Mutta tuli herääminenkin.
Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin kun vene oli käynyt
tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi,
että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti.
Käärön päällä oli Yhdysvaltojen postimerkkejä ja karkealle
purjepalttinalle kirjoitettuna selvä osote: "Skawinski Esq." Uteliaasti
repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan
käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen
kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikäänkuin ei olisi
luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta -- kirja oli puolalainen.
Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää
kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman.
Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta
"Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen
seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet
kuukausipalkastaan -- mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan!
Kiitollisuudenosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan
luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut
päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen
yksinäisyydessään! -- se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vanhoilta
ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän
oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas,
vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä,
että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen
edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka jo oli
valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan,
kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä
oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla
kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen
olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmekymmenen jälkeen hän oli
lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa
oli hän maamiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan
nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei
hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän
sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi
puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli
hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin
valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä
kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä
vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot
Aspimvallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan
hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa.
Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat,
lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspimvallin
valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta,
tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua
vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmärtäisi
paremmin:
"Maa Liettuan, isänmaani, sa olet kuin terveys elon,
Ken kadotti sun, se kalleudestasi vasta selon
Sai täyden. Tänään kauneutes koko loisto palaa
Mun sieluni silmiin, sillä sun helmaas henkeni halaa."
[Runo O. Mannisen suomentama, ote Mickiewiczin runoelmasta "Pan
Tadeusz".]
Skawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään.
Rinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja
sitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja
kuristamaan kurkkua... Hetkisen perästä hän kuitenkin sai
mielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:
"Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,
Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jalo
Nowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,
Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansan
Mun autoit -- huomaas kun emo itkevä lastaan tarjos
Ja silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,
Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin Luojaa
Ylistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. --
Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan..."
Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja
heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle.
Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja
Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli
-- ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki
valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä
rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta
puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä
rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on
mitätöntä... Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta
kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että
hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes
ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan.
Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat -- hän yhä vaan
makasi maassa. -- Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät
ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen
oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt
rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli
tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään
hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään
aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä
olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa
linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen
kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja
Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen
taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä
täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:
"Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan
Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten..."
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin
silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin
se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei
sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä
pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä
rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat
kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä:
"muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot,
pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen
majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä -- mutta nyt hän on
kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat
kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe
syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä,
sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä
ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä,
ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä
soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä
vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse
kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä
katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön
hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja
vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta
saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen
selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy
silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt
varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella
sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä:
pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen
surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö!
Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto.
Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan.
Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee
kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve.
Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin
muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi
kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa
aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat,
mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin
läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka
sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!
Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat
vaihtamaan vuoroa.
Äkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:
-- Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?
Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen
vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen
päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen
edessään seisoo Johns, sataman vartia.
-- Mitä kummaa? kysyy Johns. -- Oletteko tullut kipeäksi?
-- En.
-- Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene
San-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään
ihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun
kanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.
Vanhus kalpeni: hän ei todellakaan ollut sytyttänyt majakkaa sinä yönä.
Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla
Aspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa.
Kulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt
irti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin
määrin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin
väsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat
vielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen
kirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten,
että sekin häneltä katoaisi.