(Z PAMIETNIKA POZNANSKIEGO NAUCZYCIELA)
... Lampun himmeä valo herätti minut ja monasti näin kahden tai kolmen
aikaan aamuyöstä Mikon yhä vielä työssä. Valkeissa alusvaatteissaan
istui hän kirjojen ääressä unisena, väsyneenä, koneentapaisesti
toistellen latinalaisia tai kreikkalaisia taivutuskaavoja. Hän toisteli
niitä yhtä yksitoikkoisesti kuin kirkossa toistellaan litanian sanoja.
Kun minä käskin poikaa nukkumaan, vastasi hän minulle: "en vielä osaa
läksyäni, herra Wawrzynkiewicz". Olinhan itse ollut valmistamassa hänen
kanssaan läksyjä sekä neljästä kahdeksaan että kymmenestä
kahteentoista. Olin pannut maata vasta kun varmaan tiesin hänen osaavan
kaikki. Mutta tässä oli kun olikin liikaa työtä. Lopetettuaan
viimeisten läksyjen lukemisen, oli poika jo unohtanut ensimäiset, ja
kreikkalaiset, latinalaiset ja saksalaiset taivutuskaavat ja
kaikellaisten käsitteiden nimitykset olivat panneet hänen pää-raukkansa
niin sekaisin, ettei hän voinut nukkua. Hän ryömi siis esiin peitteen
alta, sytytti lampun ja istuutui takaisin pöydän ääreen. Kun minä häntä
nuhtelin, rupesi hän rukoilemaan ja purskahti itkuun. Vihdoin minä niin
totuin näihin yöllisiin istuntoihin, lampun valoon ja taivutuskaavojen
harjoittamiseen, etten enään saanut unta, jos ne jäivät pois. Minun
ehkei olisi pitänyt sallia lapsen rasittautua näin yli voimain, mutta
mitä minä saatoin tehdäkään? Täytyihän hänen joka päivä edes
kutakuinkin oppia läksynsä, muutoinhan hänet olisi pantu pois koulusta
ja Jumala ties kuinka sitte olisi käynyt Maria rouvan, joka miehensä
kuoltua oli jäänyt vaalimaan kahta orpoa lastaan ja joka pani kaiken
toivonsa Mikkoon. Minun tilani kävi todella sietämättömän vaikeaksi,
sillä näinhän toiselta puolen selvästi, että ylenmääräiset ponnistukset
kuluttavat pojan terveyttä, ehkäpä uhkaavat hänen elämäänsä. Olisi
ainakin pitänyt koettaa vahvistaa hänen ruumiillisia voimiaan,
toimittaa häntä voimistelemaan, kävelemään tai ratsastamaan. Mutta
siihen ei ollut aikaa. Lapsella oli niin paljon työtä, niin paljon
ulkoläksyjä, joka päivä niin paljon kirjoittamista, että käsi sydämellä
sanon: siihen ei ollut aikaa. Joka hetki, joka olisi ollut tarpeellinen
pojalle virkistykseksi ja huviksi, meni latinaan, kreikkaan ja...
saksaan. Aamuisin kun panin kirjoja hänen rensseliinsä ja näin hänen
heikkojen hartioidensa taipuvan bysanttilaisten siteiden painon alla,
kouri sydäntäni kerrassaan. Välistä minä koetin rukoilla, että häntä
ymmärrettäisiin ja armahdettaisiin, mutta saksalaiset opettajat vain
vastasivat, että minä hemmottelen lasta, jopa kerrassaan pilaan hänet,
että Mikko nähtävästi ei tee tarpeeksi työtä, vaan huutaa ja ulvoo
yhtämittaa. Sairastan itsekin rintatautia, olen yksinäinen, arka mies,
ja monet hetket ovat heidän moitteensa minulta myrkyttäneet. Minä kyllä
olen parhaiten nähnyt eikö Mikko tee tarpeeksi työtä! Hänen lahjansa
olivat keskinkertaiset, mutta hän oli tavattoman uuttera ja
lempeydestään huolimatta niin erinomaisen lujaluontoinen, etten ole
tavannut toista hänen kaltaistaan poikaa. Mikko raukka rakasti äitiään
niin kiihkeästi ja sokeasti, että kun hänelle sanottiin äidin olevan
sairaana ja ehkä kuolevan jos Mikko on laiska -- niin poika pelkäsi ja
vapisi ja istui yökaudet kirjan ääressä, jottei vaan tuottaisi surua
äidilleen. Kun hän sai huonon arvosanan, purskahti hän itkuun. Mutta ei
kenenkään päähän edes pälkähtänytkään minkätähden hän itki, ei kukaan
aavistanut mikä hirveä edesvastuun tunne häntä painoi sellaisina
hetkinä. Niin, ketä se olisi liikuttanut? En minä häntä pilannut enkä
hemmotellut, minä vain ymmärsin häntä paremmin kuin muut; kun en
soimannut häntä vastoinkäymisestä, vaan sen sijaan koetin lohduttaa,
niin tiesin mitä tein. Itse olen eläissäni saanut tehdä työtä aika
lailla, olen saanut kärsiä sekä nälkää että hätää, en ole ollut
onnellinen enkä ikinä tule onnelliseksi. Mutta nyt -- hitto vieköön! en
enään edes kiristele hampaitanikaan, kun sitä ajattelen. Elämä ei ole
elämisen arvoista, sen tiedän, mutta ehkäpä juuri sentähden todella
säälin jokaisen hätää.
Kun minä olin Mikon ikäisenä, kun minä juoksentelin kaduilla kilpaa
kyyhkysten kanssa tai löin nappia raatihuoneen edustalla, olin ainakin
terve ja iloinen. Silloin ei minua kiusannut yskä; kun minä jostakin
syystä suutuin, itkin kunnes sain selkääni; muuten olin vapaa kuin
lintu enkä välittänyt mistään. Mikko ei milloinkaan ole saanut tuntea
sellaista. Olisipa elämä kyllä aikoinaan pannut hänetkin alaisimelle ja
lyönyt vasaralla -- sentähden hänen lapsena olisi pitänyt saada sydämen
pohjasta nauttia lasten huveista, tehdä kepposia ja juoksennella
raittiissa ilmassa ja auringon paisteessa. Mutta en saanut minä nähdä
työtä ja iloista lapsellisuutta sopusoinnussa. Päinvastoin: näin lapsen
sekä lähtevän kouluun että palaavan koulusta alakuloisena,
nääntymäisillään kirjataakan alle, ylen rasittuneena. Hänen
silmäkulmissaan oli ryppyjä, hän kulki aina ikäänkuin itkua pidätellen
-- sentähden minun kävi häntä sääli, sentähden minä tahdoin häntä
lohduttaa.
Olen itse opettaja, vaikkakin yksityisopettaja, enkä käsitä mitä
maailmassa tekisin jos minun vielä pitäisi kadottaa usko opin arvoon ja
hyötyyn. Mutta yksinkertainen mielipiteeni on, ettei oppi saa käydä
lapsille rasitukseksi, ettei latina saata korvata raitista ilmaa ja
terveyttä, ettei hyvä tai huono ääntäminen saa olla ratkaisemassa
ihmislapsen elämän kohtaloa.
Arvelen niinikään, että pedagogikka parhaiten täyttää tehtävänsä, jos
lapsi tuntee, että ohjaava käsi on lempeä, ettei armotonta jalkaa panna
polkemaan hänen rintaansa ja ettei tukahuteta kaikkea mitä kodissa on
opetettu kunnioittamaan... Sellainen visapää minä vaan olen, etten
muuta mielipidettä tässä suhteessa. Minulle selvenee selvenemistään,
että olen oikeassa, kun muistelen pientä Mikkoani, jota niin
vilpittömästi rakastin. Olin opettanut häntä hänen kuudennesta
ikävuodestaan asti, olin ensin ollut hänen kotiopettajanaan ja sitte,
hänen päästyään toiselle luokalle, valmistanut läksyjä hänen kanssaan.
Minulla oli siis ollut yllin kyllin aikaa kiintyä häneen. Niin, mitäpä
minä rupeisin salaamaan sitä itseltäni: hän oli sen naisen poika, joka
oli minulle kallein maailmassa... Se nainen ei tietänyt sitä eikä
milloinkaan saa sitä tietää. Muistan, että olen vain... herra
Wawrzynkiewicz, yksityisopettaja ja sairas mies -- kun hän taas on
mahtavan aatelistalon tytär, ylhäinen rouva, jonka puoleen en uskalla
silmiänikään nostaa. Mutta elämän viskelemän, yksinäisen sydämen täytyy
lopulta saada tarttua kiinni johonkin, kuten aallon viskelemä
näkinkenkäkin etsii jalansijaa -- minun sydämeni tarttui kiinni häneen.
Minkä sille voin? ja eihän hänellä siitä ole mitään haittaa! Enhän minä
häneltä vaadi enempää valoa kuin auringolta, joka keväisin elähyttää
sairaan rintani. Olenhan viettänyt kuusi vuotta hänen kodissaan,
olinhan silloinkin kun hänen miehensä kuoli, näinhän hänet onnettomana,
yksinään; hän oli aina hyvä kuin enkeli ja kuinka hän rakasti lapsiaan!
Hänen leskeydessään oli jotakin pyhää. Niin, siihen sen täytyi johtaa.
Mutta tunteeni ei ole rakkautta, se on pikemmin uskontoa.
Mikko muistutti suuresti äitiään. Monasti, kun poika minuun katsahti,
luulin näkeväni hänen äitinsä. Hänellä oli samat hienot piirteet, sama
tuuheiden hiuksien varjostama otsa, samat sirosti kaarevat kulmakarvat
ja varsinkin oli hänen äänensä aivan samallainen. Yhteiset äidille ja
lapselle olivat niinikään tunteet ja mieliteot, molemmilla oli
taipumus kiihtymykseen ja liioitteluun. Molemmat kuuluivat noihin
hermostuneisiin, herkkiin, ylhäisiin ja rakastavaisiin olentoihin,
jotka kykenevät tekemään mitä suurimpia uhrauksia, mutta jotka
tavallisesti elämässä ja todellisuudessa löytävät sangen vähän onnea.
He levittävät nimittäin ympärilleen enemmän onnea kuin he voivat saada
takaisin. Sen tapaiset ihmiset häviävät nykyään häviämistään ja
arvelen, että joku nykyaikainen luonnontutkija voisi sanoa heistä, että
he edeltäkäsin ovat määrätyt kuolemaan, sillä he ovat syntyneet
maailmaan vika sydämessä -- he rakastavat liian paljon.
Perhe oli ennen ollut hyvinkin mahtava, mutta sen jäsenet olivat --
rakastaneet liiaksi. Kaikellaiset myrskyt olivat hajoittaneet
omaisuuden ja se mikä oli jäljellä, ei tosin jättänyt hätään, mutta oli
joka tapauksessa hitunen, verraten entisiin aikoihin. Mikko oli suvun
viimeinen jäsen; sentähden Maria rouva rakastikin häntä tulevaisuutensa
toivona eikä yksin omana lapsenaan. Mutta sokeana, kuten äidit
tavallisesti ovat, hän, onnetonta kyllä, piti häntä harvinaisen
lahjakkaana. Ei poika ollut tyhmä, mutta hän kuului niihin lapsiin,
joitten lahjat alussa ovat keskinkertaiset, mutta jotka kehittyvät
myöhemmin, yhdessä ruumiillisten voimien ja terveyden kanssa. Toisissa
olosuhteissa olisi hän voinut lopettaa sekä koulun että yliopiston ja
joutua hyödylliseksi työntekijäksi mille alalle tahansa. Mutta olevien
olosuhteiden vallitessa hän vain väsymistään väsyi ja rasitti itseään
turhanpäiten, tietäen kuinka suuret luulot äidillä oli hänen
lahjoistaan.
Paljonhan minun silmäni ovat nähneet maailmassa ja minä olin päättänyt,
etten enään hämmästy mitään. Mutta vaikea minun oli uskoa, että ihmiset
saattaisivat laittaa sellaisen sekasotkun, joka vie lapsen kestävyyden,
luonteen voiman ja työkyvyn aivan pilalle. Sairaalloinenhan se
sellainen järjestys on. Jos minä sanoilla voisin kostaa kaiken sen
tuottaman katkeruuden, niin varmaan sanoisin Hamletin kanssa:
maailmassa tapahtuu paljon asioita, joista filosofit eivät saata
uneksiakaan.
Minä ponnistelin Mikon kanssa ikäänkuin oma tulevaisuuteni olisi
riippunut hänen arvosanoistaan. Sillä minulla ja rakkaalla poikasellani
oli sama päämäärä: olla tuottamatta surua äidille, saada näyttää
hänelle hyvä arvosana ja houkutella onnen hymy hänen huulilleen. Kun
pojan oli onnistunut saada hyvä numero, saapui hän luokalta säteillen
onnesta. Hän näytti silloin ikäänkuin äkkiä kasvaneen tai ainakin
lakanneen kutistumasta kokoon hänen silmistään, jotka tavallisesti
olivat niin sameat, loisti silloin vilpitön, lapsellinen iloisuus ja ne
tuikkivat kahtena hehkuvana hiilenä. Paikalla hän viskasi hennoilta
hartioiltaan kirjataakan, iski minulle silmää ja virkkoi jo
kynnykseltä:
-- Herra Wawrzynkiewicz, äiti tulee iloiseksi! Sain tänään
maantieteessä... arvatkaappa kuinka paljon?
Ja kun minä sanoin, etten osaa arvata, karkasi hän herttaisesti
kaulaani ja oli kuiskaavinaan korvaani, mutta sanoi sangen ääneen:
-- Viitosen! totta totisesti viitosen!
Ne olivat meille molemmille onnellisia hetkiä. Sellaisten päivien
iltana Mikko uneksi ja kuvitteli kummoista on, jos kaikki hänen
arvosanansa ovat kiittäviä. Hän pajatteli puoleksi minulle, puoleksi
itsekseen:
-- Jouluksi lähdemme Zalesiniin: sataa lunta -- kuten tavallisesti
talvella -- ja me ajamme reellä. Kun tulemme perille, on yö, mutta äiti
odottaa minua, hyväilee, suutelee minua. Sitte hän kysyy todistusta.
Minä olen käyvinäni surulliseksi, mutta äiti lukee: uskonnossa:
kiitettävä; saksassa: kiitettävä; latinassa: kiitettävä... paljaita
kiitettäviä! Oi, herra Wawrzynkiewicz!
Ja kyyneleet kohosivat poika raukan silmiin. Enkä minä saattanut ruveta
häntä laimentamaan, vaan minun oma väsynyt mielikuvitukseni karkasi
hänen perässään. Hengissä näin talon Zalesin'ssa, tunsin sen
juhlallista rauhaa, näin sen ylhäisen olennon, joka siellä hallitsee,
näin hänen iloitsevan pojastaan joka palaa ja tuo niin kiittävät
arvosanat.
Käytin hyväkseni tällaisia hetkiä ja koetin selittää Mikolle, että
äidille kyllä on hyvin tärkeää, että Mikko oppii, mutta että yhtä
tärkeää on, että hän pysyy terveenä. Sentähden ei hän saa itkeä kun
minä vien häntä kävelemään, hänen pitää panna nukkumaan kun minä käsken
eikä rasittua valvomisesta. Mielenliikutuksissaan syleili poika minua
ja toisteli toistamistaan:
-- Kyllä, kyllä, herra kulta! Minä tulen niin terveeksi, että ihan
hirvittää, ja minä kasvan niin suureksi, ettei äiti eikä pikku Lola
enään tunne minua.
Usein minä myöskin sain kirjeitä Maria rouvalta, joka kehoitti minua
hoitamaan lapsen terveyttä. Mutta epätoivolla huomasin joka päivä, että
oli mahdoton sovittaa yhteen terveyttä ja läksyjä. Jos luettavat aineet
olisivat olleet liian vaikeat, niin olisin ollut valmis muuttamaan
Mikon toiselta luokalta ensimäiselle; mutta hän ymmärsi asianomaiset
aineet, niin hyödyttömät kuin ne olivatkin, täydellisesti. Ei siis
puuttunut oppimisen mahdollisuutta, vaan ainoastaan aikaa. Ja sitte oli
alituisena haittana se onneton saksankieli, jota ei lapsi tahtonut
oppia hallitsemaan. Siinä suhteessa eivät minun neuvoni enään
riittäneet. Panin vaan luottamukseni siihen, että lepo pyhien aikana
parantaa mitä liiallinen rasitus on pojalle tuottanut.
Jos pieni Mikko olisi ollut huolettomampi, niin minun vähemmin olisi
tarvinnut olla huolissani hänestä; mutta hän suri todella enemmän
jokaista vastoinkäymistä kuin hän iloitsi myötäkäymisestä. Paha kyllä
nuo yllämainitut _viitosten_ tuottamat ilonhetket uudistuivat ylen
harvoin.
Minä opin hänen kasvoistaan ymmärtämään kaikki hänen mielialansa ja
heti kun hän astui huoneeseen, saatoin nähdä, oliko hänen käynyt
huonosti.
-- Saitko huonon arvosanan? kysyin.
-- Sain!
-- Etkö ole osannut?
Toisinaan hän vastasi:
-- En ole osannut! -- mutta useammin tuli vastaukseksi:
-- Olen kyllä osannut, mutta en ole voinut vastata.
Nuori Owicki, toisen luokan primus, jonka läksynlukuja johdin
vartavasten siksi, että Mikko saisi lukea yhdessä hänen kanssaan, sanoi
Mikon saavan huonoja numeroja vaan siksi, ettei hän saa... suutansa
auki.
Jota suuremmaksi lapsen sekä henkinen että ruumiillinen väsymys kävi,
sitä useammin nämä onnettomat hetket uudistuivat. Huomasin, että Mikko
aikansa itkettyään istuutui läksyjensä ääreen, ääneti ja ikäänkuin
tyyntyneenä. Mutta sitte hän heittäysi lukemaan kaksinkertaisella
kiihkolla ja ikäänkuin kuumeentapaisella epätoivolla. Silloin tällöin
hän istuutui johonkin nurkkaan, piteli päätään molemmin käsin ja
vaikeni: silloin kuvitteli kiihtynyt poika kaivavansa hautaa
rakastetulle äidille, eikä käsittänyt miten suoriutua. Hän tunsi
olevansa sellaisessa asemassa, ettei siitä ole mitään pelastumisen
mahdollisuutta.
Hänelle tuli tavaksi nousta öisin lukemaan läksyjään. Peläten että minä
heräisin ja käskisin häntä nukkumaan, nousi hän hiljaa pimeässä, kantoi
lampun viereiseen huoneeseen, sytytti sen siellä ja istuutui lukemaan.
Hän oli jo viettänyt muutamia öitä tällä tavalla, pimeitten seinien
keskellä, ennenkuin sain hänet kiinni. Minulla ei ollut muuta neuvoa
kuin nousta, kutsua hänet takaisin makuuhuoneeseen ja vielä kerran
käydä hänen kanssaan läpi läksyt, jotta hän näkisi osaavansa ne eikä
turhanpäiten kylmetyttäisi itseään. Mutta hän ei enään lopulta itsekään
tietänyt mitä hän osasi ja mitä ei osannut. Lapsen voimat heikkenivät
heikkenemistään, se laihtui, sen kasvot kuihtuivat ja kävivät yhä
synkemmiksi. Silloin tällöin sattui tapauksia, jotka antoivat minulle
aihetta uskoa, ettei yksin työ ollut kuluttamassa hänen voimiaan, vaan
että siihen oli muitakin syitä. Kerran kun kerroin hänelle kirjasta
"Sedän kertomuksia veljenpojalle" [Kertomuksia lapsille Puolan
historiasta], jota minä Maria rouvan toivomuksen mukaan kerroin Mikolle
joka päivä, karkasi hän paikaltaan säkenöivin silmin. Minä kerrassaan
pelästyin, kun näin uhkaavan ja ankaran ilmeen hänen kasvoissaan, ja
kun kuulin hänen äänensä.
-- Eihän tämä siis ole pelkkää satua? Kun...
-- Kun mitä, Mikko? kysyin häneltä ihmeissäni.
Hän ei vastannut, vaan rupesi kiristelemään hampaitaan ja puhkesi
vihdoin itkemään niin raivoisasti, etten pitkiin aikoihin saanut häntä
rauhoittumaan.
Koetin Owickilta urkkia syytä tähän tunteen purkaukseen: hän joko ei
osannut tai ei tahtonut selittää sitä. Arvasin sen kuitenkin itse.
Epäilemättä puolalaisen lapsen saksalaisessa koulussa täytyi kuulla
paljon asioita, jotka haavoittivat hänen tunteitaan. Loukkaavat sanat
luisuivat muitten poikien mielestä jättämättä muita jälkiä kuin
vastenmielisyyttä opettajiin ja koko heidän rotuunsa; mutta sellainen
herkkä poika kuin Mikko kärsi niistä kipeästi, vaikkei hän uskaltanut
nousta vastakynteen. Oli kaksi voimaa, kaksi ääntä, joita lapsen tulee
totella ja joitten juuri sentähden tulisi olla sopusoinnussa, mutta
jotka repivät Mikkoa kahdelle vastakkaiselle taholle. Sitä mitä toinen
voima sanoi puhtaaksi, kalliiksi ja rakkaaksi, sanoi toinen likaiseksi,
saastaiseksi ja naurettavaksi; mitä toinen kutsui hyveeksi, kutsui
toinen paheeksi. Tässä ristiaallokossa seurasi poikanen sitä mahtia,
joka veti puoleensa hänen sydäntään, mutta hänen täytyi olla
kuulevinaan ja kätkevinään sydämeensä aivan vastakkaisia sanoja; hänen
täytyi teeskennellä aamusta iltaan; hänen täytyi elää tässä
kuluttavassa pakossa päiviä, viikkoja, kuukausia... Voi sitäkin tilaa
missä tämä lapsi oli!
Kummallinen oli Mikon kohtalo. Elämän näytelmä alkaa tavallisesti
myöhemmin, vasta sitte kun ensi lehdet jo varisevat nuoruuden puusta.
Häntä kohtasivat onnettomuuden eri muodot, kuten siveellinen pakko,
salainen kärsimys, levottomuus, turhat ponnistukset, taistelu
vaikeuksia vastaan, toiveitten asteettainen kadottaminen -- häntä alkoi
kaikki tämä kohdata jo yhdentoista vuoden vanhana. Ei hänen heikko
ruumiinsa enempää kuin hänen heikot voimansakaan jaksaneet kestää sitä
painoa. Päivät ja viikot vierivät, poika raukka ponnisteli kaksin
kerroin, mutta ikävöity menestys hupeni hupenemistaan. Maria rouvan
kirjeet lisäsivät kiviä kuormaan, vaikka olivatkin täynnä rakkautta.
"Jumala on antanut sinulle, Mikko, harvinaiset lahjat", kirjoitti äiti;
"luotan siihen, ettet petä toiveitani, vaan tuotat maallesi ja minulle
kunniaa."
Saatuaan ensimäisen tällaisen kirjeen, kävi poika suonenvedontapaisella
kiihkolla kiinni käteeni ja rupesi itkua vastaan taistellen puhumaan:
-- Mitä minä teen, herra Wawrzynkiewicz? Mitä minä teen?
Mitä hän todella saattoi tehdä? mitä hän sille taisi, ettei hänellä
ollut taipumusta kieliin ja ettei hän saattanut ilmaista ajatuksiaan
saksaksi?
Pyhäin miesten päiväin lupa-aika oli käsissä; kuukausitodistus ei ollut
ensinkään suotuisa; kolmen tärkeimmän aineen arvosana oli huono. Hänen
kiihkeitten pyyntöjensä ja rukoustensa johdosta en lähettänyt
todistusta Maria rouvalle.
-- Rakas herra! huusi poika kädet ristissä. -- Äiti ei tiedä, että
Pyhäin miesten päiväksi annetaan arvosanoja. Ehkäpä Jumala jouluksi
armahtaa minua.
Lapsi raukka eli siinä toivossa että hän ehtii parantaa huonot
arvosanansa, ja samaa toivoin minäkin. Arvelin, että hän tottuu koulun
järjestykseen ja kaikkeen muuhunkin, että hän oppii ääntämään ja
puhumaan kieltä ja että lukemiseen tästä puoleen menee vähemmin aikaa.
Jollen olisi elänyt tässä toivossa, olisin aikoja sitte kirjoittanut
Maria rouvalle ja selittänyt millä kannalla asiat olivat. Toivoni ei
näyttänyt olevankaan turha. Heti Pyhäin miesten päivien jälkeen sai
Mikko kolme kiitettävää arvosanaa, joista yksi oli latinassa. Hän oli
yksinään koko luokalla tietänyt, että _gaudeo_ verbin perfekti on:
_gavisus sum_. Ja sen oli hän tietänyt siksi, että hän kerran
aikaisemmin, saatuaan kaksi kiitettävää arvosanaa, oli kysynyt minulta
kuinka latinaksi sanotaan: "iloitsen". Pelkäsin pojan tulevan hulluksi
ilosta. Hän kirjoitti paikalla äidille kirjeen, joka alkoi sanoilla:
"Kallein äiti kulta! tietääkö rakkaani kuinka kuuluu perfekti verbistä
_gaudeo?_ Varmaan ei tiedä äiti eikä pikku Lola, sillä koko luokalla
tiesin sen minä yksin."
Mikko suorastaan jumaloi äitiä. Ja siitä lähtien hän yhtämittaa kyseli
minulta eri perfektejä ja partisiippeja. Hänen elämänsä päämääräksi
kävi saada tuo kiitettävä arvosana pysymään muuttumattomana. Mutta tämä
onnen väläys oli lyhyt. Onneton puolalainen ääntäminen kaatoi pian sen
minkä ponnistus oli saanut pystyyn ja aineiden lukematon paljous ei
sallinut lapsen uhrata kullekin aineelle niin paljon aikaa kuin
rasittunut muisto olisi vaatinut. Lisäksi sattui vielä tapaus, joka
suurensi onnettomuutta. Mikko ja Owicki olivat unohtaneet puhua minulle
eräästä kirjallisesta tehtävästä ja siten se jäi tekemättä. Owicki
suoriutui helposti, sillä primuksena ei häneltä edes kysytty
kirjoitusta, mutta Mikko sai julkisen muistutuksen ja huomautuksen,
että voi seurata koulusta eroittaminen.
Kaikesta päättäen oli edellytetty hänen tahallaan salanneen minulta
tehtävän ja siten toivoneen pääsevänsä siitä. Mutta poika, joka ei
olisi saattanut saada suustaan pienintäkään valhetta, ei voinut millään
tavalla todistaa viattomuuttaan. Olisihan hän tosin voinut sanoa, että
Owickikin oli unohtanut saman tehtävän, mutta sitä ei toverikunnia
sallinut. Minä koetin vakuuttaa hänen olevan viattoman, mutta
saksalaiset huomauttivat vaan, että totutan poikaa laiskuuteen. Sekin
tuotti minulle aika lailla surua, mutta vaikeinta oli minun katsella
Mikkoa. Sen päivän iltana näin hänen painelevan päätään molemmin käsin
ja itsekseen mutisevan: "särkee! särkee! särkee!" Seuraavana aamuna
tuli kirje äidiltä, jossa Mikkoa hellästi hyväiltiin kiitettävien
arvosanojen johdosta. Se oli uusi isku Mikolle.
-- Kyllä minä valmistan äidille kauniin ilon! huusi hän peittäen kasvot
käsillään.
Seuraavana päivänä, kun minä nostin kirjarensselin hänen selkäänsä,
horjahti hän ja oli kaatumaisillaan. Kehoitin häntä jäämään kotiin,
mutta hän vakuutti, ettei häntä vaivaa mikään. Hän pyysi ainoastaan,
että minä saattaisin hänet, sillä hän pelkää, että rupeaa
pyörryttämään. Iltapäivällä palatessaan koulusta oli hän saanut uuden
muistutuksen. Läksynsä hän osasi täydellisesti, mutta Owickin sanojen
mukaan hän oli pelästynyt eikä saanut sanoja suustaan. Siitä tuli
muistutus. Kaikki olivat vakuutetut siitä että pojalla on nurinkuriset
mielipiteet ja vaistot, että hän on tylsä ja laiska.
Näitä kahta viimeistä iskua vastaan taisteli poika kuin hukkuva aaltoja
vastaan -- epätoivoisesti, mutta turhaan.
Lopulta hän kadotti kaiken uskon ja luottamuksen omaan itseensä ja
omiin voimiinsa; hän tuli siihen johtopäätökseen, että kaikki ponnistus
ja työ on turhaa, ettei hän saata oppia mitään. Ja samalla hän
kuvitteli mitä äiti sanoo tähän kaikkeen. Äidille tulee hirveä suru,
äidin heikko terveys menee ehkä kokonaan.
Zalesinin pappi, erinomaisen kelpo mies, vaikka hiukan ajattelematon,
kirjoitti hänelle joskus, ja joka kirje päättyi sanoilla: "Mikon tulee
muistaa, että sekä äidin onni että terveys riippuu Mikon edistyksestä
ja käytöksestä." Kyllä Mikko muisti, muisti hyvinkin. Hän toisteli
unissaankin valittavalla äänellä: "äiti! äiti!" ikäänkuin anteeksi
pyytäen.
Mutta valveella ollessa alenivat hänen arvosanansa alenemistaan. Joulu
likeni eikä arvosanojen laadusta enään saattanut olla epäilystäkään.
Minä kirjoitin jo Maria rouvalle kirjeen valmistaakseni häntä
vastaanottamaan iskua. Sanoin hänelle suoraan ja vakavasti, että lapsi
on heikko ja rasittunut, ettei se ahkerimmallakaan työllä saata
suoriutua ja että se varmaan joulusta on otettava pois koulusta ja
pidettävä maalla voimistumassa ja parantumassa. Vastauksesta kyllä
huomasin, että hänen äidinylpeytensä jollakin lailla oli loukkaantunut.
Samalla hän kuitenkin kirjoitti kuten järkevän naisen ja rakastavan
äidin sopii. En puhunut Mikolle mitään tästä kirjeestä. En myöskään
maininnut sitä että hänet otettaisiin pois koulusta. Pelkäsin nimittäin
tuottavani hänelle liiallista mielenliikutusta, ja sanoin vaan, että
äiti tietää hänen olevan ahkeran ja ymmärtää hänet, vaikkei hän
onnistuisikaan. Tämä nähtävästi huojensi hänen huoliaan, sillä hän itki
kauvan ja haikeasti -- ja sitä ei hän ollut saanut tehdyksi pitkiin
aikoihin. Itkiessään hän toisteli: "miten paljon surua minä tuotan
äidille!" Samassa hän sentään muisti, että hän pian pääsee maalle, että
hän näkee äidin ja pienen Lolan ja Zalesinin ja pappi Maszynskin, ja
silloin hän hymyili kyynelten läpi. Minä toivoin minäkin hartaasti
Zalesiniin, sillä minä todella en enään saattanut katsella lapsen
tilaa. Zalesinissa odotti häntä äidin sydän, ystävälliset palvelijat,
tyyneys ja rauha. Siellä kantoivat opinnot kotoisia, ystävällisiä
kasvoja -- eivätkä vieraina työntäneet luotaan. Siellä oli ilmakin
kotoista ja puhdasta lapsen hengittää.
Minä toivoin siis joulua kuni pelastajaa ja laskin hetket, jotka olivat
meitä eroittamassa ja jotka Mikolle tuottivat yhä uusia kärsimyksiä.
Kaikki näytti liittoutuneen häntä vastaan. Hän sai taas uuden
muistutuksen muka siksi että hän _tärvelee_ muita. Tämä tapahtui juuri
pyhien edellä, joten se merkitsi sangen paljon. En saata kuvatakaan
kuinka se vaikutti kunnianhimoiseen, arkatuntoiseen lapseen. Minkä
sekamelskan se mahtoikaan synnyttää hänen mielessään! Se runteli
haavoille lapsen rinnan eikä hänen silmiensä edessä ollut valoa, vaan
-- pimeyttä. Hän huojui kuin tähkä tuulessa. Vihdoin kävivät
yksitoistavuotiaan lapsen kasvot kerrassaan synkiksi. Näytti siltä kuin
itku alituisesti olisi ollut kuristamassa häntä kurkusta ja kuin hän
aina olisi koettanut pidättää nyyhkytystä. Välistä oli hänen silmissään
ilme kuin kärsivän linnun silmissä; sitte hänet valtasi outo väsymys ja
unisuus. Hänen liikkeensä kävivät itsetiedottomiksi ja hänen puheensa
oudon hitaaksi. Hän kävi sanattomaksi, tyyneksi ja totteli
koneentapaisella täsmällisyydellä. Kun minä kehoitin häntä lähtemään
kävelylle, ei hän pannut vastaan kuten ennen, vaan otti lakkinsa ja
läksi, sanaa sanomatta. Olisin ollut iloissani, jos se olisi tapahtunut
välinpitämättömyydestä, mutta minä huomasin, että hänen katseensa
pohjalla piili kiihoittunut, sairaalloinen alistumisen tunne. Hän kävi
tunneilla ja luki läksynsä kuten ennenkin, mutta vain totutun tavan
vuoksi. Saattoi huomata, että hän taivutuskaavoja toistellessaan,
ajatteli jotakin aivan toista, tai ei ajatellut oikeastaan mitään.
Kerran kun minä kysyin, joko hän oli lopettanut läksynsä, vastasi hän
hitaalla, unisella äänellään: "minä luulen, ettei siitä ole mitään
hyötyä". Minä en uskaltanut edes lausua äidin nimeä, jottei se katkera
kalkki, josta hänen lapselliset huulensa olivat maistaneet, täyttyisi
täydemmäksi.
Kävin yhä levottomammaksi hänen terveydestään, sillä hän huononi
huononemistaan ja tuli lopulta ihan läpikuultavaksi. Sinertävä
suoniverkko, joka ennen oli ilmestynyt ohimoille mielentilan
kiihtyessä, näkyi nykyään aina. Poika kävi kauniiksi kuin kuva. Surko
tuli, kun katseli hänen lapsellista päätään, joka oli kuin enkelin pää.
Se näytti kuihtuvalta kukkaselta. Ei hänessä ollut mitään näkyvää
vaivaa, mutta hän ikäänkuin pieneni ja heikontui. Hän ei enään jaksanut
kantaa rensselissä kaikkia kirjoja. Panin sinne vain muutamia ja
kannoin itse loput. Saatoin hänet nimittäin joka päivä kouluun ja
noudin pois koulusta.
Vihdoin olivat juhlat ovella. Hevoset Zalesinista olivat jo odottaneet
kaksi päivää ja Maria rouvan kirjeessä, joka oli saapunut niiden
mukana, sanottiin, että meitä odotetaan kärsimättömyydellä. "Olen
kuullut", lopetti hän kirjeensä, "ettet sinä, Mikko, voi hyvin. En
enään odotakaan, että toisit kotiin kiitettäviä arvosanoja. Toivoisin
vain, että opettajasi ajattelisivat niinkuin minä: että olet tehnyt
kaiken voitavasi, ja että nuhteettomalla käytöksellä olet koettanut
korvata puuttuvaa edistystäsi."
Mutta opettajat olivat joka suhteessa toista mieltä. Todistus teki siis
tyhjäksi nekin toiveet. Viimeinen julkinen muistutus tarkoitti
suorastaan pojan käytöstä, josta Maria rouvalla niinikään oli aivan
toinen luulo. Saksalaisten opettajien silmissä oli ainoastaan niiden
oppilaitten käytös hyvä, jotka nauroivat, kun opettajat tekivät pilaa
Puolan kansallisuudesta, kielestä ja perintömuistoista. Tällaisten
siveellisten käsitteiden nojalla eroitettiin Mikko koulusta, koska hän
ei näyttänyt vastaisuudessa voivan saada hyötyä opetuksesta, vaan
turhaan anasti sijan opinhaluisemmilta. Hän toi tämän tuomion kotiin
illalla. Huoneessa oli jo pimeä, sillä lumi lankesi sakeana maille.
Sentähden en saattanut eroittaa lapsen kasvoja. Näin vain, että hän
astui ikkunan luo, jäi siihen seisomaan ja katselemaan lumihiutaleita,
jotka hyppelivät ilmassa. En kadehtinut poika raukalta hänen
ajatuksiaan. Varmaan ne hyppelivät hänen päässään levottomina kuten nuo
lumihiutaleet. Päätin kuitenkin olla puhumatta sekä todistuksesta että
tuomiosta. Noin neljännestunnin kesti karvasta äänettömyyttämme. Tuli
jo aivan pimeä. Rupesin järjestämään matka-arkkuja, mutta huomatessani
että Mikko yhä seisoo ikkunassa, virkoin vihdoin:
-- Mitä sinä siellä teet, Mikko?
-- Eikö totta, vastasi poika, ja hänen äänensä värisi ja takertui joka
tavuun, -- että äiti nyt istuu Lolan kanssa vihriässä kamarissa tulen
ääressä ja ajattelee minua?
-- Ehkä kyllä. Mutta miksi sinun äänesi niin värisee? Oletko sairas?
-- Ei minua vaivaa mikään. Minun on vaan niin kovin vilu.
Riisuin hänet ja toimitin paikalla vuoteeseen. Riisuessa valtasi minut
sääli, kun katselin hänen laihtuneita polviaan ja käsivarsia, jotka
olivat hennot kuin oljenkorret. Käskin hänen juoda teetä ja peitin
häntä kaikilla vaatteilla mitä käsiini sain.
-- Onko sinun nyt lämpöisempi?
-- On kyllä. Päätäni vaan vähän särkee. Jopa sitä pääraukkaa saattoikin
särkeä!
Pian meni väsynyt lapsi uneen ja vain raskas hengitys nosteli hentoa
rintaa. Minä järjestelin valmiiksi sekä omani että hänen tavaransa,
sitte läksin levolle. En ollut terve minäkään. Kynttilän sammutettuani,
nukuin paikalla.
Noin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin siitä, että huoneessa oli valoa ja
kuului tuttu äänen mutina. Sain auki silmäni, sydämeni rupesi
levottomasti sykkimään. Pöydällä paloi lamppu ja tuolilla sen ääressä
istui Mikko, paitasillaan, kirja edessään. Hänen poskensa hehkuivat,
silmät olivat ummessa ikäänkuin muistin teroittamiseksi, pää
kuroittautui hiukan eteenpäin, ja uninen ääni toisteli toistamistaan:
-- Konjunktivi: _Amem, ames, amet, amemus, ametis_...
-- Mikko kulta!
-- Konjunktivi: _amem, ames_...
Laskin käteni hänen olkapäälleen:
-- Mikko kulta!
Hän heräsi, hieroi silmiään ja rupesi ihmeissään tuijottamaan minuun,
ikäänkuin ei olisi tuntenut minua.
-- Mitä sinä teet? mikä sinun on, lapsi?
-- Minä vaan, virkkoi hän hymyillen, -- minä vaan kertaan kaikki
alusta; minun täytyy huomenna saada kiitettävä...
Minä tartuin hänen käteensä ja talutin hänet vuoteeseen; hänen
ruumiinsa oli polttava kuin tuli. Onneksi asui lääkäri samassa talossa
ja minä noudin hänet heti paikalla. Ei hänen tarvinnut pitkältä
miettiä. Vähän aikaa hän piteli poikaa ranteesta, sitte hän laski
kätensä hänen otsalleen: Mikko oli aivokuumeessa.
Niin! Hänen päässään nähtävästi ei ollut tilaa kaikelle mitä sinne oli
ahdettu.
Tauti kävi pian uhkaavaksi. Sähköitin Maria rouvalle ja kun seuraavana
päivänä etehisestä kuului kiivas kellon soitto, tiesin hänen tulevan.
Saatuani oven auki, näinkin mustan harson takaa hänen kasvonsa, jotka
olivat kalpeat kuin palttina; hän nojausi raskaasti käsivarteeni ja
koko hänen sielunsa karkasi silmiin, jotka olivat minuun tähdätyt.
-- Elääkö? kysyi hän lyhyesti.
-- Kyllä. Lääkäri sanoi, että hän on parempi.
Hän viskasi syrjään hunnun, johon hengitys oli asettunut harmaana
huuruna, ja karkasi lapsen huoneeseen. Olin valehdellut. Mikko tosin
eli, mutta ei ollut parempi. Hän ei edes tuntenut äitiä, kun äiti
istuutui hänen vuoteensa ääreen ja tarttui hänen käteensä. Vasta kun
olin pannut uutta jäätä hänen otsalleen, rupesi hän räpyttelemään
silmiään ja tarkastamaan kasvoja, jotka olivat painuneina hänen
puoleensa. Nähtävästi hänen ajatuksensa rupesi kamppailemaan kuumeen
kanssa. Hänen huulensa vapisivat, kun hän hymähteli, ja kuiskasi
vihdoin:
-- Äiti!...
Äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja istui sillä lailla
tuntikausia. Hän ei ollut heittänyt yltään edes matkavaatteitaan. Vasta
kun minä siitä huomautin, virkkoi hän:
-- Se on totta. Unohdin hatun päähäni. Omituisesti sydämeeni koski, kun
minä näin hänen päänsä paljastettuna: vaaleitten hiusten joukossa,
jotka ympäröivät hänen kauniita kasvojaan, kiilteli harmaita hapsia.
Kolme päivää sitte niitä luultavasti vielä ei ollut.
Hän otti nyt huostaansa kääreet ja lääkkeet. Mikko seurasi silmillään
jokaista hänen liikettään, mutta hetkisen perästä ei hän taaskaan
tuntenut häntä. Illalla kuume yltyi. Houraellessaan lausui lapsi
balladin Zolkiewskista, Niemcewiczin historiallisista lauluista, tai
rupesi puhumaan samaan nuottiin kuin opettaja opettaessaan. Välistä hän
päästeli suustaan kaikellaisia latinalaisia sanoja. Minun täytyi paeta
huoneesta, sillä en saattanut sitä kuunnella. Terveenä ollessaan oli
hän salaa oppinut ulkoa latinalaisia vastauksia messukäsikirjasta,
valmistaakseen kotiin palatessa iloa äidille. Ja nyt -- pintaani karmi,
kun illan hiljaisuudessa kuulin tuon yksitoistavuotiaan, kuolevan
lapsen yksitoikkoisella, sammuvalla äänellä puhuvan: _Deus meus, quare
me repulisti et quare tristis incedo, dum affligit me inimicus!_
[Jumalani, miksi olet minut hyljännyt ja miksi kuljen surullisena, kun
vihollinen minua ahdistaa!]
En saata sanoin kuvata, kuinka surullisen vaikutuksen nuo sanat
tekivät. Oli jouluaatto. Kadulta kuului ihmisäänien hälinää ja
kulkusten kilinää. Kaupunki pukeutui iloiseen juhla-asuun. Pimeän
tultua saattoi kadun toiselta puolen nähdä joulukuusia, täynnä
kynttilöitä ja kultaisia ja hopeankarvaisia helyjä. Ja joulupuiden
juurella hääri lapsia, vaaleat tai tummat kiharat liehuen ilmassa.
Ikkunat olivat tulvillaan valoa ja kodeissa kaikui ilon ja ihmettelyn
huudahduksia. Kadultakaan ei raikunut muuta kuin iloa; riemu vallitsi
kaikkialla. Yksin meidän pienokaisemme toisteli vaikeroiden: _Deus
meus, Deus meus, quare me repulisti?_ Portin edustalle pysähtyivät
tähtipojat ja ennen pitkää kuulimme heidän laulavan: "nukkuupi seimessä
väkevä voittaja." Likeni Jeesuslapsen syntymäyö, mutta me vapisimme
pelosta, että siitä meille tulisi kuoleman yö.
Hetkisen perästä näytti poika menettävän tajuntansa, sillä hän alkoi
huutaa Lolaa ja äitiä. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Äkkiä loppui
hänen nopea hengityksensä kokonaan. Ei epäilystä enään! Lapsen sielu
oli jo puoleksi jättänyt meidät. Hänen ajatuksensa oli jo poissa ja
itse hän etenemistään eteni johonkin pimeään, rajattomaan
kaukaisuuteen. Hän ei enään nähnyt ketään eikä tuntenut mitään, hän ei
edes tietänyt että äidin pää kuin kivettyneenä lepäsi hänen jalkojensa
päällä. Hän oli lähtenyt eikä enään kääntynyt katsomaan taakseen
meihin. Jokainen hengenveto, joka hänen rinnastaan pääsi, vei häntä
kauvemma ja ikäänkuin työnsi häntä pimeyteen. Tauti sammutti
sammuttamistaan hänen elämänsä kipinää. Lapsen kädet lepäsivät jo
peitteellä raskaina ja hervottomina kuin elottomat kappaleet; hänen
nenänsä oli käynyt omituisen teräväksi ja kasvoihin oli tullut kylmä
vakavuus. Hengitys kävi yhä nopeammaksi ja lopulta se oli kuin kellon
tikutusta. Ei tarvittu muuta kuin hetkinen, ainoa hengenveto, jotta
viimeiset hiekkajyvät valuisivat tiimalasista ja kaikki olisi lopussa.
Puoliyön aikaan me jo luulimme kuoleman tulevan, sillä sairas rupesi
ähkimään ja korisemaan niinkuin ihminen, jonka suu tulee vettä täyteen.
Mutta samassa hän vaikeni. Peiliin, jota lääkäri piteli hänen suunsa
edessä, tuli kuitenkin hengityksen huurua ja tuntia myöhemmin kuume
äkkiä laskeutui. Rupesimme jo kaikki ajattelemaan, että hän on
pelastettu. Ainoastaan lääkäri ei toivonut vähääkään. Maria rouva
raukka kävi aivan heikoksi.
Kahden tunnin aikana tuntui lapsi paranemistaan paranevan. Aamupuolella
läksin viereiseen huoneeseen, heitin pitkäkseni vuoteelle ja nukuin.
Olin nimittäin valvonut neljättä yötä lapsen vuoteen ääressä ja yskä
oli ruvennut entistä pahemmin tukahuttamaan minua. Maria rouvan ääni
minut herätti. Ensin luulin, että hän kutsuu minua, mutta sitte kuulin
selvästi läpi yön hiljaisuuden: "Mikko! Mikko!" Hiukseni nousivat
pystyyn, kun huomasin hirveän soinnun hänen äänessään. En kuitenkaan
ollut ehtinyt päästä pystyyn, kun hän jo karkasi huoneeseen, missä
olin. Hän varjeli kädellään kynttilän liekkiä ja kuiskasi vapisevin
huulin:
-- Mikko... kuoli.
Karkasin pojan vuoteelle. Se oli totta. Pää oli kankeana patjalla, suu
auki, silmät tuijottivat liikkumattomina samaan kohtaan, jokainen
piirre oli jäykkänä. Ei ollut vähintäkään varaa epäilykseen. Mikko oli
kuollut.
Vedin peitteen hänen ylleen, sillä karatessaan vuoteen äärestä oli äiti
vetäissyt sen hänen laihtuneen ruumiinsa päältä. Suljin kuolleen silmät
ja sain sitte kauvan aikaa koettaa lohduttaa Maria rouvaa. Ensimäinen
joulupäivä kului minulta hautajaisvalmistuksiin. Se työ oli hirveän
tuskallista, sillä äiti ei tahtonut erota ruumiin äärestä, ja hänen
voimansa loppuivat vähä väliä. Kun miehet tulivat ottamaan arkun
mittaa, pyörtyi hän; samoin kävi, kun piti ruvettaman puettamaan
ruumista ja valmistamaan arkun alustaa. Hänen epätoivoisa tuskansa
joutui yhtämittaa ristiriitaan hautaustoimistoväen välttämättömien
toimenpiteiden kanssa. Tälle väelle oli näytelmä nimittäin tuttu ja
tavallinen, mutta äidin oli se tekemäisillään mielipuoleksi. Houraellen
että päänalanen on liian matala, pani hän omin käsin höylänlastuja
arkkuun, silkkikankaan alle. Mutta Mikko makasi sillaikaa vuoteella,
valmiiksi puettuna uusiin tamineihinsa, käsissä valkeat hansikkaat,
kankeana, tyynenä ja rauhallisena. Vihdoin nostimme ruumiin arkkuun,
asetimme arkun alustalle ja pitkin sen pituutta kaksi riviä
kynttilöitä. Huone, missä poika raukka oli saanut ajaa päähänsä
latinalaisia sanoja ja kaikkinaisia läksyjä, oli muuttunut ikäänkuin
kappeliksi, sillä verhot olivat peittämässä ikkunoita, joten ei päivän
valoa päässyt sisään, ja kynttilöiden kellertävä, väräjävä loiste teki
huoneen juhlalliseksi, kirkontapaiseksi. Sen jälkeen kun Mikko oli
saanut viimeisen kiitettävän arvosanan, en ollut nähnyt hänen muotoaan
näin valoisena. Hienot, korkeutta kohti käännetyt kasvot hymyilivät
lempeästi, ikäänkuin poika olisi ollut tyytyväinen oloonsa kuoleman
iäisessä lepotilassa, ja ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen.
Kynttilöiden väräjävässä valossa näytti hän elävän ja vain nukkuvan.
Vähitellen pojat, hänen toverinsa, jotka eivät olleet lähteneet pois
pyhiksi, alkoivat saapua.
Suuriksi menivät lasten silmät, kun he näkivät kynttilät ja arkun.
Ehkäpä heitä hämmästytti toverin vakavuus ja nykyinen asema. Hiljan hän
vielä oli ollut heidän joukossaan, kanniskellut, kuten hekin, selässään
saksalaisia kirjataakkoja, saanut huonoja arvosanoja, nuhteita ja
julkisia muistutuksia, kuka hyvänsä heistä oli voinut tukistaa häntä
tai vetää korvasta. Nyt oli hän heitä ylempänä, makasi tuossa
juhlallisena, tyynenä, valon ympäröimänä; kaikki likenivät häntä
kunnioittaen ja jonkinlaisella pelolla. Owickikin, vaikka oli primus,
ei merkinnyt mitään hänen rinnallaan. Toisiaan tuupiskellen
kuiskailivat pojat, ettei Mikko enää huoli mistään; vaikkapa itse herra
tarkastaja tulisi, niin ei hän säpsähtäisi eikä pelästyisi, vaan
hymyilisi yhtä tyynesti; hän voi tehdä mitä, mitä ikinä tahtoo, meluta
niin paljon kuin haluttaa ja jutella pienten enkelien kanssa, joiden
hartioilla on siivet.
Näitä kuiskaillen likenivät he valorivejä ja toivottivat Mikolle
ikuista lepoa...
Seuraavana päivänä naulattiin arkku kiinni suurilla nauloilla ja
kannettiin hautausmaahan, jossa lumensekainen hiekka pian peitti sen
näkyvistämme... ainiaaksi.
Siitä on jo kulunut miltei vuosi, mutta yhä minä sinua muistelen ja
sääli minun käy sinua, pieni Mikkoseni, sinä ennen aikojaan kuihtunut
kukkanen! En tiedä missä olet ja kuuletko sanojani. Sen vaan tiedän,
että vanha opettajasi yskii entistä enemmän, että hänen elämänsä käy
yhä raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Pian kai hänkin lähtee, kuten sinä
läksit...