Vihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja
Cinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan
päivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä
viimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut
rikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen
maailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan
kunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa
ihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja
taiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä
oli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän
oli jäänyt vaille jotakin -- vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän
kuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä
ajattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä
ajatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa
itselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei
hänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi
yltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole
levoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti
että halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan
täytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi
ihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen
vaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.
Heti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten
suosituksesta Aleksandriaan -- oikeastaan siinä tarkoituksessa, että
hän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui
Brindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki.
Aleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen
maailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin.
Mutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen -- ja aivan kuten
Demeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan
lihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta
pensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan
sielua.
Alussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa.
Aleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia
kreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän
läpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.
Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän
ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla
vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia
kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän
tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään
asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna
kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään
tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä
kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt
vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa.
Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua
vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että
he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman
levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.
Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi
Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät
he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä _tu
museiuksi_, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia.
Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin
miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan,
tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei
Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa -- ja jäi yhä
toivomaan.
Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon
Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita
vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen
egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut
ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja
sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän
oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten
viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi
heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi
likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten
taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja
vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat
ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että
vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin,
kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu
kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata
hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.