Oi, sairas Psykheni, et enää lennä!
Yö kerkeää.
Ei kotia oo meillä, minne mennä,
ei ystävää.
Vain ehtoo kasteen rohdoks poltehaavan
tuo tullessaan
ja kyyneleen, mi hetkeks tuskan laavan
saa sammumaan.
Et kestä, kultaperho, maantien lokaa:
se surmaa sun.
Kasvattaa joka tunti kuolon okaa
syysruusuhun.
Maailma tää ei meidän valtakunta.
Kuink' oliskaan!
Oot unten siittämä ja siks vain unta,
et lapsi maan!
Mun kannoit kauas kirkkain kevätretkin...
Miks kävi näin!
Nyt siipirikot oomme kumpaisetkin,
oi ystäväin!
Kuink' olit silloin silkkisiipi, arka,
laps laulelon!
Nyt lyijynraskas niinkuin sydänparka
sun siipes on.
Kuin kahletta nyt lyyraa kannat mykkää,
et kuule, nää;
vain joskus rinnassain kun liioin sykkää,
se helähtää.
Oi musta Muusani, oi taivaan impi,
sa nektar-suu,
oot mulle sairaanakin kallihimpi
kuin mikään muu!
Vaiensi vilu viima lintusenkin,
vei ruususton...
Ah, kuollaan mekin hankeen kumpaisenkin!
Yö tullut on.