, eikä ainoastaan minulle, joka en ole nähnyt muita vuoriseutuja
kuin Puijot ja Kolivaarat. Semmering-radan sanotaan olevan maailman
omituisimpia ja suurenmoisimpia.
Tasangolla oli vähän aikaa lumi kadoksissa, siellä täällä vain pellon
ojien pohjassa kiilui jokin vanha kinos. Mutta pian on maisema taas
täysin talvinen. Vaivoin saapi ikkunanruudun sulana pysymään siihen
hengittämällä. Se, minkä siitä näkee, palkitsee kuitenkin sen pienen
vaivan, minkä se tuottaa.
Juna kulkee laaksossa kahden kukkulajonon välissä. Kun taivas on
pilvessä eikä kuu pääse esille, erotan vain haamut kukkuloista. Ne ovat
vielä loivia, niiden rinteillä on kai viljelyksiä, koska metsäin
välissä on aukkoja. On siellä kyliä ja kaupunkejakin, joista tuikkaa
tulia. Mutta ihmisiä ei näy pienillä asemilla enemmän kuin meillä
kotonakaan. Ja kun asemahuoneen takana kasvaa härmäinen koivu ja
kuusien oksat oikeavat lumen alla, niin ei voi kuvailemallakaan
kuvailla, että olisi lähes viikon päivät matkustanut melkein suoraan
etelää kohti ja että huomeniltana olisi jo määrä soudella gondolassa
Venetsian laguuneja pitkin.
Yhä kauemmas näyttää kesämaa poistuvan. Vedän kasvoni pois ikkunasta,
nojaan penkkiini ja panen tupakan. Sen sammuttua menen hetkeksi unen
horroksiin, nukun ehkä tunnin tai toista, kun herään--Kuusamossa.
On ensiksikin niin kylmä, että puistattaa sielua ja ruumista. Sitten ei
näy ikkunasta niin mitään, sillä se on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja vetäytynyt paksuun riitteeseen. Ja kun vihdoin saan sen sulaksi,
luulen olevani varma siitä, että ollaan kaukana Kajaanin takana.
Laakso on jäänyt tuonne alas ja juna kohonnut vuoren kylkeä kiipeämään.
Oikealla puolella on jyrkkä metsäinen rinne. Vasemmalla on huimaava
putous, niin että näyttää siltä kuin kulkisi kuusien latvoja myöten. Ja
alhaalla luminen tasanko, josta ei tiedä, onko se peltoa, niittyä vai
jäätynyttä järveä. Tasangon toisella puolen on samanlainen vuori kuin
mikä on tämä, jota juna kulkee. Sen takana on samanlaisia, jotka jo
selvästi erottaa selvinneeltä taivaalta paistavan kuun valossa.
Mitä mahtavia tuntureita ne ovatkaan! Kuusta ja mäntyä ne kasvavat, ja
niiden muodostuskin on tuttu suomalaisen silmälle. Se on kuin onkin
tämä meidän kotoista alppiseutua. Hyvin harvassa häämöttää jokin maja
tai pienempi kylä ja ehdottomasti tulee ajatelleeksi, etteivät kai ne,
jotka ovat tämän rautatien rakentaneet, ole rakentaneet sitä
paikallisliikkeen takia, sillä mitäpä hyötyä olisi muulla maailmalla
yhteydestä näiden kivikkomännikköjen kanssa.
Mutta sinne jäävät pian kuvailut Kuusamosta ja kotimaasta.
Juna on yhä vaivalloisemmin ahertanut ylöspäin päästäkseen. Muutamalla
asemalla on valjastettu kaksi veturia eteen, mutta ei vauhti siitäkään
ole suuresti enentynyt. Tehtävä matka ei olekaan leikintekoa.
Mäkirinteet ovat muodostuneet vuorien kyljiksi. Kuta ylemmä on noustu,
sitä ylemmä nousevat huiput. Ollen äsken pyöreitä ja lempeitä, ovat ne
nyt kulmikkaita, jyrkkiä ja uhkaavia. Paljas puuton kallio putoo
mustanpuhuvana huimaavasta korkeudesta, melkein yhdensuuntaisesti
vaunun seinien kanssa yhtä huimaavaan syvyyteen.
Viljelyksestä ei näy paljon jälkiä. Jollakin niityntapaisella
pyörylällä on pieniä heinäsuovia, jotka hukkuvat lumen alle. Mutta sen
sijaan ilmaantuu kallioiden huipuille ja kuilujen reunoille
haaveellisia, kummallisia muotoja, jotka vasta useamman nähtyään silmä
viimein ymmärtää selittää vanhoiksi ritarilinnoiksi. Kuta
louhuisemmaksi tulee maisema, sitä tiheämmässä niitä näyttää olevan.
Jos olisivat ajat entiset vanhat, niin varmaan saisimme monet
matkaverot maksaa ennenkuin pääsisimme niiden ohi.
Tie ei enää pääse suorasti nousemaan, sen täytyy kiertää kuin
karjanuran. Parastaan tehden menee se pitkissä kiemuroissa vuoren
ympäri, nousten ja yhä vain nousten. Pari kolme kierrosta tehtyään
saman keilan kylkiä pitkin ei sen matka eteenpäin ole ollenkaan
edistynyt. Mutta sen täytyy päästä eteenkinpäin, päästä tuolle toiselle
vuorelle, jonka rinteillä hanget kuunvalossa kimmeltävät. Eikä siinä
muu auta kuin harpata kuilun yli, joka erottaa vuoren toisesta. Sitä
varten on siinä kaksi kaitaista rautariukua, joita myöten juostaan
toisen vuoren rintaa vasten kuin putoamisen pelossa ja niin kiirettä
vauhtia, että juoksuunsa jäätynyt koski satain askelien syvyydessä
tuskin ennättää silmään tarttua.
Toisella vuorella alkaa sama leikki, sama kiertokulku ja sitä seuraa
sitten samanlainen harppaus kolmannelle ja niin aina eteenpäin. Viimein
näyttävät veturit kuitenkin tähän kiipeilemiseen kyllästyvän. Matka
heidän mielestään edistyy ehkä liian hitaasti vai hermostuttaako heitä
kenties kulku ammottavain kuilujen yli.
Sillä kuin yhteisestä tuumasta puskevat he yht'äkkiä päänsä
pystysuoraan kallioon ja laskevat sen läpi kuin pyssyn luoti läpi
lahoneen seinän. Ja kerran siihen keksintöönsä päästyään innostumaan
eivät heille enää muut keinot näytä kelpaavankaan. Tunneli seuraa
tunnelia, tuskin on yhdestä päästy, niin jo toiseen upotaan, ja jos ei
siihen ole tilaisuutta yhdellä puolen laaksoa, niin haetaan puhkaistava
vuorenseinä toiselta puolen.
Sillä välin on kuukin päässyt pilvistä vapaaksi ja paistaa nyt
vuoriseudun kirkkaassa yöilmassa kirkkaampana kuin minä sen koskaan
ennen olen nähnyt. Se on vanha ilotulittaja ja tietää, milloin sen on
edullisinta esiintyä. Hyvin se on laskenutkin jättäessään
ilmestymisensä siihen asti, kunnes me ehdimme tulemaan
tunneliseuduille. Vaikutus, joka syntyy, kun pilkkopimeästä umpiosta
yht'äkkiä puhallutetaan mitä heleimpään kuutamoon, jossa vuoret kuin
ukkospilvet vyöryvät toistensa hartioilla ja jossa valo ja varjo
vaihtelevat, on niitä, joita ei kernaasti käy kuvaamaan.
Koko yön kestää tätä nousua. Ja kuta ylemmä tullaan, sitä korkeammiksi
ja paksummiksi kasvavat vuoret, sitä likemmin ne liittyvät toisiinsa ja
sitä ahtaammiksi käyvät laaksot, muuttuen lopulta vain halkeamiksi.
Lumikinokset kasvavat samassa määrässä. Paikoitellen näyttää siltä kuin
mentäisiin alasvyöryneiden kinosten läpi. Muutamia päiviä sitten oli
kaikki kulku keskeytynyt, kun rinnettä alas syösseet lumivuoret
sulkivat väylän ahtailla solateillä.
Aamu alkaa koittaa. Yö on kulunut pikemmin kuin sitä ehti ajatellakaan.
Päivän valjetessa pysähtyy kulkue pienelle asemalle, joka on korkein
paikka tällä välillä ja jota ylemmä ei tarvitse enää pyrkiä. Siellä on
hiljaista ja juhlallista. Melkein kaikki junassa olijat nukkuvat.
Ainoastaan muutamia rautatievirkamiehiä liikkuu asemasillalla
sill'aikaa, kun hienoääninen sähkötiuku yhtä mittaa soi asemahuoneen
seinässä.
En malta olla hiipimättä ulos. Taivas on kuulakka, lumi narskahtelee
jalkain alla. Ensiksi en erota muuta kuin asemasillan katoksen, jossa
on vielä puolipimeä. Kuljen sen päähän ja näen, että on pysähdytty kuin
mahdottoman suuren jättiläisuunin pankolle, johon asema on kiinnitetty
kuin linnun pesä. Vuorenhuippua ei kuonnu näkymään, mutta sen rinne
melkein riippuu pään päällä. Katsahdan toisaalle. Siellä on taas toinen
samanlainen vuori, yksi ainoa keskeytymätön lumipatsas, ja takana ja
kupeella lukematon joukko samanlaisia. Silmä mittailee niitä
puolihämärästä laaksosta aina ylös huippuun, jossa aurinko jo punaisena
ruskona ilmaisee tuloaan.
Ne vaikuttavat melkein kuin hirviöt, ne eivät tunnu ainoastaan eläviltä
olennoilta, vaan puolijumalilta. Linnoja ja kyliä siellä täällä. Mutta
ne ovat niin turvattomia ja pieniä, että vuori ainoastaan säälistä ei
pudistane niitä pois.
Juna seisoo kauan. Veturit ajetaan talliinsa saamaan ansaittua lepoa.
Sijaan tuodaan toinen, nyt enää vain yksi, sillä tästä alkaa alamäki.
Sitä tehtäessä kuluu aikaa jokin puoli tuntia. Sillä välin punettuvat
punettumistaan vuorten huiput. Valoa heijastuu laaksoonkin.
Aamuhämärässä esiytyy siellä yhä useampia taloja, kyliä ja kaikkein
alimmaisena pieni kaupunki, jonka keskestä pistää esiin kirkontorni,
kumpuilee savukiemuroita lämpiävien huoneiden piipuista ja kuuluu
heikkoa, himmeätä ääntä alkavasta liikkeestä.
»Fertig!» huutaa junan johtaja, toinen puhaltaa jahtitorveen, veturi
viheltää ja me lähdemme tästä puoleen laskeutumaan yhtä jyrkkää tietä
alas kuin olimme tähän asti nousseet sitä tänne ylös.
1893.