Aave ei tullut huomennakaan... Sairas oli erittäin reippaalla mielellä,
sillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan
kirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt
Aleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan
lapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen,
ikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta
Cinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa.
Näyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet,
vaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että
erämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä
seurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin
juurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan
mielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon
kuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli
silloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan
tietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.
Muuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun
puolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo.
Moneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään
kirjoittamaan sen muistiin.
Oikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen,
ensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja
taivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri,
kultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla
pilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja
vaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.
Vasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus
helteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana
pienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn.
Kaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä
rakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi,
ihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät
hetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat
tarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei
niissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän
liketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui
heikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea
paranee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta
ja ylistää jumalia -- mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että
tämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes
jostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi
liikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen
katsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että
puolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa
ja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat
kaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea
itse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa,
hengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä,
kaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus
kasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan
väkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita
perhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo
olivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta
siltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten
joka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena
lämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.
Timon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät
sulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta
häirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen
rinnastaan.
Cinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen
jalkainsa juuressa.
Oli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla
äänellä:
-- Cinna, anna minulle kätesi.
Cinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi:
hirveitten näkyjen hetki oli käsissä.
Mutta Antean silmät seisoivat suurina päässä.
-- Näetkö, virkkoi hän, -- kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se
väräjää, loistaa ja likenee minua?
-- Antea, älä katso sinne! huusi Cinna.
Mutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa
avautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan -- ja ääretön ilo alkoi
loistaa hänen kasvoistaan.
-- Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. -- Nyt näen. Se on hän,
Natsarealainen!... Hän hymyilee... Oi sinä suloinen!... Oi sinä
rakastavainen!... Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti.
Cinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua
luokseen.
Cinna kävi kalman kalpeaksi ja virkkoi:
-- Kutsukoon meitä minne hyvänsä -- seuratkaamme häntä!
* * * * *
Hetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista
kylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata,
että hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena
herkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä
hän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:
-- Ajatelkaa nyt mitä ne taas puhuvat: että hän on noussut kuolleista!