se minua ollenkaan hämmästyttänyt, siksi vakuutettu olin sisäisen
tuntemukseni luotettavuudesta. Oli kenties kumminkin joku salainen
toivonkipinä sydämessäni piileskellyt, koska tuntui nyt, kuin jotain
minussa olisi ratkennut.
Joku toveri varmaan oli hänen taskustaan löytänyt tuon Paavolle
osoitetun kortin, joka sisälsi sanat:
"Tervehdän teitä kaikkia. Jääkää hyvästi! _K. K._"
Varmaan oli hän tämän jättänyt taskuunsa juuri sen tapahtuman varalle,
joka sitte tapahtuikin. Siitähän tiesi eloon jäänyt toveri minne hänen
oli ilmoitettava. Niinpä olikin tyhjälle paikalle vieraalla käsialalla
piirretty kuolinpäivä ja taistelupaikka. Pyysin Paavoa luovuttamaan
kortin minulle ja olen kantanut sitä povellani kuin pyhäinjäännöstä.
Elän kuin jossakin houreessa. En saata edes itkeä, mutta ohimoitani
polttaa ja silmiäni särkee kummasti. Tunteeni ovat kuin turtuneet, minä
en varmaankaan ole oikein selvillä mitä on tapahtunut.
* * * * *
Elän nykyisin kuin kahdessa eri maailmassa. Sitä ei tietenkään voi
jatkua pitkälle, ja minä tunnenkin jo miten aste asteelta lähenen
sitä toista samalla kuin tästä irtaannun. Tässä pidättää minua vielä
ruumiissani jälellä oleva elinvoima, sekä kiintymys lapseeni, mutta
siellä asuu jo henkeni, siellä on rakkauteni.
On ihmeellistä, miten minusta usein tuntuu kuin olisi hän lähelläni,
erittäinkin yksin ollessani, mutta joskus myös muidenkin seurassa.
Silloin olen hajamielinen, enkä tahdo jaksaa seurata keskustelua.
Mutta yöllä olen minä täydellisesti oma itseni. Se mikä päivällä on
vain heikko tuntemus, on yöllä täysi todellisuus. Kun aistimieni
toiminta lakkaa ja henkeni sukeltaa kaikkeuteen, silloin seisoo
edessäni hän, ilmielävänä, kauniina ja nuorekkaana. Yhdessä kuljemme
outoja teitä. Hän kuljettaa minua kautta ihanimpien maisemien, mitä
milloinkaan olen nähnyt ja vielä herätessänikin tunnen yöllisen onneni
heijastuksen.
* * * * *
Ruumiini on väsynyt. Tunnen rinnassani omituisen täyttävän tunteen,
joka toisinaan haittaa kovasti hengitystäni. Oton pyynnöstä annoin
lääkärin tutkia itseäni. "Sydän kasvaa. Se on jo puolta suurempi kuin
pitäisi. Välttäkää kaikin mokomin mielenliikutuksia y.m." – – Niin,
minä ymmärrän ja alan varustautua matkalle.
Otto kulkee hiljaisena, alla päin. Hän suree. Minun täytyy puhua
hänelle pian – voimani heikkenevät. Ei ole helppoa alottaa, pelkään,
että hänen on vaikeata ymmärtää.
Se on nyt tehty, tahi minun ei tarvinnutkaan, sillä heti kun alotin
teki hän torjuvan liikkeen.
– Tiedän kaikki, olen lukenut sen kasvoistasi. En ole puhunut mitään,
en ole tahtonut sekaantua ollenkaan, vaan annoin asiain mennä omaa
menoaan. Toivon, etten ole sinua häirinnyt.
Niin hän puhui, hyvä, kunnon ystäväni. Paljon on varmaan sinullakin
ollut yksinäisyydessä kestettävänä; sen sinulle tulevaisuus korvatkoon.
Toivon, että löydät omasi sinäkin, jonka saat vapaasti omistaa.
Oi, ihanaa on kuulua sille, jota rakastaa, kuulua kokonaan ja
esteettömästi. – Niin, elämä, eikö sinun ole sääli minua... ei, minä
en valita. – Kuinka sitä saattaa olla itsekäs, aina ne omat pyyteet
tulevat esille. Ei, kaikki on hyvin niinkuin on. Tyydyn tahtoosi, Isä.
* * * * *
Sopusointu kodissamme kasvaa sitä mukaa kuin aika lyhenee. On kuin
kaikki hiljenisi, tyyntyisi ja asettuisi ennen suuren ratkaisun tuloa.
Minä koetan toisinaan olla hilpeä karkoittaakseni miesten kasvoilta
tuon raskaan surumielisyyden, mutta se ei oikein ota onnistuakseen;
siksi tuntuu kuin meillä nykyisin hallitseisi tuo määrätty tunnelma, on
kuin kukin meistä olisi siihen viritetty, siksi me ehkä ymmärrämmekin
toisemme paremmin kuin koskaan ennen.
* * * * *
Voimani yhä heikkenevät, mutta minä voin vielä jonkunverran liikuskella
ulkona. Kun Otto on liikkeessä ja Paavo koulussa, kävelen yksinäni
kaupungilla. Tunnen kummallista irtaantumista kaikesta. Olen kuin
matkustaja, joka on kauvan oleskellut vieraalla paikkakunnalla, on
usein ikävöinyt kotiaan ja nyt tietää lähtöhetken olevan lähellä. Hän
tulee asemalle, katsoo kelloa ja on puoleksi tyytyväinen, että juna
viivästyy. Rakkaaksi on ehtinyt käydä tämäkin paikka. Katse kulkee
verkalleen taaksepäin sinne, mistä hän tuli. Tuossa kerran tuskitellen
kuljin, pimeys piiritti, rankkasade pieksi kasvojani ja vihuri reuhtoi
vaatteitani. Tässä umpihankea kahlasin, tietä etsien, enkä tietänyt,
että sitä myöten juuri kuljin. Mutta paistoi se aurinkokin toisinaan.
Oli ihania kesäisiä päiviä, oli kukkia tienvarsilla ja lintujen laulua
ilmassa. Paljon oli hyvää täälläkin, ei kuitenkaan niin, että jäädä
haluaisin, – ei, vaan kiitän hyvästä, jonka sain. Kello lyö toisen,
kolmannen kerran. Hän silmäilee hyvästellen seutua vielä kerran.
Juna viheltää ja syöksyy pois. Kotiin, kotiin! Oi kiiruhda, riennä!
Kaiho kasvaa, kuluneen eronajan ikävä polttaa! Hän ei muistele enää
sitä, mikä jää, vaan autuaasta odotuksesta väristen vuottaa hetkeä
sulkeutuakseen rakastettunsa syliin.
* * * * *
Niin äkkiä saattaa kaikki muuttua! Muistelen itseäni kolmisen vuotta
takaperin, miten raskasta olisi silloin ollut elämästä luopua.
Tunsinhan minä silloinkin näkymättömän maailman olemassa olon, mutta
niin vieraana ja kaukaisena sitä pidin. Aste asteelta se sitten läheni
ja nyt on kuin suurin osa minusta jo kuuluisikin sinne. Kaikki siteet
ovat irtautuneet. Olen valmis muuttamaan kutsun saatuani.
Olen iloinen, että tautini on enimmäkseen tuskaton; tuo täyttävä,
tukehduttava tunne ei tunnu aina, vaikkakin se päivä päivältä tulee
voimakkaammaksi. Koetan tuskan aikanakin pysyä tyynenä ja ajatella,
että minä _itse_ en kärsi, ainoastaan ruumiini, jonka täytyy riutua
ennenkuin pääsen vapauteen. On paljon helpompi _siten_. Olen nähnyt
muita, jotka ovat käyneet tämän saman tien. Muistan setävainajaani,
joka kärsi hirveitä tuskia tautinsa tähden. Eräänä vapunpäivänä menin
hänen luokseen reippaana ja elämänhalua uhkuvana. Asetin pöydälle
tuomani kukkavihon ja kysyin miten yö oli kulunut. Hän katsoi minuun
melkein villisti ja kivun vääristämillä kasvoillaan oli katkera
hymy. "Tuskaa, tuskaa, samanlaisia ovat yöt, yhtäläisiä päivät. Onko
kenenkään tarvinnut kärsiä niinkuin minun. Eikö tämä elämä ole kurjan
kurjaa?"
Mitä vastasin minä, jolle elämä oli valoisa ja toiveita täynnä? Loin
silmäni maahan kuin häveten, että olin ollut iloinen, vaikka tiesin
hänen niin kärsivän. Siihen loppui silloin minun vappuiloni. Ukko
rukka. Hän kärsi silloin, nyt on minun vuoroni ja pahin on kai vielä
edessä. Kunhan vain voisin olla valituksillani häiritsemättä muiden
onnea.
* * * * *
Hiljaa lepattaa vielä sammuva liekki. Voi kuinka toisinaan kouristaa
tuota sydän parkaani – mutta varmaankin se loppuu pian. Joskus on kuin
olisin jo erilläni tästä sairaasta ruumiistani ja minusta tuntuu kuin
katselisin sivustapäin sen kamppailua, näen miten huulet sinettyvät
ja kasvoille heruu kylmä hiki. Kohta katkeaa yhdistävä lanka ja alkaa
vapaus.
Kuinka minä heitä hyvästellessäni siunaan rakasta pikkupoikaani
ja hyvää, kunnollista Ottoani. Kuinka minä olen heidän puolestaan
rukoillut näinä unettomina tuskan öinä. Olen hyvästellyt jok'ikisen
esineen tässä kodissa, jota kerran niin valoisin toivein perustimme.
Joka kappaleella on historiansa. Yksitellen me vähin varoin niitä
hankimme ja joka kapineesta erikseen iloitsimme. Muistini on
kirkastunut ja minä katselen elämääni alusta loppuun, selailen sitä
kuin kirjaa ja alleviivaan huomattavampia paikkoja.
* * * * *
Jää hyvästi sinäkin, pikku kirjaseni, jonka lehdet niin usein kyynelin
kastelin. Olit yksinäisen sieluni ystävä, suruni säilyttäjä, tuskieni
huojentaja, kunnes kuorma keveni. En enää tunne sen painoa. Vielä on
kapea pimeä sola, mutta sen lävitse jo pilkoittaa ikuinen valkeus. Jo
hiljenee mainen humu ja ikuisuuksien pyhä, hiljainen soitto kaikuu
korviini, kuin kaukaisen meren kohina, kuin äitini kehtolaulu – kuin
ystävän kutsuva kuiske. – – Näen hämärässä ikkunakomerossa lintuhäkin.
Hiilos liedessä sammuu, muut sikeimmässä unessaan nukkuvat... Jo
pilkoittaa päivän ensi säde. Kuuluu liverrys niin kumman kaihoisa...
Häkki avautuu, heikko ilonhuudahdus tunkeutuu kauvan ahdistetusta
rinnasta ja pikkulintu parka on – vapaa.