järjestelen sillä aikaa huoneissa. Sammutan valot ja pysähdyn suuren
palmun viereen, josta hän hetki sitten lähti. Kuutamossa kiiltelevät
kasvin rehevät lehdet ja minusta tuntuu kuin olisi hän vieläkin
jossakin lähelläni.
Kuinka minä häntä ikävöin! En ole koskaan luullut että näin saattaa
rakastaa! –
Kasvot käsiini kätkettyinä istun hetken. Kuulen oven avautuvan ja
tunnen, että joku lähenee minua kuulumattomin askelin. – – Oliko se
hän, olisiko hän kääntynyt takaisin kenties hakemaan jotain, jonka
unohti lähtiessään... En uskalla katsoa, mutta _tiedän_, että hän se
on. Se ei ollutkaan siis kuvittelua tai uneksimista tällä kertaa...
Pidän kasvoni yhä peitossa, tunnen miten hän polvistuu viereeni
ja painaa päänsä helmaani. Minä katselen häntä silmiin, joiden
laajenneista teristä loistaa vastaani koko hänen rikkaan sielunsa
henkevyys ja rakkaus niin suuri, että minua värisyttää siihen suoraan
katsoessani. Äkkinäinen rajaton riemuntunne valahtaa ylitseni. Onni,
tuo kaivattu, uneksittu, ikävöity, jonka olemassaolon ainoastaan
aavistellen olin tuntenut, on tullut. Ei muuta kuin avaat sylisi ja
otat! – – Hetki autuas, miten hurmaat minut ihanuudellasi, ei mikään
muu maailmassa merkitse mitään tämän rinnalla! Hän on minun, minun!
– – Lasken käteni noille tummille suortuville, kun samassa vetäydyn
takaisin. Olenhan sidottu, olen toisen oma. Riistän auki ympärilleni
kietoutuneet kädet. Ote ei ollutkaan luja, vaan kevyt ja hellä.
Alas vaipuivat käsivarret ja kokoon lyyhistyneenä näin hänen jäävän
paikoilleen, minun vetäytyessäni omaan huoneeseeni. – – Velvollisuus,
äidin ja vaimon velvollisuudet, mitä minun onkaan täytynyt teille
uhrata?
Heittäydyn vuoteelleni tuskasta puoleksi turtuneena. Kuulen hänen
äänensä toisinaan kuin kaukaa, toisinaan taas kuin läheltäni, kuin
sisästäni kuuluvat nuo sanat: "Anja, kuinka kauvan me saatamme tätä
kestää?" – – En varmaan tiedä ajatteliko hän ne, vai lausuiko ääneen –
hänen sanojaan ne vaan ovat. Kuinka kauvan, oi Jumalani, kuinka kauvan
tosiaan jaksan minä tätä kestää!
Kuulen oven sulkeutuvan – kuuntelen hänen askeleitaan, jotka hitaasti
ja raskaasti etenevät autiossa käytävässä. – – Oi, kuinka sydäntäni
repii tuo tuska. Hän menee luotani! Kenties ei ymmärtänytkään minua.
– – – Velvollisuus! Olen minäkin lapsellinen ja ennakkoluuloihin
kytketty. Mikä on sitte tuo velvollisuus, joka kenties ainiaaksi
sulki minulta sylin, jota niin äärettömästi olen ikävöinyt? Onko
tuo lupaus, tuo elinkautinen sitoumus, jonka kerran lapsellisessa
ajattelemattomuudessani annoin, ennenkuin vielä sisästäni olin löytänyt
todellista itseäni, onko se kyllin pätevä pidättämään minut siinä missä
olen, kun tuskissani vuodet ja kenties vuosikymmenet äänettömästi
vaikeroin sen syleilyssä, joka tuon lupauksen nojalla ruumiini omistaa?
Onko, vaikka sieluni, henkeni, ajatukseni, kaikki mitä minussa on
puhtainta ja pyhintä, kuuluu toiselle? – – Entä hän? Miltä tuntuu
hänestä tietäessään toisen omistavan sen, jonka tietää kuuluvan hänelle
itselleen, kun hän levittää käsivartensa ja tavoittaa tyhjyyttä, sen
sijaan että sulkisi siihen rakastamansa olennon? Onko tämä oikeutta?
Eikö minulla ole, ollenkaan velvollisuuksia häntä kohtaan ja itseäni?
Eikö meillä, eikö minulla ole oikeutta ottaa osaani elämältä, eikö
edes olemassaoloni hinnalla? Mitä on elämä tämänlaatuinen, ainaisten
kieltäymysten tuska? Olenko minä ehkä vain veltto, tahdoton raukka,
jolta puuttuu voimaa katkaisemaan yhdellä vedolla ne siteet, jotka
ovat onnemme esteenä? Minä tahdon olla itsenäinen, tahdon ottaa
kohtaloni omiin käsiini ja näyttää, että siihen vielä kykenen. Riennän
hänen jälkeensä, pyydän tänne takaisin ja selitän kaiken suoraan ja
avoimesti. Mitä hän ajattelikaan minusta äsken, kun hänet luotani
työnsin, kun kumminkin olen niin selvästi näyttänyt hänestä pitäväni,
ainakin silmäni ovat sen sanoneet! Minun täytyy tämä korjata! Mutta –
jalkani ovat niin voimattomat, että tunnen yleväni mahdoton paikaltani
lähtemään. En minä voi häntä saavuttaa, en ainakaan nyt, se täytyy
jättää toistaiseksi.
Minä suunnittelen ajatuksissani suunnitelmani valmiiksi, miten minä
kokoan pienen omaisuuteni, otan vain sen, minkä välttämättömästi
tarvitsen, en yhtään enempää. Matkustan kauvaksi jonnekin, kenties
R:ään tätieni luo, sillä päivääkään en voi viipyä täällä, sen
jälkeen kuin olen Otolle sanottavani sanonut. Itse pidän huolen
toimeentulostani, kenenkään apua en tarvitse, kunhan vain olen vapaa.
Hänelle en virka mitään toimenpiteistäni, ainoastaan sen sanon, että en
ole ollut kevyt enkä epävarma tunteistani, että olen ollut sitä mitä
olen näyttänyt olevani. En odota häneltä mitään, ei minulla ole mitään
vaatimuksia, tahdon vain olla häiritsemättä ja jakamattomasti omistaa
itseni hänelle, jolle sydämeni kuuluu. Jos hän minua rakastaa, kuten
minä häntä, etsii hän minua, ottaa selville olinpaikkani ja luokseni
kiiruhtaa. Mutta ellei hän sitä tee, vietän hiljaisuudessa yksinäiset
päiväni, muistellen rakastettuani, unteni ystävää ja kuulun sittenkin
hänelle. –
Niin minä, entä sitte täällä kotona minun mentyäni? Otto tulee työstään
ja hiukan kummeksuu miten täällä on niin outoa. Hän kulkee huoneesta
huoneeseen – tyhjää! – "Anja, Anja! Minne ihmeeseen hän on mennyt,
hiukan tavatonta tähän aikaan." –
Palvelustyttö kutsuu päivälliselle. "Rouva on matkustanut". –
"Matkustanut, miten? – Kuule tyttö, ei tänään ole aprillipäivä".
Hän ei ota uskoakseen, hänen on yleensä hyvin vaikeata uskoa mitään
ikävää olevan tulossa, kaikkein vähimmän sitä, että hänen vaimonsa –
niin – hänen Anjansa, jonka hän on omistanut toistakymmentä vuotta,
joka kärsi murisematta puutetta hänen rinnallaan noina tukalina
ensimäisinä vuosina, olisi nyt, kun kaikki oli saatu parhaaseen kuntoon
– lähtenyt. Hullutuksia! Hän istuu pöytänsä ääreen, on lukevinaan
sanomalehteä, mutta ajatuksissaan jatkaa äskeiseen tapaan. "Missä hän
oikeastaan on? Mitä tämmöinen piilosilla olo merkitsee, miksi hän ei
tule päivälliselle?" Hän ei tahdo uskoa mitään erikoista tapahtuneen,
mutta jossakin sisimmässään kumminkin tuntee kumman levottomuuden, joka
pahana aavistuksena kuiskaa, että onnettomuus todella on nyt tullut,
nyt, jolloin hän sitä vähimmän odotti. Silloin huomaa hän pöydällä
kirjeen, jonka olen jättänyt ja jossa parhaani mukaan selitän syyn
lähtööni. Hän repii sen auki, lukee rivin riviltä, lukee loppuun,
alkaa alusta. Ei ymmärrä sen sisällyksestä mitään, sen vain käsittää
että vaimonsa on rakastunut toiseen, jättänyt hänet, mutta mistä
syystä? Olenko minä koskaan ollut hänelle paha, tai tyly? Eikö hän
saanut täällä hallita ja tehdä kuten itse halusi, eikö hän saanut
pukea itsensä mielensä mukaisesti ja minä pidin huolta siitä, että
riitti? Enkö minä hänen, heidän hyväkseen ole työskennellyt itseäni
armahtamatta, kuluttanut voimiani ja hermostoani? Nyt alan olla väsynyt
ja tämmöinen on loppu. – "Rakastaa toista!" – Hän nauraa luonnottomasti
ja säikähtäen kuulee oman äänensä oudon kai'un. Paavo tulee koulusta,
rientää säikähtäneenä isänsä luo. – "Isä, mikä sinun on, olet kumman
näköinen! – Missä äiti on, – äiti!"
– Älä huuda äitiä, hän on mennyt pois, jättänyt meidät. –
– Mitä sinä sanoit? Äitikö jättänyt sinut, minutkin, ei ikinä! Mutta
sinä olet niin kummallinen, isä, sanohan toki, mikä sinun on? – Hän
purskahtaa itkuun. Otto katselee hetken tuota luonnollista, lievittävää
lapsen itkua. Kätkee sitte kasvonsa käsiinsä ja nyyhkii niin, että
leveät hartiat tutisevat –.
* * * * *
Minä en saata, minä en ikinä voi tehdä sitä. Miksi murtaisin heidän
elämänsä? Jos jonkun täytyy sortua, niin mieluummin silloin sorrun
itse. Minustahan se on alkuisin, tämä. Vaikka en olekaan syyllinen,
ainakaan omasta mielestäni, on tämä onnettomuus kumminkin aijottu
minulle, minullehan se on tullut, onnikin, joka ei suinkaan ole ollut
vähäinen. – Niin, elämä, nyt vaadit sinä maksun lahjoistasi. Ota se,
tässä olen, tee minulle mitä tahdot, ota kaikki, – rakkauteni sittenkin
säilytän.
Mutta täytyykö minun oman olemukseni hinnalla maksaa vain tunteeni
tuottama onni, enkö minä edes kertaakaan saa sulkea syliini häntä, jota
rakastan enempi kuin kaikkea muuta koko elämässä? Enkö koskaan saa
kiertää käsivarsiani hänen kaulaansa ja kertoa miten kallis hän minulle
on? Näinkö minun täytyy hiljaiseen ikävääni kuihtua, menehtyä niin,
ettei yksikään ihminen, ei edes _hän_ tiedä mikä minut mursi. Olisiko
liikaa, jos vain kerran, yhden ainoan kerran, lyhyen hetken vain,
saisin tuntea, mitä on rakkaus, mitä on onni? – ja sitte, sitte käyköön
kuinka tahansa.
Päätäni polttaa kuin kuumeessa, tunnen rinnassani viiltelevää kipua,
tuskaisaa lemmenjanoa.
Hetket kuluvat minun taistellessani intohimoni kanssa, ja tuntuu kuin
sen voima asteittain heikkenisi, talttuisi, tyyntyisi vähitellen, kuin
väsähtäisi se omaan riehuntaansa ja palamalla omaa voimaansa kuluttaisi.
Aamu valkenee kohta. Jouluaamu! Rauhaa ja sovintoa soittavat kirkkojen
kellot. Sitähän etsin minäkin, sovintoa, sopusointua oman itseni kanssa.
* * * * *
Taaskin kevät! – Vuosi on kulunut, yksi ainoa vuosi vaan, vaikka tuntuu
kuin siihen sisältyisi kokonainen ajanjakso. – Rikas, ihmeellinen
vuosi, jota en olisi vaihtanut kymmeneen edelliseen. Vasta nyt tulin
tuntemaan elämän, tuon pyhän salaperäisen, joka levittää eteemme
rikkautensa, jakelee lahjansa juuri silloin, kun vähimmin niitä
osaamme odottaa. Kiitän sinua osastani; vaikkakin suru ja kaiho ovat
jokapäiväisinä vierainani olleet, on kumminkin sisimmässäni ainainen,
salainen onni asustanut.
En ole nähnyt häntä kertaakaan tuon illan jälkeen, enkä ole
toivonutkaan nähdäkseni, sillä se vain uudistaisi molemminpuolisen
tuskan. Sitäpaitsi ei minun tarvitse muuta kuin ummistaa silmäni, ja
sieluni kätköstä kirkastuu kuva: kalpeita kasvoja, tummia suortuvia
valaisee kuu, mutta silmistä loistaa sisäinen valo. Tunnen helmaani
painuvan pään, tunnen ympärilleni käsivarsien kietoutuvan – se on hän,
minun onneni, minun unelmani, minun sydämeni kaivattu, joka kerran oli
minun, sen lyhyen hetken vain, – sekunnin, kenties pari. Ehkä on hän jo
unohtanutkin sen, mutta hän _oli minun_ kumminkin kerran.
Onko tämäkin kenties väärin, että näin ajattelen? Olen mietiskellyt
sitä. Olen tehnyt tiliä, käynyt oikeutta oman itseni kanssa. Olen
koettanut poistaa ennakkoluuloja, jotka estävät sisäisen oikeuden
tunnon saamasta äänensä kuuluville. Missä määrin olen onnistunut
löytämään totuutta, en varmuudella voi sanoa; sen vain olen huomannut,
että etsimällä, mietiskelemällä voi saada totuuden äänen yhä
kuuluvammaksi ja että ymmärrys harjoituksen kautta yhä paremmin kykenee
sitä tajuamaan.
Miksi ihmiset solmivat siteitä, jotka heitä puristavat, miksi he
vapaaehtoisesti tekevät lupauksia, jotka ovat pakotetut rikkomaan? Mies
ja nainen lupautuvat rakastamaan toinen toistaan kautta elämän, vaikka
saattaa olla niin, että eivät edes tunne mitä rakkaus onkaan, ovat vain
mieltyneet toisiinsa. Vasta jälkeenpäin he ehkä rakkauden löytävät,
mutta se on silloin myöhäistä, lupaus sitoo, jos he nimittäin tahtovat
olla rehellisiä, muussa tapauksessa he taas pettävät toisiaan.
* * * * *
Herra Miettinen käy meillä toisinaan; olen huomannut, että Otto
pitää hänestä enemmän kuin muista työtovereistaan. Tänään jäimme
kahdenkesken, kun Otto lähti junalle saattamaan joitakin tuttujaan
ja pyysi häntä odottamaan kunnes palaisi asemalta. Keskustelimme
kaikenmoisista asioista, kunnes puhe kääntyi Aini-rouvaan, joka
seurustelee erään nuoren ylioppilaan kanssa. Miettinen otti hurskaasti
paheksivan ilmeen ja alotti:
– On sentään kerrassaan sopimatonta, suorastaan häpeällistä naimisissa
olevan naisen vielä ajatella muita.
– Entä naimattoman miehen ajatella naimisissa olevaa naista? kysyin,
katsoen tutkivasti häntä silmiin, sillä tiedän hänellä kerran olleen
samantapaisen seikkailun. Hän punehtui, huomasi minun tietävän enemmän
kuin oli luullut ja koetti tekeytyä välinpitämättömäksi vastatessaan:
– Niin, hoitakoon kukin asiansa ja tietäköön itse velvollisuutensa.
– Aivan samaa sanon minäkin, virkahdin. – Te sanoitte, ettei saa
ajatella muita. Tarkoititteko, ettei saa rakastaa ketään muuta kuin
sitä miestä, johon on kerran vihkiytynyt, vai miten?
– Niin, sitä nyt ainakin _pidetään_ sopimattomana ja jos minulla olisi
vaimo, en tahtoisi jakaa...
Olisin taas halunnut sanoa suuni puhtaaksi. Kielelläni pyörivät sanat:
"mutta suotte sangen mielellänne, että jonkun toisen vaimo kiintyy
teihin". Sain kumminkin niellyksi nuo sanat ja katsellen alas Marian
puistoon jatkoin rauhallisemmin:
– Kuulkaa, herra Miettinen, ajatus on vapaa, rakkaus on vapaa. Se tulee
kutsumatta, kysymättä. Ei se käskien lähde, eikä pakolla jää.
Olimme hetken ääneti. Miettinen siirtyi toiseen ikkunaan ja katseli
hänkin alas puistoon.
– Katsokaahan minun koivuani, sanoin hänelle, kuinka se kurkottaa
nuorista silmukoista punertavat latvansa kohti akkunaani kuin tietäisi,
että minä olen sen omistanut. Te saatatte sanoa, että minulla ei
ole oikeutta siihen, että se ei ole minun, vaan _kaupungin_, kuten
puistokin. Olette tavallaan oikeassa. Eihän minulla ole oikeutta
hakata sitä maahan. Mutta kukaan ei kieltäne minun siitä iloitsemasta
kesin talvin, aamuin illoin sitä katselemasta. Toivon sen menestyvän,
kasvavan korkeaksi, muita uljaammaksi. On niitä, jotka uskovat kasvien
tuntevan, jos heitä rakastetaan. Kenpä tietää vaikka koivukin minun
rakkauteni tuntisi, sillä palasen sielustani sille annan, osan henkeni
voimasta; siksi se kenties menestyy paremmin kuin muut. Eikö tämä koivu
tavallaan ole minun?
Hän ei vastannut ja minä jatkoin: Rakastaa saa mitä ja ketä
tahansa, jos ei mitään pyydä _takaisin_. Kun luopuu kaikesta
_omistusoikeudesta_, vastarakkauden tavoittelusta, ei koskaan
rakastettunsa tielle asetu, ei hänen läheisyyteensä pyri, vaan hiljaa,
kenenkään tietämättä häntä siunaa, hyvillä ajatuksilla ja toivomuksilla
häntä elämäänsä valaisee, jos kerran velvollisuudet, joista äsken
mainitsitte, estävät häntä olemasta hänelle kaikki. – No, mitä
arvelette, eikö sillä tavalla saa rakastaa?
– Hm, Teillä on aina oma filosofianne. Senjälkeen oli hän vaitelias ja
tuntui helpotukselta, kun Otto tuli takaisin.
* * * * *
Minun pitäisi oikeastaan tulla enemmän tekemisiin _ihmisten_ kanssa.
Kun näin tavallisessa jokapäiväisessä elämässä joutuu kosketukseen
heidän kanssaan, näyttävät he yhtäläisiltä kaikki, kuten kekonsa
ympärillä hääräilevät muurahaiset: kukin pitää huolta omastaan, kukin
hakee omaa etuansa ja siinä ahertavat kaikki, joskus pikkumaisina ja
pahansuovinakin toinen toisilleen. Mutta kun menet syvemmälle, kun
pääset milloin kurkistamaan ihmistä hänen sisimpäänsä, löydät sieltä
vasta hänen oikean – itsensä, joka on kuin rakastettava, rakkautta
kaipaava lapsi, ja sinä tunnet häntä kohtaan hellyyttä ja myötätuntoa.
– Kunpa aina osaisi etsiä ja löytää ihmisestä tuon sisimmän, tuon
todellisen ja pysyvän, sen hyvän ja jumalaisen, joka kautta aikojen
säilyy, kun kuona päältä häviää.
Jouduin tänään sattumalta pistäytymään Sauramolla. Vaikka en ollutkaan
tuttu rouvalle, pyysi hän minut sisälle, kenties siksi, että
hänen miehensä on Oton tuttuja. Rouva Sauramo ei mitenkään herätä
mielenkiintoa ulkoasullaan, niin rikkaan kauppiaan rouva kuin onkin,
ollen peräti vaatimaton. Hänen kasvonsa eivät ole juuri kauniit, mutta
herttaiset, ja silmissä on lapsellinen, kaihomielinen katse, aivan
samanlainen kuin hänen nuorimmalla pojallaankin, tuolla seitsemännellä
kiharapäällä, joka on hiljaisempi muita ja pysyttelee aina äidin
lähettyvillä. Ihmeellisen hienopiirteiset, enkelimäiset kasvot tuolla
kaksivuotiaalla lapsella.
Olimme istuneet tuokion jutellen kaikenlaista, kun rouva äkkiä kysyy:
– Ovatko aviopuolisot aina toisilleen luodut?
Syntyi hiljaisuus. Sade rapisteli ikkunoita, taivaalla purjehtivat
raskaat pilvet kuten syksyllä.
– Sitä olen joskus itsekin miettinyt, vastasin.
– Onkohan Jumala aikonutkin niin? jatkoi hän, että onni _ei saa_ olla
täydellinen, koska me muuten ehkä unohtaisimme Hänet?
– Olen koettanut antaa kaiken, olen toisinaan antanut melkein
enemmänkin. Mitään en ole itselleni säästänyt, sen tietää yksin hän.
Olen tukahuttanut povessani tuon äänen, joka hiljaa nyyhkyttää pimeinä
öinä, jolloin hän ja nuo seitsemän nukkuvat. Minun mieheni on minulle
hyvä, liiankin hyvä, ja niinä olen rakastanut häntä niin paljon ja
vieläkin rakastan. Vaan sitä sisäistä ymmärtämystä minä kaipaan.
Tahtoisin antaa hänelle senkin, mikä minussa on hienointa ja kauneinta,
sielunikin hänelle antaisin, mutta hän ei voi sitä ottaa vastaan,
siksi että en löydä kieltä, en löydä sanoja, joita hän ymmärtäisi.
Muistan kerran keväällä, kun olimme huvilassa. Oli ihana päivä, juuri
juhannuksen seutuvilla. Tunteeni olivat perin herkät ja minä ajattelin
häntä koko päivän. – Nyt minä sen _arvaan_, nyt minä sen paljastan,
annan hänen nähtäväkseen kaiken mitä olen tuntenut, ja panen hänet
ymmärtämään, miten suuresti minä häntä rakastan. – Näin ajattelin ja
sovittelin sanojani, jotka aijoin hänelle lausua.
Valoisana kesäyönä me sitte lepäsimme kumpikin vuoteellamme,
mutta käsikädessä, katse katseessa ja minusta tuntui, että nyt me
ymmärrämme... Minä puhuin päivälliset ajatukseni, puhuin niin hyvin
kuin taisin, mutta kun olin lopettanut ja odotin mitä hän nyt minulle
sanoisi, virkkoi hän vain:
– Mamma, kuule, suljitko sinä sen varastohuoneen oven oikein
kunnollisesti? Se lukko pettää helposti – – – Mutta mamma, mamma, mikä
sinulle tuli, mitä sinä itket? Mitä, hyvänen aika, oletko sairas, vai
olisinko minä jotenkin sinua loukannut?
Silloin näin, että me emme koskaan toisiamme täydellisesti ymmärrä.
Kuulin kerran rukoushuoneella erään neidin soittavan jonkun sävellyksen
nimeltä "Koti". Painoin pääni alas ja annoin sävelien luoda eteeni
kuvan: Ilta hämärtyy. Tuli loimuaa takassa ja sen loisteessa leikkii
lapsiparvi. Isä istuu nojatuolissa sanomalehteä lukien, äidiltä on
sukankudin vaipunut helmaan ja hän katselee mietteissään lasten
leikkiä. Mutta ikkunan luona, hämärän kätkössä, on linnunhäkki, josta
joskus kuuluu hiljainen, ikävöivä piipitys. Sekin kuuluu "kotiin". –
Soitto oli tauonnut, kuvakin katosi, mutta minä itkin, itkin itseni
väsyksiin sitä vangittua lintuparkaa. Vain harvoin, harvoin saan
kuulla musiikkia – voi, kuinka minä ikävöin vapautta ja säveliä! Onko
se syntiä? – Minä tunnen toisen maailman, kauniin ja valoisan, jossa
kaikki muuttuu ihanaksi ja hyväksi. Mutta se on suljettu; kaksi on
voimaa, jotka aukovat sinne pääsyn – musiikki ja rakkaus. Rakkaus on
minussa niin heikentynyt, mutta säveleet, oi! Jos puhun siitä jotain
hänelle, saan saman vastauksen: Se on kiusaajan ääni sekin. Jumala
odottaa meiltä vain sitä, että tunnollisesti teemme tehtävämme. – On
kuin en uskaltaisi uskoa toisin, on kuin rikkoisin sillä häntä vastaan.
Voi, kunpa kerran pääsisin selvyyteen, kunpa kerran ilmestyisi eteeni
ihminen, joka uskaltaisi vakuuttaa, että ääni, joka sisimmässäni puhuu,
on oikeassa. Silloin olisin minäkin voimakas.
* * * * *
Hän vaikeni ja katseensa tähyili levottomana ulos. Näin hänessä
hänen sisimmän itsensä. Näin myös noissa piirteissä mahdollisuuden
tarmokkaaseen päättäväisyyteen, jos kerran tulisi tarvis ratkaista. – –
Kuinka kävisi, jos tulisi joku, joka rohkenisi avata häkin ja päästää
vangitun lintuparan vapauteen. – Mutta sitte ne seitsemän pientä,
itkevää lasta! – Voi elämää! –
Kyynelsilmin kiitin häntä luottamuksesta ja lähdin ulos sateisen illan
hämärtyessä.
* * * * *
Mikähän minun oikein on? On kuin jokin minua öin päivin ahdistelisi,
enkä voi tarkoin sanoa, onko tuo tuska ruumiillista vai sielullista,
kenties kumpaistakin. Ottokin sen on huomannut ja vaatii minua käymään
lääkärillä. Mitä se hyödyttäisi? Ei lääkäri kumminkaan tiedä tautini
syytä ja jos tietäisikin, ei kuitenkaan kykenisi auttamaan.
Otto ja minä olemme olleet taas hiukan lähempänä toisiamme viime
viikkoina. Olen lähestynyt häntä kuten ystävää, kuten hyvää isoa
veljeä. Suruissani sen olen tehnyt, sillä kaipaukseni on nykyisin taas
aivan sietämätön. Otto parka! Paljon on hän minun tähteni kärsinyt,
kylmyyttä ja laiminlyöntiä liian paljon. Kuinka me ihmiset täällä
haavoitamme toinen toistamme! – Ja minäkin, joka pyrin ymmärtämään ja
rakastamaan ihmisiä, osoittamaan myötätuntoa kärsiville ja antamaan
apuani onnettomille, haavoitan joka päivä sitä, joka on minua lähinnä.
Enemmän ymmärtämystä ja myötätuntoa korvaamaan sitä, jota minun tulisi
antaa, vaan jota en voi.
Usein yksin ollessani kuulen sanat: "Anja, kuinka kauvan me voimme tätä
kestää?" Minä vääntelen käsiäni kuin ruumiillista kipua tuntien. Kuinka
armotonta tämä sentään on! – Niin, rakkaimpani, _minä_ en ainakaan tätä
enää kauvan voi kestää!
Jotain on minussa kuin särkynyt, kuin kantaisin rinnassani haavaa, joka
ei ota kasvaakseen umpeen. Toisinaan on kivun tunne vähäinen, joskus
taas kova ja tuskallinen. En kumminkaan tahtoisi siitä päästä. Se on
myöskin onneni ja salainen riemuni. Se on kallis omaisuuteni, ainoa
rikkauteni, yksin minun omani. Minkä muualla muita varten teen, mutta
unelmien utuiset kuvat kudon yksin itseäni varten.
* * * * *
Tunnen taas eläväni, minä herään kuin unesta aamusella pitkän yön
jälkeen.
Hän on luonani todellisena, ilmielävänä! Saan katsoa häntä silmiin,
saan kuulla hänen äänensä. Huone on puolihämärä, vaan uunissa loimuava
tuli heittää punerruksen hänen kasvoilleen ja käsilleen. Keskustelumme
kulkee entiseen tapaan, vain puoleksi lausumme ajatuksemme. Ei ole
tarpeellista tuhlata sanoja, näin on parempi. Puhe kääntyy kuin
itsestään pois tavallisista asioista ja siirtyy aloille, joista vain
harvoin puhellaan, ajatusten vaihdosta sanattomasti, kyvyistä nähdä ja
tuntea mitä aistimet eivät havaitse!
Niin me istuimme, en tiedä kuinka kauvan, sillä aika kadottaa mittansa
silloin kun me olemme yhdessä, – tunti kaksi vierähtää kuin lyhyt
hetkinen.
– Aikaa on kenties kulunut paljonkin, minun pitää lähteä ehkä taaskin
matkoille, mutta olenpa missä tahansa, jos lähetätte minulle milloin
ystävällisen ajatuksen, tunnen sen, – hän lausui, tarttui käteeni, piti
sitä hetken omassaan, kosketti kevyesti huulillaan ja lähti. Vielä
ovelta kääntyi hän ja loi minuun katseen, niin syvän ja suruisen,
poistuen sitten kumarana kuin raskaan taakan alle taipuneena. Oli kuin
olisi jäänyt jokin sanomatta, se, joka oli tärkein, niin, me emme
kumpikaan saattaneet sitä sanoa.
* * * * *
Kärsiikö hän yhtäpaljon kuin minä, ehkä enemmän, kenties vähemmän. –
Voi sinua kirjaseni, tuskieni, riemujeni tallettaja! Kyynelin olen
lehtesi kastellut, hänelle saat sinä kenties kerran kertoa miten
suuresti minä rakastin. Hänelle kerro, sitte kun minä olen mennyt, –
ehkä piankin tai kenties vuosien kuluttua, mutta minusta tuntuu, että
se lähenee.
Niin, elämä, tee kanssani mitä tahdot, yhtä minä vaan pyydän, yhtä
rukoilen, _älä särje unelmaani!_ Suo minun pitää _se_, vaikka kaiken
muun ottaisit!
On hetkiä, jolloin tuo toinenkin ääni sielussani taas pääsee
kuuluville: – Sinä raukka, joka pyydät, kutsut kuolemaa katkomaan
siteitä, joita itse et kykene aukaisemaan, sinä heikko ihminen, etkö
tiedä, että vainajat varjojen maassa kadehtivat punaisen veren lämpöä! –
Tukin korvani tuolle äänelle, en tohdi sitä kuunnella. Minä riennän
ulos, etsin ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua. – Jumalani! – auta
minua, pelasta, selvitä, että voisin olla kenellekään vääryyttä
tekemättä.
* * * * *