Kaukana tuolla Pohjolassa seisoo järven rannalla pienoinen mökki.
Koska se on niin pieni, voimme sitä tässä nimittääkin Pikkulaksi,
vaikkei se olisikaan sen oikea nimi. Niin, suuri talo tuo Pikkula ei
ole, eikä suuret sen tilukset -- muuta rikkautta ei ole sen isännällä
kuin yhdeksän lasta, joista ei yksikään voi henkeänsä elättää. Useinpa
Pikkulan emäntä, tuo töissä ja huolissa ennen aikaansa vanhennut eukko,
vesissä silmin katselee lapsijoukkoansa ja huokaa itseksensä: Jumala
tiennee miten nuo lapset pääsevät maailman läpi -- -- mikä lienee
heidänkin osansa kuolemassa, lisää hän vielä -- sillä Pikkulan emäntä
on hurskaudestaan yleensä tunnettu.
Mutta hurskaimmillakin ihmisillä on joskus synkkiä hetkiä, jolloin he
eivät enää voi luottaa Jumalaansakaan. Niinpä Pikkulan emännälläkin.
Erittäin häntä talven lähetessä huoletti, että hänen ehkä täytyisi
hävittää ainoat lehmänsä, sillä hän ei jaksanut niille ruokaa kesän
ajalla hankkia. Pohjolassa yleensä on niittyjä vähän -- ja Pikkulassa
niitä ei ole nimeksikään, siitä syystäpä antoi emäntä huolten
liiaksikin sydäntänsä painaa.
Mutta iloiset olivat lapset Pikkulassakin; ei heitä huolet painaneet.
Suruttomina ja iloisina leikittelivät he Pikkulan pientareilla,
noukkivat kukkasia, joilla nukkiansa koristelivat; poimivat marjoja,
joista valmistivat mielestään parhaimpia herkkuja; ruokkivat kivilehmiä
ja puuhevosia, jotka eivät koskaan niin paljo syöneet, että lasten
olisi tarvinnut pelätä nurmen pientarelta loppuvan.
Pikkulan lapsilla oli tapana toistensa nimipäivinä koristaa kukkapöytä,
jonka päälle parempien lahjojen puutteessa pantiin muutamia
mesimarjoja, muuan paperinukke tai kukkaseppele. Ja sitten he vielä
kirjoittelivat pieniä yksinkertaisia värssyjä, joita jollakin vanhalla
tutulla nuotilla laulettiin, ellei isällä ollut aikaa uutta nuottia
tehdä.
Oltiinpa nytkin heinäkuussa, jonka lopulla Helenan päivä on. On siis
Pikkulan 10-vuotisen Leenan nimipäivä. Varhain aamulla nousi pikkuinen
12-vuotias Malina ylös valmistaakseen sisarelleen kukkapöytää, jonka
valmiiksi saatua hänellä vielä oli värssyt sepittämättä.
Syvissä mietteissä istui Malina kynä kädessä ja sepitteli lauluansa.
Äsken oli hän Pääskysestä opetellut nuotin erääseen lauluun, jonka
nimi oli "Simon tyttö", ja nytpä tahtoi hän samalle nuotille
värssynsä sommitella. Ensimäisen rivin tahtoi hän saada loppumaan
sanalla "tukka". Mutta siinä hän oli todella neuvoa vailla. Leenalla
ei olekaan, niinkuin Simon tytöllä keltatukka. Leenan tukka on
mustanruskea, ja nämä sanat eivät sopineetkaan Malinan värssyyn. Iso
sisar, joka häntä muutenkin vähän auttoi runomitan ja riimin puolesta,
sanoi että hän voisi kirjoittaa "mustatukka", koska Leenan tukka
tosiaan olikin ennemmin musta kuin valkea.
Niin alkuun päästyä sepitti Malina värssynsä valmiiksi ison sisaren
avulla, niinkuin jo olemme maininneet; ja sitten Liisa sisar ja Malina
kiiruhtivat niitä Leenalle laulamaan.
Värssyt kuuluivat näin:
Pikku Leena, mustatukka,
ole aina iloinen!
Kasva niinkuin kedon kukka!
viserrä kuin lintunen!
Työtä tee kuin muurahainen.
Käytä oikein aikasi!
Niinkuin tähti loistavainen
puhdas olkoon tuntosi.
Ja nyt piisaa opetukset,
mieli loukkoon jätetään,
pois nyt vanhain varotukset! --
Taasen leikkiin lähdetään!
Nuket, kukat, mesimarjat
parhaat tavaramme on;
kivistä on lehmäkarjat,
vaan on sydän suruton.
Kun vain aurinkoinen paistaa,
eikä haittaa pakkanen;
kun vaan leipä, piimä maistaa,
niin on mieli iloinen.
Huolen muusta pitää Luoja --
se on minun toivoni: --
pikkulintuin apu, suoja,
kyllä auttaa meitäki.
Heleällä, ehkä ujolla äänellä soivat nyt laulun yksinkertaiset sävelet
ja herättivät koko Pikkulan perheen heidän unestansa.
Pikku Leena ilmaisi tyydytystään ja kiitollisuuttaan taputtamalla
käsiään, ja äiti sanoi pyyhkien kyyneleitä silmistään: "Sepä vasta
oli sievä laulu: kivistä on lehmäkarjat, vaan on sydän suruton. --
Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki."
Nuo Malinan yksinkertaiset sanat olivat apuna Pikkulan emännän mielestä
murheen sumua haihduttamaan, ja saattoivat hänetkin lapsellisella
uskolla sanomaan: "Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki."
Julkaistu "Pääskysessä" 1872.