Sytytän uhriroihut jälleen, joskaan
en kelpaa joukkoon Herran valituiden:
viel' ei Hän rukoustain kuullut koskaan.
Ei ole osani kuin veljein muiden,
jotk' onnen laiskan hedelmästä syö
ja tanssii, nauraa alla taatelpuiden.
Vain työläs taisto, tiukka nälkävyö
on peruni, en tiedä nautinnoista,
mut niinkuin syyllistä mua tunto lyö.
On niinkuin heimoa ma oisin toista
kuin kaikki muut: mua hyvyys hyljeksyy,
ei ikänänsä mulle päivä loista.
Mun tarhassani palmu näivettyy,
maa kiven suo, kun mull' on nälkä, jano,
ja veli pilkan, pistävän kuin kyy.
Ma ensin itkin, nyt en sanaa sano,
ma ensin kirosin, nyt painan pään
ikeeseen kuorman, helpoitust' en ano.
Jos oisin lapsi aurinkoisen sään,
ehk' armastaisin maata matalata,
luisuisin orjaks alle aineen tään!
Vaikk' elää täytyis vaivan vuotta sata,
en kera niiden pyrkis vaihtamaan,
joill' eessään siljä kaartuu elon rata
ja joiden uhrit hyöty mittaa vaan,
jotk' alttarilla Herran näkee varmaan
autuast' unta lihapadoistaan!
He tuntee Sinuss' Isän auliin, armaan,
oi Herra Sebaot, mut mulle suus
soi niinkuin jyly yöstä pilven harmaan.
Lyöt maahan uhrini, yön jumaluus,
mi ansiotta annat, syyttä kostat.
Sua rakastan, suur' lahjomattomuus!
Tuon orjalauman, jonka almuin ostat,
hekumaa tylsää hänkö halajais,
min kovuudellas korkeemmalle nostat!
Sua lähestyn, vaikk' iskus musertais.
On lahjauhrini tää pyhin, herkin...
Jos palkkaa pyytäisin, en rakastais!
Jo sulta lahjan sain ma: Kainin merkin.