Kudakin tykkien paukkeen olivat kuulleet myöskin ne joukot, jotka
kulkivat lotjissa vanhan Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla.
Niitä oli kuusi tuhatta registerikasakkaa ja rykmentti oivallista
saksalaista jalkaväkeä, päällikkönään Hans Flick.
Herra Mikolaj Potocki oli kauvan epäröinyt, ennenkuin lähetti
kasakkoja Chmielnickiä vastaan. Kun Krzeczowskilla kuitenkin oli
heihin erittäin suuri vaikutusvalta ja kun hetmani rajattomasti
luotti Krzeczowskiin, niin käski hän jalkakasakkain vain vannoa
uskollisuudenvalan ja lähetti heidät Jumalan nimeen.
Krzeczowski, kokenut ja edellisissä sodissa mainetta saavuttanut
sotilas, oli Potockien perheen kasvatti. Sille hän oli
kiitollisuudenvelassa kaikesta, everstinarvostaan, aateluudestaan,
jonka Potockit olivat hankkineet hänelle valtiopäivillä, ja lisäksi
hän oli elinajakseen saanut heiltä laajat tilukset Dnieperin ja
Ladawan varsilla.
Niin monet siteet yhdistivät häntä valtakuntaan ja Potockeihin,
ettei hetmani voinut vähintäkään epäillä hänen luotettavuuttaan.
Lisäksi hän oli mies parhaissa voimissaan, tuskin viidenkymmenen
vanha ja suuri tulevaisuus odotti häntä maan palveluksessa. Muutamat
näkivät hänessä jo Stefan Chmieleckin seuraajan, hänen, joka oli
aloittanut uransa yksinkertaisena aron ritarina ja lopettanut
Kiovan vojevodana ja valtakunnan senaattorina. Krzeczowski saattoi
kulkea tuota samaa tietä, häntä ajoivat sille miehekkyys, hurja
tarmo ja hillitön kunnianhimo sekä rikkauksien ja ylhäisten arvojen
nälkä. Kunnianhimon takia hän äskettäin oli pyrkinyt Litynin
starostan paikalle ja kun sen lopulta sai herra Korbut, niin herra
Krzeczowski hautasi pettymyksen syvälle sydämeensä, mutta oli
vähällä sairastua kateudesta ja mieliharmista. Nyt näytti kohtalo
jälleen hymyilevän hänelle, kun hän suurhetmanilta oli saanut näin
tärkeän tehtävän armeijassa ja kun hän varmaan saattoi otaksua,
että hänen nimensä tulee kuninkaan kuuluville. Ja tämä oli tärkeä
asia, sillä sen jälkeen hänen tarvitsi vain kumartaa, saadakseen
vahvistuskirjan, jossa oli nuo aatelissielulle niin mieluisat sanat:
"Meitä on rukoillut ja anonut hänelle lahjaksi antamaan ja me,
muistaen hänen palveluksensa, annamme" j.n.e. Tätä tietä saatiin
Vähä-Venäjällä rikkauksia ja korkeita arvoja, tätä tietä äärettömät
alat autioita aroja, jotka sitä ennen olivat kuuluneet vain Jumalalle
ja valtakunnalle, siirtyivät yksityisten käsiin. Tätä tietä tuli
köyhä raukka herraksi ja saattoi elää siinä toivossa, että hänen
jälkeläisensä kerran istuvat senaattorien penkeillä.
Krzeczowskin mieltä kaiveli vain se, että hänen tärkeässä
tehtävässään täytyi jakaa valtansa Barabaszin kanssa. Tämä jako
oli kuitenkin vain nimellinen. Todellisuudessa oli vanha Czerkasyn
päällikkö, varsinkin viime aikoina, käynyt niin heikoksi ja
raihnaaksi, että hän enään vain ruumiinsa puolesta kuului maan
päälle, hänen sielunsa ja mielensä oli alituisen turtumuksen ja
uupumuksen vallassa, mielentilojen, jotka tavallisesti käyvät
todellisen kuoleman edellä. Sotaretken alussa hän oli herännyt
ja reipastunut ja näytti siltä kuin sotatorvien soidessa vanha
sotilasveri olisi alkanut voimakkaammin kiertää -- hänhän aikoinaan
oli kuuluisa ritari ja arojen päällikkö. Mutta heti marssin aljettua
olivat airojen loiske, sotamiesten laulut ja proomujen miellyttävä
liukuminen veden pinnalla tuudittaneet häntä uneen, niin että hän
unohti koko tämän maailman. Krzeczowski hallitsi ja vallitsi,
Barabasz heräsi vain syömään. Tarpeeksi syötyänsä hän tavallisesti
kysyi yhtä ja toista, hänet tyydytettiin jollakin vastauksella ja
lopuksi hän huokasi ja sanoi: "mielelläni olisin mennyt hautaan
toisenlaisessa sodassa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"
Yhteys Stefan Potockin johdolla marssivan sotajoukon kanssa katkesi
yhtäkkiä. Krzeczowski rupesi moittimaan, että husaarit ja rakuunat
liikkuvat liian hitaasti, viivytellen jokien yli kulkiessa ja ettei
nuorella hetmaninpojalla ole sotilaallista kokemusta. Siksi käski hän
puolestaan soutaa ja purjehtia nopeasti eteenpäin.
Lotjat soluivat Dnieperin virran mukana Kudakia kohden, edeten yhä
enemmän valtakunnan sotajoukoista.
Vihdoin kuului eräänä yönä tykkien ammuntaa.
Barabasz nukkui eikä herännyt, sensijaan Flick nousi pois lotjasta ja
lähti Krzeczowskin luo.
-- Herra eversti, sanoi hän, -- Kudakin tykit paukkuvat. Mitä minun
on tehtävä?
-- Pysäyttäkää lotjat, jäämme yöksi kaislikkoon.
-- Chmielnicki piirittää luullakseni linnaa. Minun mielestäni pitäisi
kiiruhtaa avuksi.
-- Minä en kysy teidän mielipidettänne, annan vain käskyjä. Komento
on minun käsissäni.
-- Herra eversti!
-- Pysähtykää ja odottakaa, sanoi Krzeczowski. Mutta nähdessään,
että tarmokas saksalainen vetelee keltaista partaansa eikä aio ilman
järkisyytä luopua aikeestaan, hän lisäsi leppeämmällä äänellä:
-- Kastellaani tulee ehkä ennen huomenaamua ratsuväkineen meidän
mukaamme eikä linnaa valloiteta yhdessä yössä.
-- Mutta jollei tule?
-- Niin odotamme vaikka kaksi päivää. Te ette tunne Kudakia. He
katkaisevat hampaansa sen muureihin, mutta minä en lähde avuksi
ilman kastellaania, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Se riippuu
hänestä.
Krzeczowski tuntui olevan oikeassa eikä Flick enään pysynyt
vaatimuksessaan, vaan poistui saksalaistensa luo. Hetken perästä
lähenivät lotjat oikeaa rantaa ja liukuivat kaislikkoon, joka sillä
kohdalla peitti yli sadan askeleen leveydeltä tulvillaan olevan
joen. Vihdoin taukosi airojen loiskina, veneet joutuivat kokonaan
kaislikkojen peittoon ja joki näytti aivan tyhjältä. Krzeczowski
kielsi sytyttämästä tulia, laulamasta ja puhumasta, joten koko
ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin katkaisi sen
Kudakin tykkien kaukainen kaiku. Veneissä ei kukaan, paitsi Barabasz,
ummistanut silmiään. Ritarillinen ja taistelunhaluinen Flick olisi
tahtonut lintuna lentää Kudakin avuksi. Ukrainalaiset sotamiehet
kyselivät hiljaa toisiltaan, kuinka linnan mahtaa käydä, kestääkö se
vai eikö kestä. Pauke kasvoi kuitenkin kasvamistaan. Kaikki olivat
vakuutetut siitä, että linna torjuu väkirynnäkön. "Chmiel ei leiki,
mutta ei Grodzickikaan leiki", kuiskailivat kasakat. "Vaan mitä
tapahtuu huomenna?"
Saman kysymyksen teki luultavasti itselleen Krzeczowski, joka istuen
lotjansa kokassa, oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän tunsi hyvin
Chmielnickin, oli hänet jo kauvan tuntenut. Tähän asti oli hän
pitänyt häntä tavattoman kykenevänä miehenä, miehenä, jolta puuttui
vain liikunta-alaa kotkana lentääkseen korkeuteen. Nyt Krzeczowski
kuitenkin epäili sitä. Tykit yhä jyrisivät, mutta piirittikö
Chmielnicki todella Kudakia?
-- Jos niin on, mietti Krzeczowski, -- niin hän on mennyttä miestä.
Olisiko hän, Chmielnicki, nostatettuaan Zaporozen, saatuaan vakuuden
khanin avusta, koottuaan ympärilleen voimat, jollaisia ei kukaan
tähänastisista seikkailijoista ollut komentanut, nyt, sensijaan että
mitä kiireimmin olisi marssinut Ukrainaan herättämään valveille
rahvaan, voittamaan puolellensa linnakasakat, lyömään hetmanit ja
ottamaan haltuunsa koko maan ennenkuin uudet sotajoukot olisivat
ehtineet saapua sen puolustukseksi, olisiko hän, vanha sotilas,
ryhtynyt väkirynnäköllä valloittamaan voittamatonta linnaa, linnaa
joka voi pitää puoliansa ehkä koko vuoden ajan? Ja sallisiko hän,
että hänen parhaat joukkonsa särkyisivät Kudakin muureja vastaan,
aivan kuin Dnieperin aalto särkyy koskien kallioihin? Ja odottaisiko
hän Kudakin luona, kunnes hetmanit saavat lisäjoukkoja ja saartavat
hänet kuin Nalewajkon Solonican luona?
-- Hän on mennyttä miestä! toisti herra Krzeczowski vielä kerran.
Hänen omat kasakkansa luovuttavat hänet, onnistumaton väkirynnäkkö
herättää tyytymättömyyttä ja säikähdystä, kapinan kipinä sammuu aivan
alkuunsa eikä Chmielnicki tule peloittavammaksi kuin miekka, joka
särkyy kahvan kohdalta. Hän on tyhmyri!
-- Siis -- ajatteli herra Krzeczowski, -- siis annan huomenna
jalkasotilaitteni ja saksalaisten nousta maihin ja seuraavana yönä
hyökkään äkkiarvaamatta väkirynnäköistä heikontuneiden päälle, lyön
zaporogilaiset perinpohjin ja heitän vangitun Chmielnickin hetmanin
jalkain juureen. Se on hänen oma syynsä, sillä olisi voinut käydä
toisinkin!
Ja herra Krzeczowskin hillitön kunnianhimo nousi haukan siivillä
korkeuteen. Hän tiesi hyvin, että nuori Potocki ei mitenkään ehdi
tänne ennen seuraavaa yötä. Kuka siis repäisee irti hydran pään?
Krzeczowski! Kuka sammuttaa kapinan, joka hirveänä tulipalona voi
sytyttää koko Ukrainan? Krzeczowski! Ehkä vanha hetmani tulee vähän
pahoilleen, että tämä tapahtuu ilman hänen poikapahasensa osanottoa,
mutta pian se raivo on ohi ja kaikki kunnian ja kuninkaallisen armon
säteet valaisevat voittajan otsaa.
Ei! Täytyy kuitenkin jakaa kunnia vanhan Barabaszin ja Grodzickin
kanssa. Herra Krzeczowski kävi hyvin synkäksi, mutta muuttui sitte
yhtäkkiä leppeämmäksi. Barabasz, tuo vanha pölkky, voidaan minä
päivänä hyvänsä kuopata maahan eikä Grodzicki halua mitään muuta kuin
jäädä Kudakiin peloittelemaan silloin tällöin tatareja kanuunillaan;
jää siis yksin Krzeczowski.
Kunhan hän vain saisi Ukrainan hetmaninarvon!
Tähdet vilkuttelivat taivaalla ja everstistä tuntui siltä kuin
ne olisivat olleet jalokiviä hetmanin nuijassa. Tuuli lepatti
kaislikossa ja hänestä tuntui siltä kuin hetmanin hevoshäntälippu
olisi lepattanut.
Kudakin tykit yhä jyrisivät.
-- Chmielnicki panee kaulansa miekan alle, mietti eversti edelleen,
-- mutta oma syy, kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi heti
lähtenyt Ukrainaan... olisi voinut olla toisin. Siellä kaikki kiehuu
ja käy, siellä on ruutia, joka odottaa vain sytyttävää kipinää.
Valtakunta on mahtava, mutta sillä ei Ukrainassa ole sotavoimia ja
kuningas on vanha ja kivuloinen.
Yksi ainoa zaporogilaisten voittama taistelu saisi aikaan
arvaamattomia asioita...
Krzeczowski painoi kasvot käsiinsä ja istui liikkumattomana. Tähdet
laskivat sillävälin yhä alemma, verkalleen liketen aroa. Ruohoissa
lepäilevät viiriäiset alkoivat pyrähdellä lentoon, pian oli aamu
koittava.
Vihdoin vahvistuivat everstin mietteet järkähtymättömiksi. Huomenna
hän törmää Chmielnickiä vastaan ja murskaa hänet tomuksi. Hänen
ruumiinsa ylitse käy tie rikkauksiin ja arvoihin ja Krzeczowskista
tulee rankaiseva ase valtakunnan käteen, sen puolustaja ja
vastaisuudessa yksi sen arvohenkilöjä ja senaattoreja. Kun hän on
voittanut zaporogilaiset ja tatarit, ei häneltä enään kielletä mitään.
Ja kuitenkin -- hänelle ei annettu Litynin starostakuntaa!
Sitä muistaessaan Krzeczowski pusersi kätensä nyrkiksi. Hänelle ei
annettu starostanpaikkaa huolimatta hänen suojelijainsa Potockien
mahtavasta vaikutusvallasta, huolimatta hänen sotilasansioistaan,
vain sentähden, että hän oli _homo novus_ ja hänen kilpailijansa
johti sukujuurensa ruhtinaista! Puolan valtakunnassa ei vielä riitä
se, että tulee aatelismieheksi, täytyy odottaa, että tämä aateluus
peittyisi homeella niinkuin viini ja ruostuisi niinkuin rauta.
Vain Chmielnicki saattaisi panna toimeen uuden asiain järjestyksen,
jota toivottavasti itse kuningaskin kannattaisi. Mutta mies parka
tahtoo mieluummin lyödä päänsä puhki Kudakin kallioita vastaan!
Krzeczowski tyyntyi vähitellen. Häneltä on kerran kielletty starostan
arvo -- entäs sitte! Sitä paremmin koetetaan palkita häntä, jahka
hän on saanut voiton, tukahuttanut kapinan ja vapauttanut Ukrainan,
ehkäpä koko valtakunnan, sisällisestä sodasta. Silloin häneltä ei
kielletä mitään! Silloin hän ei tarvitse edes Potockeja!
Väsynyt pää laskeutui rinnalle -- hän nukkui, nähden unta starostan- ja
kastellaanipaikoista, kuninkaan ja valtiopäivien lahjoittamista
maatiloista.
Kun hän heräsi, hämärsi jo aamu. Lotjissa makasivat vielä
kaikki. Etäällä loiskivat Dnieperin vedet kalpeassa, sinne tänne
kylväytyneessä valossa, ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Juuri tuo hiljaisuus herätti hänet.
Kudakin tykit olivat lakanneet jyrisemästä.
Mitäs tämä on? ajatteli Krzeczowski. Ensimäinen rynnäkkö on torjuttu,
vai onko ehkä Kudak valloitettu?
Mutta sehän on mahdotonta.
Ei! Nähtävästi lyödyt kasakat makaavat jossakin kauvempana linnasta
ja nuoleskelevat haavojaan. Ja silmäpuoli Grodzicki katselee heihin
ampumareiästä, tähdäten tykeillään uudestaan.
Huomenna he uudistavat rynnäkön ja katkaisevat uudelleen hampaansa.
Päivä koitti. Krzeczowski herätti miehet lotjassaan ja lähetti
venheen hakemaan Flickiä. Flick saapui heti.
-- Herra eversti, sanoi hänelle Krzeczowski, -- jollei kastellaani
joukkoineen saavu ennen iltaa ja rynnäkkö uudistetaan yöllä, niin me
marssimme linnan avuksi.
-- Minun väkeni on valmiina, sanoi Flick.
-- Antakaa heille ruutia ja luoteja.
-- On annettu.
-- Yöllä astumme maihin ja kuljemme hiljaa aroa pitkin. Hyökkäämme
odottamatta heidän kimppuunsa.
-- Gut! sehr gut! Mutta emmekö siirtäisi lotjia hiukan eteenpäin.
Linnaan on noin neljä puolalaista penikulmaa. Se on liian pitkä matka
jalkaväelle.
-- Jalkaväki asettuu ratsuväen hevosten selkään.
-- Sehr gut!
-- Pysyköön väki hiljaa kaislikossa, älköön menkö rannalle älköönkä
pitäkö ääntä! Tulta ei saa polttaa, jottei savu ilmaisisi meitä. He
eivät saa tietää meistä mitään.
-- On sellainen sumu, ettei savukaan näy.
Kaislaa kasvava joenlahti, johon lotjat olivat pysähtyneet, oli
todella, samoin kuin arokin, valkoisenaan läpitunkematonta sumua niin
kauvas kuin silmä kantoi. Mutta kun päivä vasta oli koitossaan, niin
saattoi sumu kyllä vielä laskea maahan ja paljastaa aron avaruuden.
Flick lähti Krzeczowskin luota. Väki lotjissa heräsi vähitellen.
Sille julistettiin Krzeczowskin käsky, että on oltava hiljaa.
Sotamiehet valmistautuivat siis aamuaterialleen ilman tavallista
iloista hälinää. Se joka sattui kulkemaan rannalla tai purjehtimaan
keskellä jokea, ei olisi aavistanutkaan, että läheiseen lahdelmaan
oli kätkeytynyt muutama tuhat miestä. Hevosiakin käskettiin
syöttämään kädestä, etteivät ne hirnuisi. Sumun peittämät lotjat
olivat kiinnitetyt kaislametsään. Siellä täällä pujahti vain toisesta
lotjasta toiseen pieni, kahdella airolla soudettava vene, kuljettaen
toisiin lotjiin korppuja ja päällikön käskyjä. Muuten vallitsi
kaikkialla haudan hiljaisuus.
Yhtäkkiä alkoi ruohikoista, kaislikoista ja rannan viidakoista yli
koko lahden kuulua kummallisia ääniä, jotka käyden yhä lukuisemmiksi,
huusivat:
-- Pugu! pugu!...
Hiljaisuus.
-- Pugu! pugu!...
Ja taas tuli hiljaisuus, ikäänkuin rannalla huutavat äänet olisivat
odottaneet vastausta.
Mutta vastausta ei kuulunut. Huudot kajahtivat kolmannen kerran,
nopeampina ja kärsimättömämpinä:
-- Pugu! pugu!
Silloin kajahti lotjista sumun keskeltä vastaan Krzeczowskin ääni:
-- Kuka siellä?
-- Niittykasakka!
Lotjissa piileskelevien Ukrainan kasakkain sydämet sykkivät
levottomasti. Tuo salaperäinen huuto oli heille hyvin tuttu.
Tällaisella merkkikielellä puhuivat keskenään zaporogilaiset
talvikortteereissaan ja tällä tavalla Siczin kasakat sodan aikana
kutsuivat kanssansa keskusteluun registeri- ja linnakasakoita, joiden
joukossa oli paljon salaisesti veljeskuntaan kuuluvia.
Krzeczowskin ääni kajahti taasen:
-- Mitä te tahdotte?
-- Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, ilmoittaa, että tykit
ovat käännetyt lahtea kohden.
-- Sanokaa zaporogilaisten hetmanille, että meidän tykkimme ovat
suunnatut rantoja kohden.
-- Pugu! pugu!
-- Mitä te vielä tahdotte?
-- Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, pyytää ystäväänsä
herra Krzeczowskia, everstiä, keskusteluun kanssansa.
-- Antakaa ensin panttivankeja.
-- Kymmenen huonekunta-atamania.
-- Sovittu!
Tällä hetkellä alkoi lahden rannalle ilmestyä zaporogilaisia kuin
kukkia niitylle. He nousivat seisaalleen ruohosta, jossa olivat
piilleet kätkettyinä. Kaukaa aroilta saapui saapumistaan heidän
ratsuväkeään ja tykkejänsä. Näkyviin ilmestyi kymmeniä ja satoja
heidän lippujaan, merkkejään ja hevoshäntiään. He tulivat laulaen
ja pärryttäen rumpuja. Kaikki tämä muistutti paljon enemmän jotakin
iloista tervehdystä kuin vihollisvoimien kohtausta.
Ukrainan kasakat vastasivat lotjistaan huudoilla. Veneet, jotka
toivat huonekunta-atamaneja, saapuivat. Krzeczowski astui yhteen
niistä ja lähti rannalle. Siellä hänelle annettiin ratsu ja hän lähti
heti paikalla Chmielnickin luo.
Chmielnicki nosti hänet nähdessään hattuansa ja tervehti
sydämellisesti.
-- Herra eversti, sanoi hän, -- vanha ystävä ja kuoma! Kun herra
valtakunnan hetmani käski sinun ottaa minut kiinni ja toimittaa
hänen leiriinsä, niin et sinä tahtonut sitä tehdä, vaan varoitit
minua ja kehoitit pelastumaan pakenemalla. Tästä teosta olen sinulle
kiitollisuuden ja veljellisen rakkauden velassa!
Sen sanottuaan ojensi hän ystävällisesti kätensä, mutta Krzeczowskin
mustanverevät kasvot pysyivät kylminä kuin jää.
-- Mutta sentähden että pelastuit, sanoi hän, -- olet sinä, herra
hetmani, nyt noussut kapinaan.
-- Itselleni, sinulle ja koko Ukrainalle tapahtunutta vääryyttä
lähden minä nyt johdattamaan mieliin, kuninkaalliset prvilegiot
kädessäni, ja toivossa, että kuningas, meidän armollinen herramme, ei
siitä pahastu minulle.
Krzeczowski katsoi tuimasti Chmielnickiä silmään ja sanoi tiukasti:
-- Oletko piirittänyt Kudakia?
-- Minä? Olisinko hullu! Väistin Kudakin enkä ampunut laukaustakaan,
vaikka vanha silmäpuoli tervehti minua tykeillään. Minulle oli
tärkeää päästä Ukrainaan, en välitä Kudakista. Ja sinun puheillesi,
vanha ystävä ja hyväntekijä, oli minulle tärkeää päästä.
-- Mitä sinä sitte minusta tahdot?
-- Lähde kanssani arolle, niin saamme puhua.
He kannustivat hevosiansa ja lähtivät. Noin tunnin he viipyivät
poissa. Heidän palatessaan olivat Kreczowskin kasvot kalpeat ja
kauhean näköiset. Hän sanoi yhtäkkiä hyvästi Chmielnickille, joka
huusi hänen peräänsä:
-- Me tulemme olemaan kahden Ukrainassa ja meidän yläpuolellamme
tulee olemaan kuningas yksin eikä kukaan muu.
Krzeczowski palasi lotjiin. Vanha Barabasz, Flick ja upseerit
odottivat häntä kärsimättömästi.
-- Mikä on? mikä on? kysyttiin joka taholta.
-- Mennään rannalle, vastasi Krzeczowski käskevällä äänellä.
Barabasz kohotti unisia silmälautojaan. Kummallinen loiste välähti
hänen silmissään.
-- Mitä? sanoi hän.
-- Mennään rannalle. Antaudumme!
Veriaalto läikähti Barabaszin kalpeille, kellastuneille kasvoille.
Hän nousi rummun päältä, jolla hän oli istunut, ojentautui suoraksi
ja yhtäkkiä tuo kumarainen, sammaltunut vanhus oli muuttunut
voimakkaaksi jättiläiseksi.
-- Petosta! huusi hän.
-- Petosta! toisti Flick, tarttuen miekkansa kahvaan. Mutta ennenkuin
hän oli ehtinyt vetää sen esiin, oli herra Krzeczowskin sapeli
välähtänyt ja yhdellä ainoalla iskulla kaatanut hänet lotjan kannelle.
Sitte hän hyppäsi lotjasta veneeseen, jossa istui neljä
zaporogilaista, airot käsissä, ja huusi:
-- Lotjien välitse!
Vene kiiti nuolena ja herra Krzeczowski, seisoen sen keskellä, lakki
verisen sapelinsa päässä, silmät säihkyen, huusi mahtavalla äänellä:
-- Pojat, emme rupea murhaamaan omaa väkeä. Eläköön Bohdan
Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani!
-- Eläköön! toistivat sadat ja tuhannet äänet.
-- Kuolema ljaheille!
-- Kuolema heille!
Lotjista kuuluvaan meluun vastasivat rannoilta zaporogilaisten
huudot. Mutta kauvempana seisovien aluksien väki ei vielä tietänyt
mistä on kysymys. Vasta kun kaikkialle oli levinnyt sanoma, että
herra Krzeczowski menee zaporogilaisten puolelle, valtasi todellinen
ilon huumaus Ukrainan kasakat. Kuusi tuhatta lakkia lensi ilmaan,
kuusi tuhatta pyssyä jymisi. Lotjat tärisivät miesten askelten
alla. Syntyi melu ja sekasorto. Mutta tuohon iloon oli vuodatettava
verta, sillä vanha Barabasz tahtoi ennemmin kaatua kuin kavaltaa sen
lipun, jonka alla hän oli koko elämänsä palvellut. Muutamakymmen
czerkasylaista sotilasta ilmoitti pysyvänsä hänelle uskollisena. Ja
nyt alkoi lyhyt ja hirveä tappelu, tappelu samanlainen kuin kaikki
taistelut, joissa kuolemaa eikä armoa haluava kourallinen ihmisiä
puolustautuu joukkoja vastaan. Ei Krzeczowski enempää kuin kukaan
kasakoistakaan ollut odottanut tällaista vastarintaa. Vanhassa
sotapäällikössä oli herännyt entinen leijona. Kehoitukseen että hän
laskisi aseensa vastasi hän laukauksilla. Nuija kädessä, valkeat
hapset hajalla hän antoi käskyjä kuuluvin äänin ja nuorukaisen
tarmolla. Hänen aluksensa ympäröitiin joka puolelta, miehiä niistä
lotjista, jotka eivät voineet päästä lähelle, hyppäsi veteen
ja, uiden tai kahlaten kaislojen välissä sekä sitte tarttuen
lotjan syrjään, nousi vimmastuneina siihen. Vastarinta oli lyhyt.
Barabaszille uskollisina pysyneet Ukrainan kasakat peittivät sapelien
rikki hakkaamilla tai käsin revityillä ruumiillaan aluksen kannen.
Vanhus, sapeli kädessä, puolustautui vielä. Krzeczowski ryntäsi häntä
kohden.
-- Antautukaa! huusi hän.
-- Sinä petturi, kuolema sinulle! vastasi Barabasz ja kohotti
sapelinsa lyöntiin.
Krzeczowski peräytyi nopeasti miesjoukkoon.
-- Lyökää! huusi hän kasakoille.
Näytti siltä kuin ei kukaan olisi ensimäisenä tahtonut nostaa kättään
vanhusta vastaan. Onnettomuudeksi kuitenkin eversti, veressä seisoen,
luiskahti ja kaatui.
Pitkänään ei hän herättänyt enään samaa kunnioitusta tai kauhua ja
yhtäkkiä upposi toistakymmentä sapelinterää hänen ruumiiseensa.
Vanhus ehti vain huudahtaa: "Jeesus Maaria!"
Makaavaa aljettiin nyt lyödä. Hänet hakattiin kappaleiksi. Poikki
lyötyä päätä heiteltiin lotjasta lotjaan niinkuin palloa, kunnes se
vihdoin vahingossa putosi veteen.
Jäljelle jäivät saksalaiset, joista oli vaikeampi suoriutua, sillä
rykmenttiin kuului noin tuhat vanhaa ja eri sodissa harjaantunutta
sotilasta.
Kunnon Flick tosin oli saanut kuolemansa Krzeczowskin kädestä,
mutta rykmentin johtoon oli jäänyt Johan Werner, everstiluutnantti,
sotavanhus vielä kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta.
Krzeczowski oli melkein varma voitostaan, koska kasakkain
veneet joka puolelta piirittivät saksalaisten lotjia. Mutta hän
tahtoi kuitenkin säilyttää tuon melkoisen joukon erinomaista ja
oivallisesti asestettua jalkaväkeä Chmielnickille ja rupesi sentähden
keskusteluihin heidän kanssaan.
Näytti jo siltä kuin Werner suostuisi, koska hän tyynesti keskusteli
Krzeczowskin kanssa ja tarkkaavasti kuunteli kaikkia lupauksia, joita
petollinen eversti runsaasti antoi hänelle. Palkka, jonka valtio oli
sitoutunut maksamaan, oli suoritettava heti sekä tältä vuodelta että
vielä tulevaltakin. Vuoden päästä voisivat sotamiehet lähteä minne
tahtoivat, vaikkapa valtakunnan sotajoukon leiriin.
Werner näytti miettivän ehtoja, mutta samalla hän hiljaa käski vetää
lotjia itseään kohti, niin että ne muodostaisivat suljetun piirin.
Tämän piirin reunaan muodostui jalkamiehistä muuri. Nämä olivat
kookkaita ja rotevia miehiä, yllään keltainen kölleri ja samanvärinen
hattu, ja he seisoivat täydessä taisteluasennossa, vasen jalka edessä
ja musketti oikealla jalalla.
Werner seisoi paljastettu miekka kädessä ensimäisessä rivissä ja
mietti kauvan.
Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn.
-- Herr Hauptmann, sanoi hän, -- me suostumme.
-- Ette kadu kauppojanne uudessa palveluksessa! huudahti iloissaan
Krzeczowski.
-- Mutta sillä ehdolla...
-- Suostun niihin jo edeltäpäin.
-- Jos niin on, niin sitä parempi. Meidän välipuheemme valtakunnan
kanssa päättyy kesäkuussa. Kesäkuusta lähdemme teidän palvelukseenne.
Kirous pääsi Krzeczowskin huulilta, mutta hän hillitsi raivonsa.
-- Teettekö pilkkaa, herra everstiluutnantti? kysyi hän.
-- En, vastasi Werner tyynesti. -- Meidän sotilaskunniamme käskee
pitämään kiinni sopimuksesta. Palveluksemme loppuu kesäkuussa. Me
palvelemme rahasta, mutta emme ole pettureita. Muuten ei kukaan meitä
palkkaisi ettekä te itsekään luottaisi meihin, sillä kuka teille
takaisi, ettemme ensimäisessä taistelussa menisi jälleen hetmanien
puolelle.
-- Mitä sitte tahdotte?
-- Että antaisitte meidän mennä.
-- Siitä ei tule mitään, hullu mies! Minä käsken hakata teidät maahan.
-- Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne?
-- Ei yksikään teistä pääse menemään!
-- Teistä ei jää puoliakaan.
Molemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen
pitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi
saada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun.
-- Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, -- annan
teille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa.
Ja hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin
kanssa.
Seurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin
saksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä
tavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat
sen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita
heitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat
ylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen
keskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka
uhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat
kärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä.
Aurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle,
korjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui
varjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä.
Silloin toitotettiin torveen.
Ja senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni:
-- Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun?
-- Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti
paljastettua miekkaansa.
-- Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä.
Paukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja
kiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle
viedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten
lotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa,
tatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain
muskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä
puolustavat itseään.
Auringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo
heikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja
kymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun
kulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja
uppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen
korvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin
se olisi ollut hyvää tietävä enne.
Taistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät
voitonhuudot kohosivat ilmoille.
-- Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, -- tämä on ensimäisen voiton päivä.
-- Ei ole sotavankeja, ärähti murza, -- en minä pidä sellaisista
voitoista.
-- Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen
vankejasi.
-- Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita!
Sen sanottuaan hymyili villi Tuhaj-bej ilkkuen ja lisäsi hetken
perästä:
-- Mielelläni minä sentään olisin ottanut nuo "frankit".
Sillävälin oli taistelu jo kokonaan lakannut. Tuhaj-bej käänsi
ratsunsa leiriä kohden ja muut seurasivat häntä.
-- No, nyt Keltaisille Vesille! huusi Chmielnicki.