VII

Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän

aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai

kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta

uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä

taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja

peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja

tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä

poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.

Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä

täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko

valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja

hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan

revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota

valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria,

yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.

Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko,

joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä,

joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä,

surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia,

liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa

valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin

todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli

sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine

ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.

Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä

ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko

hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota

tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen

vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät

auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita

kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli

tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli

sen.

Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat

odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue

minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin

saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli

pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään

ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin

rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.

Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika

pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä.

Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen

ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta

tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei

saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä,

jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat

palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista

lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen

vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan,

epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa,

kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta

polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin

mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi

sellaisen antaa.

Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena.

Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa

lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se

tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle

merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta,

rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on

miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi

tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes

jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta

ja onnesta -- niin olisihan siihen tyynesti alistunut.

Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän

äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti?

Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten

rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä

ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli:

"minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi

palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa -- ei hän ole sitä tahtonut.

Muut ovat vaatineet rikkautta -- hän on pysynyt köyhänä; muut ovat

vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja

elfenluulla koristettuja vaunuja -- hän on pysynyt paimenena. Koska hän

on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole

voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on

puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun

maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka

valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se

pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää

ylösnousemisen lupausta.

Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin.

Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut,

nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen

ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se

voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja

mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen

päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä,

vaikka puolenpäivän hetki läheni.

Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti -- ja

kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki.

Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei

hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja

matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella,

vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä

tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka

tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten

siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa.

Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin

auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului

ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.

Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo

nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada

hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin.

Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli

lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla

vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat

jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi,

ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he

revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä

ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään

kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja

toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut

nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut

kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä

ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä.

Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut

heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän

henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä

olisi nyljetty.

Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä,

auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa

uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi

nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen

niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon

oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille

kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka

olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja

hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska

eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin

ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai

kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta.

Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa

riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.

Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka

kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä

kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki

eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten _laahaavia_, jotka tahallaan

astuivat kaikkien esteiden päälle, _veriotsaisia_ fariseuksia, jotka

niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja _nöyriä_

fariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman

hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun

kansan meluisasta vihasta.

Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies,

joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti

ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia,

mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi

kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä

kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret

kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa,

joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin

paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin

suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei

ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät

kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt

ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun

profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.

Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä

rakkaalta. Hänen täytyi kuolla -- Antean samoin. Hänen tuomionsa oli

langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli

niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja

kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta

Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen,

kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut

tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.

Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä

hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat

askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi

tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että

takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä

näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään,

sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään

niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä

kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin

raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen

maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa.

Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi

kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen

päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui

veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset

hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet

kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin.

Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten

vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan

huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi

enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän

enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä,

hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli

hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.

-- Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.

Kulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin,

sillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä.

Antea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen

heiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan

purppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos

tölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten

eteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta.

Kaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia

hampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia,

jotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen

katsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: "mitä minä olen tehnyt?" --

nosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja -- antoi anteeksi.

-- Antea! Antea! huusi tällä hetkellä Cinna.

Mutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään

vieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen

päivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän

vapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja

mielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja

ja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.

Hetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen

roomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen

käänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen

huulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea

oli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden,

lempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja

kuiskasi taasen:

-- Sinä olet totuus.

Sitte syöksyi uusi kyynelvirta hänen silmistään.

Tungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin

ristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas

hänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi

Antea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa.

Sotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen

niin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin

molemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi

keskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä

tuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja

rupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: "kuningas,

kuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!" Sitte

päästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat.

Natsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä

saataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte

sellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.

Äkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja

joka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja

hiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä

huutamaan:

-- Minä olin spitalinen -- hän paransi minut -- miksi he hänet

ristiinnaulitsevat?

Antean kasvot kävivät valkeiksi kuin vaate.

-- Hän paransi hänet... kuuletko Cajus? virkkoi hän.

-- Joko palaamme kotiin? kysyi Cinna.

-- Emme. Tahdon jäädä tänne!

Mutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei

hän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!

Sotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä

kiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan.

Vähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja

painuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa.

Ihmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia

huudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta.

Mutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut

kaikuivat pitkin kukkuloita.

Vihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa

nostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui,

tai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden

mukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.

Pilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle,

peittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat

paistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova

kuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko

vaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut

jonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma

tuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi

kuin höyry.

Äkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja

suurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan

ja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.

-- Palatkaamme kotiin! lausui Cinna uudelleen.

-- Vielä, vielä minä tahdon häntä nähdä! vastasi Antea.

Koska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä

kantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut

kuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui

ristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin

kuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta

nousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt

kohti korkeutta.

Pilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi

hirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin

pohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin

hiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että

maa tärisi perustuksia myöten.

Samaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan,

maan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi

kuin lammaslauma.

Salamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä

kuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja

haikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne,

jotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä

alkoi kuulua läpitunkevia ääniä.

-- Voi meitä! voi! Kun eivät vaan olisi ristiinnaulinneet vanhurskasta!

-- Hän antoi oikean todistuksen! Voi meitä!

-- Hän herätti kuolleita! Voi meitä!

Toinen ääni huusi:

-- Voi sinua, Jerusalem!

Samassa kuului toinen:

-- Maa järisi.

Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia

jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan

hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä

voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan

niitä ilmassa.

Äänet puhkesivat taasen huutamaan:

-- Maa järisi!

Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle -- ja he

seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja

ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.

Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne

säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin

särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan

auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät

selvästi.

Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin

vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.

-- Hän kuoli, kuiskasi Antea.

-- Kuoli, toisti Cinna.

Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä

näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan

joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään

estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:

-- Astu alas ristiltä! astu alas ristiltä!

Vielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla.

Sitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:

-- Nouseeko hän kuolleista?...

Kuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja

suulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli

liikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita,

kuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen

äänessään epätoivoisa epäilys.

Hätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että

Natsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi

elänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut

parantaa Antean.

Yhä useammat äänet huusivat nyt:

-- Astu alas ristiltä! Astu alas ristiltä!

-- Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. -- Tee hänet terveeksi ja

ota minun sieluni!

Ilma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa,

mutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan.

"Turris Antonia" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli

käynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan

käskystä lähdettiin paluumatkalle.

Puolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea

äkkiä huudahti:

-- Hekate ei tullutkaan tänään.

Cinna oli hänkin ajatellut samaa.