(STARY SLUGA)
I
Vanhojen pehtorien, voutien ja metsänhoitajien rinnalla, joitten tyyppi
katoamistaan katoaa maan pinnalta, on vanhan palvelijan tyyppi. Muistan
lapsuuteni ajoilta erään tuollaisen mammutin, jommoisista kohta ei ole
jäljellä kuin luita vanhoilla hautausmailla, kummuissa, jotka unohdus
on luonut umpeen ja joita oppineet tuontuostakin kaivavat auki. Hän
palveli vanhemmillani, hänen nimensä oli Nikolai Suchowolski, hän
oli pikkuaatelia, Sucha Wolan aateliskylästä, jota hän usein
kertomuksissaan muisteli. Isäni peri hänet isävainajaltaan, jolla hän
Napoleonin sotien aikana oli ollut palvelijasotamiehenä. Hän ei
itsekään tarkkaan muistanut koska hän joutui isoisäni palvelukseen, ja
kun häneltä kysyttiin päivämäärää, niin hän nuuskaten vastasi:
-- Minä olin silloin vielä pikkuinen piimäsuu ja herra översti --
Jumala hänen sieluaan siunatkoon! -- juosta reksutteli vielä paita
hampaissa!
Hän toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä vanhempieni talossa: hän oli
sekä edeskäypänä että lakeijana; hän kulki pehtorina, kesäisin
leikkuupellolla, talvisin riihessä; hän hoiti viinapuodin, kellarien ja
kodan avaimia; hän veti talon kellot. Enimmäkseen hän sentään torui.
En saata muistaa miestä muuta kuin torumassa. Hän torui sekä isän että
äidin läsnäollessa. Minä pelkäsin häntä kuin tulta, vaikka samalla
pidinkin hänestä. Kyökissä hän haki riitaa kokin kanssa, passaripoikia
hän veteli korvista pitkin kartanoa eikä koskaan ollut mihinkään
tyytyväinen. Kun hän oli juovuksissa -- ja se tapahtui joka viikko --
niin kaikki välttivät häntä. Ei hän tosin olisi uskaltanut riidellä
herran tai rouvan kanssa, mutta kun hän pääsi tarttumaan kiinni
johonkin ihmiseen, niin hän kulki hänen perässään koko päivän,
jankutellen ja jaaritellen aivan loppumattomiin. Päivällisen aikana hän
seisoi isän tuolin takana ja vaikkei hän itse tarjoillut, niin hän
valvoi passaripoikaa ja koetti koko intohimonsa voimalla myrkyttää
hänen elämäänsä.
-- Katso ympärillesi, katso, -- murisi hän, -- kyllä minä sinut opetan.
Kas nyt tuota! Ei se ymmärrä pitää kiirettä, vetelee vain jalkoja
perässään, ikäänkuin vanha lehmä marssisi. Silmät auki, sanon vieläkin
kerran! Ei se kuule mitä herra käskee. Muuta rouvalle lautanen. Mitä
siinä suutasi auot, mitä? Katsokaa nyt sitä, katsokaa, hyvät ihmiset!
Aterioiden aikana hän aina sekaantui keskusteluun ja aina asettuen
vastakynteen. Joskus isä kääntyi pöydästä ja virkkoi:
-- Nikolai sanoo päivällisen jälkeen Matille että hän valjastaa
hevoset. Mennään sinne tai sinne.
-- Vai mennään! puuttui Nikolai puheeseen. -- Mikseikäs mentäisi.
Tietysti! Sentähdenhän hevosia pidetään. Taittakoot vaan hevosparat
jalkansa sellaisella tiellä! Kun vierailulle kerran on mentävä, niin on
mentävä. Herrasväki tekee vaan niinkuin tahtoo. Rupeaisinko minä
kieltämään? En minä kiellä. En totisesti! Odottakoot riihet ja muut
työt. Visiittihän on tärkein.
-- Tuo Nikolai on ihan sietämätön! -- huudahti isäni aivan
kärsimättömänä.
Mutta Nikolai jatkoi:
-- Minä en väitä etten olisi tyhmä. Tiedän että olen tyhmä. Pehtori
lähti Niewodowiin hakkailemaan papin huushollerskaa -- miksei
herrasväki sitte saisi lähteä visiitille! Onko visiitti huonompi kuin
papin huushollerska? Koska kerran palvelijakin sai mennä, niin kuinkas
ei herrasväki!
Ja niin sieltä tuli lakkaamatta eikä kukaan voinut tukkia vanhan
mörököllin suuta.
Muistan että minä ja nuorempi veljeni pelkäsimme häntä miltei enemmän
kuin opettajaamme pappi Ludvigia, ainakin enemmän kuin vanhempiamme.
Sisarille hän oli kohteliaampi: hän puhutteli heitä jokaista
"neidiksi", vaikka he olivat nuoremmat, mutta meitä hän sinutteli
muitta mutkitta. Minua hän kuitenkin veti puoleensa siitä erityisestä
syystä, että hänen taskussaan aina oli nalleja. Usein oppitunnin
jälkeen minä arasti lähden tarjoiluhuoneeseen, hymyilen kohteliainta
hymyäni ja koettaen tekeytyä niin rakastettavaksi kuin suinkin, virkan:
-- Nikolai, hyvää päivää Nikolai. Puhdistaako Nikolai tänään kiväärejä?
-- Mitä se Henryk täältä hakee? Pyyhinliinaahan minä köytän ympärilleni
enkä muuta.
Hetkisen perästä hän taas alkoi, ääntäni matkien:
-- Nikolai, Nikolai! Kun on kysymys nalleista, niin silloin Nikolai
kyllä kelpaa, mutta muuten hänet syökööt vaikka sudet. Parempi olisi
että siitä lähtisit lukemaan. Ei sitä ampumisella ymmärrystä koota.
-- Tunti jo loppui, vastaan itku kurkussa.
-- Vai loppui tunti, vai loppui! Lue sinä, lue, muuten jää pääsi
tyhjäksi lekkeriksi. En anna, nyt sen tiedät. (Niin sanoen rupesi hän
jo kopeloimaan taskujaan.) Sattuupa siitä vielä joku nalli silmääsi ja
syytetään Nikolaita. Kuka on syypää? Nikolai. Kuka antoi ampua?
Nikolai.
Näin murahdettuaan meni hän isän huoneeseen, otti esiin pistolit,
puhalteli niitä, tarkasteli vielä sataan kertaan että kaikki oli
kunnossa, sytytti sitte kynttilän, pani nallin sankkireikään ja antoi
minun tähdätä, mutta tuli minulle vielä sittenkin raskas risti
kannettavaksi.
-- Kas kuinka pitelee pistolia, virkkoi hän -- ihan kuin seppä saksia.
-- Et sinä tuolla tavalla saa kynttilää sammuksiin, jollet sormin
sammuta, niinkuin kerjäläinen kirkossa. Rupea papiksi, rämpyttele
rukouksia, mutta älä vaan sotamieheksi aio.
Kaikesta huolimatta Nikolai opetti meille entistä ammattiaan. Usein
päivällisen jälkeen minä ja veljeni opimme marssimaan hänen johdollaan
ja meidän kanssamme marssi joskus pappi Ludvigkin, joka sen teki hyvin
hullunkurisesti.
Nikolai mulkoili häneen silmäkulmiensa alta ja vaikka hän häntä sekä
pelkäsi että kunnioitti enemmän kuin muita, niin ei hän voinut pidättää
sisuaan, vaan virkkoi:
-- Kas tuota pappia, kun marssii ihan kuin vanha lehmä!
Minä joka olin vanhin lapsista, sain enimmän kärsiä hänen komentoaan.
Mutta kun minut lähetettiin kouluun, itkeä jollotti vanha Nikolai
ikäänkuin olisi tapahtunut suuri onnettomuus. Vanhemmat kertoivat että
hän parin viikon aikana kiusasi ja väsytti heitä tavallista enemmän.
-- Ottivat lapsen ja veivät, puheli hän. -- Kuolkoon nyt siellä! Voi,
voi! Mitä hänestä kouluun. Ikäänkuin ei hän olisi maatilanomistaja.
Latinaako oppimaan? Salomoniksi tahtovat häntä kehittää. Voi tätä
maailman turhuutta! Pois meni lapsi, pois meni. Kiertele sinä nyt,
vanha äijä, pitkin nurkkia nuuskimassa, onko siellä vielä jotakin
kadotettavaa. Hiiteen päin ne asiat nyt ovat.
Muistan että kun ensi kerran palasin lomalle, kaikki vielä nukkuivat
talossa. Päivä oli juuri koittamaisillaan: aamu oli talvinen, luminen.
Vain kaivon vintin vikinä kartanolla ja koirien haukunta särki
hiljaisuutta. Päärakennuksen ikkunat olivat vielä peitetyt, ainoastaan
kyökin ikkunasta paistoi kirkas tuli, värjäten ruusunkarvaiseksi lumen,
joka peitti rahia seinävierustalla. Ajan pihaan alakuloisena, pahalla
mielin ja pelko sydämessä, sillä ensimäinen todistukseni ei ole
ensinkään erinomainen. Syy alakuloisuuteeni oli yksinkertaisesti tämä:
ennenkuin totuin koulun tapoihin ja järjestykseen, en oikein ollut
osannut pitää huolta itsestäni. Pelkäsin sentähden isää, pelkäsin pappi
Ludvigin ankaraa, vaiteliasta katsetta. Hän se minut oli noutanut
Varsovasta. Asemani tuntui aivan lohduttomalta, kun äkkiä näen kyökin
oven avautuvan ja vanhan Nikolain, nenä ihan punaisena kylmästä,
kömpivän lumeen, kädessä tarjotin höyryävine kermamukeineen.
-- Nuoriherra kulta, rakas nuoriherra! huutaa hän minut nähdessään,
asettaa kiireesti tarjottimen maahan, kaataa mukit, karkaa kaulaani ja
alkaa halailla ja suudella. Siitä asti hän aina kutsui minua
nuoreksiherraksi.
Mutta sitä kermaonnettomuutta ei hän taas pariin viikkoon voinut suoda
minulle anteeksi. "Mies kulkee kaikessa rauhassa, kermamukit käsissä",
puheli hän, "ja juuri silloin tuo ajaa pihaan, ihan kuin vaseti olisi
sen hetken valinnut..." j.n.e.
Isä tahtoi, tai ainakin lupasi, antaa minulle selkäsaunan kahdesta
arvosanastani, nim. kaunokirjoituksessa ja saksassa; mutta hänen
aikomuksensa tuli estetyksi: ensinnäkin minä itkin ja vakuutin että
parannan tapani, toiseksi tuli välittäjäksi suloinen äitini ja vihdoin
Nikolai. Ei hän tosin tietänyt mikä luontokappale se kaunokirjoitus
oli, mutta että saksan kielen takia piti rangaistaman -- siitä hän ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan.
-- Mitä hulluja, onko hän luterilainen tai muu kauppasaksa! virkkoi
hän. -- Osasiko herra översti saksaa? tai osaako herra itse? (Siinä hän
kääntyi isäni puoleen.) Mitä? Kun me kohdattiin saksalaiset siellä...
miksi sitä nyt sanotaankaan? siellä Leipzigin luona ja piru ties missä
kaikissa, niin kyllä minä sen sanon ettei yhtään saksan sanaa heille
puhuttu, mutta kyllä maar he paikalla meille selkänsä näyttivät.
Vanhalla Nikolailla oli vielä muuan ominaisuus. Harvoin hän antautui
juttelemaan entisistä vaiheistaan, mutta kun hän joskus erityisen hyvän
tuulen hetkinä tarttui suustaan kiinni, niin hän valehteli kuin
palkattu. Ei hän sitä tehnyt pahassa tarkoituksessa: ehkä tosiasiat
vanhassa päässä olivat hämääntyneet ja kasvaneet satumaisiksi. Kun hän
kuuli kerrottavan sotaseikkailuja nuoruutensa ajoilta, niin hän sovitti
ne itseensä ja isoisääni överstiin ja uskoi itse pyhästi kaikkeen mitä
kertoi. Monasti, ollessaan riihessä valvomassa työväkeä, jotka puivat
viljaa, alkoi hän kertoa. Miehet silloin heittivät työnsä ja nojautuen
varstoihin, kuuntelivat hänen puheitaan, suu auki. Mutta äkkiä hän sen
huomasi ja huudahti:
-- Mitä te siinä käännätte minuun suunne, niinkuin ne olisivat
kanuunanaukkoja, häh? Ja uudestaan alkoi "lupu! tsupu! lupu! tsupu!"
Jonkun aikaa kuului vain varstojen kopina, kun ne putoilivat olkiin:
vanhus vaikeni, mutta alkoi hetkisen perästä:
-- Poikani kirjoittaa että hän hiljan nimitettiin kenraaliksi Palmyran
kuningattaren luona. Hyvä hänen siellä on olla, saa aika suuren palkan,
mutta kauhea pakkanen siellä kuuluu vallitsevan... j.n.e.
Ohimennen sanoen lapset eivät tuottaneet vanhukselle onnea. Hänellä oli
todella poika, mutta se oli suuri heittiö, joka täysi-ikäiseksi
tultuaan teki, Jumala ties, mitä tyhmyyksiä ja vihdoin läksi maailmalle
sekä katosi teille tietämättömille; Nikolain tytär taas, jota aikoinaan
pidettiin ihmeellisenä kaunottarena, mellasteli kaikkien virkamiesten
kanssa mitä kylässä vain oli ja kuoli vihdoin, synnytettyään maailmaan
tyttären. Tämän tyttären nimi oli Hania. Hän oli minun ikäiseni,
ihanainen, hento tyttönen. Muistan että me monasti yhdessä olimme
sotasilla: Hania oli rumpalina ja nokkoset olivat vihollisiamme. Hän
oli hyväluontoinen ja lempeä kuin enkeli. Häntäkin odotti maailmassa
kova kohtalo, mutta ne muistot eivät kuulu tähän.
Palaan kertomaan vanhuksesta. Kuulin itse hänen kertovan, että ulanien
hevoset Mariampolissa kerran pillastuivat ja että kahdeksantoista
tuhatta hevosta laukkasi yhtä mittaa Varsovaan asti, hypäten kaikkien
esteiden yli. Paljon ihmisiä ne tallasivat kuoliaaksi. Helposti saattaa
käsittää että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Toisen kerran hän
kertoi -- eikä riihessä, vaan pihassa ja meille kaikille, seuraavan
jutun:
-- Vai kysytte, tappelinko minä hyvästi? Kuinkas muuten! Kerran
muistan, kun oli sota itävaltalaisten kanssa. Minä olen sitte siinä
rivissä seisomassa... No niin, tuota noin, siinä rivissä. Tulee sitte
luokseni sotapäällikkö, tahtoo sanoa itävaltalaisista, vastaiselta
puolelta, ja sanoo: "aiai sinuas, sinä Suchowolski, kyllä minä sinut
tunnen! Olisimmepa sinut lyöneet kuoliaaksi, niin olisi koko sotakin
nyt lopussa."
-- Eikö muistanut överstiä? kysyi isäni.
-- Kuinkas muuten! tuota noin, sanoinhan minä selvästi, että sinut ja
överstisi.
Pappi Ludvig kävi kärsimättömäksi ja huudahti:
-- Mutta nytpäs sinä Nikolai valehtelet, niinkuin ihan olisit erityisen
palkan siitä saanut.
Vanhus suuttui ja synkistyi, mutta ei virkkanut mitään, koska hän
pelkäsi ja kunnioitti pappia. Hetkisen perästä hän sentään, ikäänkuin
lieventääkseen puhettaan, jatkoi:
-- Sen saman se sanoi minulle se pappi Siekluckikin, se kappalainen.
Kun kerran sain itävaltalaisen painetin kahdennenkymmenennen...
tarkoitan tietysti viidennen kylkiluuni alle, niin oli minun käydä
hullusti. Hohhoh, ajattelin: nyt pitää kuolla. Ripitän siis syntini,
joilla olen rikkonut Herraa Jumalaa kaikkivaltiasta vastaan, pappi
Siekluckille, mutta pappi Sieklucki kuuntelee, kuuntelee ja sanoo
lopuksi: "etkös sinä häpeä, Nikolai", sanoo, "nyt sinulta pääsi
paljasta valetta". Niin minä vastasin hänelle: ehkä, mutta muuta minä
en muista.
-- No paranitko sinä?
-- Paraninhan minä. Eihän ne osanneet minua parantaa, mutta minä
kurierasin itse itseni. Kun minä kerran sekoitin kaksi latinkia ruutia
yhteen kortteliin viinaa ja kulautin sen sisääni yöksi, niin nousin
seuraavana päivänä terveenä kuin kala.
Olisin saanut kuulla enemmän näitä kertomuksia ja kertoisin teille
niitä useampia, jollei pappi Ludvig -- en muuten tiedä mistä syystä --
olisi kieltänyt Nikolaita "aivan vääntämästä minun päätäni", kuten hän
lausui. Pappina ja hiljaisena maalaisena ei pappi Ludvig raukka
tietänyt että ensinnäkin jokaiselta nuorukaiselta, jonka myrsky
syntymäseudun hiljaisista nurkista heittää elämän leveälle arenalle,
pään täytyy vääntyä monta kertaa; ja toiseksi, etteivät vanhat
palvelijat ja heidän kertomuksensa väännä päätä keneltäkään, vaan aivan
toisellaiset olennot.
Muuten ei Nikolain vaikutus meihin voinut olla vahingollinen, vaan
aivan päinvastoin, sillä vanhus piti meitä ja käytöstämme silmällä
erittäin ankarasti ja huolellisesti. Hän oli omantunnonmukainen ihminen
sanan täydessä merkityksessä. Sotilasajoilta oli hänelle jäänyt muuan
hyvin kaunis ominaisuus, joka kuvaa juuri tuota omantunnonmukaisuutta
ja tarkkuutta käskyjen täyttämisessä. Muistan että eräänä talvena sudet
alkoivat tehdä meillä tavatonta vahinkoa. Ne kävivät niin rohkeiksi,
että parvissa, joissa oli muutamia, jopa kymmenkuntakin, tulivat
kylään. Isä, joka itse oli innokas metsästäjä, alkoi puuhata
metsästysretkeä; ensinnäkin hän tahtoi saada naapurimme, tunnetun
sudentappajan herra Ustrzyckin ottamaan käsiinsä pääkomennon aiotuissa
sudenajoissa. Hän kirjoitti hänelle sentähden kirjeen, kutsui luokseen
Nikolain ja puhui hänelle:
-- Pehtori lähtee nyt kaupunkiin, Nikolai saa mennä hänen kanssaan,
poiketa Ustrzycan tielle ja viedä herralle kirjeen. Vastaus on sitten
tuotava minulle: ilman vastausta ei saa palata.
Nikolai otti kirjeen ja läksi pehtorin kanssa matkaan. Illalla pehtori
palasi -- Nikolaita ei kuulunut. Isä ajatteli että hän ehkä jäi yöksi
Ustrzycaan ja palaa aamulla naapurimme kanssa. Päivä koittaa, Nikolaita
ei kuulu; koittaa toinen päivä, koittaa kolmas -- ei kuulu. Talossa
tuli hätä. Isä, peläten että ehkä sudet olivat yllättäneet hänet
kotimatkalla, lähetti väkeä joka taholle. Lähetetään kysymään
Ustrzycasta. Siellä vastataan, että kyllä hän kävi, mutta ei tavannut
herraa kotona, ja tiedusteli missä hän on: sitten hän otti lakeijalta
lainaksi neljä ruplaa ja läksi, mutta ei tiedetä minne. Me mietimme
päämme halki, mitä ihmettä tämä merkitsee. Seuraavana päivänä palasivat
lähettiläät toisista kylistä, tuoden sen sanoman, etteivät mistään
löydä miestä. Me jo aloimme itkeä häntä. Kuudennen päivän iltana, kun
isä on kansliahuoneessaan antamassa ohjeita, alkaa hän äkkiä kuulla
jalkojen kopinaa, rykimistä ja hiljaista murinaa, joista merkeistä
paikalla tuntee Nikolain.
Se oli todellakin Nikolai, köntyksissä, laihtuneena, väsyneenä,
viiksissä jääpuikkoja, miltei aivan muuttuneena.
-- Herranen aika, Nikolai, mitä sinä olet tehnyt koko tämän ajan?
-- Mitäkö minä olen tehnyt? murisee Nikolai. -- Mitä minun sitte piti
tehdä? En tavannut herraa Ustrzycassa, vaan läksin Bzinaan. Bzinassa
sanoivat että nyt on piru merrassa, sillä herra on lähtenyt
Karolowkaan. Minä perässä. Mutta Karolowkassa ei häntä enään ollut.
Pitäisikö hänen sitte lämmittää niiden nurkkia? Hän on herra. Hän
tietysti ei kulje jalkaisin. Hyvä sanoa. Karolowkasta minä menin
kaupunkiin, mutta siellä sanottiin että herra on läänillä. Mitä asiaa
hänellä sitte on läänille, onko hän mikä vallesmanni? Hän meni
piirikaupunkiin. Teki jo mieleni kääntyä takaisin, mutta millä
oikeudella? Kuljin siis piirikaupunkiin ja annoin hänelle kirjeen.
-- No antoiko hän sinulle vastauksen?
-- Antoi. Vai vieläkö olisi pitänyt olla antamatta? Antoihan toki.
mutta niin nauroi minulle että kulmahampaat näkyivät. Herrasi, sanoi,
pyysi minua jahtiin torstaina ja vasta sunnuntaina sinä tuot minulle
kirjeen. Se on nyt myöhäistä. Ja rupesi uudestaan nauramaan. Mikä hänen
sitte oli nauraessa, mutta...
-- Entä mitä sinä olet syönyt tänä aikana?
-- Mitä vaan; eilisestä en ole syönyt mitään, mutta onko minun pakko
nyt enään nähdä nälkää? Kielletäänkö minulta täällä lusikkaruuat? En
ole syönyt, mutta syön vasta.
Senjälkeen ei kukaan enään antanut Nikolaille ehdottomia käskyjä, vaan
aina kun hänet lähetettiin jonnekin, sanottiin että hänen pitää toimia
asianhaarojen mukaan, jollei tapaa jotakin henkilöä kotona.
Muutamia kuukausia myöhemmin läksi Nikolai markkinoille likeiseen
kaupunkiin ostamaan työhevosia, sillä hevosasiat hän ymmärsi
täydellisesti. Illalla tuli pehtori ilmoittamaan, että Nikolai on
palannut ja ostanut hevoset, mutta palannut niin hakattuna, ettei
kehtaa näyttäytyä. Isä läksi paikalla hänen luokseen.
-- Mikä sinun on, Nikolai?
-- Olen tapellut, murahti vanhus.
-- Häpeä sinä, vanha mies. Tappelemaanko sinä lähdet markkinoille? Ei
sinulla ole järkeä. Vanha olet, mutta tyhmä. Tiedätkö, että toisen
miehen jo ajaisin mäelle tuollaisesta teosta. Häpeä! Sinä olet tietysti
ollut juovuksissa. Sinä pilaat väkeni sensijaan että näyttäisit heille
hyvää esimerkkiä.
Isäni suuttui todenteolla ja kun hän suuttui, niin oli leikki kaukana.
Mutta kumma kyllä Nikolai, joka tavallisesti ei unohtanut kieltä
hampaitten väliin, tällä kertaa vaikeni kuin kanto. Nähtävästi ukko oli
päättänyt itsepintaisesti vaieta. Turhaan urkkivat häneltä muut, mitä
oikeastaan oli tapahtunut. Ukko vain murahti jokaiselle eikä vastannut
sanaakaan.
Oli kuitenkin syytä huoleen. Aamulla vanhus sairastui niin että piti
lähettää noutamaan lääkäriä. Lääkäri vasta valaisi asiain kulun. Viikko
sitten oli isä löylyttänyt voutia, joka seuraavana päivänä karkasi
talosta. Hän kääntyi nyt erään saksalaisen herra von Zollin puoleen,
joka oli isän vihamies, ja jäi hänen palvelukseensa. Markkinoilla oli
herra Zoll, entinen voutimme ja herra Zollin rengit, jotka olivat
tuoneet syötetyitä härkiä myytäviksi. Herra Zoll huomasi ensinnä
Nikolain, likeni hänen rattaitaan ja rupesi haukkumaan isää. Nikolai
vastasi silloin että hän on hävytön mies, mutta kun herra Zoll
uudestaan alkoi solvata isää, niin Nikolai maksoi hänelle piiskalla.
Silloin rengit yhdessä herra Zollin kanssa hyökkäsivät hänen kimppuunsa
ja löivät verille asti.
Kun isäni kuuli tämän kertomuksen, vierivät kyyneleet hänen silmistään.
Hän ei saanut suoduksi itselleen anteeksi että oli torunut Nikolaita,
joka tahallaan salasi koko asian. Kun vanhus parani, meni isä
nuhtelemaan häntä. Alussa ei ukko tahtonut tunnustaa mitään koko
asiasta ja mutisi ainoastaan, kuten tähänkin asti, mutta heltyi sitte
ja isän kanssa yhdessä he itkivät kuin lapset. Mutta Zollin vaati isä
siitä hyvästä kaksintaisteluun ja saksalainen muisti sen leikin kauvan
aikaa.
Ilman tohtoria olisi Nikolain uhrautuminen pysynyt salassa. Samaa
tohtoria ei Nikolai sittemmin moneen aikaan voinut kärsiä. Asian laita
oli tämä: minulla oli suloinen nuori täti, isän sisar, joka asui
meillä. Rakastin häntä suuresti, sillä hän oli yhtä kaunis kuin hyvä
eikä minua ensinkään hämmästyttänyt että kaikki häntä rakastivat,
muitten muassa tohtori, nuori, lahjakas mies ja koko seudun
kunnioittama. Ennen oli Nikolai pitänyt tohtorista, sanonut häntä kelpo
pojaksi ja kehunut hänen hyvästi istuvan hevosen selässä. Mutta kun
tohtori rupesi oleskelemaan meillä, aivan selvissä aikomuksissa täti
Maryniaan nähden, niin Nikolain tunteet häntä kohtaan muuttuivat aivan
tuntemattomiksi. Hän kävi hänelle kohteliaaksi, mutta kylmäksi kuin
ventovieraalle ihmiselle. Ennen hän monasti oli häntä torunutkin.
Kerran kun hän oli istunut meillä tavallista kauvemmin, sopersi Nikolai
hänelle, auttaessaan päällysvaatteita hänen ylleen: "Kuka sitä nyt
kököttelee yökaudet? Ei siitä kostu kukaan ja onko nyt sellaista ennen
nähty!" Sitte hän lakkasi jankuttamasta, mutta vaikeni sensijaan kuin
kivi. Kelpo tohtori kyllä käsitti mitä tämä tarkoitti, ja vaikka hän
yhä hymyili entistä hyväntahtoista hymyään, niin hänen mielessään
varmaan tuntui katkeralta.
Onneksi nuorelle miehelle olivat täti Marynian tunteet ihan toista
laatua kuin Nikolain; eräänä kauniina iltana, kun kuu ihanasti loisti
saliin ja jasmiinien tuoksu tulvi puutarhan lavoilta kautta avattujen
ikkunoiden, tapahtui, että täti Marynia pianon ääressä lauloi "io
questa notte sogno"; silloin tohtori Stas likeni häntä ja kysyi
vapisevalla äänellä, luuleeko hän hänen voivan yrittää elää ilman
häntä. Täti nähtävästi lausui epäilyksensä siinä asiassa, sitte seurasi
molemminpuolisia valoja, joihin kuu kutsuttiin todistajaksi, ja
kaikkinaista muuta, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti
tapahtuu.
Onnettomuudeksi tuli Nikolai juuri samassa hetkessä kutsumaan
illalliselle. Kun hän huomasi mitä tapahtui, juoksi hän paikalla isän
luo, mutta koska isä ei ollut kotona, vaan käveli talolla
tarkastelemassa rakennuksia, kääntyi hän äidin puoleen. Lempeästi
hymyillen, kuten tavallisesti, pyysi äiti ettei hän sekaantuisi niihin
asioihin.
Nikolai ällistyi ja vaikeni, mutta hänen sisuaan kaiveli kaiken iltaa.
Kun isä ennen maatapanoa vielä meni kamariinsa kirjoittamaan kirjeitä,
kulki Nikolai hänen perässään, seisahtui ovensuuhun ja rupesi rykimään
ja kopistelemaan jalkojaan.
-- Mitä Nikolai tahtoo? kysyi isä.
-- Sitähän minä... Mitenkäs minä nyt sen sanoisin? Sitähän minä
tahtoisin herralta kysyä, että onko se totta, että meidän neiti aikoo
ottaa miehen, tarkoitan: aikoo mennä naimisiin?
-- On. No entä sitte?
-- Mutta eihän neiti toki mene sellaiselle... teurastajalle.
-- Mille teurastajalle? Johan Nikolai nyt puhuu hulluja. Joka paikkaan
Nikolai tahtookin pistää nokkansa!
-- Mutta tuota noin, eikö neiti ole meidän neiti, eikö hän ole herra
överstin tytär? Herra överstipä ei ikinä sallisi tätä. Eikö neiti muka
ansaitsisi maatilanomistajaa ja oikeata herraa? Mutta pyydänpä kysyä,
mikä tohtori on? Ihmisten pilkaksi neiti joutuu.
-- Tohtori on viisas mies.
-- Viisas, vai viisas! Enkö minä olisi tohtoreja nähnyt? Kyllä niitä
kulki sekä kuormastossa että esikunnassa, mutta kun töksähti tosi
eteen, kun tuli tappelu, niin silloin ei niitä nähty eikä kuultu. Monet
kerrat herra översti niitä kutsuikin veitsiniekoiksi. Mikä konsti on
leikellä sitä, joka ei voi puolustaa itseään, kun ei jaksa pitää mitään
kädessään. Mutta koetappa koskea terveeseen ihmiseen, joka pitelee
asetta. Voi, voi, onko se nyt olevinaan suurikin asia viiltää pitkin
ihmisen luita! Ei tämä käy laatuun. Kyllä herra översti haudastaan
nousisi, jos kuulisi. Mikä sotamies tohtori on? Tai onko olevinaan
maatilanomistaja? Ei se käy laatuan. Ei neiti mene hänelle. Se ei ole
komennon mukaista. Kukapa uskaltaisikaan neitiä tavoitella?
Mutta Nikolain harmiksi tohtori sekä tavoitteli neitiä että saavutti
hänet. Puolen vuoden perästä olivat häät ja sekä sukulaisten että
varsinkin Nikolain kyynelvirtojen valamana läksi överstintytär elämään
yhteisiä kohtaloita tohtorin kanssa.
Nikolai ei kantanut hänelle vihaa, hän ei voinut sitä kauvan kantaa;
hän rakasti häntä liian paljon. Mutta tohtorille ei hän tahtonut antaa
anteeksi. Hän ei koskaan suorastaan maininnut hänen nimeään ja koetti
yleensä olla hänestä puhumatta. Muuten täti Marynia ja tohtori
Stanislaw olivat erittäin onnelliset. Vuoden päästä antoi Jumala heille
herttaisen pojan, seuraavana taas tyttären ja sitä jatkui vuoronperään,
ikäänkuin tilauksesta. Nikolai rakasti lapsia niinkuin omiaan,
kanniskeli niitä sylissään, hyväili ja suuteli. Monasti sentään saattoi
huomata, että hänen sydämessään yhä vielä kyti jonkinlainen hapatus
täti Marynian "säätyrikkoisen avioliiton" tähden. Muistan kerran
jouluaattona kun istuimme juhla-aterialle, että äkkiä kaukaa alkoi
kuulua rattaitten rätinää routaisella maantiellä. Odotimme aina
jouluksi paljon sukulaisia, sen tähden isä sanoi:
-- Katsokoon Nikolai, kuka sieltä tulee.
Nikolai meni ulos ja palasi pian, kasvot hehkuen ilosta.
-- Neiti tulee! huusi hän jo kaukaa.
-- Kuka? kysyi isäni, vaikka jo tiesi, kenestä hän puhui.
-- Neiti!
-- Mikä neiti?
-- No meidän neiti -- vastasi vanhus.
Ja kelpasipa sitä "neitiä" katsella, kun hän astui huoneeseen kolmen
lapsen kanssa. Herttainen neiti! Mutta vanhus ei vahingossakaan koskaan
puhunut hänestä kuin sillä nimellä.
Vihdoin hänen vastenmielisyytensä tohtori Stasiin kuitenkin loppui.
Hania sairastui kovaan lavantautiin. Seurasi minullekin surun päivät,
sillä Hania oli minun ikäiseni ja ainoa leikkitoverini ja minä rakastin
häntä melkein kuin sisarta. Tohtori Stas ei melkein kolmeen päivään
jättänyt hänen huonettaan. Vanhus, joka rakasti Haniaa koko sielunsa
voimalla, kulki hänen sairautensa aikana epätoivoissaan, ikäänkuin
kaikki olisi häneltä hävitetty; sairaan vuoteen ääreen sai ainoastaan
minun äitini mennä; ukko ei syönyt eikä nukkunut, istui vaan tytön
huoneen ovella, antaen kovan, rautaisen tuskan kalvaa rintaansa. Olihan
hänen sielunsa harjaantunut sekä ruumiilliseen työhön että kohtalon
iskuihin, mutta kuitenkin hän oli murtumaisillaan ainoan tyttönsä
vuoteen ääressä. Kun vihdoin monen päivän kuolettavan pelon perästä
tohtori Stas hiljaa avasi sairashuoneen ovea ja onnesta säteilevin
kasvoin kuiskasi tuomiota odottaville viereiseen huoneeseen sanan:
"pelastettu!" niin ei vanhus voinut pidättyä, vaan mylvi kuin
piisonihärkä, heittäysi hänen jalkoihinsa ja toisteli nyyhkien: "minun
hyväntekijäni, minun hyväntekijäni!"
Hania paranikin sitte pian ja tohtori Stas jäi vanhuksen silmäteräksi.
-- Kelpo poika, puhui hän kierrellen tuuheita viiksiään. -- Ja hyvästi
istuu hevosen selässä, ja jollei häntä olisi ollut, niin Hania... äh!
En tahdo sitä ajatellakaan. Piru vieköön!
Mutta jonkun vuoden perästä alkoi vanhus itse riutua. Hänen suora ja
väkevä vartalonsa taipui ja koukistui. Hän lakkasi torumasta ja
valehtelemasta. Yhdeksänkymmenennen ikävuotensa loppupuolella kävi hän
aivan lapselliseksi. Hän viritteli vain pauloja linnuille ja
joukoittain lenteli niitä, varsinkin peipposia, hänen huoneessaan.
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa ei hän enään tuntenut ihmisiä, mutta
itse kuolinpäivänä hänen järkensä sammuva lamppu vielä kerran leimahti
kirkkaaseen tuleen. Muistan että vanhempani, äidin terveyden takia,
juuri silloin olivat ulkomailla. Sinä iltana istuimme lieden ääressä
minä, nuorempi veljeni Kasimir ja pappi, joka myöskin oli paljon
vanhentunut. Talvinen tuuli lumipyryineen piiskasi ikkunaa; pappi
Ludvig rukoili. Minä panin Kasimirin avulla kuntoon pyssyä huomispäivän
metsästysretkeä varten. Äkkiä tultiin ilmoittamaan, että vanha Nikolai
tekee loppua. Pappi Ludvig riensi paikalla kotikappeliin hakemaan
sakramentteja, minä juoksin minkä jaksoin vanhuksen luo. Hän makasi
vuoteellaan hyvin kalpeana, kellertävänä ja melkein kankeana, mutta
levollisena ja täydessä tajussaan. Kaunis oli tuo paljas, kahden arven
koristama pää, pää vanhan soturin ja rehellisen miehen. Vihityt
vahakynttilät loivat kalmankarvaista valoa huoneen seinille. Nurkissa
visertelivät kesyt peipposet. Toisella kädellään vanhus painoi
rintaansa vastaan krusifiksia, hänen toista kättään piteli ja
suudelmilla peitti Hania, kalvakkana kuin liljan kukka. Pappi Ludvig
tuli huoneeseen ja rippi alkoi; sitte kuoleva halusi nähdä minua.
-- Ei ole täällä herraani eikä rakastettua rouvaani, kuiskasi hän, --
sentähden tuntuu raskaalta kuolla. Mutta olettehan te, nuoriherra
kulta, perintöherrani... Holhotkaa tuota orpoa... Jumala teille
palkitsee. Älkää olko vihoissanne... jos olenkin rikkonut, niin...
antakaa anteeksi. Minä olin paha, mutta uskollinen...
Äkkiä heräsi hän uudelleen, puhui voimakkaalla äänellä ja kiireesti,
ikäänkuin hän jo olisi ollut hengen heitossa:
-- Herra!... perintöherra!... minun orpoani!... Jumala, sinun
käsiisi...
-- Annan tämän kelpo soturin, uskollisen palvelijan ja kunnon ihmisen
hengen, lopetti juhlallisesti pappi Ludvig.
Vanhus oli jo kuollut.
Lankesimme polvillemme ja pappi alkoi voimakkaalla äänellä lukea
rukouksia vainajille.
Siitä on kulunut toistakymmentä vuotta. Uskollisen palvelijan haudalle
on kasvanut tuuheita hautakanervia. Ajat ovat olleet surulliset. Myrsky
on puhaltanut sammuksiin kotikyläni pyhän ja hiljaisen tulen. Jo on
haudassa pappi Ludvig, haudassa täti Maryniakin; minä ansaitsen kynällä
jokapäiväisen leipäni, mutta Hania...
Oi, valukaa kyyneleet!