Eräässä laaksossa, joka todella ansaitsi nimensä "kukkaislaakso",
kukoisti lukematon määrä maailman ihanimpia ruusuja. Siellä loistelivat
muutamat kauniissa monivärisissä puvuissaan, toiset seisoivat kainosti
muiden seassa ja levittivät näkymättömänä hyvänhajuista tuoksuaan yli
koko seudun. Mutta siellä oli myöskin eräs kukka, jonka vertaista ei
ole nähty; se oli maailman ihanin ruusu. Sen lehdet ja kukat loistivat
niin sanomattoman kauniina, ikäänkuin kuninkaallisessa herttaudessa
ja komeudessa. Häntä kutsuttiinkin "kukkasten kuningattareksi"; ja
hän olikin ylpeä näiden etujensa vuoksi. Hän seisoi niin mahtavana
kukoistavassa valtakunnassaan ja sanoi muille laakson kukkasille: "Minä
olen kaunis, verrattoman kaunis ja loistava, koko kasvivaltakunnan
jumalatar, te ette ole vertaisiani; te kuolette ja lakastutte; mutta
kukkasten kuningatar elää; hän elää iankaikkisesti." Näin puhuessaan
kohotti hän päätänsä vielä ylemmäksi, ikäänkuin vahvistaakseen
sanojaan, ja silmäili ylenkatseella laaksoon.
Vanha koivu, joka seisoi likellä ja kuuli hänen sanansa, naurahti
surullisesti. "Kukkaraukka!" sanoi hän itseksensä, "älä ylpeile;
syksykin on kerran tuleva." Koivu oli nähnyt monta kaunista kesää,
monta kolkkoa talvea; hän tunsi kukkasten lyhyen elon; hän tunsi heidän
katoavan kauneutensa.
Mutta uljaana, loistavana seisoi "kukkasten jalo kuningatar". Hän
ei pelännyt syksyn hävitystä: hän ei luullut myrskyn eikä sateen
uskaltavan lähetä häntä.
Syksy tuli. Kesä laululintuineen, tuoksuvine ruusuineen ja tuhansine
riemuineen oli ohitse mennyt. Nyt kellastuivat laakson kukkaset;
lehdet putoilivat varsistaan; "kukkasten kuningatarkin" näki lehtensä
muuttavan väriään ja irtautuvan. Hän lohdutti itseään: "Tämä on vain
pian ohitse menevä tauti, seuraus tästä ikävästä ilmanmuutoksesta.
Kuinka olen ihana ja viehättävä kullankarvaisessa puvussani. Nyt vasta
olen oikein kuninkaallisesti puettu. Hupaista on muutella pukuaan; tämä
on syksypukuni; tuo vihreäinen minua jo kyllästytti. -- Ah, lehteni
putoilevat! Noh, ne olivatkin joutilaita; pian tulee uusia, kauniimpia
sijaan." Näin lohdutteli hän itseään, seisoen suorana ja ylpeänä ja
naurahtaen, kun muutamat kukkaraukat päitänsä notkistelivat tuulen
käsissä.
Tuuli kiihtyi, ilma kylmeni, ja yhä useammat kukkasista painuivat
maahan. "Kukkasten kuningattarenkin" luottamus ja urhoollisuus alkoi
kadota; hän tuli murheelliseksi; vielä koki hän sotia myrskyä vastaan,
joka tahtoi repiä häntä irti juuristaan. Hän nojasi heikon vartalonsa
maahan ja huusi: "Armahda minua! Minä olen kukkasten kuningatar!"
Mutta myrskyllä ei ollutkaan sääliväisyyttä, hän raivosi julmasti
laakson heikkojen lapsukaisten seassa. Jo painoi "kukkasten kuningatar"
itsensä maahan ja huokasi syvästi. Katkeralta mahtoi se tuntua kukka
raukasta!
Talvi tuli; lunta tuli talven mukana. Lumi peitti kukkasten verrattoman
kuningattaren; hän, joka luuli elävänsä iankaikkisesti, oli siis
kuollut.
Usein vanha koivu kertoi tätä sivukulkeville, kirkas kyynel välkkyi
aina silloin sen lehdissä.
Satuinpa minäkin kerran sen soman "kukkaislaakson" läpi kulkemaan.
"Kukkasten kuningatarta" en enää nähnyt eivätkä muutkaan kukkaset
olleet tavallisia kummempia; vaan vanha vakava koivu seisoi vielä
paikallaan; häneltä kuulin tämän tarinan "kukkasten kuningattaresta",
jonka nyt olen sinulle kertonut; vaan kauniimmalta kuuluisi se, jos sen
sattuisit koivulta kuulemaan.