junalla muutamalle lähiasemalle. Seison vaununsillalla ja katselen
pikaisesti muuttunutta ympäristöä. Eilen kesä ja nyt jo puhdas
valkoinen lumi peittää vielä vihreän maan. Mieleni on kumman kevyt, on
kuin tuo vasta satanut lumi olisi tuonut helpoituksen, puhdistanut,
keventänyt, käärinyt peittoonsa kaiken ahdistavan ja painostavan. –
Päivä paistaa niin kirkkaasti selkeältä syyskuun taivaalta. Silmiäni
huikaisee valkea maa. Tuolta katolta pyrähtää lentoon lumivalkea
kyyhkynen. Kuin vapautunut sielu liitelee se siintävässä ilmassa
valkohohtoisin siivin. – Juna kiitää eteenpäin, mustina viivoina
näyttävät ratakiskot juoksevan pitkin valkoista maata. Metsässä
kulkee kuin hiljainen, kuiske puusta puuhun. Tämä on vain leikkiä, ei
vielä ole talvi, eikä kohta tulekaan, eihän toki! Ei vielä ole routa
kovettanut maan kamaraa ja aurinko lekottaa lämpimänä kuin kesällä
konsanaan. Nuoret solakat koivut lepattavat keltaisen vihreitä lehtiään
ja tummat totiset kuuset ojentelevat tuoreutuneita lehviään kuin
hymyillen mielihyvissään: on niin ihanaa elää!
On kuin kaikki tuntisivat kuten minäkin. Kenties kuvittelen, ehkä näen
muissa vain heijastuksen oman kylläisen sieluni onnesta. En näe tällä
hetkellä varjoa en edes Tuonelan valtakunnassa, eikä minua peloittaisi
kulkea rajan yli, jos sen saisin tehdä nyt, kun sieluni on valolle
altis. Mutta vielä näen näillä silmilläni metsät ja maat, vielä saatan
käsilläni pusertaa kiinteää ainetta, joka on ruumiini sukua, vielä
hetkisen, kunnes kuulun varjojen valtakuntaan.
Vaunusta kuuluu soittoa. Vallattomat riemukkaat säveleet kertovat
nuoren, voimakkaan miehen elämänilosta, joka pakostakin pulppuaa esiin
häilyvän kohtalon uhallakin. – Olet oikeassa, mies. Anna soittimesi
soida niinkauvan kuin vankat käsivartesi kykenevät sitä hallitsemaan –
kaikkihan voi taas tuokiossa muuttua. Käytä hyväksesi jokainen hetki,
joka jotakin voi tarjota, se kiitää pois, häipyy, häviää ijäisyyteen.
* * * * *
Sota! – Niin, se on kestänyt jo vuosikausia, vaikka minusta tuntuu kuin
olisin äsken vasta kuullut sen hirmuisen sanoman, että _sota todellakin
nyt riehuu_, että se todella vaatii joka päivä hirveän suuret määrät
uhriverta ja että miljoonissa kodeissa vuotaa kyyneleet näiden uhrien
tähden, jotka olivat omilleen heidän kalleimpansa. – Minä olen sen
ennenkin _tietänyt_, mutta nyt sen vasta _tunnen_, ja se on jotakin
aivan toista. Onhan kerätty lahjoja, onhan työskennelty punaisen ristin
hyväksi, onhan sotaa toivottu lyhytaikaiseksi. Kuinka puolittaista se
sentään on ollut! Kyllä me ihmiset sittenkin olemme kylmiä asioille,
jotka eivät suorastaan koske itseämme, omaisiamme tai rakkaitamme.
Kun Otto tuli kotiin illansuussa, näin hänen kasvojensa ilmeestä, että
jotakin oli hänellä sanottavaa.
– Nyt siitä ei enää pääse minnekään. Ystävämmekin pitää astua riveihin.
Olihan sitä jo aavistettu, mutta aina kumminkin toivottu, että ehkä ei
sentään tarvinne, että sotakin kenties loppuu pian, että hän sentään
jotenkin säilyy. Jäytävän kylmän tunne valuu kautta olemukseni.
"Et minullekaan ole mitään sanonut." – "En, kun ei sitä oikein tahdottu
uskoa, että sentään _saattoi_ käydä sillä tavalla. Tuntuu nyt niin
kummalliselta, uskomattomalta vieläkin, että hän, joka tässä aina oli
kanssamme, josta niin paljon olimme oppineet pitämään, lähtee huomenna
sotaan, että hänen kaukainen kotiseutunsa määrää hänelle sellaisen
kohtalon, jotavastoin me muut saamme jäädä tänne koteihimme".
Puin ylleni ja painauduin ulos. Kuljen kiireisesti katua ylös, toista
alas, mielessäni yksi ainoa ajatus: meidän _täytyy_ tavata! –
Tähdet syttyvät tummalla taivaalla. Ei ainoakaan tunne herää
sielussani. Kumma painostava tylsyys asuu aivoissani. Minun täytyy,
täytyy tavata hänet!
Kuin aatosteni kutsumana hän tulee. Erotan jo kaukaa katulamppujen
valossa pitkän kumarassa kulkevan olennon, joka lähestyy minua
hoippuen, epävarmoin askelin. Näen jo ulkoapäin miten hänen laitansa
on, mutta säpsähdän kumminkin tarttuessani ojennettuun käteen, ennen
niin miellyttävän lämpöiseen, nyt kosteaan ja kylmään.
Hän kulkee vierelläni äänettömänä ja minä pelkään sanoa mitään, pelkään
katsoa häntä kasvoihin.
Saavumme rantaan, astelemme edelleen maantielle, joka kulkee lahden
ympäri. Levottomana käy loiske rantakiviä vasten ja syystuuli humisee
tuhoa ennustavasti puiden latvoissa. Kelmeänä kohoaa kuu kaukaisen
metsän takaa ja mustana ammottaa vielä avoin meri valkeitten rantojen
ympäröimänä.
Astelemme yhä sanaa sanomatta, kävelemme aina eteenpäin kuin
sopimuksesta, äänettöminä kuin peläten häiritä toista hänen raskaissa
aatoksissaan.
Voi, kuinka mielelläni minä puhelisin hänelle! Aika kuluu, minuutti
minuutilta vierähtää, soluu käsistä.
Nuo kalliit, kalliit viimeiset hetket! Säry sulku sielujemme väliltä,
aikaa on vähän ja tämä kerta on _viimeinen_.
Jäntevät käsivarret kiertyvät äkkiä ympärilleni ja voimattomana värisen
minä hänen sylissään. – Kuinka rajusti hän puristaa minua rintaansa
vasten. En ole koskaan luullut häntä niin väkeväksi, vai onko se
vuosien kuluessa kestetty ikävä, monien valvottujen öiden tuska ja
hiljaisten hetkien hivuttava kaipuu, joka ryntää esiin kuin sulkunsa
särkenyt tulvehtiva virta?
Hänen kasvonsa lähenevät kasvojani, hänen huulensa koskettavat
huuliani. Pitkä, lämmin suudelma seuraa toistaan ja minä puserrun
hervottomana hänen povelleen.
En ajattele mitään, en tajua mitään, mutta tunnen, että kaikki on
nyt hyvin. Että onni, jota ikäni kaiken milloin tietoisena, milloin
tietämättäni olin odottanut, oli nyt tullut ja sen ihanuus oli
hurmaavampi kuin olin jaksanut kuvitellakaan. Se kantoi minua sylissään
tuuditellen, kuletti sinne, missä tie satujen maahan on avoinna, missä
verho tämän ja tuonpuoleisen väliltä on vedetty syrjään, missä aika ja
ikuisuus yhtyvät, missä käsitteet "oikeasta" ja "väärästä" muuttuvat ja
siteet katkeavat.
Kuinka kevyeltä tuntuukin nyt. On kuin kohoaisimme yhä kauemmaksi
kiinteän aineen maailmasta hienoihin, puhtoisiin piireihin, valon,
vapauden, sopusoinnun, maille. Minun ystäväni, kalleimpani, minun
sieluni rakastettu, miksi eroaisimmekaan enää, miksi palaisimmekaan
takaisin, jääkäämme tänne. Tämähän on meidän maailmamme.
* * * * *
Me muistelemme näitä kuluneita vuosia ja hetkiä, jolloin kaipaus tuntui
raskaimmalle, jolloin kieltäymys eniten voimia kysyi. Me kerromme unia,
joita olemme nähneet, joita toistemme ajatukset ja oma mielikuvitus
ovat eteemme loihtineet.
– Mistä tiedät, rakas, ettei _tämä_ nytkin ole vain unta?
– Siitä, että kuulen sinun äänesi, että tunnen huulillani sinun
huultesi lämmön, että kuulen sinun sydämesi sykinnän. – Unikuva on
kevyt ja hauras, kun sitä tavoitan, häviää se, mutta kun kierrän
käsivarteni ympärillesi, tunnen että olet lihaa ja verta, siinä lepäät
povellani pehmeänä, lämpimänä ja minusta tuntuu kuin sulkisin syliini
elämäni onnen tämän ainoan kerran, ensimäisen, viimeisen kerran.
– Viimeisen, sanoit? – oi, se on totta! Hetket rientävät. Aika vaatii
meidät takaisin sinne, mistä tulimme. Vielä hetki, minuutti – sekunti
– silmänräpäys. Kuinka kalpeat ovat kasvosi, rakkaani, kuinka sinun
kätesi vapisevat ja huulesi polttavat kuin kuumeisen. Voi, miksi en saa
olla kanssasi, miksi en saa seurata mukanasi sinne, minne menet!
Tuulen puuskat kohahtelevat kolkosti alastomien puiden latvoissa ja
aallot loiskuvat oudosti rantaan. Kuuluu kuin kuiskeita, salaperäisiä,
pahaa ennustavia. On kuin hiiviskelisi kuunvalossa pitkiä varjoja
ympärillämme. On niin kaameata, aivan kuin salaperäiset olennot
vaanisivat meitä. Minä painaudun lähemmäksi rakastettuani ja vielä
viimeisen kerran sulkee hän minut syliinsä ja puristaa rintaansa niin
että olen vähällä tukehtua.
– Jää hyvästi, Anja, hyvästi ainaiseksi. –
Minä näen, miten hän vapisee, miten hänen kasvojansa vääntää tuska, ja
tunnen miten kyyneleet kostuttavat kasvojani, kun hän suutelee minua.
Nousen lähteäkseni, mutta hän pyytää niin hartaasti että vielä hetken
viipyisimme. Istahdan kivelle, hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä
helmaani. Sivelen hänen tukkaansa, annan sormieni lomitse valua noiden
pehmeiden tummain suortuvain ja puhelen hiljaa viihdytellen:
– Emme me eroa, tiedäthän sen. Pitkät matkat meidät ovat ennenkin
erottaneet ja kumminkin olemme vaihtaneet ajatuksia. Me tapaamme
edelleenkin toisemme näkymättömässä maailmassa, joka on yhtä todellinen
kuin tämäkin. –
– Minusta tuntuu joskus kuin olisi se vielä todellisempikin kuin tämä,
lausuu hän hiljaa.
Ilo välähtää sielussani taaskin keskellä raskaimman surun – että hän
minut ymmärsi. Semmoinen olet, ystäväni, ei ole kukaan niinkuin sinä,
ajattelin.
Kohotan päätä, joka lepää sylissäni, kosketan huulillani otsaa, joka on
kylmä kuin kuolleen.
Kuljemme takaisin äänettöminä, mutta mieleni on levollisempi. Mistä
se tuli, juuri nyt, kun onnettomuus ja kuolema kulkivat vierellämme,
en tiedä, mutta minusta ehkä tuntui, että kun _hän minua rakastaa_,
silloin voitan kaiken, yksin eronkin tuskan. Niin luulin vielä
silloinkin kuu viimeisen kerran puristin hänen kättään. – Hyvästi! –
Hyvästi! –
Hymyilemme toisillemme ja eroamme reippaasti, aivankuin ne, jotka
pian tietävät tapaavansa. En uskaltanut katsoa hänen jälkeensä kun
hän meni, poistui luotani ja katosi pimeään. Oh, minä en tohtinut
laskea ainoatakaan ajatusta valloilleen, vaan kohdistin kaiken voimani
noustakseni neljänteen kerrokseen pitkin autioita porraskäytäviä.
Vähän väliä piti minun nojata kaidepuuhun, jalkani horjuivat, päätäni
pyörrytti ja jokin siellä syvällä sisimmässäni valitti hiljaa: hän on
poissa, poissa!
* * * * *
En muista tuskaa tämänveroista, jota näinä päivinä olen tuntenut. Olen
kuljeskellut kuin mielipuoli saamatta selville ainoatakaan ajatusta,
joka hiukankaan kiinnittäisi mieltäni, että saattaisin käydä edes
työhön käsiksi. Mitä ajattelevatkaan muut, enhän voi heiltäkään
täydellisesti peittää sisässäni vallitsevaa sekasortoa? Että minä
jäinkin tänne! Miksi en seurannut häntä? Miksi revin olemukseni kahtia.
Mitä iloa on minusta enää heille täällä. Minä näen, miten oudostellen
he minua katselevat kuin keksisivät he minussa oireita mielenhäiriöön
– ja siltä tosiaan näyttänenkin. Jos olisin voimakas, kuten soisin
olevani, olisin tehnyt jonkun päättävän teon, joko seurannut häntä
jollakin ihmeellisellä tavalla, tahi kuollut hänen syliinsä. Mutta minä
en sellaiseen kykene, olen heikko raukka, jolta aina puuttuu voimaa
tarvittaessa. Kärsiä, kuihtua hiljaa ikävääni, sen minä osaan, mutta se
totisesti ei ole suuri taito. Miksi en jo aikoja ole sanonut Otolle,
etten ole enää hänen, että rakastan toista ja pyytänyt, että kumminkin
eroaisimme ystävinä. Ellei hän olisi antanut anteeksi loukkausta, olisi
hän kuitenkin suostunut heti eroomme. Siksi ylpeä hän on, ettei hän
päivääkään olisi pyytänyt minua luonaan viivähtämään. Poikamme olisi
saanut valita välillämme ja tietenkin valinnut isän, he ovat aina
olleet yhtä. Hetken häiriö pesässä minun lähdettyäni ja sitte kaikki
taaskin entisellään. Mutta minä pelkäsin tekeväni heidät onnettomiksi –
– pelkäsin – niin semmoista se on. Mikä olikin vain siinä, että minulta
ratkaisun hetkenä puuttui _voimaa_. Voi minua! –
Kuormani kävi päivä päivältä raskaammaksi, lopulta tuntui se
ylivoimaiselta. Ei tuottanut enää helpoitusta se, että sen piirsin
paperille. Minun täytyi löytää _elävä ihminen_, jolle kertoa, paljastaa
sisäiset taisteluni, saada myötätuntoa ja lohdusta. Minun täytyi saada
itkeä itseni väsyksiin asti, ei yksin, sillä pelkään yksinäisyyttä
nyt, tuntuu kuin menisi järkeni sekaisin. Minun täytyi saada jakaa
tämä suruni jonkun toisen kanssa. Kuka muu tuo toinen olisi ollut kuin
Alina, joka niin usein oli tarvinnut minun osanottoani huolista rikkaan
elämänsä varrella. Kenties hän nyt voi auttaa minua, nyt kun minä
tarvitsen häntä, kerran.
Menin hänen luokseen, pyysin häntä keskeyttämättä kuuntelemaan
kertomustani ja rukoilin, että hän koettaisi ymmärtää minua. Sitte
kerroin minä alusta alkain, aukaisin ovet unelmieni maahan ja koetin
näyttää hänelle kaiken minkä sinne olin koonnut; hänen täytyi ymmärtää
miten syvä, puhdas ja pyhä oli rakkauteni, miten se oli minulle
elämäänikin kalliimpi. Kerroin hänestä, meidän keskusteluistamme, miten
me ymmärsimme toisiamme aina, miten me usein sanattomastikin saatoimme
vaihtaa ajatuksia, vieläpä pitkien matkojen takaakin.
– Ei ole kukaan niinkuin hän, en ole vielä koskaan tavannut miestä,
jota ollenkaan voisi häneen verrata. Oli vahinko, Alina, ettet tullut
häntä tuntemaan, lopetin.
Ja minä olin odottanut, että hän ojentaa minulle ystävän käden, että
saan painaa pääni hänen syliinsä ja suuren suruni kyynelin lieventää,
ja että hän sanoo: itke, Anja, itke, kunnes kuivuvat kyyneltesi
lähteet, sielusi seestyy, kirkastuu ja sinä näet, että kaikki toivosi
ei vielä ole menetetty. Ole rohkea, ja reipas ystäväni, äläkä kuluta
voimiasi lohduttomassa surussasi. Miettikäämme mitä sinun olisi
tehtävä. – Niin toivoin hänen sanovan ja niin olisin minä hänenä
sanonut. Toisin kumminkin kävi.
– Anja parka! sanoi hän surkutellen, noin sitä tunteet saattavat
ihmisen eksyttää, mutta kyllä sinä siitä vielä selviydyt, selviydyt
niinkin, usko vain. Olet nyt kuin unessa, ja oli hyvä, että kerroit
sen minulle, että saan sinut herättää. En käsitä miten sinä _häneen_
ihastuit, joka ei ollut edes minkään näköinenkään ja vielä kun oma
Ottosi on puolta komeampi. Hänen luonnettaan en kyllä tuntenut, mutta
olen hänestä sensijaan hyvin paljon _kuullut_ ja olen sitä mieltä, että
sellaista miestä ei ollenkaan voi asettaa sinun Ottosi rinnalle.
Hän kertoi sitte puheita, joita oli kuullut. Pyysin, että hän
lopettaisi ja selitin, että rakastin häntä itseään, enkä hänen vikojaan
ja erehdyksiään. Alina vaan jatkoi, hyvässä tarkoituksessa kyllä,
sillä hänhän tahtoi minut "herättää", ja "avata silmäni rakkauden
sokeudesta." Myrkkynä valui se vereeni, maailma musteni silmissäni.
Tunsin rinnassani kivun kuin tikarin piston. Jos ystävättäreni
tietäisi, niin varmaan hän lopettaisi – – – ei, hän jatkaa yhä.
"Taiteilijaluonne hän oli, siis samanlainen kuin muutkin. Kevyttä väkeä
ovat, huikentelevia, mutta hurmata ja lumota kyllä osaavat."
– Ei hän ole milloinkaan koettanut minua lumota, ei vähimmälläkään
sanalla tai teolla. Väärin sinä häntä tuomitset, minä hänet tunnen,
näetkös, sinä olet vain jotain _"kuullut"_. Jos meitä, sinua tai minua,
arvosteltaisiin sen mukaan mitä meistä joskus on kuulunut, saattaisi
kuva olla aivan väärä.
Apua olin tullut etsimään, vaan täältä sitä ei lähtenyt ja
ymmärsin nyt, että sitä ei lähtenyt mistään. Yksin on minun
tyhjennettävä kärsimysteni kalkki. Nousin hyvästelläkseni, sillä
yhä sietämättömämmäksi kävi oloni täällä. Alina vielä saattoi minut
lähimpään kadun kulmaan ja puheli yhä minun vaietessani. "Ole sinä
vain kuten ennenkin, unohda pois tämä mikä oli, näethän että kohtalo
johdatti kaikki sinun parhaaksesi. Olipa hyvä, että joutui täältä pois,
kuka tietää kuinka olisi lopuksi käynyt. Olisipa ollut sääli sinua ja
Ottoakin, semmoinen kunnon mies, ei toista parempaa. Ei, koeta sinä
poistaa mielestäsi joutavat haaveet ja rakasta häntä, joka on omasi ja
joka on rakkautesi arvoinen."
Pääsin hänestä vihdoinkin eroon ja riensin kotiin. Heittäydyin sohvalle
ja itkin, itkin kuten itkee lapsi, jonka leikin armoton, "järkevä"
aikuinen katkaisi, viskeli pois kuusen ja männyn kävyt selittäen, että
ne eivät ole lehmiä ja lampaita, vaan käpyjä. Mutta lapsi oli _pitänyt_
niitä eläiminä, rakastanut ja hoitanut niitä, puhellut niille, niin,
eivätkö ne hänelle silloin _niitä olleet_. Oh, mikä oikeastaan on
totta, mikä on harhaa?
* * * * *
Olen tehnyt sellaista, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Olen
aukaissut ovet salattuun maailmaan ja vienyt sinne vieraan, joka ei
ollut tottunut siellä liikuskelemaan, ja seuraus oli se, että sieltä
kaikkein hienoimmat ja arimmat esineet hänen raskaasta varomattomasta
kosketuksestaan särkyivät. Hän ei edes nähnyt sen kauneutta, hänen
aistimensa eivät havainneet sen puhdasta kuulakkuutta. Hän näki siellä
aivan toista kuin minä. Kuinka vaikeata minun nyt on, sillä vasten
tahtoani pyrin katselemaan asioita hänen silmillään, näkemään hänen
näkemyksiään. Se sekoittaa katkeruutta murheeseeni, joka oli minulle
pyhintä. Ihanaa oli häntä ajatella milloin ikävällä kaivaten, milloin
yhdessäoloamme onnellisena muistellen. Hänen nimensä minä aamuisin
herätessäni ensimäisenä mainitsin ja illalla uneen vaipuessani se
äänettömänä huokauksena huulilleni raukesi. En koskaan antanut
ainoankaan epäilyksen tai pahan ajatuksen himmentää pyhättöä, jonka
sieluni sisimpään olin hänelle rakentanut. Hänelle, joka oli kaikkeni.
Oh, nuo myrkylliset puheet, joita Alina-parka ymmärtämättömyydessään
kertoili, nuo suusta suuhun kulkeneet, nuo ilkeät, tahraiset,
pahantahtoisilla ajatuksilla tuetut. Ne kulkevat kierrellen kuin
itsenäiset oliot, kuin inhottavat luikertelevat käärmeet ja takertuvat
minuun kiinni kun häntä muistelen. Eikä minulla ole minne paeta. –
Unelmieni maa, miksi minulta sulkeuduit?
* * * * *
Se oli heikkoutta taaskin! Miksi minä annan muiden itseeni vaikuttaa?
Enkö minä häntä tuntenut, enkö minä ole katsellut hänen sielunsa
syvimpään? Minähän sen tiedän, minkälainen hän oli pohjaltaan, tuskin
kukaan muu häntä tunsikaan niinkuin minä. Mutta se on nyt onneksi ohi.
Ehjänä ja kirkkaana päilyy jälleen vedenpinta, jonka hetkeksi särki
sinne viskattu kivi. Taas kuvastuu siihen sisäisen maailmani ihanuus ja
minun suruni on nyt tyyntä alistumista. – Niin on, kuin olla pitääkin.
* * * * *
Olen ollut verrattain tyynenä nämä viisi viikkoa. Joka aamu ja ilta
olen sulkeutunut huoneeseeni hetkiseksi, lähettääkseni hänelle hyviä,
rohkaisevia ajatuksia, ja toisinaan tuntuu kuin hän tuntisi ja ottaisi
ne tietoisena vastaan. Olen melkein varma, että hän ainakin vielä
on vahingoittumaton. – Joskus hekkumoin minä aatokselle, että hän
tulee vielä takaisin, että minä saan painaa hänet surusta sairasta
sydäntäni vasten. Oi, en uskalla ajatella sellaista onnea, sen pelkkä
kuvittelukin saattaa minut huumaantumaan. Ja tiedänhän minä, että
toisin käy. –
* * * * *
Mikä on tämä tuska! Olen varmaankin nähnyt kauheata unta, mutta en
jaksa muistaa sieluni yöllisiä kokemuksia. Vilunväreet kulkevat kautta
ruumiini, minua vapisuttaa tuntematon kauhu. Olen kenties sairas.
Koetan maata hiljaa ja rauhoittaa itseäni, ollakseni häiritsemättä
muita. Kylmä hiki valuu karpaloina otsaltani, mutta muuten on kuin
olisin kuumeessa.
Suljen silmäni ja koetan nukkua uudelleen. Minä näen paksun savun
sakeuttaman ilman, jonka tuokiossa leikkaa punainen lieska. Kuulen
jyskeen ja tunnen maan allani vapisevan. Kuuluu rutinaa, ulvontaa ja
pamahduksia..
Jo hiljenee ja etenee melske. Näen aavan, lumisen kentän, jonka yllä
tähdet kylmästi palavat. Kuljen autiota seutua, kahlailen nietoksissa
ja luulen olevani yksin erämaassa, kun tuulenkin voimakkaan ja raskaan
huokauksen vierelläni.
Ah, hevonen siinä makaa verissään, takajalat pahoin murskautuneena
kurkottaen kaulaansa. Se katsoo minuun silmissään kuvaamaton katse.
On kuin anoisi se apua, pyytäisi, rukoilisi minua pelastamaan sitä.
Sydäntäni särkee, mutta minä en voi mitään, en yhtään mitään.
Hevonen näkee, että aijon lähteä ja jättää sen. Se päästää hiljaisen
valituksen, joka muistuttaa ihmisääntä ja paksuna huuruna puhaltuu
lämmin ilma sen sieraimista pakkasyöhön. En tahdo nähdä sen
kuolinkamppailua, en tahdo nähdä viimeistä katsetta sen sammuvista
silmistä, pois minun pitää päästä!
Minä riennän pois niin kiireesti kuin voin, mutta jalkani kompastuvat
johonkin ja minä tupsahdan suulleni hankeen. Mikä se on? Ruumis, vielä
puoleksi lämmin, ei, hän elää vielä, vaikka on jo milt'ei jähmettynyt
maatessaan puoleksi lumeen hautautuneena. Hänen ohimossaan on haava,
josta tihkuva veri yhä suurentaa punaista täplää hangella.
Mitä minä voisin tehdä tuon nuorukaisen hyväksi? En mitään! Minun
täytyy jättää hänet oman onnensa nojaan.
Kuu valaisee kirkkaasti lakeutta. Näen ruumiin ruumiin vieressä,
joukossa haavoittuneita, jotka vielä näyttävät elon merkkiä. Missä
nousee käsi, missä kohottautuu pää. Rukoukset, tuskanhuudahdukset,
voihkina ja valitukset täyttävät tienoon.
Taas kiirehdin kulkuani toivoen että vihdoinkin löydän pois tältä
kauhun kentältä. Vaivaloista on eteenpäin pääsy, lumi vajottaa, jalka
kompastuu.
Jo loppuu aukeama ja alkaa suuri, synkkä metsä. Ei näy kaatuneita
enää. Helpotuksesta huo'ahtaen istun hangelle levähtämään, kun taaskin
silmäni keksivät maassa makaavan miehen. Jo ensi silmäykseltä tunnen
tuon solakan vartalon ja tummat hiukset, joiden sekaan oli nyt entistä
enemmän harmaata ilmaantunut. Kasvot maata vasten hän lepäsi, mutta
kivääriä pitelevä käsi oli kovin kuihtunut.
Polvistun hänen viereensä ja kosketan päätä, jonka kylmä elottomuus saa
minut värisemään. – Minun kalleimpani!
* * * * *
Tuskani herätti minut. – Kuinka pitkä onkaan tämä yö! Kuinka hirveitä
unia minun pitää nähdä! Tahtoisin nousta lopettaakseni uneksimisen,
mutta pääni on raskas ja jäseneni hervottomat ja pian sukellan minä
takaisin unien hämärään.
Istun taaskin kinoksessa puoleksi vajonneena pehmeään lumeen, mutta
minua ei palele, sillä minua ympäröivä metsä on kuin hienon hieno,
vitivalkoinen untuvapilvi. Hän on luonani. Käteni lepää hänen kädessään
ja minä tunnen hänen olemuksestaan heijastuvan rakkauden sulon.
Mitkään sanat eivät kykene kuvailemaan onneani saatuani takaisin
kaivattuni ja juuri silloin kun luulin hänet kadottaneeni. Minä
puristaudun häntä lähemmäksi, minä painaudun hänen rinnoilleen ja
pyydän, että hän ei minua enää jättäisi. Hän suutelee kättäni, poskeani
ja otsaani, hän katsoo hymyillen minua silmiin ja taivaalta tulvivan
iltaruskon punerrus luo rusoittavan hohteen hänen kasvoilleen, jotka
ovat kauniimmat kuin koskaan ennen ja silmät, ne loistavat niin, että
häikäisee niihin katsoa. Koko taivaanranta hehkuu ja liekehtii ruskon
purppurassa. Kinoksille valautuu ruusuinen puna ja silmäni eivät erota
muuta kuin säkenöivän taivaan ja sen värejä heijastavan tasaisen
valkean maan. Kuulen säveleet, niin vienot ja ihmeellisen ihanat.
Käännyn ystäväni puoleen ja hän vastaa sanattomaan kysymykseeni:
– Ne soivat minun sielussani, ne soivat sinulle, Anja, joka olet ne
herättänyt. Tapailin niitä viuluuni jo siellä, mutta vasta täällä sain
niille muodon. –
Niin puhelee hän, mutta minun onneni on liian suuri. Rintani täyttyy ja
omituinen tukehduttava tunne pusertaa sydäntäni. On kuin täytyisi minun
herätä taaskin. Puserran lujasti ystäväni kättä pidättääkseni hänet
luonani. Kaunis unikuva katoaa kumminkin. Aukaisen silmäni ja löydän
itseni yksin vuoteessani.
* * * * *
Mitähän merkitsevät nämä unet? Ne eivät olleet ollenkaan tavallisia,
vaan oli kuin sieluni olisi maatessani vaeltanut tuntemattomia teitä.
En voi olla uskomatta että jotain on hänelle tapahtunut. Kunpa saisin
siitä varman selvyyden.
Koetan päästä ajatus-yhteyteen hänen kanssaan, mutta en tiedä mikä
sulkee tien. Onko hän jo mennyt? Eikö kaikkivoipa rakkaus aukaise
aatokselle tietä kuoleman porttienkin lävitse? Miksi ei hänen sielunsa
vapauden saatuaan lennä luokseni halki Tuonelan hämärän? Tahi ehkä se
onnistuu nyt vain unessa, kenties saan nähdä pian hänet uudelleen. Älä
jätä minua, ystäväni, älä jätä, kohta olen siellä minäkin. Mitä minulla
on enää täällä, jos kerran sinä olet poissa!
* * * * *