Aamulla varhain lähtivät kasakkain jalka- ja ratsujoukot
liikkeelle Siczistä. Vaikkei veri vielä tahrannut aroja, oli sota
jo alkanut. Rykmentti seurasi rykmenttiä, joukoissa, niinkuin
heinäsirkat kevätauringon lämmittäneinä kokoontuvat parviin
Czertomelikin kaislikoista ja lentävät Ukrainan vainioille. Metsässä
Bazawlukin takana odottivat jo ordan joukot valmiina marssiin.
Kuusituhatta sotilasta valittuja joukkoja, jotka olivat asestetut
verrattomasti paremmin kuin tavalliset ryövärisotajoukot, oli
khanin zaporogilaisille ja Chmielnickille lähettämä apuarmeija.
Heidät nähdessään heittivät kasakat lakkinsa ilmaan ja pyssyt
paukkuivat. Kasakkain meluavat äänet kohosivat yhdessä tatarien
allah-huutojen kanssa korkeuteen. Chmielnicki ja Tuhaj-bej, kumpikin
hevoshäntälippujensa alla, karauttivat ratsunsa toistansa kohti ja
tervehtivät juhlallisesti.
Joukot asettuivat marssiriveihin tatareille ja kasakoille ominaisella
nopeudella, sitte lähtivät sotajoukot liikkeelle. Ordalaiset
sijoittuivat kasakkain molemmille siiville, keskustan täytti
Chmielnicki ratsuväkineen ja sen jäljessä seurasi zaporogilaisten
kauhea jalkajoukko, sitten tykkiväki kanuunoineen ja kauvempana
"tabor" eli vankkuristo. Tähän oli sijoitettu leiripalvelusto
ja ruokavarat, vetojuhtina olivat härät ja lopuksi tulivat
reservihevoset ja ravinnoksi määrätty karja.
[Päinvastoin kuin nykyään yleensä luullaan, vakuuttaa Beauplan,
että zaporogilaisjalkaväki oli verrattomasti parempi ratsuväkeä.
Hänen tietojensa mukaan löi 200 puolalaista helposti 2,000
zaporogilaista ratsumiestä, kun sensijaan 100 jalkakasakkaa saattoi
juoksuhaudoistaan kauvan puolustautua 1,000 puolalaista vastaan.]
Kuljettuaan Bazawlukin metsän läpi tulivat rykmentit arolle. Oli
poutainen päivä, taivaan laella ei näkynyt ainoaakaan pilvenhattaraa,
keveä tuuli leyhytteli pohjoisesta merelle päin, aurinko kimalteli
keihäänkärjissä ja aron kukkasissa. Sotajoukon eteen levisivät
niinsanotut "Villit kentät", äärettömät kuin meri ja ne nähdessään
valtasi ilo kasakkain sydämet. Suuri, vaaleanpunainen lippu, jossa
oli arkkienkelin kuva, laskeutui muutaman kerran tervehtimään
kotoista aroa ja sen esimerkkiä seuraten taipuivat kaikki
hevoshäntä- ja rykmenttiliput maata kohden. Sama huuto puhkesi
esiin kaikista rinnoista.
Rykmentit muodostivat vapaita rivejä. Rumpalit, "dowbyszit" ja
teorbaninsoittajat ratsastivat armeijan etunenään; rummut rämisivät,
litaurat ja teorbanit soivat ja niitä säesti laulu tuhansista
rinnoista, kaiuttaen ilmaa ja aroa.
Oi te arot armahaiset,
kukkasilla kirjaellut,
aavat kuin meren ulappa!
Teorbanistit laskivat ohjaksensa höllälle ja koskettelivat,
kallistuneina satulassa taaksepäin ja silmät tähdättyinä taivasta
kohden, soittimiensa kieliä; litauran- eli tamburiininsoittajat
kohottivat käsiään päittensä yli ja löivät vaskisiin renkaisiinsa;
dowbyszit pärryttivät rumpujansa ja kaikki nämä äänet ynnä laulujen
yksitoikkoiset sanat ja tatarilaispillien kimeä piipatus sulivat
eräänlaiseksi äärettömäksi, villiksi säveleksi, joka oli alakuloinen
kuin itse aro. Hurmaus valtasi kaikki rykmentit, päät huojuivat
laulun tahdissa ja lopulta tuntui siltä kuin koko aro, lauluun
yhtyneenä, olisi huojunut yhdessä ihmisten, hevosten ja lippujen
kanssa.
Pelästynyt lintulauma pyrähti lentoon arolta ja leijaili sotajoukon
edessä kuin toinen, ilmojen armeija.
Välistä vaikenivat laulu ja soitto ja silloin kuului vain lippujen
lepatus, kavioiden töminä, hevosten korskahdukset ja leirivankkurien
kitinä, joka muistutti joutsenten tai kurkien kirkunaa.
Etunenässä, suuren vaaleanpunaisen lipun sekä hevoshännän alla
ratsasti Chmielnicki, punaiseen puettuna, valkean hevosen selässä,
kädessään kullattu nuija.
Koko leiri liikkui hiljaa ja suuntasi kulkuaan pohjoista kohti,
peittäen kuin uhkaava aalto joet, tammilehdot ja kummut, täyttäen
humulla ja hälinällä arojen autiuden.
Mutta Czehrynistä päin, erämaan pohjoiselta rajalta vyöryi tätä
aaltoa vastaan toinen, Puolan kruunun joukkojen aalto, nuoren
Potockin johtamana. Täällä kävivät zaporogilaiset ja tatarit,
iloinen laulu huulillaan, kuin häihin. Tuolla eteni arvokkaan
näköinen husaariarmeija, synkästi vaieten, käyden vastenmielisesti
tähän maineettomaan taisteluun. Täällä, vaaleanpunaisen lipun alla
heilutteli vanha, kokenut päällikkö uhkaavana nuijaansa, voitosta
ja kostosta varmana. Tuolla ratsasti joukkonsa etunenässä miettivän
näköinen nuorukainen, aavistaen lähenevää surullista kohtaloaan.
Heitä eroitti vielä arojen avaruus.
Chmielnicki ei pitänyt kiirettä, hän laski näet, että jota kauemmas
aroille nuori Potocki uppoaa, sitä kauemmas hän loittonee molemmista
hetmaneista ja sitä helpommin hän, Chmielnicki, suoriutuu hänestä.
Ja sillävälin yhä uudet karkulaiset Czehrynistä, Powoloczysta
ja kaikista Ukrainan rantakaupungeista lisäsivät joka päivä
zaporogilaisten voimia, tuoden samalla viestejä puolalaisten
leiristä. Heiltä sai Chmielnicki tietää, että vanha hetmani on
lähettänyt häntä vastaan poikansa maata myöden kahden tuhannen
sotamiehen kanssa ja kuusituhatta vähävenäläistä ratsumiestä ynnä
tuhat saksalaista jalkamiestä kulki lotjissa Dnieperiä pitkin.
Molemmat nämä sotavoimat olivat saaneet käskyn pysyä alituisessa
yhteydessä keskenään, mutta tätä käskyä vastaan rikottiin jo
ensimäisenä päivänä, sillä lotjat joutuivat Dnieperin nopean
virran mukana melkoisesti edelle rantaa pitkin ratsastavasta
husaarijoukosta, jonka marssi suuresti myöhästyi sentakia, että sen
täytyi kulkea yli kaikkien Dnieperiin laskevien sivujokien.
Chmielnicki näki mielellään, että tämä välimatka tulisi vieläkin
suuremmaksi eikä pitänyt kiirettä. Marssin kolmantena päivänä hän
asettui leiriin Komysza Wodan läheisyyteen levähtämään.
Sillävälin olivat Tuhaj-bejn tiedustelujoukot tuoneet paikalle
kaksi puolalaista rakuunaa. Nämä olivat heti Czehrynistä lähdettyä
karanneet Potockin leiristä. Ratsastaen yötä päivää he olivat
päässeet melkoisesti oman joukkonsa edelle. Heidät tuotiin heti
Chmielnickin eteen.
Rakuunain kertomukset vahvistivat minkä Chmielnicki jo tiesi nuoren
Stefan Potockin sotavoimista. Sensijaan tuli hänelle uutena tietona,
että niiden vähävenäläisten johtajina, jotka yhdessä saksalaisen
jalkaväen kanssa kulkevat pitkin Dnieperiä, oli vanha Barabasz ja
Krzeczowski. Kuultuaan viimemainitun nimen Chmielnicki hypähti
pystyyn.
-- Krzeczowskiko, Perejaslawin registerikasakkain päällikkö?
-- Hän juuri, jalosukuinen herra hetmani, vastasivat rakuunat.
Chmielnicki kääntyi ympärillä seisovien rykmentinpäällikköjen puoleen.
-- Eteenpäin -- mars! komensi hän kaikuvalla äänellä.
Noin tuntia myöhemmin lähti koko leiri liikkeelle, vaikka aurinko jo
teki laskua eikä yö näyttänyt tulevan poutainen. Läntiselle taivaalle
nousi pelottavan näköisiä ruskeita pilvenlonkia, jotka muistuttivat
lohikäärmeitä ja leviataaneja. Ne lähenivät toisiaan ikäänkuin
ryhtyäksensä taisteluun.
Sotajoukko kääntyi vasemmalle Dnieperin rantaa kohden, se marssi
nyt ääneti, laulamatta, pärryttämättä rumpuja ja tamburiineja ja
nopeassa tahdissa, mikäli sen salli ruoho, joka näillä seuduin
oli niin rehevä, että siihen uponneet rykmentit välistä katosivat
näkyvistä ja eriväriset liput tuntuivat purjehtivan yksinänsä pitkin
aroa. Hevosväki tallasi valmiiksi tietä vankkureille ja jalkaväelle,
jotka pääsivät kulkemaan vain hitaasti ja pian jäivät melkoisesti
jäljellepäin. Kohta verhosi yö arot. Tavattoman suurena kieri
punainen kuu verkalleen taivaalle, vähänpäästä peittivät sen pilvet,
mutta se syttyi taasen ja sammui niinkuin tuulenpuuskien tukahuttama
lamppu.
Puoliyö oli jo ohi, kun kasakkaan ja tatarilaisten silmien edessä
alkoi häämöittää mustia jättiläismassoja, jotka vähitellen selvästi
piirtyivät tummalle taivaalle.
Kudakin muurit olivat heidän edessään.
Etuvartiostot lähestyivät linnaa pimeän peitossa varovasti ja hiljaa
kuin sudet tai yölinnut. Ehkäpä nyt voi odottamatta hyökätä nukkuvan
linnoituksen kimppuun!
Mutta yhtäkkiä hajoitti salama valleilta pimeyden. Peloittavasta
paukahduksesta tärisivät Dnieperin kalliot ja tulinen kuula piirsi
taivaalle säkenöivän kaaren ja putosi aron ruohoon.
Synkkä kyklopi Grodzicki ilmoitti valvovansa.
-- Senkin silmäpuoli koira! mutisi Chmielnicki Tuhaj-bejlle, -- hän
näkee yölläkin.
Kasakat väistivät linnan. Sen valloittamista he eivät voineet
ajatellakaan tällä hetkellä, jolloin heitä itseänsä vastaan marssi
Puolan sotaväki, ja kulkivat eteenpäin. Mutta herra Grodzicki ampui
tykeillä heidän jälkeensä niin että linnan muurit tärisivät. Hän ei
tehnyt sitä tuottaakseen heille vahinkoa, koska he kulkivat melkoisen
välimatkan päässä, vaan varoittaakseen Dnieperin yli kulkevia
joukkoja, jotka nähtävästi eivät enään olleet kaukana.
Ennen kaikkea herätti Kudakin tykkien pauke vastakaikua herra
Skrzetuskin sekä sydämessä että korvissa. Nuori ritari, jota
Chmielnickin käskystä kuljetettiin kasakkaleirin mukana, oli
edellisenä päivänä vaikeasti sairastunut. Hän tosin ei ollut
Chortycan taistelussa saanut kuolettavaa haavaa, mutta hän oli
kadottanut niin paljon verta, että tuskin näytti voivan jäädä eloon.
Hänen haavansa, joita vakausmies oli hoitanut kasakkain tavalla,
avautuivat, hän sai kuumeen ja tänä yönä hän kasakkakärryissä
makasi puoleksi tajuttomana, tietämättä mitään maailman menosta.
Vasta Kudakin tykit hänet herättivät. Hän avasi silmänsä, nousi
istualleen rattailla ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakkaleiri
liikkui pimeässä kuin painajaisten piiri pahassa unessa ja linna
paukkui ja valaisi seutua rusoittavilla savuilla. Tuliset kuulat
hyppelivät pitkin aroa, räjähdellen ja kihisten niinkuin vihaiset
koirat, ja tätä nähdessä valtasi herra Skrzetuskin sellainen
suru ja ikävä, että hän oli valmis vaikkapa heti kuolemaan, jos
siten edes hänen sielunsa saisi lentää oman väen luo. Sota! sota!
ja hän makaa täällä vihollisten leirissä, aseetonna, sairaana,
voimatta nousta vankkureista! Puola on vaarassa, mutta hän ei saada
lentää sitä pelastamaan! Siellä Lubniessa lähtevät sotajoukot jo
varmaan liikkeelle. Ruhtinas, salamat silmissä, ratsastaa riviensä
edessä, ja minnepäin hän nuijallaan viittaa, siellä iskee heti
kolmesataa keihästä, kuin kolmesataa ukonnuolta. Nyt alkoi tuttuja
kasvoja ilmestyä luutnantin silmien eteen. Pikku Wolodyjowski
kiitää rakuunoidensa etunenässä, kädessä kapea sapeli; hän on
kuitenkin miekkailijoiden miekkailija ja ketä vastaan hän ryhtyy
miekkataisteluun, se lepää jo puoleksi haudassa. Tuolla taas kohottaa
herra Podbipienta tuhoisaa kallonhalkaisijaansa -- saako hän halki
kolme päätä vai eikö? Kirkkoherra Jaskólski kiertää lippujen ympäri
ja rukoilee, kädet kohotettuina; vanhana sotilaana hän ei voi
kuitenkaan pidättäytyä, vaan karjaisee välistä: "lyö! hakkaa maahan!"
Ja tuolla laskevat kyrassierit jo keihäänsä ratsun korvan juureen,
rykmentit ryntäävät eteenpäin, kannustavat hevosiaan, kiitävät:
taistelua, hälinää!
Yhtäkkiä näky vaihtuu. Luutnantin edessä seisoo Helena, kalpeana,
hiukset hajalla ja huutaa: "pelasta, sillä Bohun ajaa minua takaa!"
Herra Skrzetuski riuhtoo vankkureilla, kunnes jokin ääni, tällä
kertaa jo todellinen, lausuu hänelle:
-- Makaa, lapsi, minä sidon haavasi.
Se oli leiri-esauli Zachar, jonka Chmielnicki oli käskenyt hoitaa
luutnanttia kuin silmäterää. Hän laskee hänet vankkureihin
pitkäkseen, peittää hevosen taljalla ja kysyy:
-- Kuinka sinä jaksat?
Herra Skrzetuski tulee täydellisesti tajuihinsa. Unennäöt häipyvät,
vankkurit kulkevat aivan pitkin Dnieperin rantaa. Viileä tuulahdus
tulee joelta ja yö kalpenee kalpenemistaan. Vesilinnut alkavat
aamupuhelunsa.
-- Kuule Zachar, joko olemme tulleet Kudakin ohi? kysyy herra
Skrzetuski.
-- Jo, vastasi zaporogilainen.
-- Ja minne te marssitte?
-- En tiedä. Tulee kai taistelu, mutta en minä varmaan tiedä.
Kun Skrzetuski kuuli nämä sanat, alkoi hänen sydämensä iloisesti
sykkiä. Hän oli arvellut, että Chmielnicki tulisi piirittämään
Kudakia ja että sota olisi alkanut siitä. Mutta kiireestä, jolla
kasakat marssivat eteenpäin, teki hän sen johtopäätöksen, että
valtakunnan sotajoukot olivat lähellä ja että Chmielnicki väisti
linnan juuri siksi, ettei hänen tarvitsisi ryhtyä taisteluun sen
tykkien ulottuvilla. "Ehkä vielä tänään pääsen vapaaksi!" ajatteli
luutnantti ja nosti kiitollisena silmänsä taivasta kohti.