Kului muutamia päiviä. Ihmisistä tuntui siltä kuin taivaanlaki
yhtäkkiä olisi luuhistunut Puolan valtakunnan yli. Keltainen Vesi,
Korsun, kruunun sotajoukkojen häviö, sotajoukkojen, jotka tähän
asti olivat voitollisesti taistelleet kasakkoja vastaan, hetmanien
vangiksijoutuminen, kauhea tulipalo koko Ukrainassa, maailman alusta
asti kuulumattomat murhat ja teurastukset -- kaikki tuo oli tullut
niin äkkiä, etteivät ihmiset oikein tahtoneet uskoa, että niin paljon
tappioita ja onnettomuuksia saattoi tulla yhtaikaa saman maan osalle.
Monet eivät sitä uskoneetkaan, toiset jähmettyivät kauhistuksesta,
toiset tulivat mielipuoliksi, toiset ennustivat Antikristuksen ja
viimeisen tuomion tuloa. Kaikki yhteiskunnalliset siteet, kaikki
inhimilliset ja perheelliset suhteet olivat katkenneet, kaikki
valta oli lakannut olemasta, erotukset ihmisten välillä olivat
kadonneet, helvetti oli irroittanut kahleistaan kaikki rikokset ja
päästänyt ne maailmaan raivoamaan: murha, ryöstö, sanansa syöminen,
petomaisuus, väkivalta ja villitys tulivat työn, rehellisyyden, uskon
ja omantunnon sijalle. Näytti siltä kuin ihmiskunta tästälähtien
ei tulisi elämään hyvästä, vaan pelkästä pahasta, kuin sydämet ja
mielet olisivat kokonaan muuttuneet niin että nyt pidettiin pyhänä
sitä mikä ennen oli kunniatonta ja kunniattomana sitä mikä ennen oli
pyhää. Aurinko ei enään valaissut maanpintaa, sillä sitä verhosivat
tulipalojen savut ja murhapoltot loistivat öisin tähtien ja kuun
asemasta. Kaupungit, kylät, kirkot, kartanot, metsät paloivat.
Ihmiset lakkasivat puhumasta ja vain voihkivat tai ulvoivat kuin
koirat. Elämä oli kadottanut arvonsa. Tuhannet hukkuivat äänettömästi
ilman että muistoakaan jäi heistä jäljelle ja näiden kaikkien
onnettomuuksien, murhien, valitusten, savujen ja tulipalojen
keskeltä kohosi vain yksi mies yhä korkeampana ja korkeampana, yhä
pelottavampana jättiläisenä, hän pimitti jo miltei päivän valon, loi
varjonsa merestä mereen.
Se mies oli Bohdan Chmielnicki.
Kaksisataa tuhatta aseellista ja voitosta huumaantunutta miestä oli
valmiina odottamassa hänen viittaustaan. Rahvas nousi kaikkialla
kapinaan, linnakasakat liittyivät siihen kaikissa kaupungeissa. Maa
Pripetistä erämaan rajoille asti oli tulessa. Kapina oli levinnyt
Vähän-Venäjän, Podolian, Volynian, Bratslavin, Kiovan ja Tshernigovan
vojevodakuntiin. Hetmanin mahti kasvoi päivä päivältä. Puola ei
ollut koskaan kauheinta vihollistaan vastaan pannut liikkeelle
puoliakaan niistä voimista, joita se nyt käytti. Sen vertaisia ei
ollut valmiina varalta edes Saksan keisarilla. Myrsky oli ollut
paljon suurempi kuin koskaan oli odotettu. Itse hetmani ei alussa
tajunnut omaa mahtiansa eikä ymmärtänyt kuinka suureksi hän jo oli
kasvanut. Hän verhosi vielä tekonsa oikeuden ja Puolan valtakuntaa
kohtaan säilytetyn uskollisuuden varjolla, sillä hän ei tietänyt,
että hän jo saattoi polkea näitä sanoja tyhjinä lauseparsina. Samassa
määrässä kasvoi hänessä myöskin ääretön itsekkäisyys, jonka vertoja
ei historia tunne. Käsitykset hyvästä ja pahasta, rikollisuudesta ja
kunnollisuudesta, väkivallasta ja oikeudesta sulivat Chmielnickin
sielussa yhteen oman vääryyden tai oman edun käsityksien kanssa. Se
oli hänestä kunnon mies, joka oli hänen puolellansa -- se rikollinen,
joka oli häntä vastaan. Hän oli valmis moittimaan aurinkoa ja
pitämään sitä persoonallisena vääryytenä itseänsä vastaan, jollei
se loistanut, kun hän halusi. Ihmisiä, tapauksia ja koko maailmaa
mittasi hän oman minänsä mukaan. Ja huolimatta hetmanin kaikesta
viekkaudesta ja tekopyhyydestä oli tässä hänen katsantotavassaan
jokin kummallinen vakaumus. Siitä johtuivat kaikki Chmielnickin
hairahdukset ja myöskin hänen hyvät tekonsa. Sillä vaikkei hän
tuntenut mitään mittaa julmuudessaan vihollisia kohtaan, niin hän
osasi kuitenkin olla kiitollinen kaikista, vaikkapa vastoin tahtoakin
hänelle tehdyistä palveluksista.
Vain juovuksissa ollessaan hän unohti hyvätkin työt ja antoi raivosta
karjuen, suu vaahdossa, verisiä käskyjä, joita hän myöhemmin
katui. Mutta samassa määrin kuin hänen menestyksensä kasvoi, oli
hän yhä useammin juovuksissa, sillä hänen levottomuutensa kävi yhä
suuremmaksi. Tuntui siltä kuin hänen voittonsa olisivat johtaneet
hänet sellaisiin korkeuksiin, joihin ei hän itsekään tahtonut
nousta. Hänen mahtinsa ei hämmästyttänyt ainoastaan muita, vaan
myöskin häntä itseään. Kapinan jättiläiskäsi oli temmannut hänet ja
kantanut häntä salaman nopeudella ja säälimättä, mutta minne? Miten
tämä kaikki oli päättyvä? Alkaessaan kapinan hänelle tapahtuneen
vääryyden takia arveli tuo kasakkadiplomaatti, että hän ensimäisen
menestyksen tai vieläpä tappionkin jälkeen alkaa sovittelut ja
että hänelle tarjotaan anteeksiantoa, hyvitystä ja korvausta
kärsimistään vääryyksistä ja vahingoista. Hän tunsi hyvin Puolan
valtakunnan, sen kärsivällisyyden, joka oli loppumaton kuin meri,
sen hyväsydämisyyden, jolla ei ollut rajoja eikä määrää ja joka ei
johtunut vain viekkaudesta, sillä olihan Nalewajkolle, kun hän jo
oli saarrettu ja perikatoon joutunut, vielä tarjottu anteeksiantoa.
Mutta nyt, senjälkeen kun hän oli saanut Keltaisen Veden voiton,
lyönyt hetmanit ja sytyttänyt sisällisen sodan kaikkiin eteläisiin
vojevodakuntiin, olivat asiat edistyneet liian pitkälle ja tapaukset
olivat kasvaneet yli kaiken odotuksen rajojen. Nyt oli käytävä
taistelua elämästä ja kuolemasta.
Mutta kenen puolelle oli voitto kallistuva?
Chmielnicki kysyi ennustajilta, tiedusteli tähdistä ja koetti
omastakin puolestaan tunkea katseensa tulevaisuuteen -- mutta hän
näki edessään vain pimeyden. Välistä nostatti kauhea levottomuus
hiukset hänen päässään pystyyn ja rinnassa myllersi epätoivo kuin
myrskytuuli. Mitä tästä tulee? Mitä tästä tulee? Sillä Chmielnicki,
jolla oli terävämpi katse kuin muilla, ymmärsi myöskin paremmin
kuin monet muut, että Puolan valtakunta on jättiläismahti, vaikkei
se osaa käyttää voimiansa eikä itsekään tunne niitä. Ja kuka
saattoi arvata, eikö kauhea vaara ja perikadon läheisyys poista
sekasortoa, sisällistä epäsopua, yksityisetujen tavoittelua, herrojen
keskinäistä kateutta, riitoja, lörpöttelyä valtiopäivillä, aatelin
omavaltaisuutta ja kuninkaan voimattomuutta? Silloin voisi puoli
miljoonaa yksistään jo aatelin keskuudesta lähteä taisteluun ja
tuhota Chmielnickin, vaikkapa sekä Krimin khani että itse Turkin
sulttaani häntä auttaisivat.
Paitsi Chmielnickiä oli myöskin kuningas Wladislaw vainaja tuntenut
tuon Puolan nukkuvan voiman. Ja sitä varten hän oli koko elämänsä
ajan valmistanut taistelua elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta
hallitsijaa vastaan. Sillä vain siten Puolan voima saataisiin
hereille. Tässä vakaumuksessaan oli kuningas uskaltanut panna tulta
tappuroihin myöskin kasakkain taholla. Vai oliko todella kasakoitten
tehtävä saada aikaan vedenpaisumus, jotta he itse lopulta hukkuisivat
siihen?
Chmielnicki käsitti tämän samoinkuin sen, että Puolalla, kaikesta
heikkoudestaan huolimatta, on pelottava puolustuskyky Tätä
epäjärjestyksessä olevaa, huonosti sidottua, rikkirevittyä,
kuritonta ja heikosti hallittua valtakuntaa vastaan olivat
kuitenkin turkkilaiset aallot, joita pidettiin vaarallisimpina
kaikista, särkyneet vaahdoksi, särkyneet kuin kalliota vastaan.
Niin oli käynyt Hotinin luona, sen hän oli nähnyt melkein omin
silmin. Olihan tämä valtakunta heikkoutensa hetkinäkin kohottanut
lippunsa vieraiden pääkaupunkien valleille. Mitä se silloin voikaan
tehdä puolustaaksensa itseään! Mitä saakaan se aikaan epätoivoon
joutuneena, kun on kysymys kuolemasta tai voitosta!
Tämän takia sisälsi jokainen Chmielnickin voitto hänelle uuden
vaaran, se kun toi lähemmäs sen hetken, jolloin uinuva leijona
herää, ja teki neuvottelut yhä mahdottomammiksi. Jokaisessa voitossa
piili vastainen tappio, jokaisen juopumuksen maljan pohjalla oli
sappea. Nyt oli kasakkamyrskyä seuraava Puolan valtakunnan myrsky.
Chmielnicki oli jo kuulevinaan etäällä sen kumean kohinan.
Ja kas, Suur-Puolasta, Preussista, Masoviasta, Vähä-Puolasta ja
Liettuasta lähenee sotilasjoukkoja, niiltä puuttuu vain johtaja.
Chmielnicki oli ottanut vangiksi hetmanit, mutta tässäkin onnen
sattumassa piili ikäänkuin kohtalon väijytys. Hetmanit olivat
kokeneita sotilaita, mutta kukaan heistä ei ollut se mies, jota uhan,
pelästyksen ja tappion hetki vaati.
Johtajana saattoi nyt olla vain yksi mies.
Hänen nimensä oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki.
Juuri siksi, että hetmanit olivat joutuneet vangiksi, oli vaali
todennäköisesti sattuva ruhtinaaseen. Chmielnicki ei epäillyt sitä
eivätkä muutkaan.
Sillaikaa tuli Korsuniin, jossa zaporogilaishetmani oli levähtämässä
taistelun jälkeen, sanomia Dnieperin takaa, että kauhea ruhtinas
jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta, että hän matkallaan tallaa
armottomasti maahan kapinan ja että hänen läpi kulkiessaan kylät,
kauppalat ja talot katoavat ja niiden sijalla törröttää verisiä
paaluja ja hirsipuita. Kauhu lisäsi hänen joukkojensa määrän kaksin-,
jopa kolminkertaiseksi. Kerrottiin että hän johtaa viittätoista
tuhatta miestä parhaita joukkoja, mitä koko Puolasta saattoi löytyä.
Kasakkaleiriin saatettiin häntä odottaa minä hetkenä tahansa. Ja
heti Kruta Balkan taistelun jälkeen kuului kasakkain joukosta huuto:
"Jeremi tulee!" ja se levitti pelästystä rahvaaseen, joka suinpäin
alkoi paeta. Tämä pelästys pani Chmielnickin vakavasti ajattelemaan.
Hänellä oli nyt valittavana: joko marssia koko armeijansa kanssa
ruhtinasta vastaan ja etsiä hänet Dnieperin takaa tai, jätettyään
osan joukoistaan valloittamaan Ukrainan linnoja, marssia Puolan
sisämaihin.
Sotaretki ruhtinasta vastaan oli vaarallinen. Kun Chmielnicki
joutui tekemisiin näin kuuluisan sotapäällikön kanssa, saattoi hän,
huolimatta voimiensa suuremmasta lukumäärästä, yleisessä taistelussa
kärsiä tappion ja silloin olisi kaikki menetetty yhdellä iskulla.
Rahvas, joka muodosti hänen joukkojensa valtavan enemmistön, oli
osoittanut, että se pakeni jo pelkästään kuullessaan Jeremin
nimen. Siihen tarvittiin aikaa, ennenkuin rahvaan joukko muuttuisi
sotajoukoksi, joka saattaisi tehdä vastarintaa ruhtinaan rykmenteille.
Toiselta puolen ruhtinas luultavasti ei ryhtyisi yleiseen taisteluun,
vaan asettuisi linnoihin puolustusasemiin ja kävisi pikkusotaa, joka
tässä tapauksessa varmaan kestäisi kokonaisia kuukausia, ehkäpä
vuosia, ja sillaikaa Puola epäilemättä ehtisi koota uusia voimia ja
kiirehtisi ruhtinaan avuksi.
Chmielnicki päätti näin ollen jättää Wisniowieckin Dnieperin taa,
omasta puolen vahvistua Ukrainassa, järjestää voimansa ja sitte
lähteä Puolaan pakoittamaan sen sovintoon. Hän luotti siihen, että
kapinan tukahuttaminen pelkästään Dnieperin takana vaati kaikki
ruhtinaan voimat pitkäksi aikaa ja antoi hänelle, Chmielnickille,
vapaan toiminta-alan muualla. Mutta kapinaa Dnieperin takana päätti
hän kuitenkin pitää vireillä lähettämällä rahvaan avuksi muutamia
rykmenttejä.
Vihdoin hän arveli mahdolliseksi koettaa houkutella ruhtinasta
keskusteluihin ja pitkittää niitä kunnes tämän voimat murenisivat.
Tätä ajatellessaan muisti hän Skrzetuskin.
Muutamia päiviä Kruta Balkan taistelun jälkeen, samana päivänä,
jolloin rahvaan joukossa syntyi pakokauhu, hän käski kutsua eteensä
herra Skrzetuskin.
Chmielnicki otti hänet vastaan starostan talossa, läsnä oli
ainoastaan herra Krzeczowski, jonka Skrzetuski vanhastaan tunsi.
Chmielnicki tervehti Skrzetuskia ystävällisesti, samalla kuitenkin
antaen nykyistä arvoaan vastaavan ylemmyyden tulla esiin, ja sanoi:
-- Herra luutnantti Skrzetuski, sen palveluksen takia, jonka olette
minulle tehnyt olen lunastanut teidät Tuhaj-bejlta ja luvannut teille
vapauden. Nyt on hetki tullut. Minä annan teille kasakkaeverstin
nuijan [tällaista nuijaa käytettiin kasakkain keskuudessa turvakirjan
asemasta], jotta pääsisitte matkustamaan vapaasti, jos kohtaisitte
sotaväkeä, ja panen mukaanne vartioita suojelemaan teitä rahvaalta.
Voitte palata ruhtinaanne luo.
Skrzetuski vaikeni. Ei pieninkään ilonhymy valaissut hänen kasvojaan.
-- Voitteko lähteä liikkeelle? Huomaan silmistänne että olette sairas.
Herra Skrzetuski oli todella kuin varjo. Haavat ja viime aikain
tapahtumat olivat heikentäneet tuota jättiläismäistä nuorukaista
ja hän oli nyt sen näköinen, ettei luullut hänen näkevän huomista
päivää. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja musta parta,
jota ei pitkään aikaan oltu ajettu, lisäsi osaltaan surkeutta. Se
johtui sisäisistä kärsimyksistä, ne olivat tekemäisillään lopun
nuoresta ritarista. Kasakkaleirin mukana kulkien hän omin silmin oli
saanut nähdä kaiken, mikä oli tapahtunut Siczistä lähtien. Hän oli
nähnyt Puolan häviön ja tappion ja hetmanit vankeina. Hän oli nähnyt
kasakkain voittoriemun, kaatuneiden sotilaiden poikkileikatuista
päistä kasattuja pyramiideja, kylkiluistaan hirsipuuhun ripustettuja
aatelismiehiä, naisten silvottuja rintoja, ylimysnaisten häväistystä,
hän oli nähnyt epätoivoista rohkeutta, mutta myöskin hurjaa
pelkuruutta, hän oli nähnyt kaikkea. Hän oli käynyt läpi kaikki
kärsimykset ja hänen tuskansa oli sitä suurempi, kun juuri hän
välillisesti oli aiheuttanut tämän kaiken, koska hän eikä kukaan muu,
oli päästänyt Chmielnickin irti nuorasta. Tämä ajatus vihloi kuin
veitsi hänen päätään ja rintaansa. Mutta olisiko hän, kristillinen
ritari, saattanut olettaa, että lähimmäisen pelastus voi tuottaa
tällaisia hedelmiä. Siksi oli hänen tuskansa rajaton. Mutta kun hän
kysyi itseltänsä, miten Helenan on ja kun hän ajatteli, mitä olisi
voinut tapahtua, jos pahansuopa kohtalo olisi pidättänyt hänet
Rozlogissa, niin hän kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi äänellä,
jossa väreili pohjaton uhma ja epätoivo: "Jumala, ota sieluni!
Sillä minun kannettavakseni on pantu enemmän kuin olen ansainnut."
Sitte hän kuitenkin huomasi herjaavansa, lankesi kasvoilleen ja
rukoili pelastusta, anteeksiantoa, armoa isänmaalle ja kaikelle
sille puhtaalle ja viattomalle, mikä siellä ehkä turhaan huutaa
Jumalan ja hänen apuansa. Hän oli sanalla sanoen käynyt niin monen
kärsimyksen läpi, ettei häntä enään ilahuttanut vapaus, joka hänelle
oli lahjoitettu eikä tuo zaporogilaishetmani, tuo triumfaattori, joka
tahtoi olla jalomielinen, osoittaessaan hänelle suosiotaan, enään
tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Kun Chmielnicki sen huomasi,
vetäytyi hänen otsansa ryppyihin ja hän sanoi:
-- Riennä käyttämään hyväksesi suosiotani, etten katuisi sitä.
Vain minun kuntoni ja uskoni hyvään asiaani tekevät minut niin
varomattomaksi että lisään vihollisteni lukua, sillä minä tiedän
hyvin, että sinä tulet taistelemaan minua vastaan.
Siihen vastasi herra Skrzetuski:
-- Jos Jumala antaa voimia.
Ja hän loi Chmielnickiin katseen, joka tunki hänen sielunsa
syvyyteen, ja hetmani, joka ei voinut tätä katsetta kestää, tuijotti
maahan ja saattoi vasta hetken päästä virkkaa:
-- Vähät siitä. Olen tarpeeksi mahtava, noin raihnas mies ei tee
minulle mitään. Kerro siis ruhtinaalle, herrallesi, mitä olet nähnyt
ja varoita häntä toimimasta liian pöyhkeästi, sillä kun minun
kärsivällisyyteni loppuu, käyn häntä tervehtimässä Dnieperin takana
enkä luule, että käyntini tulee hänelle mieluisaksi.
Skrzetuski vaikeni.
-- Minä olen sanonut ja toistan vielä kerran, sanoi Chmielnicki, --
etten käy sotaa Puolan valtakuntaa, vaan herroja vastaan, ja ruhtinas
on niiden joukossa ensimäisiä. Hän on minun ja vähävenäläisen kansan
vihollinen, hän on kirkkomme luopio ja julmuri. Kuulen, että hän
tukahuttaa kapinan vereen, katsokoon vain, ettei saa vuodattaa
omaansakin!
Näin puhuessaan hän kiihtymistään kiihtyi, kunnes veri nousi hänen
kasvoillensa ja tuli säihkyi silmistä. Näkyi, että vihan ja ilkeyden
puuska oli hänet valtaamaisillaan, yksi noita puuskia, jolloin hän
kokonaan kadotti itsehillintänsä ja tajunsa.
-- Hirttää minä annan tuon vinonenän! huusi hän, -- jalkoihini minä
hänet heitän ja ratsastan hänen selkänsä yli.
Skrzetuski katseli ylhäältäpäin raivoilevaa Chmielnickiä ja vastasi
tyynesti:
-- Voita hänet ensin!
-- Herra hetmani, sanoi Krzeczowski, -- parasta on, että tuo röyhkeä
aatelismies nyt lähtee tiehensä, sillä teidän armollenne ei sovi
raivota häntä vastaan ja kun olette luvannut hänelle vapauden, niin
hän nyt pakoittaa teidät joko syömään sananne tai kuuntelemaan
solvauksiaan.
Chmielnicki sai hiukan hillityksi itseään, hän huohotti hetkisen,
sanoi sitte:
-- Lähteköön siis, jotta hän tietäisi, että Chmielnicki kostaa hyvän
hyvällä, ja annettakoon hänelle saattonuija, kuten olen sanonut, ja
pantakoon neljäkymmentä tatarilaista saattamaan häntä aina leiriin
asti.
Sitte hän kääntyen Skrzetuskiin päin, lisäsi:
-- Tiedä nyt, että olemme kuitit. Minä pidän sinusta, röyhkeydestäsi
huolimatta. Mutta jos sinä vielä kerran joudut minun käsiini, niin
silloin et pujahda pois.
Skrzetuski lähti Krzeczowskin seurassa.
-- Kun hetmani sinut nyt päästää ehein nahoin, sanoi Krzeczowski,
-- ja kun voit lähteä minne tahdot, niin sanon sinulle vanhan
tuttavuuden nimessä: pelasta itsesi vaikkapa Varsovaan, mutta
älä Dnieperin taakse, sillä siellä ei yksikään teikäläisistä jää
henkiin. Teidän aikanne on ollut ja mennyt. Jos olisit järkevä, niin
liittyisit meihin, mutta tiedän, että on turhaa sinulle siitä puhua.
Nousisit korkealle, niinkuin mekin nyt nousemme!
-- Hirsipuuhun! mutisi Skrzetuski.
-- Minulle ei annettu Litynin starostakuntaa, mutta nyt minä otan
niitä kymmenen enkä yhtä. Me karkoitamme herrat Koniecpolskit,
Kalinowskit, Potockit, Lubomirskit, Wisniowieckit, Zaslawskit ja
koko aatelin ja jaamme keskenämme heidän maatilansa ja varmaan se on
Jumalankin ajatus, kun hän jo on antanut meille kaksi niin suurta
voittoa.
Skrzetuski ei kuunnellut everstin juttuja, sillä hän ajatteli muuta,
mutta Krzeczowski jatkoi:
-- Kun taistelun ja voittomme jälkeen Tuhaj-bejin kortteerissa näin
hänen jalosukuisuutensa kruunun hetmanin, herrani ja hyväntekijäni
niiniköysiin sidottuna, niin hän heti suvaitsi kutsua minua
kiittämättömäksi ja Juudakseksi, mutta minä vastasin hänelle:
"Teidän ylhäisyytenne vojevoda, en ole kiittämätön, sillä kun tulen
istumaan linnoissanne ja oleskelemaan maatiloillanne -- luvatkaa
minulle vain, ettette juo itseänne humalaan -- niin minä teen teidät
alastarostakseni!" Hohhoh! Tuhaj-bej pyydystelee noita lintuja paljon
ja säästää heitä. Muuten Chmielnicki ja minä puhuisimme heidän
kanssaan toista kieltä. Mutta kas niin! vankkurit ja tatarit ovat jo
valmiina. Minne siis tahdot lähteä?
-- Czehryniin.
-- Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa
itse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain
huolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän
varmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja.
Hetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä
ja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin
taivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä.
Ehkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi!
Skrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin
niiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea
päästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta.
Väkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja
Korsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja
guslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien
välillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä
täällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita.
Vähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti
taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit
ja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä
aivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla
kaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden
jälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien
särjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin.
Katonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia,
ja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden
hirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa.
Yhdellä puolen toria törröttivät palaneiden talojen, niiden
joukossa myöskin katolisen kirkon rauniot. Ne olivat vielä kuumat
ja niistä nousi savua. Palaneen käry tuntui ilmassa. Poltettujen
talojen takana oli leiri, jonka ohi herra Skrzetuskin täytyi ajaa,
ja joukko tatarilaisten käsiin joutuneita vankeja, joita taajat
ordalaisvartiostot vahtivat. Ken Czehrynin, Czerkasyn ja Korsunin
ympäristöistä ei päässyt piiloon tai joutunut rahvaan kirveen alle,
se joutui niiniköysiin. Vankien joukossa oli molemmissa taisteluissa
vihollisen käsiin joutuneita sotamiehiä ja ympäristön asukkaita,
jotka tähän asti eivät olleet voineet tai tahtoneet liittyä kapinaan.
Niinikään oli siellä ylempää ja alempaa aatelistoa, alastarostoja,
virkamiehiä, talonisäntiä, köyhtyneitä aatelisia molempaa sukupuolta
ja lapsia. Vanhuksia ei ollut, sillä tatarit murhasivat heidät,
koska he eivät kelvanneet myytäviksi. Tatarit olivat niinikään
ottaneet haltuunsa kokonaisia vähävenäläisiä kyliä ja kauppaloja,
sillä Chmielnicki ei ollut uskaltanut panna sitä vastaan. Monella
paikkakunnalla tapahtui, että miehet lähtivät kasakkaleiriin,
mutta palkinnoksi siitä tatarit polttivat heidän asumuksensa ja
ottivat naiset ja lapset mukaansa. Yleisessä hillittömyydessä ja
mielten villiytymisessä ei kukaan sitä kysynyt eikä muistanut.
Rahvas, joka tarttui aseihin, luopui kotikylästään, vaimoistaan
ja lapsistaan. Heiltä otettiin vaimot ja he ottivat -- parempia,
nimittäin puolattaria, jotka he, nautittuaan heidän sulostaan,
murhasivat tai myivät ordalaisille. Vangittujen joukosta ei puuttunut
myöskään ukrainalaisia nuorukaisia. Näitä oli sidottu kolme tai
neljä samaan nuoraan yhdessä aateliskartanoiden neitojen kanssa.
Orjuus ja kurjuus tasoitti säätyeron. Noiden olentojen näkeminen
oli pöyristyttävä, se ei voinut olla herättämättä kostonhimoa. He
olivat ryysyisiä, puoleksi alasti, pakanat solvasivat heitä laskien
häpeällistä pilaansa, kierrellessään uteliaina ja toimettomina pitkin
leiripihaa. Näitä vankeja tönittiin, lyötiin, tai suutelivat heitä
inhoittavat huulet, lopuksi he kadottivat tajuntansa ja tahtonsa.
Muutamat nyyhkyttivät tai voihkivat ääneensä, toiset seisoivat
tuijottavin silmin, puolihulluina, suu auki, välinpitämättöminä
alistuen kaikkeen, mikä heitä kohtasi. Siellä täällä kuului
epätoivoiseen vastarintaan nousseen ja säälittömästi murhatun
vangin parahdus. Härännahkapiiskojen läjähdyksiä kuului miesten
ryhmistä, ne sekaantuivat lasten tuskanhuutoon ja kirkunaan, karjan
ammunaan ja hevosten hirnuntaan. Vankisaalis ei vielä ollut jaettu
eikä asetettu marssijärjestykseen niin että kaikkialla vallitsi
mitä suurin sekaannus. Vankkurit, hevoset, sarvikarja, kameelit,
juurikasvit, naiset, miehet, kasat ryöstettyjä vaatteita, astioita,
mattoja, aseita, kaikki tämä oli ahdettuna yhteen ja odotti jakoa
ja järjestelyä. Yhä vielä ajoivat pienemmät tatarilaisosastot uusia
ihmis- ja karjalaumoja paikalle. Kuormitetut proomut kulkivat Rosjoen
poikki ja pääleiristä saapui yhä uusia vieraita tyydyttämään silmiään
koottujen rikkauksien katselemisella, muutamat kumyssista tai
viinasta juopuneina ja yllään kummalliset puvut -- vallattomuudessaan
olivat he pukeneet ylleen katolisten ja kreikanuskoisten pappien
messupukuja, vieläpä naisten hameitakin --, alkoivat jo meluten
riidellä siitä, mitä kukin saisi osakseen. Tatarilaispaimenet
istuivat karjojensa keskellä maassa ja huvittelivat, mikä soittaen
kimeä-äänistä pilliänsä, mikä leikkien luupeliä, mikä harjoittaen
nuijanlyöntiä. Koirat, jotka olivat seuranneet herrojansa, ulvoivat
surkeasti.
Herra Skrzetuski pääsi vihdoin ohi tämän ihmisgehennan, joka oli
täynnä voivotusta, kyyneliä, kurjuutta ja helvetillistä huutoa. Hän
ajatteli jo, että hän saisi hengittää vapaammin, mutta heti leiristä
päästyä kohtasi hänen silmäänsä uusi kauhea näky. Kaukana häämöitti
varsinainen leiri, josta kuului yhtämittaista hevosten hirnuntaa ja
näkyi tuhansien tatarien vilinä. Lähempänä, kentällä, Czerkasyyn
vievän tien varrella huvittelivat nuoret sotilaat harjoituksekseen
ampumalla kaaripyssyistä heikompia tai sairaita vankeja, jotka eivät
olisi voineet kestää pitkää matkaa Krimiin. Muutama kymmen makasi
pitkänään tiellä, muutamat sätkähtelivät vielä suonenvedontapaisesti.
Ne, joita ammuttiin, olivat sidotut kiinni puihin tien varrella.
Niiden joukossa oli myöskin vanhoja naisia. Hyvin osuttuja laukauksia
seurasi tyytyväinen nauru ja huudot.
-- Jakshe jegit -- oikein pojat!
-- Uk jakshe koi -- jousi on hyvissä käsissä!
Pääleirin vieressä oli teurastettu tuhansia nautaeläimiä ja
hevosia sotilaiden ravinnoksi, maassa juoksi veri virtanaan. Haju
teurastetuista eläimistä tukahutti hengitystä ja lihakasojen keskellä
häärivät punaiset ordalaiset puukko kädessä. Päivä oli helteinen,
aurinko paahtoi. Noin tunnin kuljettuaan saapui herra Skrzetuski
saattueineen avonaiselle arolle, mutta vieläkin kuului pääleiristä
kaukainen melu ja karjan ammuminen. Tienvarrella näkyi yhtämittaa
jälkiä ryövärien kulusta. Siellä täällä oli palaneita asumuksia,
törröttäviä savupiippuja, tallattu viljavainio, murtuneita puita,
tulen vahingoittamia kirsikkatarhoja. Vähän päästä oli tiellä
kauheasti sinettyneitä ja turvonneita hevosten ja ihmisten ruumiita,
silvottuina, ja niiden kimpussa korppilauma, joka meluten ja humisten
läksi pakoon ihmisten lähestyessä. Chmielnickin verinen työ oli
kaikkialla nähtävissä. Vaikea oli ymmärtää, ketä vastaan tämä mies
oli nostanut kätensä, sillä ennen kaikkea voihki hänen oma maansa
kurjuuden taakan alla.
Mlejovissa he kohtasivat tatarilaisosastoja, jotka ajoivat edellään
yhä uusia vankilaumoja. Horodyszcze oli poltettu poroksi. Jäljellä
törrötti vain kivinen kellotapuli ja vanha tammi keskellä toria. Puu
oli kauhean hedelmän peitossa, sillä sen oksilla riippui muutamia
kymmeniä nuoria juutalaisia, jotka kolme päivää sitte olivat
hirtetyt. Samoin oli Konoplankassa, Starosielessä, Wienzowkissa,
Balaklejssa ja Wodaczewissa murhattu paljon aatelisia. Itse tuo
pikkukaupunki oli tyhjä, sillä miehet olivat lähteneet Chmielnickin
luo ja naiset, vanhukset ja lapset olivat paenneet metsään, peläten
ruhtinas Jeremin sotajoukkojen tuloa. Horodyszczestä ajoi herra
Skrzetuski Smilan, Zabotynin ja Nowosielcen kautta Czehryniin,
pysähtyen matkalla vain mikäli oli tarpeellista hevosten levähtämisen
takia. He tulivat kaupunkiin seuraavana päivänä puolenpäivän
aikaan. Sota oli säästänyt kaupungin, ainoastaan muutamia taloja
oli hävitetty -- niiden joukossa Czaplinskin -- maan tasalle.
Linnassa oli everstiluutnantti Naokolo-Palec ja hänen kanssaan
tuhatkunta kasakkaa, kaikki, sekä hän että kasakat ja koko väestö
mitä suurimmassa pelossa, koska täällä, samoin kuin kaikkialla tien
varrella, oltiin aivan varmoja siitä, että ruhtinas tulee minä
hetkenä hyvänsä ja panee toimeen sellaisen koston, ettei maailmassa
ikinä ole nähty vertaa. Tietymätöntä oli, mistä tällaiset huhut
tulivat ja kuka niitä levitti. Ehkäpä pelko oli ne synnyttänyt,
varmaa vain on, että yhtämittaa kerrottiin samoja uutisia: milloin
oli ruhtinas jo tulossa lotjilla Sulaa pitkin, milloin taas hän jo
oli Dnieperillä, milloin hän oli polttanut Wasiutyncen, milloin
surmauttanut väestön Borysissa. Jokainen tieto hänen ratsuväkensä
tai jalkamiestensä lähenemisestä herätti äärettömän kauhun. Herra
Skrzetuski otti mielihyvällä varteen nämä huhut, sillä hän ymmärsi,
että ne, vaikkeivät olleetkaan tosia, kuitenkin olivat omiaan
ehkäisemään kapinan levenemistä Dnieperin taakse, missä ruhtinaan
käsi välittömästi hallitsi.
Skrzetuski olisi tahtonut Naokolo-Palecilta tietää jotakin varmempaa,
mutta everstiluutnantti tiesi ruhtinaasta yhtä vähän kuin muut ja
olisi itsekin mielellään tahtonut saada tietoja Skrzetuskilta. Kun
kaikki proomut ja veneet olivat vedetyt tälle puolelle, niin ei
karkulaisiakaan voinut toiselta puolelta saapua Czehryniin. Jonkun
matkan päässä Czehrynistä Skrzetuski viipymättä soudatti itsensä
toiselle puolelle ja lähti suoraa päätä Rozlogiin. Toivoessaan pian
saavansa täyden varmuuden Helenasta ja uskoessaan, että Helena
on pelastettu tai yhdessä tätinsä ja ruhtinasten kanssa suojassa
Lubniessa, tunsi hän voimansa ja terveytensä palaavan. Hän siirtyi
pois vankkureista, astui ratsun selkään ja kiirehti säälimättä
tatarilaisiansa, jotka, pitäen häntä lähettiläänä ja itseänsä hänen
käskynalaisenaan suojajoukkona, eivät uskaltaneet panna vastaan.
Siksi kiidettiin eteenpäin ikäänkuin takaa-ajajat olisivat olleet
kintereillä, ja ratsujen kavioista jäi taakse keltaisia tomupilviä.
He kiitivät asumusten, talojen ja kylien ohi. Seutu oli tyhjä,
asunnot väettöminä, he eivät pitkään aikaan kohdanneet ainoatakaan
elävää olentoa. Luultavasti myöskin kaikki, heidät nähdessään olivat
menneet pakoon. Siellä täällä antoi herra Skrzetuski puistoista,
metsistä, pelloilta ja ullakoilta etsiä ihmisiä, mutta ketään ei
löydetty.
Vasta Pohrebyn tuolla puolen eräs tatareista huomasi jonkinlaisen
ihmisolennon, joka koetti kätkeytyä kaislikkoihin Kahamlikin rannalla.
Tatarit karauttivat joelle ja toivat muutaman minuutin päästä herra
Skrzetuskin luo kaksi aivan alastonta miestä.
Toinen niistä oli vanhus, toinen solakka viisi-, kuusitoistavuotias
poika. Molempien hampaat kalisivat pelästyksestä eivätkä he pitkään
aikaan saaneet sanaa suustaan.
-- Mistä te olette? kysyi herra Skrzetuski.
-- Emme ole mistään, herra, vastasi vanhus. -- Me käymme kerjäämässä
ja soitamme guslaa. Tuo mykkä kulkee minun mukanani.
-- Mistä te nyt tulette? Puhu rohkeasti, ei sinulle tehdä mitään.
-- Herra, me olemme yleensä käyneet kylissä, kunnes eräs paholainen
meidät ryösti. Meillä oli hyvät jalkineet -- ne otti, meillä oli
hyvät lakit -- ne otti, hyvät ihmiset olivat antaneet hyvät vaatteet
-- ne otti, eikä jättänyt edes guslaa.
-- Minä kysyn sinulta, hölmö, mistä kylästä tulet.
-- En tiedä, herra, minä olen kerjäläisukko. Kas me olemme alastomia,
meitä palelee yöllä, päivällä haemme armeliaita ihmisiä, että he
verhoisivat ja ruokkisivat meitä, me olemme nälissämme!
-- Kuule nyt mies, vastaa siihen mitä kysyn, muuten hirtätän sinut.
-- Minä en tiedä mitään, herra, ja jos minä tietäisin jotakin, niin
vieköön minut paholainen.
Näki selvään, että ukko, joka ei oikein tietänyt, kuka kysyjä oli,
oli päättänyt olla antamatta vastausta.
-- Mutta oletko ollut Rozlogissa, siellä missä ruhtinas Kurcewiczit
asuvat?
-- En tiedä, herra.
-- Hirttäkää hänet! huusi herra Skrzetuski.
-- Olen ollut, herra! huusi ukko huomatessaan, että oli edessä täysi
tosi.
-- Mitäs siellä näit?
-- Me olimme siellä viisi päivää sitte, mutta senjälkeen kuulimme
Browarkissa, että sinne oli tullut ratsumiehiä.
-- Mitä ratsumiehiä?
-- En tiedä, herra. Yksi sanoi olleen ljaheja, toinen kasakoita.
-- Ratsaille! huusi tatareille herra Skrzetuski. Joukko läksi taas
kiitämään eteenpäin. Aurinko likeni laskuaan aivan niinkuin silloin,
kun luutnantti, tavatessaan Helenan ja vanhan ruhtinattaren, oli
ratsastanut heidän rinnallaan Rozwanin vaunujen sivulla. Kahamlik
loisti samalla tavalla purppurassa, päivä laski nukkumaan vieläkin
hiljaisempana, leppeämpänä ja lämpimämpänä. Mutta silloin herra
Skrzetuski ratsasti rinta täynnä onnea ja herääviä, suloisia tunteita
ja nyt hän kiidätti kuin hullu, levottomuuden myrskyn ja pahojen
aavistusten ajamana. Epätoivon ääni huusi hänen sielussaan: "Bohun on
hänet ryöstänyt, et saa häntä enään koskaan nähdä!" Ja toivon ääni
sanoi: "mutta onhan ruhtinas -- Helena on pelastettu!" Nämä äänet
törmäsivät vastatusten ja olivat halkaisemaisillaan hänen sydämensä.
He kiidättivät minkä hevoset vielä jaksoivat eteenpäin. Tunti kului
toisensa perästä. Kuu tuli näkyviin ja kävi korkeammalle noustessaan
yhä kalpeammaksi. Hevoset olivat vaahdossa ja huohottivat raskaasti.
He tulivat metsään, ajoivat kuin salama sen poikki ja pääsivät
rotkoon. Sen takana on jo Rozlogi! Vielä hetki ja ritarin kohtalo on
ratkaistu. Tuuli vinkui hänen korvissaan hänen siinä ajaessaan vinhaa
vauhtia, lakki putosi hänen päästään, hevonen ähkyi hänen allaan kuin
kaatumaisillaan. Hetki vielä, vielä yksi karaus ja jo, jo avautuu
siinä laakso!
Yhtäkkiä pääsi outo, kauhea ääni herra Skrzetuskin rinnasta.
Päärakennus, ulkohuoneet, aitat, tallit, aitaus ja kirsikkatarha --
kaikki oli hävinnyt!
Kalpea kuu valaisi kumpua, siinä näkyi läjä mustia hiiliä, jotka
eivät enään edes savunneet. Hiljaisuudessa ei kuulunut ainoatakaan
ääntä.
Herra Skrzetuski pysähtyi mykkänä vallihaudan eteen. Hän nosti vain
kätensä ylös, katseli, katseli ja pudisteli ihmetellen päätään.
Tatarit pysäyttivät hevosensa. Hän astui alas satulastaan, etsi
palaneen sillan jäännökset, kävi poikkipäin asetettua hirttä myöten
vallihaudan yli ja istuutui kivelle keskellä asepihaa. Siinä
istuessaan hän alkoi katsella ympärilleen, kuten ihminen ollessaan
ensimäistä kertaa jollakin paikalla, tunnustelee sitä. Hän menetti
tajunsa. Hän ei päästänyt ainoatakaan vaikerrusta. Hetken perästä,
laskettuaan kädet polviaan vastaan, painoi hän päänsä alas ja jäi
liikkumattomaan asentoon. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.
Vaikkei hän nukkunutkaan, niin hän ainakin oli turtunut. Hänen
päässään ei enään ollut ajatuksia, ainoastaan hämäriä kuvia. Hän
näki edessään Helenan sellaisena kuin hän oli ollut sanoessaan
jäähyväisiä ennen tätä viime matkaa. Vain hänen kasvonsa olivat
ikäänkuin sumun verhoamat, niin ettei hänen piirteitään saattanut
eroittaa. Skrzetuski tahtoi houkutella hänet esiin sumuverhosta,
mutta ei saanut. Ja hänen täytyisi ratsastaa pois näin raskain
sydämin. Äkkiä hänen mieleensä välähti Czehrynin tori, vanha
Zacwilichowski ja Zagloban otsattomat kasvot. Varsinkin nuo kasvot
jäivät itsepintaisesti hänen silmiensä eteen, kunnes vihdoin niiden
sijalle tuli Grodzickin synkkä hahmo. Sitte hän vielä näki Kudakin,
kosket, taistelun Chortycan saarella, Siczin, yleensä koko matkan
ja kaikki tapaukset aina viime hetkeen asti. Mutta etempänä oli jo
pimeys. Mitä juuri nyt oli hänelle tapahtunut, siitä hän ei saanut
selkoa, hänellä oli vain jokin epäselvä aavistus, että hän matkustaa
Helenan luo Rozlogiin, mutta että hänen voimansa ovat loppuneet ja
että hän siksi lepää tässä talon raunioilla. Hän olisi jo tahtonut
nousta ja ratsastaa eteenpäin, kuitenkin jokin sanomaton voimattomuus
kytki hänet paikoilleen, niinkuin hänen jalkoihinsa olisi sidottu
sadan naulan kuulat.
Hän istui siinä istumistaan. Yö kului. Tatarit asettuivat yösijalle
ja, sytytettyään tulen, alkoivat paistaa hevosenlihaa. Syötyään he
panivat maahan nukkumaan.
Mutta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun he taasen olivat pystyssä.
Kaukaa kuului hälyä, joka muistutti suuren, kiireesti marssivan
ratsujoukon ääntä.
Tatarilaiset pistivät kiireen kautta valkean lakanan riu'un nenään
ja panivat runsaasti sytykettä tuleen, jotta heidät jo kaukaa
tunnettaisiin rauhallisiksi lähettiläiksi.
Kavioiden töminä, hevosten korskuna ja sapelien kalina läheni
lähenemistään. Pian näkyi tiellä ratsujoukko ja yhtäkkiä se piiritti
tatarilaiset.
Alkoi lyhyt keskustelu. Tatarilaiset osoittivat kummulla istuvaa
miestä -- jonka muuten selvästi saattoi nähdäkin, sillä häneen
lankesi kuun valo -- ja ilmoittivat saattavansa lähettilästä; hän
itse voisi muuten parhaimmin sanoa, kuka hänet oli lähettänyt.
Silloin osaston johtaja ynnä muutamat hänen toverinsa lähtivät
kummulle. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet miehen luokse ja
nähneet hänen kasvonsa, kun päällikkö löi kätensä yhteen ja huudahti:
-- Skrzetuski! Jumalan nimessä se on Skrzetuski!
Luutnantti ei liikahtanut.
-- Herra luutnantti, ettekö tunne minua, minä olen Bychowiec. Mikä
teidän on?
Luutnantti vaikeni.
-- Herätkää, Jumalan nimessä. Hei toveri, terve!
Se oli todella herra Bychowiec. Hän kuului etuvartiostoon, joka kulki
ruhtinas Jeremin koko sotavoiman edellä.
Sillaikaa tulivat muutkin rykmentit paikalle. Sanoma että Skrzetuski
on löydetty lensi salaman nopeudella lippukunnasta lippukuntaan ja
kaikki kiirehtivät tervehtimään rakasta toveria. Pikku Wolodyjowski,
kaksi Sleszynskiä, Dzik, Orpiszewski, Migurski, Jakubowicz, Lene,
herra Longinus Podbipienta ja joukko muita upseereja juoksi kilvan
kummulle. Mutta turhaan he häntä puhuttelivat, huusivat nimeltä,
löivät olkapäälle, koettivat nostaa pystyyn -- herra Skrzetuski
katsoa tuijotti heihin eikä tuntenut ketään. Tai pikemmin
päinvastoin: hän näytti kyllä tuntevan heidät, mutta tuntui siltä
kuin ei hän vähääkään välittäisi heistä. Silloin ne jotka tiesivät
hänen rakastavan Helenaa -- ja melkein kaikki sen jo tiesivät --,
muistivat millä paikalla he olivat, ja nähdessään mustat kekäleet ja
harmaan tuhan, ymmärsivät kaikki.
-- Hän on tuskasta kadottanut tajunsa, kuiskasi joku.
-- Hän on epätoivosta joutunut mielenhäiriöön.
-- Viekää hänet ruhtinaan luo. Ehkä hän herää, kun näkee ruhtinaan.
Herra Longinus väänteli käsiään. Kaikki olivat piirissä luutnantin
ympärillä ja katselivat häntä säälien. Muutamat pyyhkivät hihallaan
kyyneliään, toiset huokasivat surullisesti. Yhtäkkiä astui piiristä
esiin korkea mies, lähestyi hiljaa luutnanttia ja pani molemmat
kätensä hänen päänsä päälle.
Se oli kirkkoherra Muchowiecki.
Kaikki vaikenivat ja laskivat polvilleen, ikäänkuin ihmettä odottaen,
mutta kirkkoherra ei tehnyt ihmettä, hän piti vain yhä käsiään
Skrzetuskin pään päällä, kohotti silmänsä kuutamossa loistavaa
taivasta kohden ja lausui kuuluvalla äänellä:
-- _Pater noster, qui es in coelis! sanctificetur nomen Tuum,
adveniat regnum Tuum, fiat voluntas Tua_...
Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja toisti entistä kuuluvammalla äänellä
ja juhlallisemmin:
-- ... _Fiat voluntas Tua!_...
Syvä hiljaisuus vallitsi.
-- _Fiat voluntas Tua!_ toisti kirkkoherra kolmannen kerran.
Silloin tunki Skrzetuskin huulilta sanomattoman tuskainen mutta
alistuvainen ääni:
-- _Sicut in coelo et in terra!_
Ja ritari heittäytyi nyyhkyttäen maahan.