Tunnit, päivät ja viikot alkoivat vieriä... Merimiehet vakuuttavat että
he välistä, kun meri oikein raivoaa, kuulevat nimeään huudettavan yön
ja pimeyden keskeltä. Se on meren äärettömyys, joka silloin huutaa
ihmistä. Ja kun hän vanhenee, alkaa häntä huutaa toinen äärettömyys,
vielä pimeämpi ja vielä salaperäisempi. Ja jota väsyneempi ihminen on
elämään, sitä rakkaampi on hänelle äärettömyyden ääni. Mutta sitä ei
voi kuulla muuta kuin hiljaisuudessa. Sitäpaitsi vanhuus mielellään
vetäytyy erilleen, ikäänkuin tuntien haudan esimakua. Majakka oli
Skawinskille jo puoleksi hauta. Yksitoikkoisempaa elämää kuin
majakanvartian, on mahdoton ajatella. Jos nuoret miehet siihen toimeen
antautuvat, niin luopuvat he siitä jonkun ajan kuluttua. Tavallisesti
majakanvartioina onkin keski-ikäisiä, yksivakaisia, itseensä
sulkeutuneita miehiä. Kun majakanvartia sattumalta jättää majakkansa ja
lähtee ihmisten ilmoille, niin hän kulkeekin kansan joukossa
hajamielisenä, ikäänkuin olisi raskaasta unesta herännyt. Eihän hän
majakassaan voi saada mitään pieniä vaikutuksia, jommoiset tavallisesti
elämässä vetävät huomiota puoleensa. Kaikki minkä kanssa majakanvartia
joutuu tekemisiin, on jättiläiskokoista, vailla määrättyjä muotoja.
Taivas on toinen kokonaisuus, toinen vesi -- ja näitten äärettömyyksien
välillä yksinäinen ihmishenki! Sellainen elämä on oikeastaan ainaista
miettimistä. Eikä majakanvartiaa siitä miettimisestä herätä mikään, ei
edes hänen toimensa. Toinen päivä on toisensa kaltainen, kuten kaksi
helmeä rukousnauhassa. Ainoastaan ilmanvaihdos tuottaa eroavaisuutta.
Mutta Skawinski tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan eläissään. Hän
nousi aamun koittaessa, otti ruokaa vahvistuksekseen, puhdisti lampun
sydämen, istuutui sitte parvekkeelle ja loi katseensa kauvas merelle.
Ei hän koskaan saanut tarpeekseen katselluksi kuvia, joita siellä näki.
Tavallisesti näkyi mittaamattomalla, sinisellä pinnalla joukottain
valkeita, pullistuneita purjeita, jotka auringossa paistoivat niin
häikäisevästi että ihan täytyi silmiä siristää. Toisinaan käyttivät
laivat hyväkseen niinsanottuja passadituulia ja purjehtivat pitkässä
jonossa kuni kalalokit tai muut vesilinnut. Punaiset tynnörit,
jotka olivat tienviittana, keinuivat keveästi ja pehmoisesti
aalloilla. Purjeiden joukkoon ilmaantui aina puolen päivän aikaan
jättiläiskokoinen, harmahtava savutöyhtö. Höyrylaiva silloin kuljetti
sekä matkustajia että tavaroita New-Yorkista Aspinwalliin, piirtäen
peräänsä valkoisen vaahtovaon. Parvekkeen toisella puolella näki
Skawinski kuin kämmenellään Aspimvallin ja sen vilkkaan sataman
mastometsineen, veneineen ja lauttoineen: vähän etempänä kohoili
valkeita taloja ja torneja. Majakan korkeudesta katsoen olivat talot
kuin kalalokkien pesiä, veneet kuin koppakuoriaisia ja ihmiset
liikkuivat vaan pieninä pisteinä valkoisella kivityksellä. Jo varhain
aamulla alkoi kevyt, itäinen tuuli tuoda majakalle epämääräisiä
elonääniä, joiden yli tuontuostakin kuului höyrylaivojen pilli.
Puolenpäivän aikaan oli päivällisloma. Liike satamassa lakkasi; lokit
piilottautuivat kallionrevelmiin, aallot heikkenivät ja ikäänkuin
laiskistuivat ja hetkisen ajan vallitsi merillä, mailla ja majakassa
häiritsemätön hiljaisuus. Keltaiset hiekkasärkät, jotka laineet olivat
jättäneet paljaiksi, loistivat keltaisina liekkeinä vesitasangosta.
Majakkatorni erottautui jyrkästi sinestä. Virtana valuivat auringon
säteet taivaasta veteen, hiekalle ja kalliolohkareille. Vanhuksenkin
riisti suloinen voimattomuus valtaansa. Hän tunsi, että tämä lepo on
ihanaa ja kun hän muisti, että sitä kestää, ei häneltä enää mitään
puuttunut.
Skawinski nautti onnestaan. Mutta ihmisen on yleensä helppo tottua
onnelliseen kohtaloon ja hänkin rupesi vähitellen uskomaan ja
luottamaan onneensa. Hän arveli, että koska ihmisetkin rakentavat
taloja sotavanhuksille, niin miksei Jumala pitäisi huolta
sotavanhuksestaan. Aika kului ja vahvisti vahvistamistaan hänen
luottamustaan. Hän tottui majakkaan, kalliolohkareihin, hiekkasärkkiin
ja yksinäisyyteen. Hän tutustui niinikään lokkeihin, jotka asustivat
kallion koloissa ja illoin pitivät käräjiä majakan katolla. Skawinski
viskasi niille usein ateriansa jätteet ja ne tottuivat siihen pian. Kun
vanhus sittemmin jakeli niille ruokaa, kävi hänen ympärillään
kokonainen valkoisten siipien myrsky ja hän taas kulki lintujen
keskellä kuin paimen lammaslaumassaan. Pakoveden aikana asettui hän
matalille hiekkapenkereille keräilemään makeita etanoita ja kauniita,
helmenkarvaisia näkinkenkiä, joita pakeneva aalto oli heittänyt
hiekalle. Öisin, kuun ja majakan valolla hän kalasteli. Kallion
kielekkeissä nimittäin vilisi kaloja. Vihdoin hän kerrassaan rakastui
kallioonsa ja puuttomaan saareensa, vaikkei se kasvanut muuta kuin
meheviä pieniä heiniä, joille tihkui tahmeaa pihkaa. Näköala sensijaan
kyllä korvasi saaren hedelmättömyyden. Puolipäivän aikaan kun ilma kävi
oikein läpikuultavaksi, näkyi koko taipale mitä rehevimmän
kasvullisuuden vallassa ja sen takaa Tyvenmeri. Skawinski oli
näkevinään ainoan jättiläispuutarhan. Kokospalmut ja viikunapuut olivat
ikäänkuin asettuneet ihaniin vihkoihin Aspimvallin rakennusten takana.
Etempänä, Aspinwallin ja Panaman välillä oli ääretön metsä, jonka
päälle illoin, aamuin kerääntyi punertavaa höyryä. Se oli oikea
tropillinen metsä: puitten juurilla seisoi aina vesi, köynnöskasvit
punoutuivat ristiin rastiin ja yhtenä aaltona humisivat äärettömät
orkideat, palmut, maito-, rauta- ja gummipuut. Vartiakiikarillaan
saattoi vanhus eroittaa sekä puut että bananien suurihampaiset lehdet,
vieläpä apinalaumat, suuret marabutit ja papukaijaparvet, jotka
tuontuostakin sateenkaarenkarvaisena pilvenä pyrähtivät lentoon
metsästä. Skawinski tunsi hyvästi tällaiset metsät. Olihan hän,
jouduttuaan haaksirikkoon Amatsonijoella, kokonaisia viikkoja
harhaillut niiden rotkoissa ja tiheiköissä. Hän tiesi, että niiden
ihanan, hymyilevän kuoren alla vaanii vaara ja kuolema. Öisin ollessaan
metsässä, oli hän ihan likeltä kuullut mölyapinoiden uhkaavaa ulvontaa,
jaguarien mylvinää, nähnyt jättiläiskäärmeiden liekoina kiikkuvan
puissa; hän tunsi nuo nukkuvat metsäjärvet, jotka ovat täynnä
sähkökaloja ja joissa vilisee krokotiileja. Hän tiesi minkä ikeen alla
ihminen elää noissa loppumattomissa metsissä, missä yksityiset lehdet
ovat suuremmat kuin hän itse, missä liikkuu verenhimoisia moskitoja,
iilimatoja ja äärettömiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Kaikkea sitä hän
itse oli koettanut ja kokenut, kaikki hän itse oli kärsinyt. Sentähden
hän nyt niin suurella nautinnolla korkeudestaan katseli noita metsiä ja
ihaili niiden ihanuutta, kun hän itse oli ulkopuolella niiden vaaroja.
Hänen majakkansa varjeli kaikesta pahasta. Ainoastaan joskus hän
pyhäaamuin läksi maailmalle. Silloin hän puki ylleen vihreän
vartiapuvun, jossa oli hopeiset napit ja kiinnitti rinnalleen
kunniamerkit, ja ylpeydellä hän nosti valkeaa päätään, kun hän kirkosta
astuessaan kuuli kreolien keskenään puhuvan: "onpa meillä oiva
majakanvartia". -- "Eikä ole vääräuskoinen, vaikka onkin _yankee_!"
Heti messun päätyttyä hän kuitenkin palasi saarelleen, palasi
onnellisena, sillä ei hän vieläkään luottanut mannermaahan. Pyhänä hän
myöskin luki espanjalaista sanomalehteä, jonka oli kaupungissa ostanut,
tai new-yorkilaista "Heraldia", jonka oli lainannut Folcombridgeltä.
Ahneesti haki hän niistä Europan uutisia. Voi vanhaa sydän-raukkaa!
Vartiotornissa, toisella puolella maapalloa, sykki se yhä vielä
synnyinmaalle... Toisinaan, kun vene, joka toi ruokaa ja vettä, saapui
saarelle, astui hän alas tornista juttelemaan vartia Johnsin kanssa.
Myöhemmin hän kuitenkin vieraantui maailmasta. Hän lakkasi käymästä
kaupungissa, lukemasta sanomalehtiä ja pitämästä poliittisia
keskusteluja Johnsin kanssa. Kului viikkokausia niin ettei kukaan
nähnyt häntä eikä liioin hän ketään. Ainoana elinmerkkinä vanhuksesta
oli se, että ruuat katosivat rannalta ja että majakka syttyi joka ilta
yhtä säännöllisesti kuin aurinko aamuisin nousi vedestä. Nähtävästi
vanhus oli käynyt välinpitämättömäksi maailmasta. Ei siihen ollut syynä
koti-ikävä, vaan se, että koti-ikävä oli muuttunut alistumisen
tunteeksi. Vanhuksen maailma sekä alkoi että loppui hänen saarellaan.
Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän
suorastaan unohti, että sen ulkopuolella oli elämää. Sitte hän tuli
mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina
ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen
suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä
rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta
erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä
kanssa. Ei hän sitä asiaa harkinnut, hän vaan tunsi itsetiedottomasti.
Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen
kallionsa, majakka, kullankarvaiset hiekkapenkereet, pullistuneet
purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet
pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun
salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla,
joka elää ja lepää.
Hän painui, hän keinutteli, hän unohti -- ja tuossa oman olemisen
rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa
oli niin suuri rauha, että se miltei oli kuin kuolemaa.