(JANKO MUZYKANT)
Lapsi syntyi maailmaan heikkona raukkana, Naapuriakat, jotka olivat
kokoontuneet äidin vuoteen ääreen, puistelivat päitään. Huono oli sekä
äiti että lapsi! Simosepän muija, joka oli viisain kaikista, rupesi
vihdoin lohduttelemaan sairasta.
-- Malttakaappas, sanoi hän, -- niin minä sytytän teille kynttilän. Ei
teistä enään mihinkään ole, kuomaseni. Varustelkaa vaan lähtöä toiseen
maailmaan ja lähettäkää hakemaan pappia, että pääsisitte teidän
synneistänne.
-- Vähät siitä! sanoi toinen akka, -- mutta tuo mukula tuossa on
kastettava. Se ei vaan pappiakaan odota, hyvä kun saisi säilymään
paholaisen kynsistä.
Tämän sanottuaan sytytti hän kynttilän, kävi kiinni lapseen ja
pirskoitti sitä vedellä niin että se rupesi silmiään siristelemään.
Akka puhui:
-- Minä ristin ja kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja
panen sinun nimeksesi Johannes ja nyt lähde, sinä kristitty sielu,
sinne kusta tullutkin olet. Amen.
Mutta kristityllä sielulla ei ensinkään näyttänyt olevan halua lähteä
sinne kusta se tullut oli. Päinvastoin se näytti aikovan jäädä
raihnaaseen ruumiiseen, rupesipa vielä minkä jaksoi potkimaan samaisen
ruumiin jaloilla ja itkemään, vaikka niin heikosti ja surkeasti, että
muijat mutisivat keskenään: "luulisipa sitä kissaksi tai joksikin
muuksi sellaiseksi!"
Haettiin pappi. Tuli, teki tehtävänsä ja läksi. Sairas kävi
terveemmäksi. Samalla viikolla hän jo meni työhön. Pojassa oli niin
vähän henkeä, että se vaan pihisi, mutta sitä pihinää piisasi. Kun
poika oli neljännellä vuodella, kukkui käki sen keväällä kipeäksi,
mutta parani se siitä kuitenkin ja elää kitkutti kymmenenteen
ikävuoteensa asti.
Hän oli aina ollut laiha ja päivettynyt, vatsa pöhötyksissä, posket
kuopilla. Hänen hiuksensa olivat pellavankarvaiset ja riippuivat
silmillä, jotka selällään tuijottivat maailmaan, ikäänkuin
tunkeutuakseen jonnekin tavattoman kauvas. Talvisin hän istui lieden
ääressä, itki viluissaan ja usein nälissäänkin, kun ei äidillä ollut
panemista pesään enempää kuin pataankaan; kesäisin hän juosta reksutti
paitasillaan, vyöllä nauharisa, päässä hatturöysä, jonka röydän alta
tirkisteli esiin, oikoen päätään kuin mikäkin linnunpoika. Äiti, köyhä
loisvaimo, joka eli kuin pääskynen vieraan räystään alla, päivästä
päivään, rakasti häntä kyllä tavallaan, mutta piiskasi aika usein ja
nimitti tavallisesti "vaihdokkaaksi". Kahdeksatta käydessään oli poika
jo paimenena tai etsi metsästä sieniä, kun ei kotona ollut mitä suuhun
panna. Ihmeellisesti Jumala varjeli niin, ettei susikaan syönyt.
Typerä poikanulkki hän oli. Ihmisten kanssa puhuessaankin hän piteli
sormea suussaan, kuten maalaislasten tapa on. Eivät ihmiset hänestä
paljoa toivoneet ja vielä vähemmin toivoi äiti, sillä ei hän kelvannut
työhönkään. Mitenkä lienee tullutkin sellaiseksi! Yhteen asiaan hänellä
sentään oli taipumusta, nimittäin soittoon. Aina hän oli kuulevinaan
soittoa ja tultuaan vähän suuremmaksi, ei hän enään mitään muuta
ajatellutkaan. Hän saattoi esimerkiksi mennä metsään karjan kanssa tai
koppa selässä marjaan, mutta palasi ilman marjoja ja puhua pälpätti:
-- Äiti! Kun tiellä mettättä toi nii kovatti! Voi voi...!
Mutta siihen ehätti äiti sanomaan:
-- Kyllä minä sinulle "toitan"! Saatpa nähdä!
Ja kauhalla hutkien valmisti äiti soittoa. Poika kirkui ja lupasi,
ettei hän tee sillä lailla enään koskaan, mutta mielessään hän yhä
mietti, että joku siellä metsässä vaan soitti. Mikä soitti? Niin, mistä
hän tiesi?... Hongat, pyökit, koivut, ruisrääkät, kaikki soittivat:
koko metsä soitti. Niin se vaan oli!
Ja entäs kaiku...! Soitti koiruohopensas kedolla, visersivät varpuset
puutarhassa mökin ikkunan alla niin että kirsikkapuut tärisivät. Illoin
sattuivat hänen korvaansa kaikki äänet kylästä ja silloin hän oli varma
siitä, että koko kylä soittaa. Kun hänet lähetettiin työhön,
hajoittamaan lantatunkioita, niin soitteli tuulikin talikon sakaroissa.
Vouti näki hänet kerran, juuri kun hän, tukka pörröllään, seisoi
kuuntelemassa tuulen soittoa puutalikon sakaroita vastaan. Ja samassa
hän irroitti hihnan vyöltään ja veteli poikaa selkään niin että
tiesi. Mutta vähät siitä! Ihmiset kutsuivat kun kutsuivatkin häntä
"Pelimanni-Jussiksi". Keväällä hän karkasi purolle veistämään itselleen
sorapilliä. Öisin, kun sammakot rupesivat kurnuttamaan, turilaat
surisivat niityllä ja kovakuoriaiset turisivat kasteessa, ei hän saanut
unta, vaan kuunteli kuuntelemistaan ja Jumala ties mitä soittoa hän
silloinkin oli kuulevinaan... Kirkkoon ei äiti enään voinut häntä
viedä, sillä paikalla kun urut rupesivat pauhaamaan tai suloisella
äänellä soimaan, kävivät lapsen silmät niin sameiksi, ettei olisi
luullut sen enään tätä maailmaa näkevän.
Kylän yövartia, joka pysyäkseen valveella luki taivaan tähtiä tai
hiljakseen haasteli koirien kanssa, näki monasti Jussin valkean paidan
pimeässä lipuvan kapakkaan päin. Ei poika kuitenkaan mennyt sisälle,
vaan pysähtyi ulkopuolelle, piilottautui seinivierelle ja kuunteli.
Kansa tanssi obertasta, tuontuostakin hihkaisi joku pojista. Sitte
kuului askelten töminää ja tyttöjen ääni kysyi: "mitä?" Toiset viulut
panivat vienosti: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" ja
toiset vastasivat arvokkaalla, karkealla äänellä: "suokoon Jumala!
suokoon Jumala!" Ikkunat loistivat ja joka hirsi kapakkarakennuksessa
tuntui tärisevän, laulavan ja soivan. Ja Jussi kuunteli.
Kun hänellä olisikin tuollainen viulu, joka vienosti soi "syökäämme ja
juokaamme ja hauskaa pitäkäämme!" Tuollaiset laulavat laudanpalaset!
Mutta mistä ne saisi? Missä niitä tehdään? Kun antaisivat hänen edes
kerran ottaa ne sellaiset käteensä!... Mutta mitä vielä! Hyvä kun saa
kuunnellakin ja tavallisesti hän kuuntelee kunnes vartian ääni kuuluu
pimeästä:
-- Lähdetkö kotiin, senkin heittiö!
Silloin hän paljain jaloin juosta lippasi kotiin. Mutta pimeässä
seurasi häntä sekä toisen viulun vieno: "syökäämme ja juokaamme ja
hauskaa pitäkäämme" että toisen arvokas: "suokoon Jumala! suokoon
Jumala!"
Hänellä oli suuri juhla, kun hän vaan sai kuulla viulunsoittoa, sama se
häissäkö vai hautajaisissa. Jälkeenpäin hän ryömi uunin nurkkaan eikä
päiväkausiin puhunut sanaakaan, katseli vaan kiiluvin silmin kuin kissa
pimeästä. Sitte hän päreistä ja hevosen jouhista teki itselleen viulun,
mutta ei se tahtonut soida niin kauniisti kuin kapakan viulu: soi
hiljaa, ihan hiljaa, niinkuin surviaiset tai muut hyttyset olisivat
laulaneet. Hän soitti sitä kuitenkin aamusta iltaan, vaikka saikin niin
paljon potkuja, että lopulta oli kuin survottu, puolikypsä omena. Mutta
sellainen hänellä oli luonto. Lapsi laihtui laihtumistaan, vatsa vaan
pysyi suurena, pörrö kävi yhä tuuheammaksi ja silmät suurenivat
suurenemistaan ja olivat tavallisesti vesissä. Mutta rinta ja posket
painuivat yhä syvemmälle...
Ei hän ollut muitten lasten kaltainen. Hän muistutti suuresti
päreviuluansa, joka tuskin kitisi. Nälkään hän oli kuolemaisillaan
ennen uutista, sillä hänen ravintonaan oli pääasiallisesti raaka
porkkana ja himo päästä viulun omistajaksi.
Se himo ei ollut hänen onnekseen.
Kartanon kuskilla oli viulu, jota hän hämärissä soitteli
miellyttääkseen kamarineitiä. Jussi piiloitteli usein pensaissa
saadakseen palvelijahuoneen avoimesta ovesta sitä katsella. Se riippui
seinällä juuri vastapäätä ovea ja silmäyksissä liiti koko hänen
sielunsa sen luo, sillä se tuntui hänestä pyhältä esineeltä, johon ei
hän ole kelvollinen kajoamaan ja joka on hänelle rakkain maailmassa.
Kuinka hänen teki sitä mieli! Hän olisi tahtonut edes kerran saada sen
käsiinsä, voidakseen sitä likeltä katsella... Lapsellinen sydän raukka
värisi onnesta, kun hän vaan sitä ajatteli.
Yhtenä yönä ei palvelijahuoneessa ollut ketään. Herrasväki oli aikoja
sitte lähtenyt ulkomaille, talo oli tyhjillään ja kuski istui toisella
puolella, kamarineidin luona, Jussi oli piiloittautunut pensaisiin ja
katseli ikävänsä esinettä. Ovet olivat selkosen selällään. Täysikuu
paistoi vinoon palvelijahuoneen ikkunaan ja teki vastapäiselle seinälle
suuren, loistavan neliön. Mutta tämä neliö likeni hiljalleen viulua ja
valaisi sen vihdoin kokonaan. Silloin näytti viulusta valuvan hopeisia
säteitä. Varsinkin loistivat kohopaikat niin häikäisevästi, ettei Jussi
tahtonut saada katsotuksi niihin. Kuunvalossa saattoi nähdä kaikki ihan
selvään: kaarevat laidat, kielet ja käyrän kaulan. Tapit loistivat kuin
kiiltomadot ja pitkin viulun pituutta riippui hopeisena nauhana
jousi...
Oi, ihanaa se oli, lumottua kuin sadussa! Jussin silmäykset kävivät yhä
ahneemmiksi. Istuen kippurassa keskellä pensaita, kyynärpäät laihoja
polvia vastaan, suu auki, hän katselemistaan katseli. Milloin kahlehti
kauhu hänet paikalle, milloin ajoi vastustamaton halu häntä eteenpäin.
Onko hän lumottu vai mikä hänen on?... Valossa alkaa viulu liikkua,
ikäänkuin lipua lapsen luo... Hetkeksi sammuu valo, mutta samassa se
taas välähtää loistamaan entistä kirkkaammin. Taikatemppuja,
taikatemppuja nämä ovat! Tuuli alkoi henkiä, puut humisivat hiljaa,
pensaissa kahisi ja Jussi oli selvästi kuulevinaan:
-- Mene pois Jussi! huoneessa ei ole ketään... mene pois vaan,
Jussi!...
Yö oli kirkas, selkeä. Kartanon puutarhassa, lammikon luona rupesi
satakieli laulamaan ja visertelemään, milloin hiljaa, milloin ääneen:
"mene, mene, ota!" Rehellinen yökehrääjä kierteli hiljalleen pojan
ympärillä ja huusi: "älä, älä, Jussi!" Mutta yökehrääjä lensi tiehensä
ja satakieli jäi paikoilleen ja pensaat kahisivat kahisemistaan: "ei
siellä ole ketään!" Viulu välähti taasen häikäisevän valoisaksi...
Vaivainen, käyrä poikanen liikkui hiljaa, varovaisesti eteenpäin ja
satakieli viserteli tuskin kuuluvasti: "mene, mene, ota!"
Valkea paita pääsee yhä likemmä palvelijahuoneen ovea. Eivät ole enään
mustat pensaat poikaa suojelemassa. Palvelijahuoneen ovella kuuluu
sairaitten keuhkojen nopea hengitys. Jo katoaa valkoinen paita ja vain
toinen paljas jalka on kynnyksellä. Turhaan, yökehrääjä, lentelet
ja varoitat viimeisen kerran: "älä, älä!"... Jussi on jo
palvelijahuoneessa.
Äkkiä rupesivat suuret sammakot ikäänkuin pelästyksissään kurnuttamaan
lammikossa, mutta lakkasivat samassa. Satakieli vaikeni, pensaat
samoin. Jussi ryömi hiljaa ja varovaisesti, mutta äkkiä hänet valtasi
kauhu. Pensaissa hän oli ollut kuin kotonaan, kuin peto viidakossa,
mutta täällä hänen oli kuin pedon, joka on pudonnut kuoppaan. Hänen
liikkeensä kävivät hätäisiksi, hän hengitti kiireesti ja pihisemällä.
Äkkiä hänen ympärillään oli pilkkosen pimeä. Heikko kesäyön salama
lennähti idän ja lännen väliä ja valaisi hetkiseksi huoneen ja Jussin,
joka nelin ryömin, pää pystyssä oli viulun edessä. Mutta salama sammui,
pilvi peitti kuun eikä enään kuulunut eikä näkynyt mitään.
Vasta jonkun ajan perästä kuului pimeästä heikko, valittava helähdys,
ikäänkuin joku varomattomasti olisi koskenut kieleen -- ja äkkiä...
Kysyi karkea, uninen ääni vihaisesti huoneen nurkasta:
-- Kuka siellä?
Jussi piteli henkeään, mutta karkea ääni kysyi uudelleen.
-- Kuka siellä?
Tulitikku rupesi samassa tuikkimaan, huone kävi valoiseksi ja sitte...
Voi! Jumalan tähden! Kirouksia, läiskettä, lapsen itkua ja rukousta:
"voi, Jumalan tähden!" koiranhaukuntaa, kiireisiä askelia, tulta
ikkunoissa, hälinää koko talossa...
Seuraavana päivänä seisoi Jussi raukka jo tuomioistuimen edessä.
Aikoivatko he ruveta tuomitsemaan häntä varkaana?... Varmaankin. Sekä
herrastuomari että lautamiehet katselivat häneen mietteissään. Hän
seisoi heidän edessään sormi suussa, pelästyneet silmät suurina päässä,
pienenä, vaivaisena, tietämättä missä oikeastaan on ja mitä hänestä
tahdotaan... Mitenkä tuota nyt rankaisee tuollaista raukkaa, joka on
kymmenen vuoden vanha ja tuskin pysyy jaloillaan seisomassa?...
Vankeuteenko sen lähettää vai kuinka?... Täytyyhän lasta armahtaa.
Ottakoon yövartia ja antakoon selkään niin ettei toista kertaa varasta.
Päättyköön siihen koko juttu.
-- Niinpä kyllä!
Tapani, yövartia kutsuttiin paikalle.
-- Ota hänet ja anna selkään niin että muistaa!
Tapani nyökäytti tyhmää, petomaista päätään, otti Jussin kuin minkäkin
kissanpojan, kainaloonsa ja vei talliin. Lapsi ei puhunut sanaakaan,
katsoa tuijotti vaan kuin lintu. Se ei taitanut ymmärtää mikä sitä
odotti, tai lieneekö ollut niin peloissaan, ettei äännähtänyt. Mistäpä
se oikeastaan tiesi mitä ne hänestä tahtoivat! Vasta kun Tapani oli
saanut hänet talliin, laskenut pitkäkseen maahan, nostanut paidan ja
ruvennut olkansa takaa hutkimaan, pääsi Jussilta huuto:
-- Äiti! ja joka kerta kun vartia löi, huusi hän: "äiti! äiti!" mutta
huudot heikkenivät heikkenemistään, kunnes ääni vihdoin katkesi
kokonaan eikä enään huutanutkaan äitiä...
Poloinen, särjetty viulu!...
-- Voi sinä tyhmä, paha Tapani! kuka nyt lasta tuolla lailla hakkaa?
Sehän aina on ollut niin pieni ja heikko, tuskinpa siinä henkikään
pysyy.
Äiti tuli ja otti pois pojan, mutta sai kantaa kotiin... Seuraavana
päivänä ei Jussi enään noussut vuoteesta ja kolmantena päivänä hän jo
hiljalleen teki kuoloa karkean loimen alla.
Pääskyset visersivät kirsikkapuussa mökin takana; auringonsäde katseli
sisään ikkunasta ja valoi kultiaan pojan pörröisiin hiuksiin ja
kasvoihin, joista jokainen veripisara oli kadonnut. Auringon valo
muodosti ikäänkuin tien, jota myöten lapsen sielun piti muuttaa. Olipa
hyvä, että sille edes kuolon hetkellä avautui leveä, aurinkoinen tie,
sillä elämässä se totisesti oli saanut kulkea orjantappuratietä.
Hengitys nostatteli vielä laihtunutta rintaa ja lapsen kasvot olivat
ikäänkuin tähdätyt kuuntelemaan ääniä kylästä, jotka tulvivat sisään
avoimesta ikkunasta. Oli ilta ja tytöt palasivat heinästä, laulaen:
"Tuolla niityllä viheriällä!" Purolta kuului sorapillin ääni. Jussi
kuunteli viimeisen kerran kuinka kylä soittaa... Loimella hänen
vieressään oli hänen päreviulunsa.
Äkkiä kirkastuivat kuolevan lapsen kasvot ja valkenevilta huulilta
pääsi kuiskeena:
-- Äiti?...
-- Mitä, poikani? kysyi äiti, joka ei itkulta tahtonut saada puhutuksi.
-- Äiti! Antaako Jumala minulle taivaassa oikean viulun?
-- Antaa, poikani, antaa! vastasi äiti; mutta ei saanut sanotuksi
enempää, sillä äkkiä puhkesi hänen tyrehtyneestä rinnastaan esiin
hillitön tuska. "Oi Jeesus, Jeesus!" vaikeroi hän, kaatui kasvoilleen
kirstua vastaan ja rupesi huutamaan ikäänkuin hän olisi kadottanut
järkensä, ja niinkuin ihminen itkee nähdessään, ettei hän saata
kuoleman käsistä reväistä rakastettuaan...
Ei hän saanut poikaansa pelastetuksi, sillä kun hän silmänsä nosti ja
ne lapseen loi, olivat pienen pelimannin silmät selällään,
liikkumattomina. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, synkät ja
kankeat. Auringonsädekin katosi...
Nuku rauhassa, Jussi!
* * * * *
Seuraavana päivänä palasivat herrasväet Italiasta ja heidän mukanaan
oli nuori neiti ja herra joka hakkaili neitiä.
Herra lausui:
-- _Quel beau pays que l'Italie!_ [Mikä ihana maa se Italia on!]
-- Ja mikä taiteilijakansa! _On est heureux de chercher là-bas de
talents et de les protéger_... lisäsi neiti. [Kuinka on hauskaa siellä
etsiä ja suojella kykyjä!]
Jussin haudalla humisivat koivut.