ENKELI

("JAMIOL")

Lupiskoryn kauppalassa oli Kalikstowan maahanpaniaisten jälkeen pidetty

messu ja messun loputtua oli kirkkoon jäänyt muutamia akkoja, jotka

tahtoivat veisata virren loppuun. Oli kello neljän aika iltapäivällä ja

kirkossa oli hämärä, sillä talvella tulee jo siihen aikaan pimeä.

Pääalttari varsinkin oli vaipunut mustaan varjoon. Kaksi kynttilää

paloi vielä ciboriumin ympärillä, mutta niiden tuikkivat liekit tuskin

jaksoivat valaista kullattuja ovia ja ristillä riippuvan Kristuksen

jalkoja, joihin oli lyöty ääretön naula. Tämän naulan pää loisti

suurena, kiiltävänä pisteenä alttarilla. Toiset kynttilät olivat vasta

sammutetut ja niistä nousi savukiemuroita, jotka täyttivät

pappispenkkien ympäristön vahan hajulla.

Vanha äijä ja pieni poika puuhasivat alttariportailla. Toinen lakaisi,

toinen veti mattoa pois tieltä. Kun akat silloin tällöin lakkasivat

veisaamasta, saattoi kuulla kuinka ukko äreästi neuvoi poikaa tai

varpuset nokkivat lumisia ruutuja. Niiden oli ulkona sekä vilu että

nälkä.

Akat istuivat penkeissä likellä ulko-ovea. Siellä olisi ollut vieläkin

pimeämpi, jolleivät he voidakseen lukea olisi sytyttäneet

talikynttilöitä. Yksi talikynttilä valaisi aika selvästi lippua, joka

oli pystytetty viereiseen penkkiin, ja joka kuvasi syntisiä liekkien ja

saatanoiden keskellä. Muitten lippujen kuvia ei saattanut eroittaa.

Akat eivät oikeastaan veisanneet, vaan rääkyivät unisella, väsyneellä

äänellä virttä, jossa lakkaamatta toistuivat sanat:

Ja kun lähestyy kuoleman hetki,

Niin rukoile, rukoile Poikaasi...

Varjoon vaipunut kirkko, penkeistä nousevat liput, akkojen kellertävät

kasvot, valot jotka tuikkivat ikäänkuin hämäryyden painon alta -- tämä

kaikki teki synkän, hirvittävän vaikutuksen. Kuolinvirsi oli täällä

oikealla paikallaan.

Ajottain lakkasivat akat veisaamasta, yksi heistä nousi penkistä ja

rupesi vapisevalla äänellä lukemaan: "terve Maaria, armoa täynnä" -- ja

toiset jatkoivat: "Herra olkoon kanssasi!" mutta koska oli Kalikstowan

hautauspäivä, liitettiin jokaisen "Terve Maarian" perään sanat: "Anna,

Herra, hänelle ikuinen rauha ja loistakoon hänelle iankaikkinen

kirkkaus".

Kalikstowan tytär, Marysia, istui penkissä erään vanhan akan rinnalla.

Hänen äitinsä vasta luodulle haudalle lankesi hiljalleen köykäinen

lumi, mutta tyttö ei vielä ollut kymmenenkään vuoden vanha eikä siis

ymmärtänyt, mitä hän oli kadottanut tai kuinka säälittävä hänen tilansa

oli. Hänen kasvonsa ja siniset silmänsä olivat lapsellisen tyynet,

miltei iloiset. Niissä saattoi nähdä jonkun verran uteliaisuutta, mutta

ei mitään muuta. Suu auki tutkisteli lapsi suurella tarkkaavaisuudella

lippua, johon oli maalattu helvetti syntisineen, sitte se katsahti

kirkon perälle ja vihdoin ikkunaan, jonka takana varpuset naputtelivat.

Sen silmät eivät kuvastaneet mitään ajatusta. Akat hyräilivät unisesti

kymmenettä kertaa:

"Ja kun lähestyy kuoleman hetki..."

Tyttö kierteli sormissaan vaaleita hiuksiaan, jotka takana olivat

kahdessa, hiirenhännänkokoisessa palmikossa. Hänen oli nähtävästi

ikävä. Vihdoin ukko sentään rupesi vetämään puoleensa hänen huomiotaan.

Ukko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli

solmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui

Kalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti,

sillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.

Soitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat

viimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi

heistä talutti Marysiaa.

-- Kulikowa! virkkoi toinen, -- mitä te nyt aiotte tehdä tytölle?

-- Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen,

hänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa.

Eikö sitä ole siinä!

-- Mutta mitä tyttö tekee Leszczyneessä?

-- Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on

tullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua

palvelijahuoneessa.

Näitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä.

Oli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi

märkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja

oljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä

synkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli

jo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.

Se soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään.

Akat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin

puoli lasillista ja sanoi:

-- Juo pois, orpo. Ei sinua enään niinkään hemmotella.

Kun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen

mieleen. Kapuscinska virkkoi:

-- Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka

se laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli

ripittämään, oli se jo kylmänä.

Kulikowa puuttui puhumaan:

-- Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä.

Menneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: "kuulkaas nyt,

Kalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!" Mutta hän vastasi:

"minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!" Paha hänen oli

ollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan

herrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä

guldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan:

"en sääli, kun on kysymys lapsesta!" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen

olivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän

pystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet

painumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta...

-- Juodaan suruumme puoli korttelia!

Käsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa.

Kulikowa toisteli surullisella äänellä: "voi vaivaista! voi vaivaista!"

mutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.

-- Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. -- Raskaasti,

raskaasti!

Ja hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen

kehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja

lopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin

tahdissa:

"Raskaasti, raskaasti, raskaasti,

Se vainaja hengitti raskaasti!"

Äkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle

kuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin

mielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.

-- Muista, orpo, virkkoi hän, -- mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat

lunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.

Hän katkaisi äkkiä puheensa, katsahti ihmeissään ympärilleen ja jatkoi

sitte tavattoman tarmokkaasti:

-- Kun minä sanon, että enkeli on, niin se on!...

Kukaan ei vastustanut häntä. Marysia katsoa töllötti tyhmin silmin

tarkkaavaisesti akkoihin. Kulikowa jatkoi:

-- Sinä olet orpo, sentähden ei paha pysty sinuun. Orpoja varjelee

enkeli. Enkeli on hyvä. No, tuossa saat kymmenen groshia. Vaikka sinä

jalkaisin lähtisit Leszczynceen, niin sinä löydät, sillä enkeli johtaa

sinua.

Kapuscinska rupesi laulamaan:

"Hän siivillänsä hellästi sinua suojelee

Ja sulillansa varjoo ja kauniisti varjelee."

-- Oletteko hiljaa! huusi Kulikowa.

Sitte hän kääntyi tytön puoleen:

-- Sinä tomppeli, tiedätkö kuka sinua varjelee?

-- Enkeli, vastasi lapsi kimeällä äänellään.

-- Orposeni, marjaseni, sinä Jumalan pieni matonen! Enkeli

siivillään... leperteli Kulikowa ihan humalassa, riisti lapsen syliinsä

ja rupesi painamaan sitä rehellistä rintaansa vastaan.

Tyttö purskahti itkuun. Ehkäpä hänen sameassa päässään ja sydämessään,

joka ei paljoa kyennyt tuntemaan, tällä hetkellä heräsi joku aavistus.

Kapakoitsija makasi jo suloisessa unessa myymäpöytänsä takana.

Talikynttilän sydän kasvoi pitkäksi karreksi, mies joka oli soittanut

hanuria, heitti työnsä, sillä häntä huvitti katsella näytelmää.

Oli ihan hiljaista. Äkkiä kuului rapakosta oven takaa kavionkausketta

ja ääni, joka sanoi hevoselle:

-- Ptruuuu!

Kapakkaan astui Wojtek Margula, lyhty kädessä. Heti hän sentään päästi

sen pöydälle ja rupesi lämpimäkseen hakkaamaan yhteen käsiään. Vihdoin

hän huusi kapakoitsijalle:

-- Anna puoli korttelia!

-- Margula, sinullahan on hevonen! huusi Kulikowa: -- otatko tytön

mukaasi Leszczynceen?

-- Otan kyllä, koska käskettiin, vastasi Margula.

Sitte hän katseli molempia vaimoja ja virkkoi:

-- Olettepa te ottaneet niinkuin...

-- Niinkuin ei se sinulle itsellesi maistuisi! huusi Kulikowa. -- Kun

minä sanon sinulle, että pitele lasta varovaisesti. Se on orpo.

Tiedätkö sinä, pöllö, kuka sitä suojelee?

Wojtek ei viitsinyt vastata kysymykseen ja päätti nähtävästi valita

toisen keskusteluaineen. Hän tarttui puolikortteliin ja alkoi:

-- Hitto teille...

Mutta hän ei jatkanutkaan, sillä hän oli kulauttanut viinan kurkkuunsa,

irvisteli, syljeskeli, asetti tyytymättömänä astian pöydälle ja

virkkoi:

-- Sehän on selvää vettä. Antakaa tuosta toisesta pullosta.

Kapakoitsija kaasi toisesta pullosta! Wojtek irvisteli entistä

pahemmin.

-- Eikö teillä nyt ole aarakkia?

Margulaa nähtävästi uhkasi sama vaara kuin akkoja, mutta juuri tähän

samaan aikaan valmisteli Lupiskoryn kartanon omistaja laajaa ja

asiallista kirjoitusta "herraskartanoiden väkijuomien myyntioikeudesta

yhteiskuntarakennuksen perustuksena", ja siten liittyi Wojtek vasten

tahtoansa tukemaan yhteiskunnan perustuksia, varsinkin kun väkijuomien

myyntioikeus todella oli herrastalon, vaikka se sijaitsikin

kauppalassa.

Noin viisi kertaa perätysten kulautettuaan, unohti hän todella lyhdyn,

josta kynttilä oli sammunut, mutta tarttui sensijaan nukkuvan lapsen

käteen ja virkkoi:

-- Tule pois nyt, rääppänä!

Akat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi

Marysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan

ja tyttö läksi nyt Leszczynceen.

He tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: "hei!" --

ja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun

kuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille,

valkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin

narisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen;

tuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.

He ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä:

"muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?" Mutta pian hän vaikeni

ja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin

vasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään

siitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä

hiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: "Senkin peijakkaat!" -- Marysia

ei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli

valkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät

hänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut

ja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja

sisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat

olleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä

koskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin

päälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt

mieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin,

että hän itki vilusta.

Ei tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman

aikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto

Lupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti

huomauttanut, "että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän

rahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta

maanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin

riistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen." Wojtek oli

tällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi

voinut tehdä häntä surulliseksi.

Ei häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat

harventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli

erinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen

ojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.

Marysia rupesi häntä tönimään.

-- Wojtek!

-- Mitä sinä huudat?

-- Me olemme kaatuneet.

Mutta Wojtek kysyi:

-- Lasiko?

Ja nukkui samassa.

Tyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan.

Mutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen

tönimään nukkuvaa.

-- Wojtek!

Ei vastaa.

-- Wojtek, mennään pois sisään!

Hetkisen perästä sanoi tyttö taasen:

-- Wojtek, minä lähden jalkaisin...

Vihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin

likellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin

kanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli

metsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde

lumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi

kuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän

hyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista

taustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli

luotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin

hyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui

vesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille.

Mutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista,

hiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää...

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet.

Valkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet

taivaalla -- kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta.

Talvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä

mustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia.

Hyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat

pudottelivat, olivatkin kyyneliä -- ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa!

Suurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!... Yksinään, heikkona,

raukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois

tieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun

pieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman

huomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.

Tyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa

tekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne

tänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta.

Eikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa

kädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista.

Hän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän

purskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin

tarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku -- metsä

kuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin

surullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli... Lapsi kävelee hitaammin ja

hitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka

kauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman

metsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.

Hän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän

oli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin.

Mutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että

jonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? -- Enkeli! Olihan vanha

Kulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. -- Marysia tunsi enkelin.

Mökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet

hartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin.

Ehkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan... -- Hiljaa! Joku

tulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät

likenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa

lapsi uniset silmänsä. Mitä?!

Hallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti...

julmana... hirmuisena...