MAJAKANVARTIA

(LATARNIK)

Tämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoitti

J. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.

I

Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi

jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman

astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä

joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi,

kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut

kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se

oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon

sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista

Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie

siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee

sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla

vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana

ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui

Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ,

ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista

tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin

huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä.

Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä

se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän

maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää

kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran

päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee

tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään.

Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa

merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan;

illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi

noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja

sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta

kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä

yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma,

jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi

vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun

odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha

mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas,

suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat

ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä

silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa

olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti

Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja

syntyi seuraava keskustelu:

-- Mistä te olette?

-- Olen puolalainen.

-- Mitä te tähän asti olette tehnyt?

-- Olen kierrellyt.

-- Majakanvartian täytyy istua paikoillaan.

-- Tarvitsen lepoa.

-- Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä,

että olette ollut valtion palveluksessa?

Vanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha

lippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:

-- Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä.

Tuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan

legionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen

sodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä --

tuossa on sieltä paperi.

Folcombridge otti paperin ja rupesi lukemaan.

-- Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?... Hm!... Valloittanut kaksi

lippua omin käsin painettihyökkäyksessä... Olette ollut urhoollinen

sotamies!

-- Voin olla huolellinen majakanvartiakin.

-- Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko

teillä terveet jalat?

-- Olen jalkaisin tullut _plainien_ poikki. (Plaineiksi kutsutaan

äärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)

-- _Ali right!_ Oletteko tottunut meripalvelukseen?

-- Olen palvellut kolme vuotta valaanpyyntilaivassa.

-- Oletteko vielä koettanut muuta?

-- Rauhaa vaan en ole löytänyt.

-- Miksette?

Vanhus kohautti olkapäitään.

-- Minun kohtaloni on sellainen...

-- Mutta kunhan ette olisi majakanvartiaksi liian vanha?

-- Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. -- Olen hyvin

väsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on

sellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha,

tarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut

paikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä.

Toisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että

satuin olemaan Panamassa!... Minä rukoilen teitä... Niin totta kuin

Jumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se

pääse satamaan... Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi...

Vakuutan, että olen rehellinen... mutta... jo minä olen saanut

tarpeekseni kulkurielämästä...

Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen

hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.

-- _Weil!_ sanoi hän. -- Otan teidät. Olette majakanvartia.

Vanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.

-- Kiitoksia.

-- Joko voitte tänään lähteä torniin?

-- Voin kyllä.

-- _Good bye_ sitte!... Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä

palveluksessa saatte eron.

-- _All right!_

Vielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja

poutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi

majakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten

tavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön,

tropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun

ympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat

olivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli

nousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon

vieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän

koetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli

niin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa

olivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä

takaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai

johonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika.

Turvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen

sielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle

kulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen.

Hän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt

köydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan

asti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt --

ja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat

kulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle

tulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän

kyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän

edes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän

pystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan

sen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen

sammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä

majakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän

menneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla

-- ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä

hän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta

varovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman

kautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa,

etsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä

Itä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti

kuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien

villien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja

turvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä,

eläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan

petoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa

Arkansasissa ja -- tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja

hänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui

indianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin

ihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja

Bordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa -- molemmat

nämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas

Havannassa ja -- hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen

sairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja

täällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä

häntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi,

ei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään

ollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin

pahoja.

Sensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja

ahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen

elämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan

hän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän,

kostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän

kuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin

mistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja

vastasi, että se tulee sieltä... Hänellä oli oikeastaan ollut niin

paljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä.

Hänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli

sellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys

synnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä

painetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja

huutaa "pardon!" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän

myöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän

ponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin

narin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän

oli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla

soturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota

kurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun

kulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että

hän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa -- ja se oli aika

suuri -- jättämättä itselleen graniakaan.

Kumma kyllä hänen luottamuksensa kaikista näistä seikkailuista

huolimatta oli säilynyt horjumattomana: hän toivoi yhä, että kaikki

vielä käy hyvin. Talvella hän aina reipastui ja ennusti suurten

tapausten olevan tulossa. Hän odotti niitä kärsimättömänä ja eli

odotuksessaan vuosikausia... Mutta talvet satoivat lumiaan eikä

Skawinski saavuttanut muuta kuin että hänen omat hiuksensa valkenivat.

Vihdoin hän tuli vanhaksi ja hänen tarmonsa katosi. Hänen

kärsivällisyytensä kävi vähitellen jo alistuvaisuudeksi. Entinen

tyyneys muuttui jonkinlaiseksi pehmeydeksi ja karaistu sotamies rupesi

käymään niin herkäksi, että hän mitä pienimmistäkin syistä oli valmis

sulamaan kyyneliin. Sitäpaitsi häntä aika-ajoin vaivasi hirveä

koti-ikävä ja se nousi kaikellaisista vähäpätöisistä syistä: jos hän

näki pääskysiä, harmaita lintuja jotka muistuttivat varpusia, lunta

vuorilla, tai jos hän kuuli nuotin, joka muistutti jotakin muinoin

kuultua... Vihdoin ei hän enää muuta ajatellut kuin lepoa. Levon ikävä

valtasi vanhuksen kokonaan ja työnsi tieltään kaikki muut toiveet ja

pyyteet. Ainainen kulkija ei saattanut uneksia mitään parempaa ja

kalliimpaa kuin hiljaista kolkkaa, jossa voi levätä ja rauhassa odottaa

loppua. Kumma kohtalo oli heitellyt häntä pitkin maita ja meriä niin

ettei hän todella ollut ehtinyt henkeään vetää -- sentähden hän

luultavasti piti ihmisen suurimpana onnena sitä ettei vaan tarvitse

kiertää. Ehkäpä hän olisi voinut saavuttaa tämän vaatimattoman onnen,

mutta hän oli jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että se tuntui hänestä

saavuttamattomalta. Hän ei uskaltanut sitä toivoa. Äkkiä hän aivan

odottamatta huomasi paikan, joka täytettiin kahdentoista tunnin

kuluessa ja joka kaikista maailman paikoista oli kuin häntä varten

tehty. Oliko siis kumma, jos hän illalla sytyttäessään majakkaansa oli

kuin pyörällä päästään ja että hän kyseli itseltään: onko se totta?

eikä uskaltanut vastata: on. Todellisuus osoitti hänelle kuitenkin

epäämättömiä todistuskappaleita. Ja niin seisoi hän tuntikausia

parvekkeella. Hän katseli, nautti ja tarkasteli. Saattoi miltei luulla

hänen ensi kerran näkevän merta. Lyhty loi pimeyteen jättiläiskokoisen

valokehän ja sen takana näytti vanhuksen silmissä olevan ihan musta,

salaperäinen ja hirveä kaukaisuus. Mutta tämä kaukaisuus näytti

johtavan valoon. Pitkät, virstan mittaiset aallot vyöryivät pimeydessä,

tulivat mylvien aina saaren rantaan asti ja silloin punersi lyhdyn valo

niiden kiiltäviä, vaahtoisia päitä. Vuoksi kasvoi kasvamistaan ja

huuhtoi ja valeli hiekkapengertä. Valtameren salaperäinen puhe kävi yhä

voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi, milloin se oli kuin tykkien

pauketta, milloin kuin suurten metsäin huminaa, milloin kuin kaukaisten

ihmisäänten epämääräistä hyminää. Välistä oli ihan hiljaista. Sitte

sattui vanhuksen korvaan jokunen syvä huokaus, sitte ikäänkuin nyyhkyä

-- ja taas uudelleen raivoa. Vihdoin hajoitti tuuli sumun, mutta toi

sijaan mustia pilvenriekaleita peittämään kuuta. Lännestä rupesi

kuulumaan yhä kasvavaa jyskettä. Laineet hyökkäsivät vimmatusti

majakkakalliota vastaan, syytäen vaahtoa tornin seinille. Etäällä

mourusi myrsky. Pimeässä, raivoisassa kaukaisuudessa välähti silloin

tällöin vihreä lyhty jonkun laivan mastosta. Vihreät pisteet vuoroin

nousivat, vuoroin laskivat, milloin viskautuivat oikealle, milloin

vasemmalle.

Skawinski läksi kammioonsa. Myrsky rupesi ulvomaan. Tuolla ulkona

kamppailivat ihmiset laivoineen yön, pimeyden ja aaltojen kanssa;

huoneessa oli tyyntä ja hiljaista. Myrskyn äänetkin tunkeutuivat vaan

heikosti paksujen muurien läpi ja kellon yksitoikkoinen tikutus

ikäänkuin tuuditti väsynyttä vanhusta uneen.