(PÓJZMY ZA NIM)
I
Cajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti
legionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan
elämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka
tosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi
minkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi
jättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin
ulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai
keskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa -- joissa muuten
tiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli
sirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli
kreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten
ennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu
Arkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua,
oli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin
kreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja
syötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan
piti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä
Punaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei
hän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten
patricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään
muissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat,
Attikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista
kuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot,
hyvänhajuiset Arapian yrtit -- kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat
omiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat.
Taiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien
ukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä
ruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia,
saadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja
Homeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän
puhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja
osasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan
käheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut
filosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja
kolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän
senkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti
paljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan
hän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka
vastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään,
kehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja
julistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta,
että totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana
päämääränä voi olla kuollut lepo.
Kaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle.
Hän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut
periaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri
nero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat
kunne tahtovat -- siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa
purjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti
arvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa
olivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista
päätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään
oli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä
elämän läpi.
Hän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli
skeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin,
ettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut.
Sentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen
silmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää
kuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun,
läksi hän sirkukseen katsomaan verta.
Jumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän
uskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi
Itämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta.
Orjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut
häntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka
käy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän
puolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei
rakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta
jalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja -- kauniista, patricion
jalastaan.
Mellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa.
Muutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi
siihenkin.