Kuunnellessaan taistelun tuoksinaa odotti luutnantti vapisevin
sydämin sen loppua, luullen aluksi, että Chmielnicki oli kohdannut
kaikki hetmanien sotavoimat.
Illansuussa vanha Zachar kuitenkin päästi hänet tästä harhaluulosta.
Tieto ukrainalaisten kasakkain ja Krzeczowskin petoksesta sekä
saksalaisten tuhosta tärisytti nuorta upseeria sielun pohjia myöten,
sillä tämä oli omiaan ennustamaan vain uusia petoksia, ja luutnantti
tiesi tarkoin, että melkoinen osa hetmanin joukoista oli kasakkoja.
Hänen sieluntuskansa kasvoivat kasvamistaan ja voitonriemu
zaporogilaisten leirissä lisäsi niiden katkeruutta. Kaikki ennusti
pahinta. Ruhtinaasta ei kuulunut mitään ja hetmanit nähtävästi
tekivät kauhean virheen, kun he, sensijaan että olisivat koko
voimallaan marssineet Kudakia kohden tai edes odottaneet vihollista
linnoitetuissa leireissä Ukrainassa, hajoittivat voimansa,
heikonsivat itseään vapaaehtoisesti ja antoivat väelleen laajalti
tilaisuutta lupauksen rikkomiseen ja petokseen. Zaporogilaisleirissä
oli kyllä jo aikaisemmin puhuttu herra Krzeczowskista ja mainittu,
että osa sotajoukkoja Stefan Potockin johdolla oli lähetetty
erikseen, mutta luutnantti ei ollut uskonut näihin huhuihin. Hän
luuli, että oli kysymys vain joistakin voimakkaista etujoukoista,
jotka aikanaan vetäytyvät takaisin. Ja kaikki olikin toisin.
Chmielnicki oli Krzeczowskin petoksen kautta saanut muutamia tuhansia
miehiä lisää ja nuorta Potockia uhkasi kauhea vaara. Kun hän nyt
ilman apujoukkoja harhaili erämaissa, saattoi Chmielnicki hänet
helposti saartaa ja kokonaan tuhota.
Haavojen tuottamissa tuskissa, levottomuudessa unettomina öinä oli
Skrzetuskin ainoana lohdutuksena ruhtinas. Chmielnickin tähden täytyy
vielä kalveta, kun ruhtinas lähtee liikkeelle Lubniesta. Ja kuka
tietää, eikö hän jo olekin yhtynyt hetmaneihin. Vaikka Chmielnickin
voimat olivatkin mahtavat, vaikka hänen sotaretkensä alku olikin
onnellinen, vaikka Tuhaj-bej oli yhtynyt häneen ja vaikkapa itse
Krimin "tsaari" tarvittaessa oli luvannut marssia avuksi, niin
Skrzetuskin päähän ei edes juolahtanut ajatus, että tämä melske voisi
kestää kauvan, ja että yksi kasakka voisi järkyttää koko valtakunnan
ja murtaa sen peloittavan voiman. Ukrainan kynnyksillä tämä aalto
särkyy, ajatteli luutnantti, sillä kuinka ovatkaan päättyneet kaikki
kasakkakapinat? Ne ovat puhjenneet kuin liekki ja sammuneet heti kun
ovat joutuneet tekemisiin hetmanien kanssa. Niin on käynyt tähän
asti. Kun toiselta puolen taisteluun käy suistolaisryövärien pesä ja
toiselta puolen valta, jonka rantoja huuhtoo kaksi merta, niin on
ratkaisu helppo nähdä jo edeltäpäin. Myrsky ei voi kestää kauvan,
se menee ohi ja seuraa kaunis ilma. Tämä ajatus vahvisti herra
Skrzetuskia ja, saattaapa sanoa, piti häntä pystyssä, sillä hänen
hartioillaan lepäsi niin raskas kuorma, ettei hän koko elämässään
ollut tuntenut sellaista. Mutta vaikka myrsky meneekin ohi, niin
se voi hävittää peltoja, kaataa taloja ja tehdä korvaamattomia
vahinkoja. Tämän myrskyn tähden hän itse oli ollut vähällä
menettää elämänsä, oli kadottanut voimansa ja joutunut onnettomaan
vankeuteen juuri silloin, kun vapaus oli hänelle melkein yhtä
tärkeä kuin itse elämä. Kuinka paljon joutuivatkaan tästä myrskystä
kärsimään heikommat olennot, sellaiset jotka eivät kyenneet itseään
puolustamaan! Miten oli Helenan Rozlogissa?
Mutta Helena oli varmaan jo Lubniessa. Luutnantti näki hänet
unissaan ystävällisten kasvojen ympäröimänä, itse ruhtinaan ja
ruhtinatar Griseldan vaalimana ja ritarien ihailemana -- vain
husaariaan hän ikävöi, häntä, joka katosi jossakin Siczin matkalla.
Mutta tuleepa jälleen hetki, jolloin husaari palajaa. Onhan itse
Chmielnicki luvannut hänelle vapauden, ja tämä kasakka-aalto soluu
yhä valtakunnan rintamaita kohden ja ja kun se siellä särkyy, tulee
vaivoista, tuskista ja levottomuuksista vihdoinkin loppu.
Aalto kulki todella eteenpäin. Chmielnicki oli viipymättä noussut
leiristään ja marssi hetmaninpoikaa tapaamaan. Hänen voimansa oli
todella hirveä, sillä yhdessä Krzeczowskin sotilaiden ja Tuhaj-bejn
tatarilaisten kanssa hän komensi lähes 25 tuhatta harjaantunutta ja
taistelunhaluista sotilasta. Potockin voimista ei ollut tarkkoja
tietoja. Karkulaiset sanoivat, että hän tuo muassaan kaksi tuhatta
miestä raskasta ratsuväkeä ja toistakymmentä tykkiä. Taistelu
tällaisten lukusuhteiden vallitessa saattoi olla epätietoinen. Sillä
yksi ainoa noiden kauheain husaarijoukkojen hyökkäys riitti usein
tuhoamaan kymmenkertaisesti suuremmat joukot. Niin oli aikoinaan
herra Chodkiewicz, Liettuan hetmani, kolmella tuhannella husaarilla
Kirkholman luona lyönyt perinpohjin kahdeksantoistatuhatta valittua
ruotsalaista jalka- ja ratsumiestä. Niin oli Kluszynin luona yksi
ainoa kyrassieerien lippukunta hurjassa raivossa hajoittanut muutaman
tuhannen englantilaista ja skottilaista palkkasoturia. Chmielnicki
muisti sen ja siksipä hän vähävenäläisen kronikankirjoittajan sanojen
mukaan liikkui verkalleen ja varovaisesti. Katsellen joka taholle
järkensä monilla silmillä kuten viekas metsästäjä, ja asettaen
vartioita penikulman päähän ja kauvemmaksikin leiristään [Samoil
Weliczko, 62], niin hän läheni Keltaista Vettä. Saatiin taasen
kiinni kaksi karkuria. Nämä vahvistivat tiedot kruunun sotavoimain
vähyydestä ja ilmoittivat, että kastellaani jo on tullut Keltaisen
Veden yli. Sen kuultuaan Chmielnicki pysähtyi kuin naulittu ja antoi
luoda vallit leirinsä ympärille.
Hänen sydämensä sykki iloisesti. Jos Potocki uskaltaa ryhtyä
hyökkäykseen, niin hänet varmaan lyödään. Kasakat eivät
avonaisella kentällä osaa pitää puoliaan kyrassieereja vastaan,
mutta vallin takaa he taistelevat erinomaisesti. Ja ollen niin
paljon lukuisammat kuin heidän vastustajansa, he varmaan torjuvat
hyökkäyksen. Chmielnicki laski saavansa etua Potockin nuoruudesta
ja kokemattomuudesta. Mutta nuoren kastellaanin apuna oli kokenut
sotamies, Zywiecin starostan poika, herra Stefan Czarniecki,
husaarieversti. Tämä huomasi vaaran ja taivutti kastellaanin
vetäytymään Keltaisen Veden taakse.
Chmielnickin ei auttanut muuta kuin marssia heidän perässään. Kun
hän toisena päivänä oli kulkenut Keltaisen Veden pyörteiden yli,
seisoivat molemmat sotajoukot silmä silmää vastaan.
Mutta kumpikaan päälliköistä ei tahtonut iskeä ensimäisenä.
Vihollisen leiri alkoi kiireesti tehdä valleja ympärilleen. Oli
lauvantai, toukokuun viides päivä. Koko päivän satoi kaatamalla.
Pilvet olivat niin paksut, että puolenpäivän jälkeen vallitsi pimeys
kuin talvipäivänä. Illansuussa rankkasade vieläkin yltyi. Chmielnicki
hieroi iloissaan käsiään.
-- Kunhan nyt aro pehmenee, sanoi hän Krzeczowskille, -- niin en
epäile ryhtyä hyökkäykseen ja kohdata husaareja, sillä he vajoavat
raskaissa varustuksissaan lokaan.
Ja satoi satamistaan aivan kuin koko taivas olisi tahtonut rientää
avuksi Zaporozelle.
Sotamiehet lapioivat laiskasti ja synkän näköisinä sadetulvan
valautuessa maahan. Tulta ei voinut sytyttää. Muutama tuhat ordan
tataria lähti leiristä vartioimaan, etteivät puolalaiset, käyttäen
hyväkseen sumua, sadetta ja yötä, koettaisi pujahtaa pois. Sitte
alkoi syvä hiljaisuus. Kuului vain sateen kohina ja tuulen humina.
Varmaan ei kukaan nukkunut kummassakaan leirissä.
Varhain aamulla soivat torvet puolalaisessa leirissä kauvan ja
surullisesta, ikäänkuin hälyytyksen merkiksi. Sitte rämisivät rummut
kummallakin puolen. Päivä valkeni surullisena, hämäränä, märkänä.
Rankkasade lakkasi, mutta hienoa vihmaa tihkui vielä ikäänkuin
sihvilän läpi.
Chmielnicki käski laukaista tykit. Senjälkeen kajahti heti toinen,
kolmas, kymmenes laukaus ja kun tavallinen tykkien vuoropuhelu
leiristä leiriin oli alkanut, sanoi herra Skrzetuski kasakalle, joka
oli hänen suojelusenkelinään:
-- Zachar, vie minut vallille, että voisin nähdä, mitä siellä
tapahtuu!
Zachar oli itsekin utelias näkemään eikä pannut vastaan. He nousivat
korkealle kulmavallille, josta kuin kämmeneltään saattoi nähdä hiukan
kuperan aroalangon, Keltaisen Veden pyörteet ja molemmat sotajoukot.
Mutta tuskin oli herra Skrzetuski kääntänyt silmänsä sinnepäin, kun
hän tarttui päähänsä ja huusi:
-- Herra Jumala! tämähän on etuvartiosto eikä enempää!
Kasakkaleirin vallit ulottuivatkin lähes neljännespenikulman
pituudelle, kun sensijaan puolalainen leiri siihen verrattuna näytti
vain pieneltä vallitukselta. Voimien epäsuhde oli niin suuri, että
kasakkaan voittoa ei tarvinnut epäilläkään.
Tuska ahdisti luutnantin sydäntä. Ei ollut siis vielä tullut hetki,
jolloin kopeus ja napina kaatuvat. Päinvastoin oli seuraava hetki
tuova niille uutta voitonriemua! Siltä ainakin näytti.
Kahakat tykkitulen suojassa olivat jo alkaneet. Kulmavallilta saattoi
nähdä yksityisiä ratsastajia tai yhteentörmääviä ratsastajaryhmiä.
Nyt hyökkäsivät tatarit Potockin kasakoita vastaan, jotka olivat
puetut tummansiniseen ja keltaiseen. Ratsastajat tulivat aivan kiinni
toisiinsa ja karauttivat samassa nopeasti pois, ahdistelivat toinen
toistansa sivultapäin, ampuivat toisiaan pistooleilla ja jousilla,
tai koettivat lingoilla heittää suopungin toistensa kaulaan. Tämä
temmellys näytti kaukaa pikemmin leikinteolta ja vain hevoset, jotka
siellä täällä juoksivat pitkin tannerta ilman ratsastajia, osottivat,
että taistellaan elämästä ja kuolemasta.
Tatareja lappasi yhä enemmän paikalle. Pian oli tanner mustanaan
heidän kaatuneitaan. Silloin alkoi myöskin puolalaisesta
leiristä tulla esiin yhä uusia lippukuntia, jotka sijoittuivat
taisteluasentoon juoksuhaudan eteen. Ne olivat niin lähellä, että
herra Skrzetuski tarkalla silmällään helposti saattoi erottaa liput
ja hevoshännät, vieläpä ratsumestarit ja luutnantitkin, jotka
seisoivat hevosineen hiukan syrjässä, lippujen luona.
Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä, puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen ja ikäänkuin olisi saanut kiitollisia kuulijoita
Zacharista ja kulmavallilla tykkiensä ääressä seisovista kasakoista,
hän, kun lippukunnat tulivat esiin juoksuhaudan takaa, ihastuksissaan
huusi:
-- Ne ovat herra Balabanin rakuunat, minä näin heidät Czerkasyssa!
-- Tuo on valakialainen lippukunta, sillä on risti lipussa!
-- Kas, ratsuväki astuu valleilta!
Ja sitte hän vieläkin suuremmalla ihastuksella ja nostaen kätensä
ilmaan huusi:
-- Husaarit, herra Czarnieckin husaarit! Husaarit tulivat todella
esiin, päidensä päällä siipien pilvi ja pystyssä törröttävä
keihäsmetsä, yllään kullanvärinen taftatakki ja satulassa pitkä
viheriänmusta lippu. He ratsastivat juoksuhaudoistaan esiin kuusi
miestä rivissä ja asettuivat vallin juurelle. Kun herra Skrzetuski
näki heidän tyyneytensä, arvokkaisuutensa ja ryhtinsä, niin kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä ja sumensivat häneltä hetkeksi näön.
Vaikka voimat olivat niin epätasaiset, että noita muutamia
lippukuntia vastaan vyöryi kokonainen laavavirta zaporogilaisia ja
tatareja, jotka tavallisuuden mukaan olivat asettuneet sivustoille,
ja vaikka heidän rivinsä ulottuivat niin kauvas arolle, että
niiden loppua tuskin saattoi nähdä, niin uskoi herra Skrzetuski jo
voittoon. Hänen kasvonsa hymyilivät, hänen voimansa palasivat, hänen
tantereelle tähdätyt silmänsä iskivät tulta, mutta pystyssä hän ei
pysynyt.
-- Hei, poika, murisi vanha Zachar, -- tahtoisiko sielu paratiisiin!
Silloin hyökkäsivät muutamat irtonaiset tatarilaisosastot kirkuen
ja Allahia huutaen eteenpäin. Leiristä vastattiin laukauksilla.
Mutta tämä oli vain peloitusta. Tatarit eivät ratsastaneet edes
puolalaisten lippukuntien läheisyyteenkään, he karauttivat molemmille
puolin oman väkensä luokse ja katosivat joukkoon.
Sitte kuului pärrytys suuresta Siczin rummusta ja samassa läksi
koko kasakka- ja tatarilainen jättiläisarmeija puolikuunsa alla
liikkeelle. Chmielnicki koetti nähtävästi yhdellä ainoalla liikkeellä
tuhota puolalaisten lippukunnat ja valloittaa heidän leirinsä. Se
olisi ollut mahdollista, jos olisi saatu aikaan pakokauhu. Mutta
mitään sellaista ei ilmennyt puolalaisissa lippukunnissa. Ne pysyivät
tyyninä, sijoitettuina jotenkin pitkäksi linjaksi, niiden selkää
suojeli valli ja sivustoja leiritykit; niihin saattoi siis iskeä vain
edestä. Hetkeksi näytti jo siltä, kuin ne aikoisivat ottaa vastaan
taistelun paikalla seisten, mutta kun puolikuu oli ehtinyt tantereen
puoliväliin, kaikuivat juoksuhaudasta rynnäkköön kehoittavat
torventoitotukset. Ja yhtäkkiä keihästen aita, joka tähän asti oli
törröttänyt ylöspäin, yhtaikaa laskeutui hevosten päiden tasalle.
-- Husaarit iskevät! huusi herra Skrzetuski.
Ja he kumartuivatkin satuloissaan ja kiidättivät eteenpäin ja heidän
jäljessään rakuunien lippukunnat ja koko taistelulinja.
Husaarien isku oli kauhea. Ensimäisessä hyökkäyksessä kohtasivat
he kolme kasakkahuonekuntaa, kaksi Steblovin ja yhden Mirgorodin,
ja hajoittivat ne silmänräpäyksessä. Ulvonta kuului aina herra
Skrzetuskin korviin asti. Hevoset ja miehet kaatuivat maahan
rautaisten ratsumiesten jättiläispainon alla, kaatuivat kuin vainion
vilja myrskyn puhaltaessa. Vastarintaa kesti niin lyhyen ajan, että
Skrzetuskista tuntui siltä kuin jokin jättiläislohikäärme yhdellä
siemauksella olisi niellyt nuo kolme rykmenttiä. Ja nämä olivat
kuitenkin lujimpia Siczin sotilaita! Siipien huminan pelottamina
alkoivat hevoset zaporogilaisten riveissä pillastua. Irklejewin,
Kalnibolotin, Minskin, Szkurynin ja Titorowin rykmentit hämääntyivät
täydellisesti ja peräytyivät pakenevien joukkojen painamina
epäjärjestyksessä. Silloin saavuttivat rakuunat husaarit ja alkoivat
yhdessä heidän kanssaan verisen niittonsa. Wiasiurynin huonekunta
pakeni kovan, mutta lyhyen vastarinnan jälkeen ja kieri villinä
kauhusta aivan kasakkaan juoksuhaudoille asti. Chmielnickin joukkojen
keskusta alkoi sekin horjua yhä enemmän ja pian se lyötynä, ajettuna
epäjärjestykseen ja rautaisen tulvan painamana ei enään saanut
tilaisuutta pysähtyä ja järjestäytyä.
-- Piruja ne ovat eikä ljaheja! huusi vanha Zachar.
Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta. Sairaana ei hän voinut
hillitä itseään, vaan nauroi ja itki yhtaikaa ja huuteli välistä
komentosanoja, ikäänkuin olisi itse ollut johtamassa lippukuntaansa.
Zachar piteli häntä liepeestä kiinni ja hänen täytyi kutsua muita
avukseen.
Taistelu tuli niin lähelle kasakkaleiriä, että jo saattoi eroittaa
melkein kasvot. Valleilta ammuttiin tykeillä ja kasakkain kuulat,
jotka tapasivat sekä omia että vihollisia, lisäsivät sekasortoa.
Husaarit iskivät nyt Paszkowin huonekuntaan. Se oli hetmanin kaarti
ja sen keskellä oli itse Chmielnicki. Yhtäkkiä kajahti kauhea huuto
läpi zaporogilaisten rivien: suuri vaaleanpunainen lippu huojui ja
kaatui.
Mutta silloin ryntäsi Krzeczowski viidentuhannen ratsumiehensä
etunenässä taisteluun. Istuen nuija kädessä tavattoman suuren hevosen
selässä, hän kiiti ensimäisessä rivissä paljain päin, sapeli pään
päällä, häätäen edeltään hajautuneita suistolaisia, jotka, nähdessään
paikalle rientävän avun, kääntyivät, vaikka epäjärjestyksessäkin,
uudestaan hyökkäykseen. Taistelu kiehahti linjan keskikohdalla
uudelleen.
Kummallakaan sivustolla ei onni myöskään suosinut Chmielnickiä.
Tatarit, jotka valakialaiset lippukunnat ja Potockin ratsumiehet
kaksi kertaa olivat työntäneet takaisin, kadottivat kokonaan halun
taisteluun. Tuhaj-bejn alta kaatui kaksi hevosta. Voitto kallistui
ehdottomasti nuoren Potockin puolelle.
Taistelu ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan Rankkasade, joka vähän
aikaisemmin oli kiihtymistään kiihtynyt, kävi pian niin valtavaksi,
ettei sadeaaltojen läpi nähnyt mitään. Nyt ei enään tulvinut maan
päälle joitakin saderyöppyjä, vaan kokonainen vedenpaisumus taivaan
avatuista suluista. Aro muuttui järveksi. Tuli niin pimeä, ettei
ihminen muutaman askeleen päässä eroittanut toista. Sateen kohinassa
eivät komentosanat kuuluneet, kastuneet musketit ja tykit vaikenivat.
Itse taivas teki lopun teurastuksesta.
Chmielnicki palasi läpimärkänä ja raivoissaan leiriinsä. Hän ei
puhunut sanaakaan kenellekään. Hänelle tehtiin kamelintaljoista
teltta. Sen suojassa hän istui, märehtien katkeria ajatuksiaan.
Hänet valtasi epätoivo. Nyt vasta hän käsitti millaiseen yritykseen
hän oli ryhtynyt. Nyt hänet oli lyöty, työnnetty takaisin,
melkeinpä tuhottu, taistelussa niin pienillä voimilla, että niitä
todella saattoi katsoa vain etujoukoiksi. Hän tiesi kuinka suuri
valtakunnan sotajoukkojen puolustusvoima oli, hän oli ottanut sen
lukuun ryhtyessään sotaan, mutta hän oli sittenkin laskenut väärin.
Siltä ainakin tuntui tällä hetkellä. Ja siksi hän tarttui paljaaksi
ajettuun pääkalloonsa ja tunsi halua murskata sen ensimäistä tykkiä
vastaan. Miten käykään sitte, kun hän joutuu tekemisiin hetmanien ja
koko valtakunnan kanssa?
Tuhaj-bejn tulo keskeytti hänen ajatuksensa.
Tatarin silmät paloivat vimmastuneina. Hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja hampaat välkkyivät parrattomien huulten takaa.
-- Missä ovat saaliit? Missä vangit? Missä päälliköiden päät? Missä
voitto? kysyi hän käheästi.
Chmielnicki hyppäsi pystyyn.
-- Tuolla! vastasi hän kovalla äänellä, viitaten puolalaisten leiriin
päin.
-- Lähde sinne! karjaisi Tuhaj-bej. -- Ja jollet lähde, niin minä
lähetän sinut nuorasta talutettuna Krimiin.
-- Lähden, sanoi Chmielnicki, -- lähden vielä tänään. Otan saalista
ja vankeja. Mutta tee sinä tili khanille, sillä sinä tahdot saalista
ja vältät taistelua.
-- Koira! ulvoi Tuhaj-bej, -- sinä tuhoat khanin sotajoukon.
Ja he seisoivat hetkisen vastatusten, sieraimet vihasta läähättäen.
Ensinnä tyyntyi Chmielnicki.
-- Rauhoitu, Tuhaj-bej, sanoi hän. -- Sadetulva keskeytti taistelun,
kun Krzeczowski oli murtanut rakuunoiden rivit. Minä tunnen heidät,
huomenna he jo taistelevat vähemmällä raivolla ja arokin pehmenee,
joten husaarit vajoavat. Huomenna he kaikki ovat meidän käsissämme.
-- Sinäpä sen sanoit, murisi Tuhaj-bej.
-- Ja pidän myös sanani. Tuhaj-bej, ystäväni, khani on lähettänyt
sinut avukseni eikä turmiokseni.
-- Sinä lupasit voiton etkä tappiota.
-- Saatiinhan vangiksi hiukan rakuunoita, luovutan ne sinulle.
-- Luovuta, minä käsken lyödä ne paaluun.
-- Älä tee sitä, päästä heidät vapaiksi. He ovat ukrainalaisia
Balabanin lippukunnasta, minä lähetän heidät houkuttelemaan rakuunoja
meidän puolellemme. Ja he tulevat kuten Krzeczowskikin.
Tuhaj-bej murisi hyväksyvästi. Katsoen tiukasti Chmielnickiin hän
mörähti:
-- Käärme...
-- Viekkaus on samanarvoinen kuin urhoollisuuskin. Jos minä saan
houkutelluksi rakuunat petokseen, niin ei yksikään sielu pääse pakoon
puolalaisten leiristä -- ymmärrätkö?
-- Potockin otan minä.
-- Minä annan hänet sinulle -- ja Czarnieckin myöskin.
-- Anna vähän viinaa, on kylmä.
-- Kyllä.
Samassa astui Krzeczowski sisään. Hän oli synkkä kuin yö. Hänen
tavoittelemansa starostan- ja kastellaaninpaikat, linnat ja aarteet
olivat tämänpäiväisen taistelun jälkeen häipyneet kuin sumu. Huomenna
ne voivat hävitä kokonaan ja ehkäpä tuosta sumusta niiden asemasta
sukeltaakin esiin nuora tai hirsipuu. Ja jollei hän olisi surmannut
hetmanin saksalaisia, siten polttaen sillat takanaan, niin olisi
hän varmaan nyt miettinyt, miten olisi voinut pettää vuorostaan
Chmielnickin ja ratsuväkineen mennyt Potockin leiriin.
Mutta se oli kun olikin mahdotonta.
He istuivat kolmisin viinapullon ääressä ja joivat ääneti.
Rankkasateen kohina herkesi vähitellen.
Hämärtyi.
Ilosta väsyneenä, heikentyneenä ja kalpeana herra Skrzetuski makasi
liikkumattomana rattailla. Zachar piti hänestä ja käski kasakkainsa
pingoittaa hänenkin yllensä huopakaton. Luutnantti kuunteli
rankkasateen synkkää kohinaa, mutta hänen mielensä oli kirkas ja
onnellinen. Olivathan hänen husaarinsa näyttäneet, mihin he pystyvät.
Hänen Puolansa oli majesteettinsa arvon mukaisesti puolustanut
itseänsä. Ensimäisen kasakkaryntäyksen myrsky oli murtunut Puolan
sotajoukkojen keihäänteriä vastaan. Ja vielä ovat hetmanit, on
ruhtinas Jeremi ja niin paljon ylimyksiä, niin paljon aatelia, niin
paljon mahtia ja tämän kaiken yläpuolella kuningas -- _primus inter
pares_.
Ylpeys paisutti herra Skrzetuskin rintaa, hän ikäänkuin omisti koko
tuon mahdin itsessään.
Tuntiessaan nyt, ensi kerran siitä kun Siczissä oli kadottanut
vapautensa, tuon voiman, tunsi hän myöskin sääliä kasakkoja kohtaan:
he ovat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, mutta he ovat soaistuina
yrittäneet mahdottomia, ajatteli hän. He ovat vikapäät, mutta
onnettomat, kun antoivat tuon miehen, joka johtaa heidät ehdottomaan
perikatoon, nostaa itsensä kapinaan.
Hänen ajatuksensa vaelsivat kauemmas. Tulee rauha ja silloin on
jokaisella oikeus ajatella myöskin yksityistä onneansa. Hänen
muistonsa ja ajatuksensa pysähtyivät Rozlogiin. Siellä, jalopeuran
kuopan läheisyydessä, on varmaan nyt aivan hiljaista. Siellä ei
kapina koskaan nosta päätään ja jos nostaisikin, niin on Helena jo
varmaan Lubniessa.
Yhtäkkiä katkaisi tykkien jyrinä hänen ajatuksensa kultaiset langat.
Chmielnicki oli juovuspäissään antanut rykmenttiensä uudestaan
rynnätä. Mutta ryntäys loppui tykkileikkiin. Krzeczowski ehkäisi
hetmanin.
Huominen päivä oli sunnuntai. Koko päivä kului rauhallisesti ja ilman
ampumista. Leirit olivat vastapäätä toisiaan, niinkuin mitkäkin
liittolaisarmeijojen leirit.
Skrzetuski luuli kasakkain haluttomuuden olevan syynä hiljaisuuteen.
Mutta oi! -- hän ei tietänyt, että Chmielnicki sillaikaa, "katsellen
eteensä järkensä monilla silmillä", pani kaikkensa liikkeelle
saadakseen Balabanin rakuunoja houkutelluksi puolelleen.
Maanantaina syttyi taistelu jo aamun koittaessa. Skrzetuski katseli
sitä, kuten ennenkin hymyilevin, iloisin kasvoin. Ja taasen astuivat
kruunun rykmentit vallihaudan eteen, mutta ryhtymättä heti rynnäkköön
tekivät ne vain paikaltaan kiusaa viholliselle. Aro ei ollut, kuten
ensimäisenä taistelupäivänä, pehmennyt vain pinnalta, vaan syvälle.
Raskas ratsuväki pääsi tuskin ensinkään liikkumaan -- siitä tuli heti
etua zaporogilaisten ja tatarilaisten keveille lippukunnille. Hymy
katosi vähitellen Skrzetuskin huulilta. Puolalaisen juoksuhaudan
edessä peitti hyökkääjien tulva melkein kokonaan kruunun lippukuntien
kapean vyöhykkeen. Tuntui siltä että tuo ketju minä hetkenä
hyvänsä katkeaa ja hyökkäys alkaa valleilla. Skrzetuski huomasi,
ettei enään ollut jäljellä puoltakaan siitä taisteluinnosta, joka
lippukunnissa vallitsi ensi päivänä. Ne puolustautuivat tänäänkin
itsepäisesti, mutta eivät iskeneet ensimäisinä, eivät hakanneet
hajalle kasakkarykmenttejä, eivät lakaisseet tannerta edestään
puhtaaksi, kuten myrskytuuli. Aron syvälle pehmennyt maapohja teki
raivoisan ratsastuksen mahdottomaksi ja aivan kuin naulitsi raskaan
ratsuväen juoksuhaudan eteen. Hurja lento oli sen voima ja tämä
ratkaisi voiton, mutta nyt täytyi raskaan ratsuväen pysyä paikallaan.
Chmielnicki puolestaan johdatti yhä uusia joukkoja taisteluun.
Itse ehti hän kaikkialle, jokaisen huonekunnan johti hän omassa
persoonassaan hyökkäykseen ja perääntyi vasta vihollisten sapelien
edestä. Hänen intonsa siirtyi asteettain zaporogilaisiin niin että
he, vaikka heitä tuhkatiheään kaatuikin, huutaen ja ulvoen juoksivat
kilpaa juoksuhaudalle. He iskivät rautaisten rintojen muuria ja
keihästen teriä vastaan ja palasivat lyötyinäkin, harventuneinakin
uudelleen hyökkäykseen. Tämän painon alla alkoivat lippukunnat
horjahdella, taipua ja paikoittain peräytyä, aivan kuten painija,
jonka vastustaja on temmannut rautaisiin käsivarsiinsa, milloin
heikkenee, milloin taas ponnistaa ja saa uusia voimia.
Puolenpäivän edellä olivat melkein kaikki zaporogilaiset voimat
tulessa ja taistelussa. Taistelu riehui sellaisella vimmalla, että
molempien taistelevien linjojen väliin muodostui ikäänkuin uusi valli
hevosten ja ihmisten ruumiista.
Joka hetki tuli taistelusta kasakkojen juoksuhautoihin
haavoittuneita, veren ja loan peittämiä, läähättäviä ja väsymyksestä
horjuvia sotilaita. Mutta he palasivat taisteluun laulu huulilla,
heidän kasvoistaan kuvastui taistelun hehku ja voiton varmuus.
Tainnoksiin vaipumaisillaan he vielä huusivat: "surma puolalaisille!"
Leiriin jätetty vartioväki ikävöi taisteluun.
Herra Skrzetuski synkistyi. Puolalaiset lippukunnat alkoivat
suistua juoksuhautoihin. Ne eivät enään voineet pitää puoliaan ja
niiden peräytymisessä saattoi havaita kuumeentapaista kiirettä.
Yli kuudenkymmenen sotilaan huulilta pääsi ilonhuuto, kun he tämän
näkivät. Rynnistyksen vauhti kasvoi kaksinkertaiseksi, zaporogilaiset
ahdistivat jo niitä Potockin ratsumiehiä, jotka olivat suojelemassa
peräytymistä.
Tykit ja muskettien kuulasade heittivät heidät kuitenkin takaisin.
Hetkeksi taukosi taistelu. Puolalaisessa leirissä kajahti
parlamentaaritorven toitotus.
Chmielnicki ei kuitenkaan enään tahtonut antautua keskusteluun.
Kaksitoista kasakkahuonekuntaa astui alas hevosen selästä alkaakseen
yhdessä jalkaväen ja tatarilaisten kanssa hyökkäyksen valleille.
Krzeczowskin piti kolmentuhannen jalkamiehen kanssa rientää heidän
avukseen ratkaisevana hetkenä. Kaikki rummut, tamburinit ja torvet
kaikuivat yhtaikaa, vaimentaen äänellään huudot ja muskettien
yhteislaukaukset.
Herra Skrzetuski katseli vavisten verrattoman zaporogilaisjalkaväen
syviä rivejä, kun he juoksivat valleja kohden ja ympäröivät niitä
renkaassa, joka kävi yhä ahtaammaksi. Pitkät valkoiset savuviirut
tuprahtelivat juoksuhaudoista noita rivejä kohden, ikäänkuin jokin
jättiläisrinta olisi tahtonut puhaltaa pois nuo heinäsirkat, joita
säälimättömästi tunkeutui esiin joka taholta. Kanuunankuulat
kyntivät riveihin vakoja, pyssyjen laukaukset uudistuivat yhä
tiheämmin, jyrinä ei herjennyt hetkeksikään, ryntääjien joukko suli
nähtävästi sulamistaan kokoon ja kiemurtelikin jo paikoitellen
suonenvedontapaisesti kuin haavoitettu jättiläiskäärme, mutta
silti yhä ponnistaen eteenpäin. Jo, jo he ovat päässeet paikalle,
jo he ovat lähellä juoksuhautaa -- tykit eivät enään voi heitä
vahingoittaa! Herra Skrzetuski sulki silmänsä.
Ja nyt lensivät salamoina hänen päänsä läpi kysymykset: näkeekö hän,
kun avaa silmänsä, vielä puolalaiset liput valleilla, näkeekö vai
eikö näe? Melu kasvaa kasvamistaan, käy jokin tavaton kihinä, varmaan
on tapahtunut jotakin. Huutoja kuuluu keskeltä leiriä -- mikä siellä
on? Mitä on tapahtunut?
Kaikkivaltias Jumala!...
Tämä huuto pääsi herra Skrzetuskin huulilta, kun hän, avattuaan
silmänsä, näki valleilla suuren kultaisen Puolan lipun sijasta
vaaleanpunaisen, jossa oli arkkienkelin kuva.
Leiri oli valloitettu.
Vasta illalla sai luutnantti Zacharilta tietää koko rynnäkön kulun.
Tuhaj-bej ei turhaan ollut sanonut Chmielnickiä käärmeeksi, sillä
juuri hurjimman puolustuksen hetkellä olivat hänen houkuttelemansa
Balabanin rakuunat menneet kasakoiden puolelle ja, hyökäten selästä
omien lippukuntiensa päälle, auttaneet tuhoamaan nämä perinpohjin.
Illalla näki luutnantti vangit ja oli läsnä nuoren Potockin
kuollessa. Hänen kurkkunsa läpi oli ammuttu nuoli eikä hän elänyt
kuin muutamia tunteja taistelun jälkeen. Hän kuoli herra Stefan
Czarnieckin käsiin. "Sanokaa isälleni", kuiskasi nuori kastellaani
viime hetkellä, -- "sanokaa isälleni, että minä... ritarina..."
Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hänen sielunsa jätti ruumiin ja
lensi taivasta kohden.
Skrzetuski muisti vielä kauvan nuo kalpeat kasvot ja siniset,
kuoleman hetken kirkastamat silmät. Herra Czarniecki lupasi
kangistuvan ruumiin ääressä, että hän, jos vielä pääsee vapauteen,
on verivirroissa pesevä ystävänsä kuoleman ja tappion häpeän. Eikä
ainoakaan kyynel virrannut hänen karkeille poskilleen, sillä hän
oli rautainen ritari, ritari joka oli voittanut maineensa rohkeuden
teoilla, ja mies, jota ei mikään onnettomuus taivuttanut. Niin hän
lupasi. Ja sensijaan että olisi antautunut epätoivon valtaan, hän
nyt lohdutti Skrzetuskia, joka kauheasti kärsi Puolan tappiosta
ja häpeästä. "Puola on kärsinyt useammankin tappion", sanoi herra
Czarniecki, "mutta siinä on kulumaton voima. Ei ole sitä ainoakaan
mahti tähän asti murtanut, eivätkä sitä myöskään murra talonpoikain
kapinat, talonpoikain, joita Jumala itse on rankaiseva, kun he
noustessaan esivaltaa vastaan, vastustavat Hänen tahtoansa. Mitä
taas tappioon tulee, niin on se kyllä surkuteltava, mutta kuka
on tämän tappion kärsinyt? Hetmanitko? Kruunun sotaväkikö? Ei!
Senjälkeen kun Krzeczowski oli eronnut ja pettänyt meidät, oli
Potockin johtamaa osastoa katsottava vain etujoukoksi. Kapina levenee
epäilemättä yli koko Ukrainan, sillä talonpojat siellä ovat ynseitä
ja taistelukykyisiä. Mutta eihän kapina siellä ole mitään uutta.
Sen tukahuttavat hetmanit yhdessä ruhtinas Jeremin kanssa ja heidän
voimansa ovat koskemattomat. Jota mahtavampana kapina puhkeaa,
sitä varmemmin se, kun se kerran saadaan tukahutetuksi, pitkäksi
aikaa ja ehkä ainiaaksi sammuu. Vain heikkouskoinen ja pelkuri voi
otaksua, että jokin kasakkalauma liitossa tatarilaismurzan kanssa
todella saattaa käydä uhkaavaksi mahtavalle kansalle. Huonosti olisi
Puolan laita, jos pelkkä talonpoikaismellakka saisi ratkaista sen
kohtalon ja sen olemassaolon. Todella halveksien lähdimme me tälle
sotaretkelle, lopetti herra Czarniecki -- ja vaikka etujoukko onkin
tuhottu, niin luulen, että hetmanit pystyvät tukahuttamaan tämän
kapinan -- tukahuttamaan sen ei miekalla eikä ampuma-aseilla, vaan
patukoilla!"
Ja näin puhuessaan ei hän näyttänyt vangilta tai sotilaalta, joka
on menettänyt taistelun, vaan ylpeältä hetmanilta, joka on varma
huomisesta voitosta. Tuo sielunsuuruus ja usko Puolan voimaan
valui kuin balsami luutnantin haavoihin. Hän oli likeltä katsellut
Chmielnickin mahtia ja se oli hänet hiukan sokaissutkin, varsinkin
kun hänellä tähän asti oli ollut pelkkää menestystä. Varmaan herra
Czarniecki kuitenkin oli oikeassa. Hetmanien sotavoimat ovat vielä
liikuttamattomina ja niiden takana seisoo Puolan, oikeuden, vallan
ja Jumalan tahdon koko mahti. Luutnantti erosikin Czarnieckista
toivorikkaampana ja iloisempana. Erotessaan hän vielä kerran kysyi
herra Czarnieckilta, eikö hän tahtoisi heti alkaa keskustelua
Chmielnickin kanssa vapaaksipääsemisestään.
-- Olen Tuhaj-bejn vanki, sanoi herra Stefan, -- hänelle minun
on maksettava lunnaat, mutta tuon lauman kanssa en tahdo ruveta
mihinkään tekemisiin, sen minä jätän pirulle.
Zachar, joka oli auttanut herra Skrzetuskia tapaamaan vankeja ja
joka nyt saattoi häntä rattaille, lohdutti hänkin häntä matkalla.
"Ei ollut vaikea suoriutua nuoresta Potockista", sanoi hän, "mutta
hetmanien kanssa tulee vaikeaksi taistella. Asia on vasta alulla ja
Jumala ties, millainen loppu on oleva. Kasakat ja tatarit ovat kyllä
ryöstäneet puolalaista tavaraa, mutta ottaa on toinen asia, toinen
asia on pitää hallussaan. Ja sinä, poikaseni, älä sure ja murehdi,
sillä kyllä sinä saat vapautesi takaisin. Sinä lähdet omaistesi
luo ja vanhuksen tulee sinua ikävä. Pahinta on vanhana olla yksin
maailmassa. Hetmanien kanssa tulee olemaan vaikea taistella, oi
kuinka vaikea!"
Eikä voitto, niin loistava kuin se olikin, todella vähimmässäkään
määrin ratkaissut asiaa Chmielnickin eduksi. Se saattoi hänelle
tulla suorastaan epäedulliseksikin, sillä helposti voi arvata, että
suurhetmani, kostaakseen poikansa kuoleman, erityisellä voimalla
oli nouseva zaporogilaisia vastaan. Hän ei ollut laiminlyövä mitään
voidakseen kerta kaikkiaan tuhota heidät. Suurhetmanilla oli kyllä
ollut jonkinlainen vastenmielisyys ruhtinas Jeremiin, ja se oli,
vaikka hän olikin kohteliaisuudella sitä peitellyt, kuitenkin
ilmennyt tarpeeksi usein ja eri tilaisuuksissa. Chmielnicki tiesi
tämän hyvin, mutta hän otaksui, että vastenmielisyys nyt lakkaisi
ja että tuo krakovalainen ylimys ensimäisenä oli ojentava käden
sovintoon, joka takaisi hänelle kuuluisan sotaurhon ja hänen
mahtavien joukkojensa avun. Näin yhdistettyjen voimien kanssa, joita
lisäksi johti sellainen päällikkö kuin ruhtinas, ei Chmielnicki
vielä uskaltanut mitellä voimiaan, sillä hän ei vielä täydellisesti
luottanut itseensä. Siksi hän päätti kiirehtiä Ukrainaan ollakseen
siellä, kun sinne saapuu sanoma Keltaisen Veden tappiosta, ja
lyödäkseen hetmanit, ennenkuin ruhtinas ehtii heidän avukseen.
Hän ei siis nyt antanut sotajoukkonsa levätä, vaan marssi taistelun
jälkeisenä päivänä aamunkoitossa eteenpäin. Marssi tapahtui niin
nopeaan, että olisi luullut hetmanin olevan karkaamaisillaan
käsistä. Oli aivan kuin tulvavesi olisi ottanut haltuunsa aron ja
temmannut mukaansa kaikki vedet, mitä se tapasi tien varrella.
Taakse jäivät metsät, tammilehdot, kummut ja jokien yli kuljettiin
levähtämättä. Kasakkain voimat kasvoivat lakkaamatta matkan varrella,
sillä yhä uusia talonpoikaisjoukkoja Ukrainan karkulaisia liittyi
heihin. Talonpojat toivat myöskin tietoja hetmaneista, vaikka aivan
vastakkaisia. Toiset väittivät, että ruhtinas vielä viipyy Dnieperin
takana, toiset että hän jo on yhtynyt kruunun joukkoihin. Sensijaan
tiesivät kaikki kertoa, että Ukraina jo on ilmiliekissä. Talonpojat
eivät ainoastaan karkaa Villeille Kentille Chmielnickiä tapaamaan,
vaan polttavat jo kyliä ja kaupunkeja, hyökkäävät herrojensa päälle
ja aseistautuvat kaikkialla. Kruunun sotajoukot olivat taistelleet
jo kahden viikon ajan, Steblew oli valloitettu ja Derenhowcen luona
oli syntynyt verinen kahakka. Muutamin paikoin olivat linnakasakat
jo menneet rahvaan puolelle ja odottivat kaikkialla vain taistelun
merkkiä. Chmielnicki otti tämän kaiken lukuun ja kiirehti sitä
enemmän.
Vihdoin hän oli päässyt Ukrainan kynnykselle. Czehryn avasi hänelle
porttinsa selkoselälleen, kasakkavartiosto siirtyi heti hänen
lippunsa alle, Czaplinskin talo hävitettiin ja kourallinen aatelisia,
jotka olivat hakeneet suojaa kaupungissa surmattiin. Ilonhuudot,
kellojensoitto, kirkkokulkueet eivät herjenneet hetkeksikään.
Tulipalo sai vallan koko ympäristössä. Jokainen kenessä henki oli,
tarttui viikatteihin ja piikkeihin ja liittyi zaporogilaisiin.
Suunnattomia rahvaan joukkoja tulvi leiriin joka taholta ja ne
tulivat ilomielin, varmoina siitä, ettei ruhtinas Jeremi, vaikka
olikin tarjonnut apuaan hetmaneille, vielä ollut yhtynyt heihin.
Chmielnicki hengitti helpommin.
Hän kulki viivyttelemättä eteenpäin ja saapuikin jo keskelle
kapinaa, keskelle teurastusta ja tulta. Tapausten todistajina olivat
tuhkaläjät ja ruumiit. Chmielnicki kulki kuin laviini, hävittäen
kaikki tieltään. Maa hänen edessään nousi, maa hänen takanaan
tyhjeni. Hän kulki kuin kostaja, kuin legendan lohikäärme. Hänen
askeleensa tirsuivat verta, hänen hengityksensä lietsoi tulipaloja.
Hän pysähtyi päävoimineen Czerkasyyn, lähetettyään eteenpäin
tatarilaiset Tuhaj-bejn ja villin Krivonosin johdolla. Nämä
saavuttivat hetmanien joukot Korsunin luona ja hyökkäsivät
epäröimättä niitä vastaan. Mutta hyökkääjien täytyi kalliisti maksaa
rohkeutensa. Takaisin torjuttuina, harventuneina, perinpohjin
lyötyinä he perääntyivät epäjärjestyksessä.
Chmielnicki lähti liikkeelle heidän avukseen. Tiellä sai hän sanoman,
että herra Sieniawski, joka johti muutamaa lippukuntaa, oli yhtynyt
hetmaneihin. Nämä taas olivat jättäneet Korsunin ja marssivat
Bohuslawiin. Tieto oli oikea. Chmielnicki valloitti vastarintaa
kohtaamatta Korsunin ja jätettyään sinne vankkurinsa ja muonavaransa,
sanalla sanoen koko leirinsä, hän ratsuväkineen lähti ajamaan heitä
takaa.
Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauvan, sillä he eivät vielä olleet
ehtineet kauvas. Kruta Balkan luona hänen etuvartiostonsa tapasivat
puolalaisen leirin.
Herra Skrzetuskilla ei ollut tilaisuutta nähdä taistelua, koska hän
oli kuormaston mukana jäänyt Korsuniin. Zachar sijoitti hänet torin
varrelle herra Zabokrzyckin taloon, jonka omistajan rahvas juuri
äsken oli hirttänyt, ja asetti Mirhorodin huonekunnan jäännökset
sinne vartioiksi; roskaväki ryösteli nimittäin yhä taloja, murhaten
jokaisen, joka sen mielestä näytti ljahilta. Särjetyistä akkunoista
näki herra Skrzetuski joukottain juopuneita, verisiä talonpoikia,
jotka paidanhihat ylöskäärittyinä kuljeskelivat talosta taloon ja
kauppapuodista kauppapuotiin, nuuskien kaikki nurkat ja ullakot.
Silloin tällöin ilmaisi kauhistuttava melu, että he olivat
löytäneet jonkun aatelisen tai juutalaisen, miehen, naisen tai
lapsen. Uhri raastettiin torille ja joutui mitä kauhistuttavimman
kidutuksen alaiseksi. Roskaväki taisteli keskenään ruumiiden
jäännöksistä, voiteli hekumoiden verellä kasvonsa ja rintansa
ja kiersi vielä höyryävät suolet kaulansa ympärille. Talonpojat
ottivat juutalaislapsia jaloista kiinni ja repivät joukon hurjasti
nauraessa ne kappaleiksi. He ryntäsivät vartioituihinkin taloihin,
joihin ylhäisemmät vangit olivat suljetut, nämä kun olivat jätetyt
eloon sentakia, että heistä toivottiin suuria lunnaita. Vartioivat
zaporogilaiset tai tatarit tunkivat silloin joukon takaisin,
mäjäyttäen hyökkääjiä kalloon keihäänvarsilla, kaaripyssynperillä
tai härännahasta tehdyillä patukoilla. Niin kävi myöskin herra
Skrzetuskin talon luona. Zachar käski säälimättä lyödä talonpoikia
ja mirhorodilaiset täyttivät mielihyvällä käskyn, sillä suistolaiset
ottivat kyllä halusta vastaan rahvaan avun kapinoiden aikana, mutta
halveksivat itse rahvasta verrattomasti enemmän kuin aatelia. Eivätpä
he turhaan maininneetkaan itseään "aatelissyntyisiksi kasakoiksi".
Itse Chmielnicki lahjoitti myöhemmin useammankin kerran melkoisen
määrän rahvasta tatarilaisille, jotka ajoivat sen Krimiin ja myivät
sieltä Turkkiin ja Vähään Aasiaan.
Joukko raivosi nyt torilla ja hulluuntui lopulta niin, että ihmiset
alkoivat surmata toinen toisiansa. Aurinko oli laskemaisillaan.
Rakennukset yhdellä puolella toria, kirkko ja pappila olivat
sytytetyt tuleen. Onneksi vei tuuli tulen kentälle päin ja esti siten
tulipalon levenemistä. Mutta jättiläiskokoinen loimu valaisi toria
selvästi kuin auringonsäteet. Tuli sietämättömän kuuma. Kaukaa kuului
kauhea tykkien jyrinä, nähtävästi taistelu Kruta Balkan luona kävi
yhä tulisemmaksi.
-- Siellä on varmaan meikäläisten kuuma, mutisi vanha Zachar. --
Hetmanit eivät laske leikkiä. Herra Potocki on oikea sotilas.
Sitte hän osoitti akkunasta rahvasta.
-- No, sanoi hän, -- nyt ne hurjistelevat, mutta jos Chmiel lyödään,
niin hurjistelevat toiset.
Samassa hetkessä kuului kavioiden töminää, torille kiidätti
vaahtoisten hevosten selässä muutamia kymmeniä ratsumiehiä. Heidän
ruudinsavusta mustuneet kasvonsa, epäjärjestyksessä oleva pukunsa
ja muutamien rievuilla sidotut päät todistivat, että he tulevat
taistelusta.
-- Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan, pelastakoot itsensä! Ljahit
voittavat meikäläiset! huusivat he täyttä kurkkua.
Syntyi sekasorto ja hämminki. Joukko huojui kuin aalto, johon
tuulispää on tarttunut. Yhtäkkiä villi kauhu valtasi kaikki.
Lähdettiin pakenemaan, mutta kun kadut olivat täynnä rattaita ja yksi
osa toria tulessa, ei ollut mihin paeta.
Rahvas alkoi töniä, huutaa, lyödä, ulvoa ja ulvoen rukoilla armoa,
vaikka vihollinen vielä oli kaukana.
Kuullessaan uutisen taistelukentältä, oli luutnantti tulemaisillaan
hulluksi ilosta. Hän juoksi kuin mielipuoli huoneessaan, lyöden
käsillään rintaansa ja huutaen:
-- Tiesinhän, että niin käy, tiesinhän, niin totta kuin elän! Nyt
he ovat tekemisissä hetmanien kanssa, nyt koko Puolan kanssa!
Rangaistuksen hetki on lyönyt. Mitä tämä on?
Taas kuului kavioiden töminää ja samassa ilmestyi muutama sata
ratsumiestä, kaikki pelkkiä tatareja, torille. He nähtävästi
pakenivat aivan sokeasti. Rahvas oli heidän tiellään. He karauttivat
väkijoukkoon, tallasivat sitä, löivät, ajoivat hajalleen, ruoskivat
ja kannustaen hevosiansa ajoivat Czerkasyyn vievää valtatietä kohden.
-- He pakenevat kuin myrskytuuli! huusi Zachar.
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun torille karautti toinen
osasto ja sen jäljessä kolmas. Pako näytti olevan yleinen. Taloihin
asetetut vartiat alkoivat kääntelehtiä ja osoittivat silminnähtävää
pakenemisenhalua. Zachar hypähti käytävän eteen.
-- Seis! huusi hän mirhorodilaisilleen.
Savu, kuumuus, yleinen sekamelska, kavioiden töminä, hälyyttävät
äänet ja tulipalon valaisemien joukkojen ulvonta -- kaikki tämä
valautui yhdeksi ainoaksi helvetilliseksi tauluksi, jota luutnantti
katseli akkunastaan.
-- Mikä masentava voitto siellä mahtaakaan olla! huusi hän
Zacharille, muistamatta ettei tämä voinut ottaa osaa hänen iloonsa.
Silloin pujahti salamana ohitse uusi osasto pakenevia.
Korsunin talot tärisivät tykkien jyrinästä perustuksia myöten.
Yhtäkkiä joku kimeä ääni aivan talon vieressä huusi:
-- Pelastakaa itsenne! Chmiel on surmattu! Krzeczowski on surmattu!
Tuhaj-bej surmattu!
Torilla tuli kuin maailman loppu. Ihmiset heittäytyivät mielipuolina
tuleen. Luutnantti lankesi polvilleen ja kohotti kätensä ylös.
-- Kaikkivaltias Jumala! Suuri ja vanhurskas Jumala! Ylistys olkoon
sinulle korkeudessa!
Zachar keskeytti hänen rukouksensa, tullen eteisestä huoneeseen.
-- Terve, poikaseni! huusi hän hengästyneenä. -- Mene nyt rappusille
ja lupaa mirhorodilaisille armoa, sillä he tahtovat lähteä tiehensä,
ja kun he ovat menneet, ryntää rahvas tänne!
Skrzetuski meni portaille. Mirhorodilaiset kääntelivät levottomina
talon edessä, osoittaen selvästi haluavansa jättää paikkansa ja paeta
Czerkasyyn vievälle tielle. Kauhu oli vallannut jokaisen kaupungissa.
Kerta toisensa jälkeen kiidätti kuin siipien kantamina ohitse lyötyjä
osastoja Kruta Balkan suunnalta. Talonpojat pakenivat, tatarilaiset,
linnakasakat ja zaporogilaiset olivat täydellisen hämmingin
vallassa. Ja kuitenkin Chmielnickin päävoimat varmaan vielä tekivät
vastarintaa, taistelu ei saattanut olla ratkaistu, koska tykit yhä
jyrisivät kaksinkertaisella voimalla.
Skrzetuski kääntyi mirhorodilaisten puoleen.
-- Koska olette uskollisesti vartioineet minun persoonaani, puhui hän
ylhäiseen tapaan, -- ei teidän tarvitse pelastaa itseänne paolla;
minä lupaan puhua teidän puolestanne hetmanille ja pyydän häneltä
teille armoa.
Mirhorodilaiset paljastivat joka mies päänsä, mutta luutnantti
pani kätensä kupeilleen ja katseli ylpeästi heitä ja toria,
joka tyhjenemistään tyhjeni. Mikä kohtalon vaihdos! Tässä
nyt hän, herra Skrzetuski, jota äsken kuljetettiin vankina
kasakkaleirin mukana, seisoo röyhkeäin kasakkain edessä kuin herra
alustalaistensa keskellä, kuin aatelismies rahvaan edessä, kuin
kyrassieerilippukunnan husaari leirin kuormakuskien edessä. Hän,
vanki, on nyt luvannut armoa ja päät ovat paljastuneet hänen edessään
ja nöyrät äänet huusivat vastikään synkällä, venytetyllä, pelkoa ja
alistumista ilmaisevalla sävelellä:
-- Armahtakaa, herra!
-- Kuten olen luvannut, tapahtuu, sanoi luutnantti. Hän olikin varma
puoltolauseensa vaikutuksesta, sillä hän tunsi hetmanin, jolle
hän oli usein tuonut kirjeitä ruhtinas Jeremiltä, ja hetmani piti
hänestä. Siinä hän nyt seisoi, kädet puuskassa, ilo kasvoillaan,
joita tulipalon loimu kirkkaasti valaisi.
-- Kas nyt on sota lopussa, aalto on murtunut kynnystä vastaan,
ajatteli hän. Herra Czarnaecki oli oikeassa: kulumaton on Puolan
voima, järkkymätön sen mahti.
Ja kun hän näin ajatteli, paisutti ylpeys hänen rintaansa; ei
alhainen ylpeys, joka johtuu toivotusta koston tyydytyksestä tai
vihollisen nöyryytyksestä -- ei, vaan ylpeys siitä, että hän hetken
perästä saa vapautensa takaisin; ei siitä, että hänen edessään
seisottiin lakki kädessä, vaan siitä, että hän oli voittoisan,
mahtavan valtakunnan poika, Puolan, jonka portteja vastaan kaikki
ilkeys, jokainen kapinayritys ja jokainen lyönti murtui kuin helvetin
voimat taivaan portteja vastaan. Hän oli aatelispatrioottina ylpeä
siitä, että hän epäilyksen hetkenä oli saanut varmuutta, ettei hänen
uskonsa ollut joutunut häpeään. Kostoa hän ei halunnut.
-- Puola on kuningattarena voittanut musertavan voiton ja se antaa
anteeksi kuin äiti.
Samassa muuttui tykkien jyrinä herkeämättömäksi paukkeeksi.
Taasen tömisivät hevosenkaviot tyhjillä kaduilla. Torille lennätti
taas salamana satuloimattomalla hevosella kasakka lakitta päin,
yllään pelkkä paita, kasvot miekan rikkilyöminä ja verta suihkuten.
Hän kiidätti sinne, pysäytti hevosen, pani kätensä ristiin, veti
henkeä avonaisten huuliensa läpi ja huusi:
-- Chmiel voittaa ljahit! Lyödyt ovat jalosukuiset herrat, hetmanit
ja everstit, ritarit ja kavaljeerit!
Sen sanottuaan hän alkoi huojua ja luuhistui maahan. Mirhorodilaiset
juoksivat hänen avukseen.
Tulen puna ja kalpeus lehahtivat yhtaikaa herra Skrzetuskin kasvoille.
-- Mitä hän sanoo? kysyi hän kuumeisesti Zacharilta. -- Mitä on
tapahtunut? Se ei ole mahdollista. Jumaliste, se ei voi olla
mahdollista!
Kaikki on hiljaa... Vain liekit ritisevät toisella puolen toria,
heitellen ilmaan kipunakimppuja ja silloin tällöin luhistuvat
rytisten palavat huoneet.
Mutta taasen saapuu uusia sanansaattajia.
-- Ljahit ovat lyödyt, lyödyt!
Heidän perässään tulee osasto tatareja. He käyvät hitaasti, sillä he
ympäröivät joitakin jalkamiehiä, nähtävästi vankeja.
Herra Skrzetuski ei usko silmiään. Hän näkee selvästi vankien
vaatteissa hetmanin husaarien värit, hän lyö kädet yhteen ja
toistelee oudolla, vieraalla äänellä katkonaisesti:
-- Se ei voi olla totta! Se ei voi olla totta! Tykkien pauke kuuluu
vielä. Taistelu ei ole lopussa.
Kaikkia palamattomia katuja pitkin tulvii tulvimalla zaporogilaisia
ja tatarilaisia joukkoja, miesten kasvot ovat mustat, rinnat
huohottavat raskaasti. Kuitenkin he palaavat kuin juopuneina ja
laulavat lauluja.
Sillä lailla palaavat sotamiehet, kun ovat saaneet voiton.
Luutnantti kävi kalman kalpeaksi.
-- Tämä ei voi olla totta, toisti hän yhä käheämmin, -- ei voi
olla... Puola...
Hänen huomionsa kiintyy uuteen näkyyn.
Tuolla tulevat Krzeczowskin ratsumiehet kantaen kokonaisia
lippukimppuja. He ratsastavat keskelle toria ja heittävät ne maahan.
Voi -- Puolan lippuja!
Tykkien jyrinä heikkenee, kaukaa kuuluu likenevien vankkurien narina.
Torille saapuu korkeat kasakkarattaat ja niiden jäljessä jono toisia,
kaikki Paszkowskin huonekunnan keltalakkisten kasakkain ympäröiminä.
Ne saapuvat sen talon viereen, missä mirhorodilaiset ovat vartioina.
Herra Skrzetuski vei käden otsalleen, sillä tulipalon loimu häikäisi
häntä ja hän katsoi tarkoin ensimäisillä rattailla olevia vankeja.
Yhtäkkiä hän hätkähti ja alkoi käsillään haroa ilmaa niinkuin
ihminen, jonka rintaan on osunut kuula. Hänen huuliltaan pääsi hirveä
huuto:
-- Jeesus Maaria, ne ovat hetmanit!
Ja hän kaatui Zacharin syliin. Hänen silmänsä menivät nurin, hänen
kasvonsa jähmettyivät ja kangistuivat kuin kuolleella.
Muutamia hetkiä myöhemmin saapui Korsunin torille kolme ratsumiestä
äärettömien rykmenttijoukkojen etunenässä. Keskimäinen heistä istui
punaisiin puettuna valkean ratsun selässä ja, nojaten kullattua
nuijaa kylkeänsä vastaan, katseli ympärilleen ylpeänä kuin kuningas.
Se oli Chmielnicki. Molemmin puolin häntä ratsastivat Tuhaj-bej ja
Krzeczowski.
Puolan valtakunta makasi maahan tallattuna ja verissään kasakan
jalkain juuressa.