ANJA ROUVA
Kirj.
Ilma Virtala
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.
Olemme muuttaneet nyt tähän vieraaseen kaupunkiin, uuteen kotiin,
joka luullakseni on nyt meille pysyväinen. – Tunnen itseni hieman
yksinäiseksi toisinaan, kun Otto on liikkeessä ja pikkupoikani nukkuu.
Ei ole vielä ainoatakaan tuttua koko kaupungissa, ei elävää sielua,
joka tulisi luoksemme, lukuunottamatta talonmiestä, joka kerran
päivässä, "puupukki" selässä, astuu keittiöön, sekä kirjeenkantajaa,
joka tuo lehdet ja toisinaan tervehdyksen muusta maailmasta. Siksi
alotankin nyt tämän pikkuvihkosen. Olkoon tämä toistaiseksi ystäväni,
uskottuni, johon merkitsen päivieni pikkutapahtumat, sekä piirtelen
tunnelmieni ja mielialojeni vaihdokset.
Viihdyn muuten erinomaisesti täällä ylhäällä neljännessä kerroksessa.
Kaunis näköala yli kaupungin ja ulompana meren aava, sininen
ulappa. Voin seurata höyrylaivan kulkua, miten se hitaasti etenee,
pienenemistään pienenee ja lopulta häipyy näkyvistä, katoaa etäisen
taivaanrannan taakse. Jälelle jää vain savu, joka paksuna pilvenä
kelluu taivaan ja veden välillä. Joskus tunnen mielessäni kummaa
kaipausta ja halua tuonne kauvaksi meren taakse, suureen, avaraan
maailmaan. Tunsin tuon halun ensikerran silloin, kun katselin
kotikaupunkini rannalla miten isäni tukeva matka-arkku kannettiin
laivaan ja hän itse asteli jälessä, voimakkaana, reippaana ja iloisena.
– Voi, kuinka minä olisin halunnut lähteä hänen kanssaan. Mutta köydet
irroitettiin ja hiljalleen eteni laiva rannasta. Hän heilutti lakkiaan,
seisten kannella, minä lähenin rannalla yhä enemmän vedenrajaa, kunnes
äiti pyöräytti minut ympäri ja lähti viemään tyttöstään kotiin. Kuinka
vastahakoisesti minä häntä seurasin, sillä mielessäni oli hämärä
aavistus siitä, että isä meni eikä enää palaja. – Niin sitte kävikin.
Siitä saakka on meri sielussani aina virittänyt kaihoisan halun päästä
sinne, kauvaksi, jonne isäkin kerran meni. Tahtoisin nähdä Tyynenmeren
aallot, minne hänen ruumiinsa laskettiin, vaikka tiedän, että hän
_itse_ ei enää ole siellä. –
* * * * *
Meillä oli harvinaisen hauska päivä tänään, meidän hääpäivämme toinen
vuosipäivä. Pikku Paavollakin oli merkkipäivänsä, hän tuli tänään
puolen vuoden vanhaksi. Siinä hän istui, tuo palleroinen, akkunan
edessä pöydällä, tyynyjen varassa ja katseli kyyhkysten temmellystä
ikkunalaudalla, sillä aikaa kun minä päivällistä valmistelin. Otto tuli
liikkeestä tavallista aikaisemmin ja oli erinomaisella tuulella. Hän
oli saanut ylennyksen. "Nyt, Anja, voimme jo ottaa palvelijan ja tehdä
sinunkin elämäsi hiukan mukavammaksi kuin tähän asti." – Niin hän sanoi
ja suuteli meitä molempia. Hän on niin hyvä. Meidän tähtemme hän tästä
menestyksestään eniten iloitsi.
* * * * *
Hän kävelee! – Pikku Paavo otti tänään ensimäiset askeleensa. Otto
toi hänelle pussillisen makeisia, joita parhaillaan jakoivat. Siitä
tuo paapero sitte äkkiä lähti, kapusi alas isän polvelta ja tulla
tallusteli luokseni sokeririnkilä kummassakin kädessä ja itsetietoinen
ilme kasvoillaan. Se näytti kyllä tajuavansa hetken tärkeyden, enkä
tiedä kuka meistä kolmesta eniten iloitsi, luulen että minä. – Nuo
pikku jalat, joita ennen aina kapaloon kääriessäni suutelin ja jotka
näyttivät silloin niin hennoilta, että tuskin uskalsi kuvitella niillä
kerran asteltavan, ovat näin lyhyessä ajassa niin varttuneet. – – Miten
ihanaa on omistaa tuommoinen pieni palleroinen! – Katselen häntä tässä
yölampun himmeässä valossa, katselen kauvan, kuin ensi kertaa näkisin
nuo pehmeät lapsenkasvot, keltaisen, silkinhienon tukan ympäröimänä, ja
nuo pyöreät pikkukädet, jotka päiväkauden ovat ahkerasti ahertaneet,
milloin uunista hiiliä etsien, milloin kukkaruukuista multaa kaivellen.
– – On naisia, jotka eivät tunne äitiyden iloja. He säästyvät kyllä sen
tuskiltakin, mutta minä säälin heidän köyhyyttään. –
* * * * *
Nopeasti kuluu aika. Kolme vuotta olemme jo täällä olleet ja
pikkupalleroisestamme on sillävälin varttunut toimelias pikkumies.
Yhdessä me liikumme kaikkialla. Kuinka me olemmekaan Paavon kanssa
nauttineet tästä kesästä. Tunnemme jokaisen puiston kaupungissa ja
lähistöllä. Olemme lapioineet hiekkaa merenrannalla ja soutaneet
pikkuvenheellä lähisaariin. Paavo herättää kaikkien huomiota. Häntä
puhutellaan, kysytään nimeä, ikää ja "sisaren" nimeä. – Eihän meidän
ikäeromme niin suuri olekaan – yhdeksäntoista vuotta. – "Sinä oletkin
sisareni," sanoo hän, "kun minulla ei kerran muita sisaria ole, ja
voithan samalla olla äitinikin." –
Niin lapsellisen huolettomia ja iloisia ovat olleet nämä päivät.
Tahdon piirtää ne muistiin, tallettaakseni siten hituisen verran
päivänpaistetta pilvisten päivien varalle. – Onnellisia olemme olleet,
Paavo ja minä, isä vaan on vallan liian vähän saanut olla seurassamme.
Toimensa vaatii hänen aikansa liian tarkoin –
* * * * *
Liike kasvaa. Oton työt yhä lisääntyvät. Hän tulee myöhään iltaisin
kotiin, perin väsyneenä. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä. Täällä
kotonakin kulkee hän syvissä mietteissä ja harvasanaisena.
On harmaa, sateinen lokakuun päivä, alakuloisine tunnelmineen, kuten
tavallisesti aina syntymäpäivänäni. Otto lähetti minulle kukan, mutta
hänellä oli kiire, hyvin kiire. Hän kehoitti minun Aini-rouvan kanssa
kuluttamaan iltaani niin hyvin kuin voin. Kävelimme kaupungilla,
istuimme elävissä kuvissa, mutta minua ei huvittanut yhtään. –
Aini-rouvalla on kolme pienokaista, mutta hän on sekä muodoltaan että
käytökseltään aivan kuin nuori tyttö, ehkä hieman liiankin nuorekas. –
On toisia vaimoja, jotka ovat niin onnellisessa asemassa, että voivat
työskennellä yhdessä miehensä kanssa. Niin soisin minä meilläkin
olevan. Mutta se on vallan päinvastoin. Otolla on kiire, minulla on
liiaksi aikaa. Jos voisin ottaa osaa hänen työhönsä en tuntisi itseäni
tarpeettomaksi olennoksi, kuten nyt viimeaikoina olen joskus tuntenut.
En ole nytkään oikein tyytyväinen, tekisi mieleni hiukan itkeä.
* * * * *
Pikku kirjaseni! – Kauvan olet ollut kateissa. Olin jo melkein
unohtanut, että yksinäisyydentunto minut kerran pani piirtelemään
lehdillesi. – Nyt on yksinäisyyteni vielä suurempi kuin silloin,
kolminkerroin suurempi, nyt, kun kukaan ei minua sanottavasti
tarvitse. Paavo askartelee koulutehtävissään ja lopun ajastaan leikkii
tovereittensa kera. – Entä Otto? – Näyttää tosiaan siltä kuin hänellä
tuskin olisi aikaa huomaamaan olenko olemassa vai enkö. Mutta kaikkeen
sitä sentään vähitellen tuntuu tottuvan. Ensin surin ja murehdin, itkin
silmäni sameiksi, voimani uuvuksiin huomattuani, että meidän välimme
alkoivat päivä päivältä muuttua. Me vieraanuimme toisillemme ja matka
välillämme piteni. Me puhelemme toisillemme ystävällisesti, joskus
hyväilemmekin ohimennen, mutta se tulee vanhasta totutusta tavasta.
– Henki, tunne on poissa. Ensin se minuun kovasti koski! Tuntui kuin
ei millään muullakaan enää olisi mitään arvoa, kuin ilman meidän
keskinäistä ymmärtämystämme olisi koko maailma pimeä ja tyhjä. – Niin
ensin. Nyt saatan sitä jo rauhallisemmin ajatella. Se on kerran niin.
Vähitellen, aste asteelta, on se hiljaa hiipien tullut. _Minä_ sitä en
ainakaan ole tahtonut, tuskinpa hänkään. – Mistä se sitte tuli? Usein
mietiskelen sitä. Alotan yhdyselämämme alusta ja muistelen jokaisen
tapauksen ja käänteen, joka tämän yhdeksän vuoden aikana on ollut.
Aina saan saman tuloksen. Olimme lapsia kun alotimme. Vuosien kuluessa
olemme varttuneet aikuisiksi ja luonteittemme erilaisuus pistää nyt
niin selvästi näkyviin, kun lisäksi kummankin kehitys on kulkenut eri
teitä. Tuo hänen johtajantoimensa tempasi ensin esille hänen tavattoman
tarmonsa ja kykynsä, jotka vähäpätöisestä kaupasta lyhyessä ajassa
tekivät miljoonaliikkeen, mikä sitte muodostettiinkin osakeyhtiöksi.
– Pian näin minä jälleen Oton sielussa tähän asti salassa piilleen
ominaisuuden. – Hän tahtoo _rikastua_. "Meidän täytyy ajatella poikamme
tulevaisuutta" – hän sanoo, mutta minä epäilen, että hänellä itsellään
on kokoomisen halu. Hän riistää itsensä meiltä. Jokainen minuutti,
jonka hän kuluttaa ylimääräisesti meidän kanssamme, on hukkaan
kulutettu. Liike on hänelle kaikki kaikessa ja hänen päämääränään
on päästä yhä useamman osakkeen omistajaksi. Vuotuiset tulomme ovat
nousseet viiden, kuuden kertaisiksi, pieni, vaatimaton kotimme on
muuttunut upeaksi, eikä minun enää tarvitse kääntää ja muodostella
vanhoja pukujani useampaan kertaan. Otto ei ole itara, vaikka hyvin
säästäväinen. – Kumminkaan en ole onnellinen enää. Paavo tuntuu
tulevan häneen. Hänessä pistävät nuo ominaisuudet jo näin aikaiseen
esille, kenties sen tekee isänsä vaikutus. Pojalla on pankkikirjansa
ja säästölaatikkonsa. Hän osaa kieltäytyä sekä elävistä kuvista että
makeisista ja – säästää rahaa. – Onhan tuo kaikki hyvää, mutta minusta
on vaarallista opettaa lasta noin innokkaasti kokoamaan rahaa, se
saattaa pilata luonteen, kasvattaa hänestä itaran ja ahneen. Koetanhan
minäkin vaikuttaa häneen osaltani. Koetan saduillani herättää hänessä
myötätuntoa ja sääliä muita kohtaan. Ehkä siitä sentään on jonkunverran
hyötyä, vaikka täytyykin myöntää, ettei hän ole mieleltään herkkä, vaan
kylmäverinen ja järkevä.
* * * * *
Olen jo kauvan ajatellut itsekseni, että Paavon pitää opetella
soittamaan viulua. Toivon, että musiikki avaa hänen sielunsa tajuamaan
kaunista ja jaloa. – Puhuin siitä eilen Otolle ja suureksi ilokseni
lupasi hän koettaa hankkia pojalle sopivan opettajan. Paavolla
itsellään on suurempi halu maantieteeseen ja laskentoon, kuin soittoon,
mutta kenties tulee halu siihenkin kun päästään alkuun. –
Mutta mitähän tästä minun elämästäni tulee lopuksi. Tunnen saman
mielikuvan aina useammin uudistuvan. – Me painaudumme eri haaroille,
he yhdessä, minä yksin. Tekisi mieleni huutaa heidän jälkeensä,
pyytää heitä pysymään luonani, kun taas huomaan, että se ei mitään
hyödyttäisi. Kerran puhuin tästä Otolle; se oli heti alussa kun sain
aavistuksen tuosta. Otto käsitti sen siten, että pelkään jonkun
tulevan väliimme. – "Ellei puolisoiden välille synny _aukkoa_, ei
kukaan koskaan voi heidän välilleen tunkeutua," sanoin. Mutta tätä
hiljaista vieraantumista, joka tulee sisästäpäin, joka johtuu siitä,
että meidän kummankin henkinen olemus on eri aineksista, että meidän
ajatusmaailmamme on niin erilainen, sitä hän ei käsitä. Tahi oikeammin
– hän ei tahdo vaivautua ajattelemaan joutavia. –
* * * * *
On taaskin kevät! – Liristen virtaa vesi katuojissa ja puistikoissa
paljastuu paljastumistaan ruskeanharmaa maanpinta, jonka alla kevään
voimat sykähtelevät. Yötä ei enää ole, ainoastaan pehmeä hämärä saapuu
yösydännä, kunnes nousee jälleen aurinko ihanana, palavana, kuten
ikuinen nuoruus. – En ymmärrä, mikä minun on; elän yhdessä luonnon
kanssa nyt enemmän kuin ennen. On kuin sisässänikin sykähtelisi kevät,
kuin virtailisi suonissani sen salaiset voimat. – Tunnen terveessä
ruumiissani vielä nuorteaa voimaa ja sielussani kummaa herkkyyttä
ja alttiutta. Saatan istua uneksien pitkät ajat avoimen ikkunan
ääressä, kun raitis tuuli mereltä puhaltelee. Tuolla alhaalla kadulla
on liikettä, ihmisvilinää – minä täällä ylhäällä saan olla _yksin_.
Ei kukaan katso tänne, ei kukaan tiedä, ei välitä minusta mitään.
Ainoastaan katolla kevätilojaan kuhertelevat, sulavassa lumessa ja
päivänpaisteessa kylpevät kyyhkyset pistäytyvät toisinaan tänne sisälle
avoimesta ikkunasta. – Meillä on yhteistä, heillä ja minulla, me
iloitsemme kevään tulosta. – Olen onnellinen täällä yksinäisyydessä,
melkein onnellinen, piti minun sanoa, sillä on kuin kaipaisin jotakin,
on kuin odottaisin jotakin, itsekään en tiedä mitä.
* * * * *
On aamu. Salin kello löi juuri neljä, kun minut herätti kummallinen uni
– luokseni saapui eräs entinen ystäväni kaukaisesta menneisyydestä,
olin hänet jo ehtinyt unohtaa, mutta hän oli muistanut ja etsinyt
minua. Tunsin minäkin heti tuon solakan vartalon, tumman, pehmeän tukan
ja silmät – kuinka olin saattanut unohtaa nuo silmät! "Anja, vihdoinkin
olemme taas yhdessä," lausui tuttu ääni ja kädenpuristus niin luja
ja lämmin sai ihanan virtauksen värähtämään kautta olemukseni.
Me katselimme toisiamme kauvan ja tuo katse herätti minussa niin
ihmeellisen, sanoin kuvaamattoman, pyhän tunteen, että en tiedä miksi
sitä nimittäisin.
Kun heräsin, tunsin kädessäni vielä hänen kosketuksensa. – – Ken
olit, yöllinen ystäväni? Hämärästä ilmestyit, hämärään katosit. En
koskaan ilmissä ole kasvojasi nähnyt, vaikka unessani muistin entisen
ystävyytemme. – Niin, sinä tietenkin olit vain haihtuva unikuva, jonka
yksinäisyyteni tunto mielikuvitukseni avulla eteeni loihti. Mutta
kumman elävä oli tuo kuva. –
* * * * *
Olen toisinaan vieläkin koettanut rakentaa siltaa Oton ja itseni
välille. – Niin eilenkin. Oli sunnuntai. Paavo tovereineen lähti
katsomaan sirkusta ja me Oton kanssa, kumma kyllä, saimme koko
iltapäivän viettää kahdenkesken. "Soita, Anja, vähäsen", hän sanoi,
"saavat kiusaantuneet aivoni hetken levätä." Hän näyttäkin väsyneeltä
istuessaan tuossa nojatuolissa, otsa ryppyihin vetäytyneenä. – Kunpa me
vielä kerran voisimme toisiamme lähetä – ajattelin häntä katsellessani.
Soitin hänelle tutut säveleet, toisen toisensa jälkeen lauloin laulut,
jotka mieleemme johdattivat menneet, onnellisemmat ajat, kun tuota
erottavaa uomaa ei vielä välillämme ollut. – Lopetettuani menin
hänen luokseen, istuin tuolin käsipuulle ja sivelin hänen otsaansa,
poistaakseni nuo syvät vieraat rypyt. – "Milloin, Otto, on meillä taas
elämä, kuten oli silloin?" – "Sitte kun meillä on _niin_, että voimme
huoletta katsoa omaa ja poikamme tulevaisuutta", vastasi hän. – –
Siinä se taas oli, ei mitään voi muuttaa, ajattelin. Saan lohduttaa
vain itseäni sillä, että kaikki käy, kuten käydä pitää, vaikka joskus
tuntuu kuin menisi päinvastoin.
"Kuules, Anja", sanoi hän hetken kuluttua. "Olen saanut Paavolle
soitonopettajan. Hän ei kyllä ole tässä kaupungissa vakinaisesti asuva,
mutta viipyy täällä kumminkin jonkun aikaa. Se soittaja sieltä...
tunnetko? Pyysin häntä huomenna käymään meillä. Etevä mies ja muutenkin
hänen käytöksensä tuntuu hyvin miellyttävältä" – puheli Otto. Minä en
tunne, mutta luulen että on mielenkiintoista nähdä häntä. –
* * * * *
Hän kävi meillä tänään, tuo soittaja. Ihmettelen sitä vaikutusta,
jonka hän teki minuun. Tuossa yksinkertaisessa, vaatimattomassa
olennossa oli jotakin niin miellyttävää, vaikkei hän ensi silmäykseltä
tuntunut mitenkään erikoisemmalta kuin muutkaan ihmiset. Pitkä, hoikka
vartalo, tietysti kähertyvä tukka, ohimoilta ja korvallisilta jo
hiukan harmaantunut, vaikka kalpeat, hienopiirteiset kasvot näyttivät
vielä nuorekkailta. – Entä silmät. Harmaat, surumieliset, mutta tuo
lempeä katse tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka. Hämmästyin ensin
tavatessamme, olinhan nähnyt hänet kerran – unissani. – Heti kävi
keskustelumme vapaasti ja luonnollisesti, kuten vanhojen tuttujen.
Istuin viereisessä huoneessa käsitöineni sen ajan, kuu he Paavon
kanssa alottelivat. Kuuntelin pojan ensimäisiä kokeita, ja _hänen_
äänensä pehmeää sointua kun hän pojalle puheli. Mutta äkkiä kuulen
hänen tarttuvan jouseen. Sydäntäni värähyttivät jo ensimäiset vedot,
aivankuin ensikertaa kuulisin viulun äänen. Sävel kasvaa, irtaantuu,
kohoaa, lentää vapaana ja voimakkaana korkeuteen kuin kotka. – – –
Kuuntelen, kuuntelen henkeä pidätellen kunnes siihen vaivun ja
unohdun. Minä vaellan kaukana oudoissa oloissa, liitelen, korkealla
valoisissa keveissä ilmapiireissä. Niin leijailen minä unelmieni
maassa kevyenä, vapaana, onnellisena. Katsahdan alas, näen hyörivät
ihmiset, pyrkimyksineen, taisteluineen, pettymyksineen ja tuskineen,
jotka täältä katsoen näyttävät pieniltä ja vähäpätöisiltä. Rauha
ja sopusointu vallitsee täällä, jossa sielu sulaa yhteen siihen
äärettömään, joka on olemuksemme alku. – –
* * * * *
Hän meni, mutta minusta tuntuu kuin olisi hän täällä yhä, kuin tuntisin
hänen seisovan vierelläni ja katselevan minua noilla ihmeellisillä
silmillään, tuolla katseella, joka herättää sielussani suunnattoman
kaipuun johonkin saavuttamattomaan. – – Oi, en tiedä mitä tämä on.
Oliko onni vai onnettomuus, että tapasin sinut – muukalainen?
* * * * *
Päivät, viikot kuluvat. Ei yksitoikkoisina kuten ennen, vaan rikkaina
ja vaihtelevina. Jok'ikinen päivä on uusi, erilainen kuin muut
vaikutteineen, tunnelmineen. Hän on muuttanut kaiken, tai ei oikeastaan
mitään _muuttanut_, vaan antanut kaikelle eri valaistuksen, joten tuo
yksitoikkoinen arkipäiväinen elämä on muuttunut mielenkiintoiseksi,
ihanaksi. – Kaksi kertaa viikossa käy hän täällä – ne päivät ovat kuin
muita kirkkaammat. Usein soittaa hän meille jotakin tunnin loputtua,
sitte juomme kahvia kolmisin – Otto nimittäin on siihen aikaan aina
poissa. Paavokin on hyvin ihastunut opettajaansa, vaikka hän mieluummin
kuunteleekin hänen matkakertomuksiaan kuin soitto-ohjeitaan. Pian
kumminkin leikkivien toverien äänet saavat hänet viekoitelluksi
jättämään meidät ja rientämään puistoon. Kahdenkesken jäätyämme
muuttuu keskustelumme tavallisesti syvemmäksi ja hiljaisemmaksi. Hän
on suoraan ja avoimesti kertonut minulle elämästään, heikkouksistaan
ja erehdyksistään, mutta minä uskon täydellisesti mitä hän sanoi
opettaessaan: "Minä olen sellainen kuin olen, mutta en ole koskaan
tehnyt kenellekään muille vääryyttä kuin joskus itselleni."
Me tunnemme kumpikin, että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä,
vaikka emme mitään sellaista koskaan mainitse. On minulla nykyisin
montakin ystävää, tahi oikeammin, minä olen monen ystävä. On useita,
jotka tahtovat purkaa minulle sydämensä taakan ja uskoa salaisuutensa
säilytettäväkseni. Mutta he eivät välitä minusta sen enempää, vaikka
mielihyvikseni kyselevät mitä minun rauhaani tulee. Omansa heillä ovat
ensimäisenä ja viimeisenä, siksi en koskaan heille paljasta sisäistäni,
en laske heitä tunnelmieni maailmaan. Toisin on meidän kahden. Kun
me olemme yhdessä, emme ajattele itseämme, vaan toisiamme. Miten
hellän huolehtiva katse on hänen harmaissa silmissään, tehdessään tuon
yksinkertaisen kysymyksen: "Miten te nyt jaksatte?" tai "Mitä teille
kuuluu?" Ellei minulla heti ole vakuuttava vastaus valmiina, että olen
mitä parhaimmissa voimissa, näen hänen kasvoillaan niin lapsellisen
huolestuneen ilmeen, että täytyy pakostakin hymyillä, huolimatta siitä,
että tiedän itsekin melkein yhtä lapsellisesti huolehtivani hänestä,
vaikka osaan sen ehkä hiukan paremmin salata.
Ihmeellistä vain on miten suuresti tämä vaikuttaa minun koko
olemukseeni. Olen huomannut miten kasvoni ovat kuin nuorentuneet,
miten katseeni on virkeä ja askeleeni tuntuvat kevenneen. Tunnen
varttuvani henkisestikin päivä päivältä, luulen, että jaksaisin kestää
mitä tahansa kunhan vain joskus, vaikkapa kuinka harvoinkin, saan
nähdä hänet. Toisinaan sanon itselleni: "Anja, älä petä itseäsi! On
teidän välillänne jo muutakin, ei se pelkkää ystävyyttä ole, voit olla
varuillasi." Mutta samalla vastaan heti: "Olipa se mitä tahansa, en
tahdo sitä mistään hinnasta kadottaa".
* * * * *
Se tuli äkkiä, odottamatta, nousi kuin musta ukonpilvi kohoaa taivaalle
keskellä armahinta kevätpäivää. – Jos se murskaa hänet, tuhotkoon
samalla minutkin, kunhan vain emme tarvitseisi erota.
Otto sen uutisen toi, tullessaan liikkeestä. "Paavon soittotunnit
keskeytyivät nyt ainakin tältä keväältä, opettajansa kun on sairastunut
keuhkokuumeeseen ja makaa nyt sairaalassa. Hyvin huonona kuuluu
olevan. Olemme jo muuttaneet maalle siksi kun hän pääsee sieltä, jos
toipuukaan." Hän puhui melkein välinpitämättömästi asiasta, joka
minulle oli niin tärkeä. Ensikerran tunsin kylmyyttä Ottoa kohtaan
hänen tähtensä. Puin kiireesti päälleni ja lähdin ulos peittääkseni
liikutustani.
Olen kulkenut kuin kuumeessa koko päivän. Vihdoinkin tuli ilta.
Otto ja Paavo nukkuvat raskaasti ja minä saan ottaa esille pienen
rakkaan vihkoseni, joka on jo kuin osa itsestäni. On niin hiljaista.
Yölamppu luo himmeää valoaan, vapiseva käsi piirtelee paperille
tuskin ymmärrettäviä sanoja. – Sieluni on poissa täältä, se on
sairasvuoteella, hänen luonaan. – – – Näen kolkon, korkean sairaalan
salin, jota yksi palamaan jätetty lamppu vaisusti valaisee. Hän
hengittää lyhyesti, tuskaisesti, huulensa ovat tulehtuneet ja muulloin
kalpeilla kasvoillaan palaa hehkuva puna. Ei näy hoitajatarta; varmaan
mennyt levolle ja jättänyt hänet, luullen nukkuvan. Mutta hän ei nuku,
vaan katselee ikkunasta ylös keväiselle, vaalealle taivaalle, jossa
loistava iltatähti säteilee lempeätä valoaan. Näen hänen huulensa
vetäytyvän hymyyn tähden huomattuaan ja minä kuulen hiljaisen kuiskeen,
– nimeni – ei, kuvitteluja!
Oh, kunpa olisin vapaa nyt, en hetkeksikään luotasi poistuisi, kallis
ystäväni! – – Mutta kenties tunnet sinä sielussasi jonkinlaisen
pehmeän, rauhoittavan tunteen minun rakastavien ajatusteni alituisesta
läsnäolosta. Olenhan luonasi, oma, kallis kaivattuni! Et näe minua,
vaan tunnet miten siunaten suljen silmäsi ja loihdin sielusi unien
maahan sillä aikaa kun ruumiisi taistelee tuhoisan taudin kourissa. –
Minä rukoilen Sinua, Elämän Herra, pelasta hänet kuolemasta, oi säästä,
säästä! –
Mitä minä ajattelen? Millä perusteilla uskallan minä sellaista pyytää.
Kenties on hänelle parempi siten, eihän minulla ole oikeutta... ehkä
kumminkin on – rakkauden ikuinen oikeus, vapaan, puhtaan rakkauden,
joka on riippumaton inhimillisistä siteistä ja joka kutsumatta
saapui kuin keväinen kiuru. Se tuli ja sieluani lämmitti kuin päivän
kultainen säde puiden punertavia silmukoita, pakoittaen ne avautumaan.
– Niin, minä tunnustan sen nyt itselleni, että rakastan häntä ja olen
rakastanut ensi näkemältä, vaikka en sitä vielä silloin tajunnut.
Usein on se tieto pyrkinyt tajuntaani meidän yhdessä ollessamme,
mutta minä olen aina sen tukahuttanut, peläten tunnustaa itselleni
totuutta. Mutta nyt, kun en tiedä, näenkö häntä enää koskaan, piirrän
lehdillesi, pikku kirjaseni, yön hiljaisuudessa tunnustukseni, jonka
sinä visusti kätket. Kallis, kallis on minulle tämä salaisuuteni,
peloittava, pyhä. Se on oleva tuskani ainoinen, riemuni, onneni
ihana, elämäni valo ja autuus! – Sinne hautauduit sieluni sisimpään
sopukkaan, siellä saat, kipinä, kyteä kätkössäsi kunnes teet tehtäväsi,
sydämeni hiljalleen tuhoat. – En mitään pyydä vastineeksi; olisi hyvä,
ettet tunteistani koskaan saisi aavistusta _sinä_, että luottaisit
minuun aina niin avoimesti kuin tähänkin asti, kuin olisin sisaresi,
sydänystäväsi ja minä yksin, yksin kantaisin kuormani raskaan, vaan
suloisen. – – – Mieleeni väkisinkin pyrkii kysymys: entä jos hänkin
rakastaisi? – entä jos kerran avautuisi tuo kaivattu syli? – – –
Silloin olen minä oleva voimakas. Olen varjeleva unelmieni maailmaa,
joka todellisuudeksi muuttuneena helposti pirstoutuu, jättäen jälkeensä
vain pettymyksen tunteen. – Pala siis piilossasi, tuleni pyhä! Luo
lämmittävä heijastuksesi hänenkin yksinäiselle tielleen kaukaisena,
tuntemattomana voimana. Kun sairaus ja yksinäisyyden tunne sydäntäsi
ahdistavat, tunnet äkkiä kuin lauhan kesäisen tuulahduksen, pehmeät
kädet hyväilevät polttavaa otsaasi ja sinä näet luonasi rakkautta
uhkuvan olennon, jonka piirteitä et unen hämärässä erota, mutta sinusta
on niin hyvää ja turvallista. – – Niin, hän valvoo ja kaihoten odottaa
ja toivoo paranemistasi saadakseen kerran vielä katsoa silmiisi,
rakastettuni! – Suutelen nimeäsi, jonka tähän piirsin ja toivotan
sinulle hyvää yötä.
* * * * *
Kolme päivää on kulunut, unessako vai valveilla, sitä tuskin tiedän.
Teen työni vaistomaisesti, koneellisesti, kiinnittämättä siihen
vähintäkään huomiota. Aamu vaihtuu illaksi, ilta yöksi, josta jälleen
kirkastuu ihana kevätaamu. Mutta minä tuskin tiedän mikä aika
vuorokaudesta kulloinkin on. Sieluni on poissa, henkeni on hänen
luonaan. – –
Tiedustelin äsken puhelimella hänen vointiaan. Käännettä ei ole
tapahtunut, kuume on kova ja sairas hourii. – Jumalani! Kuinka äkkiä
tämä hirveä onnettomuus tapahtui. Keskellä herttaisinta kevättä.
Muistan nuo aamut, hänen aamunsa. Minä tunsin hänen askeleensa
portaissa, kuulin ovikellon helähtävän ja huomasin käsieni vapisevan
lukkoa avatessani. Silloin en sitä vielä varmasti tietänyt, mutta nyt
sen tiedän, miksi vapisivat käteni, miksi värähteli sydämeni. En muista
miten me tervehdimme, mutta hänen silmiään etsivät silmäni ja niistä
luin minä äänettömät sanat: Kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Kuinka
pitkiä ovat olleet yön tunnit aamua odotellessa! –
Me keskustelemme kaikenmoisista näköjään vähäpätöisistä asioista.
Minä tiedustelen kuinka hän on nukkunut; ohi mennen vain olen sitä
kysyvinäni, vaikka se olikin minulle hyvin tärkeätä, koska olin alkanut
tehdä sen merkillisen havainnon, että valvoimme aina samaan aikaan.
Toinen ajatuksillaan herätti toisen. Olisin niin hirveän mielelläni
kertonut hänelle noista merkillisistä huomioistani, mutta pidättäydyin
kumminkin siitä; tuntui kuin samalla ilmaisisin jotakin, jonka
_täytyy_ pysyä salassa. Mutta tuossa valvontakohdassa olin ehtinyt
kehittyä jo niin pitkälle, että tarkalleen tiesin milloin hän valvoo
ja kysyin ainoastaan saadakseni tiedoilleni vahvistusta. Olen kuullut
herkkäsieluisista ihmisistä, jotka vaihtavat ajatuksia rakkaittensa
kanssa tuhansien penikulmien päästä. Me varmaan voisimme niin tehdä,
voisimme, jos tahtoisimme, alottaa kokeilut tietoisesti molemmin
puolin. Mutta se voisi olla vaarallista, sillä tunnenpa aatosteni
muutenkin liiaksi kietoutuvan hänen ympärilleen. – – Niin ajattelin,
mutta vaara varmaankin on ohi, tuskinpa koskaan enää saan häntä nähdä.
* * * * *
Kiitos Korkeimman! Käänne on tapahtunut, toipuminen alkaa. Oi, en
osaa selittää ihmeellistä, ihanaa tunnetta, joka täyttää sieluni. Hän
paranee, minä saan hänet takaisin – – ei, vaan minä saan hänet vielä
nähdä, siinäkin on jo kylliksi.
* * * * *
Lepään riippumatossa suurten koivujen välissä ja katselen meren
tasaista aaltoilua. Valkohohteisina välähtelevät lokkien siivet
auringon valossa ja etäällä näkyy muutamia kalastajaveneitä, jotka
pullistunein purjein liukuvat nopeasti edeten ulapalle, kunnes katoavat
saarien ja riuttojen taakse näkyvistäni häviten. Mutta minun katseeni
on kiinteästi tähdättynä tuonne, missä meri ja taivas etäisyydessä
toisiinsa yhtyvät, ja sydämessäni värisee suloinen levottomuus
odottaessani milloin Oton moottorivene ilmestyisi pienenä pilkkuna
näkyviini. Otto ei tule tällä kerralla yksin, vaan tuo mukanaan
_hänet_. Täällä on raitis voimakas ilma, tänne oli Otto pyytänyt häntä
viikoksi pariksi vahvistumaan. Tänään on hänen määrä tulla, itse hän
tulostaan minulle puhelimella ilmoitti. Saatoin tuskin vastata, niin
hurjasti löi sydämeni kuullessani hänen äänensä. Mitenkä käynee,
kun näen hänet nyt ensikerran paranemisensa jälkeen. Kuinka minä
jaksan kätkeä ja peittää kuumat tunteeni. – – – Kuinka minua hävettää
tällainen lapsellisuus. Olenhan neljännelläkymmenellä, olen naimisissa
ja mittaiseni poika on vierelläni. Hullu minä varmaankin olen! –
Kumminkin on asianlaita niin, enkä toisin soisi olevankaan, sillä
rikkaaksi on tämä aika muuttanut elämäni, ajatusteni maailman, ja se
se on, joka on _omani_. Se seuraa minua, minne tahansa kulkenenkin,
ja luo sisältöä tähän muuten niin tylsistyttävään jokapäiväisyyteen.
Niin, sinä vieras, samalla niin tuttu ja rakas, et aavista miten paljon
minulle annoit, herättäessäsi henkiin kauvan nukkuneen tunne-elämäni.
Jo näkyy vene! Tuolta se kaukaa lähenee, kasvaen pienestä pisteestä,
yhä suureten ja selviten. Kuuluu pehmoisena tykytyksenä moottorin
potkut, kuin sykkivän sydämen lyönnit. On kuin lähenisi elämäni onni! –
Unelmia, harhakuvia, – mutta tyhjää on elämäni ilman niitä. –
* * * * *
Oi sitä valtavaa tunnetta, joka täyttää olemukseni, oi tätä riemua
ja tuskaa! On Juhannusaatto, mutta työstä ja kiireestä huolimatta
minun täytyy purkaa tunteeni paperille, muuten en jaksa. – Hän on
kalpea ja väsynyt, vaan entistään kauniimpi. Tuo hymy, tuo kasvojen
lempeä hyväntahtoinen ilme ja katse, tuo katse, jota en sanoillani
kykene kuvaamaan, joka viihdyttää ja elähyttää sieluani, se on minulle
kaikista rakkain. Mielessäni on koko ajan pyörinyt kysymys, onko
hän tietänyt, onko hän hituisen verrankaan aavistanut miten paljon
olen häntä ajatellut, miten monta yön hiljaista tuntia kulutin häntä
muistellen. Luulenpa melkein että hänen on _täytynyt_ se tuntea. – –
Kun vene saapui rantaan näin hänen silmillään etsivän jotakin ja
kun minä astuin näkyviin, näin heikon punerruksen kohoavan hänen
kasvoilleen. Niin lämpimästi hän puristi kättäni ja katsoi silmiini
kuin... ei, en tahdo uskotella itselleni mitään. –
* * * * *
– Juhannus-ilta, ihmeellinen juhannus-ilta! Tahdon loihtia sen eteeni
vielä, tahdon sen uudelleen nyt, jotta saisin sen tunnelmista edes
heikon kajastuksen sinun lehdillesi, pikku vihkoseni. –
Tuuli on tyyntynyt. Meri välkkyy tyynenä monin värivivahduksin ja
kaukaiset saaret näyttävät kelluvan veden päällä. Taivas hohtaa,
vesi hohtaa, on kuin ijankaikkinen valkeus syleilisi katoovaisuuden
maailmaa. Airon veto särkee hetkeksi veden kiiltävän kalvon ja
hohtavina helminä pirahtelevat pisarat, upoten jälleen meren
äärettömään, vilpoiseen helmaan. En tiedä mitä tapahtuu ympärilläni. En
tiedä mitä he puhuvat, puhuvatko ollenkaan. Näen vain taivaan ja meren
yhteen sulautuvan häikäisevän valon ja _hänen_ silmiensä loisteen.
Ilta kuluu, lähemmäksi vedenrajaa painuu päivän tulinen pallo. Meri
välkkyy ja säteilee yhä hehkuvammin, kuin palaisi sen povessa ikuinen
lempi. Kuluu muutama minuutti, jo näyttää koskettavan kaari herkästi
värisevää pintaa – – yhä alemmaksi painuu ja jo kokonaan kätkeytyy
kaipauksesta vavahtelevan meren syliin. Hohtaa taivas, hohtaa ulappa
tyyntä, ihmeellistä juhannusyön valoa, joka on kuin täyttyneen toiveen
tuottama onni.
Me astelemme polkua pitkin kotia, kaikin kolmin. Minä käyn edellä, he
tulevat yksitellen jälessä. Otto viimeisenä. Samoja teitä kulkevat
aatokset meidän kahden, sen tiedän, mutta hämmästyn hiukan kun hän
lausuu: "Tuntuu kuin olisin nähnyt ensimäisen juhannukseni" – aivan
samoin olin minäkin ajatellut. Koko loppuyön tunsin miten hänen
katseensa oli luonani ja heti kun vaivuin kevyeeseen uneen kuulin
hänen kuiskaavan "Anja". Minä tunsin miten hän tuskassa heittelehti
vuoteellaan, kuinka hän nousi ja käveli edestakaisin lattialla,
painautuen jälleen tilalleen. Rakkaus herättää sielussani sisäisen
näkemiskyvyn, jonka olemassa oloa tuskin olen ennen tietänyt.
Minä tiesin yöllisen taistelusi ja painoin kasvoni vasten tyynyä,
tukahduttaakseni esiin pyrkivän valituksen, meidän yhteisen tuskamme
synnyttämän.
* * * * *
On ihmeen ihana päivä tänäänkin, ilma sellainen, jota minä eniten
rakastan. Aurinko on kätkeytynyt ohueen pilveen, leuto tuulenhenkäys
saa tuskin veden kalvon värähtämään. Sen särkee ainoastaan joku
pikkukalanen, joka hopeanvärisenä välähtäen tavottaa tyynen pinnan yllä
kisailevia hyönteisiä.
Me istumme nurmikolla, hän ja minä. Paavo ongiskelee veneessä. Me
sidomme arpaheiniä, mutta asiata emme toisillemme sano. Se onnistuu
joskus häneltä, joskus minulta. Tiedän, miksi hän sitoo heiniä – ja
luulenpa hänenkin arvaavan mitä minä kyselen, mutta juuri se, että se
pidetään niin salassa, antaa sille vielä suuremman viehätyksen. Se on
kuin satua, jonka todenperäisyyttä puoleksi uskoo, puoleksi epäilee.
Miten iloista ja huoletonta on meillä nyt. Kuinka rikas on jokainen
päivä, jonka me kolmin vietämme täällä. Emme malta nukkuakaan; myöhään
yöllä panemme levolle, aamulla aikaiseen alotamme päivän. Olemme itaria
jokaisesta hetkestä, joka täytyy menneisyyteen luovuttaa.
Panen kaulaani onnistuneen arpakokeen, käteni putoavat helmaan ja
katseeni kohdistuu siintävään etäisyyteen. Äänetön huokaus pusertuu
rinnastani. Oi elämä, miten paljon minulle annoit, millä olen ansainnut
nämä onnen hetket!
Silmäni ovat kyynelissä, minä koetan niitä salata, mutta tunnen
kädelläni hänen kätensä suloisen kosketuksen.
– Minä taas uneksin, sanon hänelle kuin vastaukseksi sanattomaan
kysymykseen. – Minä kuvittelen, että tuon meitä ympäröivän uneliaan
meren takana ei ole muuta kuin siintävää ilmaa, että kaikki rajoittuu
tähän, ettei ole mitään muuta kuin tämä saari, että...
Siihen pysähdyn. En tahtonut sanoa, kuten ajattelin, että meidän ei
tarvitse koskaan mennä täältä pois.
Mutta hän jatkoi puoleksi kuiskaten kuin itseksensä puhuen – "että
meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä." –
– Mitä te sanoitte? –
– Mitä lienenkään sanonut, sanon sen sitte toiste, virkkoi hän
hymyillen.
Oh, enkö minä sitä olisi kuullut! Mutta minut valtasi äkkiä halu kuulla
se uudelleen ja vielä lisää, murtaa auki tuo salattu kätkö... oi, ei
sillä tavalla! Olet oikeassa ystävä, satumaassa asuu aina pehmoinen
hämärä.
Hän piteli kättäni yhä. Minun pitäisi vetää se pois, mutta en saata.
Kumma raukeus herpaisee olemustani. Miten se juovuttaa tuo ilma ja
läheisen apilaspellon tuoksu. Näen silmät, joiden pohjassa palaa
kätketty lempi.
Jännitän hermoni, ponnahdan ylös ja lähden reippaasti astelemaan
rantaan.
– Paavo, ota meidät veneeseesi, soudamme Kalliosaareen, setä ei ole
vielä käynyt siellä.
Otan airot, soudan rajusti kaikin voimin. Minun täytyy koota tarmoni,
minun täytyy olla voimakas, ellen ole, kuka tietää kuinka käy.
Matka reipastuttaa. Me puhelemme jo vilkkaasti ja rannassa kiveltä
kivelle hypellen ilakoimme kuin lapset. Nyt on meidän noustava
kalliolle. Rinne on jyrkkä ja hän ojentaa kätensä auttaakseen minua.
Huomautan että hän, joka on hiljan sairastanut, pikemmin tarvitsisi
apua.
– No sitte voitte te auttaa minua.
Käsikädessä me kiipeemme ylös, Paavo juoksee edellämme ja ennättää
perille ennen meitä. Lokit ja tiirat kirkuvat päämme päällä, ollen
levottomina pesistään. Ne eivät tiedä, että ihmiset, joiden sielussa
asuu suuri onni, eivät vahingoita pienintäkään elävää olentoa.
* * * * *
On raitis syyskesän aamu. Hän on mennyt. Mutta usein kumminkin tuntuu
kuin olisi hän läheisyydessäni kulkiessani näitä rakkaiksi käyneitä
polkuja, joihin jokaiseen liittyy joku muisto hänestä. Toisinaan
tunnen niin selvästi hänen ajatuksensa, että tapaan itseni puolittain
keskustelemassa hänen kanssaan. – – – Minä kävelen yksinäni pitkät
matkat autiolla rannalla, jossa voimakas läntinen ulappa puhaltelee ja
selältä syöksyvät kohisten vaahtopäiset aallot, laimeten ja murtuen
vasten valkeata hietikkoa; on kuin olisi hän kanssani, astelisi
vierelläni.
Jos jollekin tämmöistä kertoisin, luultaisiin varmaan, että laitani ei
ole oikein. Oli miten oli, mutta parempi minun on nyt, kuin koskaan
ennen. Huomasin miten tunne-elämäni uudistus vaikutti suuresti ruumiini
voimiinkin. Semmoinen keveys ja joustavuus jäsenissäni! Eräänä aamuna
sanoikin Paavo: "Äiti, miten sinä olet äkkiä nuortunut ja kaunistunut,
kuinka sinun silmäsi loistavat!" Katsahdin peiliin, jonka hän käteeni
kiidätti, ja huomasin, että kasvoni enemmän muistuttivat sitä nuorta
tyttöä, joka vuosia sitte istui B. & Kumppanin konttorissa ja
tilaisuuden sattuessa teki pikkukepposia tovereilleen, kuin kalpeata,
hiljaista Anja-rouvaa.
Muistoni palautuu tuohon entiseen työpaikkaani, konttorihuoneeseen,
jossa pulpettini sijaitsi ikkunan lähellä ja kadun toisella puolen
oli suuri rauta- ja konekauppa. Muistan miten muutamana päivänä
ikkunani ohitse kulki samaisen kaupan uusi apulainen, sinisilmäinen,
valkotukkainen, maalaiselta näyttävä nuorukainen. Satuin vilkaisemaan
ulos ja hän milt'ei pysähtyi minut nähdessään. Sen huomasi myös
toverini, jonka kanssa sitte yhdessä pidimme iloa tuon pikkutapahtuman
johdosta. Mutta siitä pitäen en päässyt Ottoa näkemästä. Hän oli
päättänyt saada minut omakseen ja ajoi tahtonsa täytäntöön koko
suunnattomalla itsepintaisuudellaan. Kuinka se sitte kävikin? Hänen
tahtonsa oli voimakkaampi kuin minun: eräänä päivänä me olimme
kihloissa ja vähän senjälkeen naimisissa. Olin alkanut uskoa, että
rakastin Ottoa olihan hän minulle niin hyvä, parempi kuin kukaan muu.
Kaikki meni hyvin ja jonkun aikaa kuvittelin olevani onnellinen, koska
oikeata onnea en silloin vielä ollut kokenut. – Nyt vasta sen tunnen ja
nyt olen jo sidottu.
Otto parkakin! Säälin häntä. Olisin suonut hänelle vaimon, joka olisi
kuulunut hänelle kokonaan, ruumiineen, sieluineen, jakamattomana.
Koetanhan minä pitää tuon lupauksen, jonka kerran lapsellisuudessani
annoin, niin vaikealta kuin se tuntuneekin, koetan täyttää
velvollisuudet, jotka olen ottanut, niin raskailta kuin ne toisinaan
näyttävätkin, mutta _sieluni on vapaa_. Ei sido sitä lupaukset, ei
valta, ei sido sitä oma tahtonikaan, ainoastaan _rakkaus_ sen tekee.
Siksi on niinkuin on ja siihen täytyy minun tyytyä. Toiselle kuuluu
sieluni, toiselle ruumiini. Mutta ei aina ole tuo tyytyminen ja
alistuminen yhtä helppoa. Päivin, kun tahdollani hallitsen ajatusteni
kulkua, jaksan säilyttää tunteeni jotakuinkin intohimottomina ja
viileinä, mutta öillä nousevat ne kätköistään ja tekevät tuskaisiksi
nuo hiljaiset hetket. Kerrankin näin unta, että hän sulki minut
syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen
sydämensä sykintää. Ihana onni värisytti olemustani ja herätessänikin
tunsin vielä huulillani hänen suudelmiensa sulon. Nousin vuoteeltani,
kävelin huoneesta toiseen sisässäni polttava tuska. Tunsin silloin,
että tämä ei enää olekaan mitään lasten leikkiä, että tunteeni ovat
vakavat ja syvät. Ne _saattavat_ vetää minut mukaansa, kuten väkevä
pyörre, ellen ponnistele kaikella voimallani vastaan.
Enkä sittenkään tiedä kuinka käy.
* * * * *
Kaupungissamme on toimeenpantu iltamat työttömien hyväksi. Ohjelma
on loppuun suoritettu ja soittokunta on juuri alottanut ensimäisen
valssin. Pehmeät aaltoilevat säveleet värisyttävät ilmaa, hivelevät
sydäntä, kutsuen esiin kätköissään uinuvan kaipaukseni. – Oi, kuinka
minä nytkin kärsin! – Tuolta ulkoa paksu, syksyinen pimeys ammottaa
vastaani ikkunasta, niellen täältä sisältä tulvivan voimakkaan
valovirran. Tuo pimeys on kuin sisässäni asuva ikävä, pohjaton ja
lohduton, johon ei sähkölamppujen huikaiseva valaistus pysty.
Soiton seasta erotan tutun äänen, joka saa minut vavahtamaan. – – –
En, ole huomaavinani mitään, minun täytyy koota voimiani, ennenkuin
tervehdin häntä ensikerran pitkän eron jälkeen. Kuinka tämä oli
odottamatonta! Luulin hänen olleen matkoilla. En nytkään jälestäpäin
tiedä mitä hän sanoi minulle, vielä vähemmin sitä mitä minä vastasin,
näin vain hänen silmänsä, joista luin nyt, kuten keväälläkin: "Kuinka
minä olen sinua ikävöinyt!" Enkä minä muuta kuunnellut enkä ajatellut
kuin sitä. Hän puhelee vielä hetken Otolle, joka seisoo vierelläni ja
sitte tunnen minä miten hänen käsivartensa kevyesti kiertyy ympärilleni
ja me sukellamme pyörivien parien joukkoon.
On kuin sydämeni seisahtuisi. Tunnen miten kasvoni kalpenevat, mutta
soitto korvissani kiihtyy ja minun jalkani ovat kevyemmät kuin
milloinkaan ennen. On kuin säveleet meitä kannattaisivat, nostaisivat,
kohottaisivat yhä korkeammalle. Kristallikruunujen valo tulvii yhä
voimakkaammin. – – Ne eivät enää olekaan sähkövaloja. Keskikesän,
Juhannus-illan aurinko tekee laskuaan. Me hengitämme sävelissä
värisevää valoa ja tunnemme toistemme olemuksista uhkuvan rakkauden
lämmön. Ylemmäksi, ylemmäksi pois, kauvas pettymysten, erehdysten
karkeasta piiristä, kauvas, korkealle, missä hallitsee ääretön
sopusointu, jossa valaisee ikuinen rakkaus. – – –
Mielessäni väikkyi kauvan tuo autuaallinen tunne ja minä heräsin
todellisuuteen vasta yöllä vuoteessani. Sade pieksää vihaisesti
ikkunanruutuja ja sisään kurkistelee paksu syksyinen pimeys. Kuulen
Oton hengityksestä, että hänen unensa ei ole syvä. Kätken kasvoni
tyynyyn, jotta nyyhkytykseni eivät häntä herättäisi.
* * * * *
Päivä menee, toinen tulee, kohta on käsillä joulukin. – Aina, yhäti on
tilani sama, vaikka ajat vaihtuvat. Elän yksin hänelle. Hän on aamulla
aatokseni ensimäinen, illalla viimeinen, eikä päivisin kulu ainoatakaan
minuuttia etten häntä muistaisi. Hänelle omistan jokaisen hetkeni, joka
hengenvetoni. Toisinaan tuottaa se tuskaa, niin polttavaa että se tekee
minut ruumiillisestikin sairaaksi, joskus taas olen niin äärimmäisen
onnellinen, että luulisin voivani tehdä onnelliseksi koko ympäristöni,
jos vaan saattaisin jakaa toisten kanssa. Silloin en kaipaa mitään,
olen tyytyväinen siihen, että hän vain _on olemassa_ ja että minä saan
rakastaa, hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä. Mutta joskus mieleni
on rauhallinen ja viileä. Silloin saatan hieman pysähtyä miettimään
tilaisuutta, johon olen joutunut. Olisin oikeastaan mieluummin sen
tekemättä, sillä näen nyt selvästi sen mahtavan voiman, joka elämääni
hallitsee ja antaa sen kohtalon käteen. Ei mikään voi sitä enää tehdä
tyhjäksi, vaikka toisinaan vakuuttelen itselleni, ettei se ole mitään,
ei yhtään mitään muuta kuin joukko tunnelmia ja mielikuvia, joita itse
itselleni olen luonut, ilman syytä tai näkyväistä aihetta, niin että
jos minä itse tuon kokoomuksen sären, on se silloin tyyten hävinnyt.
Eihän sen olemassa oloa edes kukaan tietänyt.
Minun, yksin minunhan se oli omaisuuttani. Minulla on valta rutistaa
kasaan koko salainen satumaailmani, itsehän olen sen luojakin.
Tarvitaan vain kylmää järkeä ja tahdonlujuutta, että _saakin_ sen
tehdä, sillä se ottaa kipeätä, hyvin kipeätä, sen tiedän. – Näin
toisinaan itselleni vakuuttelen, mutta en kumminkaan oikein vakavasti
koskaan saata uskoa sen niin olevan. Enhän minä ole mitenkään
_toivonut_ tai _etsinyt_ mitään sellaista, se on tullut äkkiä,
odottamatta eteeni ja jo ensi näkemältä tuntui minusta kuin olisin
häntä aina odottanut, kuin olisi kevät sieluuni saapunut, kuin hänen
rinnallaan vasta olisin itsenikin tuntenut, kuin koko elämä ilman häntä
olisi kylmä ja iloton – ja kumminkin olen näin kauvan elänyt ilman
häntä ja usein tuntenut olevani onnellinenkin. Merkillistä! Olen ennen
kuvitellut olevani järkevä, nyt olen siitäkin luopunut. Tunteeni, jotka
uinuvat tänään, heräävät kenties jo huomenna kahta voimakkaampina, ja
minun järkipahaiseni, samoinkuin tahdonvoimanikin saattavat milloin
tahansa joutua voimattomiksi niiden edessä. Olen ennen kummeksunut
niitä, jotka avioliitossakin ollessaan tekevät rikkomuksia, nyt en
enää ihmettele ketään, nyt ymmärrän kaikkia, niitäkin, jotka ovat
itseäni heikommat. Tunnen minäkin toisinaan niin kiihkeän halun omistaa
hänet, että pelolla itseltäni kysyn, kuinka minun kävisi jos joutuisin
koetukselle. – –
Toisinaan on minulla tunne samanlaatuinen kuin ennen pikkutyttösenä,
kun olin laskemassa alas korkeata mäkeä: hirvitti katsoa alas, sydäntä
vihlasi puoleksi ilo, puoleksi pelko, mennä täytyi, pysähtyä ei
saattanut, kävi kuinka kävi. Joskus kävi onnellisesti, toisinaan taas
kupsahdin kuperkeikkaa. Niin silloin, mitenkähän nyt? – –.
Entä hän? Ei sanallakaan ole meidän kesken koskaan mainittu _siitä_,
on aivan kuin ei sitä olisikaan ja kumminkin se _on_, tuo salainen
yhteiselämä sielujemme välillä. Tiedän hänenkin kärsivän ja se on
minulle raskaampaa kuin oma tuskani. Kun hän kävi meillä viimeksi,
olivat hänen kasvonsa tavallista kalpeammat ja silmäluomensa
turvonneet. Tämä teki hänet silmissäni vieläkin rakastettavammaksi.
– En ole nukkunut koko yönä, vasta aamulla hiukan torkahdin, kenties
tunnin verran, hän sanoi. Työkään ei huvita, turhaan olen yrittänyt
aina uudelleen ja uudelleen alottaa. Olen palauttanut oppilaitani
tunnin toisensa jälkeen, enkä tiedä, milloin tästä taas saavuttaisi
tasapainonsa.
Näin hän puheli, ja minä kyselin visusti itseltäni: olenko minä
syyllinen? Mutta rehellinen vastaukseni on vieläkin: en. En koskaan
ole hänen tielleen asettunut, en ainoatakaan askelta ole ottanut häntä
saavuttaakseni. Ainoastaan aatoksissani, silloin kun kaipaukseni ja
ikäväni on käynyt liian raskaaksi, olen häntä kutsunut. Ehkä minun ei
sitäkään olisi pitänyt tehdä, mutta kuka estää linnun lennon vapaan
taivaan alla, kuka salpaa ajatuksen salamannopean kulun kahden ihmisen
välillä, joita rakkaus toisiinsa vastustamattomasti sitoo?
* * * * *
Joulu! Se oli ja meni. Ihmeellinen joulu se oli, elämäni tähänastisista
ihanin, kenties myöskin tuskaisin.
Meillä oli muutamia vieraita. Otto tahtoo aina kutsua kodittomia,
tuttujamme luoksemme joulu-illaksi; nyt oli hän entisten lisäksi
pyytänyt hänetkin. Olen laulanut tavallisesti vieraillemme illan
ratoksi ja niin nytkin kävivät ahdistamaan minua pyynnöillään. Kuinka
vaikeata se nyt olikaan, kun pelkäsin hänen arvosteluaan. Turhaan he
olisivat saaneetkin minua pyydellä, ellei Otto olisi lähettänyt tuota
kummeksivaa kysyvää katsetta. Minä alotin ja ensin tuntui kuin olisin
ollut gramofooni, mutta vähitellen aloin unohtaa itseni ja ympärillä
olijani, paitsi yhtä, ison palmun varjossa istuvaa yksinäistä ihmistä.
Hänelle minä lauloin tunteeni hellät, lauloin sieluni pohjalla kauvan
kyteneen kaipauksen. Tunsin kyyneleen vierivän pitkin poskeani,
sydämeni surun valuvan ulos sävelissä. Muut sitä ihmettelivät – hän
minua ymmärsi, sen tunsin.
Säveleet aukaisevat sisäisen maailmani ovet, ja minun sieluni haastelee
hänelle. Tule, ystäväni, tule ja katso, mitkä aarteet olen sinulle
koonnut, kaiken, mikä minussa on hienointa ja ylevintä, on sinun, mikä
on kauneinta ja puhtainta, se sinulle on varattu.
Oudoksun ääneni sointua, kuuntelen sitä kuten jonkun toisen laulua;
minä itse olen muualla, korkeammalla, mutta minä hallitsen tuota
toista, jota käytän välineenä tunteitteni tulkitsemiseen. Tunnen hänet
lähelläni, sillä minun on lämmin ja hyvä, kuten kesäilloin kun lämmin
tuulonen hivelee poskiani ja levittää kukkien tuoksua ympärilleni. –
– – Hän on luonani, koska minusta tuntuu kuin lapsena, kun painoin
pääni äitini pehmeälle povelle. – – Pysy luonani, kaivattuni, unelmieni
lemmitty, sillä tuntuu kuin tulisi yö. Me kaksi yhdessä emme pimeätä
kammo, vaan käsikädessä siihen astumme ja aamun tuloa odotellen unien
maat vaellamme. – – – Näin harhaili aatos, lauluni vaikeni ja minä
poistuin hiljaa huoneesta, tulin omaan kamariini, jota kirkas kuutamo
valaisi.
Olin huomannut hänen katseensa salista lähtiessäni. Se oli lujasti
minuun kiinnitetty, tuo ihmeellinen, lempeä, puoleksi pyytävä, puoleksi
vaativa, joka sanoo: "minunhan sinä olet."
Painan kasvoni vasten kylmää ikkunaruutua ja katselen huurteeseen
kääriytyneitä puita tuolla alhaalla. Saadapa yhden ainoan kerran painaa
rintaani vasten tuo pää ja silittää keveällä kädellä noita pehmeitä
suortuvia. Hetken näin, silmänräpäyksen verran omistaa se onni, jonka
kohtalo eteeni toi, vaan jonka se samalla niin armottomasti kieltää.
Oi, eikö yksi silmänräpäys autuutta ole enempi kuin monta harmaata
arkivuotta? Minä pyydän, elämä, älä ole julma, älä ankarasti tuomitse,
jos... Oh, mitä minä ajattelen! Tämä on heikkoutta. Ei, minä olen luja
ja pidän päätökseni säilyttää rakkauteni pyhänä, käsin koskemattomana
sielujen yhteytenä.