Chmielnicki meni Skrzetuskin seurassa yöksi leiriatamanin luo
ja heidän mukanaan tuli myöskin Tuhaj-bej, jonka oli myöhäistä
palata Bazawlukiin. Villi bej kohteli luutnanttia vankina, josta
maksetaan korkeat lunnaat, siis ei kuten tavallista vankia, vaan
kunnioituksella, vieläpä suuremmallakin kuin kasakoita, sillä hän oli
hänet tavannut kerran khanin palatsissa ruhtinaan lähettiläänä. Sen
huomatessaan kutsui leiriatamani hänet asuntoonsa ja alkoi niinikään
kohdella häntä toisin. Vanha atamani oli hartaasti kiintynyt
Chmielnickiin, joka oli voittanut ja vallannut hänet, ja hän oli
myöskin huomannut, että Chmielnicki neuvottelujen aikana kaikin
tavoin oli koettanut pelastaa vankia. Hän hämmästyi vielä enemmän,
kun Chmielnicki heti tupaan tultua, ennenkuin he vielä olivat
ehtineet istuutua, kääntyi Tuhaj-bejn puoleen ja sanoi:
-- Tuhaj-bej, paljonko aiot vaatia lunnaita tästä vangista?
Tuhaj-bej katsahti Skrzetuskiin ja lausui:
-- Sinä sanoit hänen olevan ylhäisen miehen ja minä tiedän, että hän
on kauhean ruhtinaan lähettiläs ja kauhea ruhtinas rakastaa väkeänsä.
Bismillah! toinen maksaa ja toinen maksaa yhtaikaa...
Tuhaj-bej mietti vähän ja lisäsi:
-- Kaksi tuhatta taaleria.
Chmielnicki sanoi siihen:
-- Minä annan sinulle kaksi tuhatta taaleria. Tatarilainen mietti
hetken. Hänen vinot silmänsä tuntuivat tunkevan Chmielnickin läpi.
-- Anna kolme, sanoi hän.
-- Miksikä minä antaisin kolme, kun sinä itse pyysit kaksi?
-- Jos sinä tahdot saada hänet, niin se on sinulle tärkeää, ja jos se
on sinulle tärkeää, niin sinä kyllä annat kolme.
-- Hän on pelastanut minun henkeni.
-- Allah! siitä kannattaa maksaa tuhat lisää. Skrzetuski sekaantui
nyt kaupantekoon.
-- Tuhaj-bej, sanoi hän suuttuneena, -- ruhtinaan rahastosta en voi
luvata sinulle mitään, mutta vaikka minun täytyisi hävittää kaikki
omat varani, niin annan minä itse sinulle kolme. Minulla on melkein
sen verran talletuksia ruhtinaan hallussa ja hyvä maatila ja sen
pitäisi riittää. Mutta tälle hetmanille en tahdo olla kiitollisuuden
velassa vapaudesta ja hengestäni.
-- Mistäs sinä tiedät, mitä minä sinulle teen? sanoi Chmielnicki ja
sitte hän, kääntyneenä Tuhaj-bejn puoleen, jatkoi:
-- Sota alkaa. Sinä lähetät hänet ruhtinaan luo, mutta ennenkuin
lähettiläs ehtii perille, on jo Dnieperissä ehtinyt virrata paljon
vettä. Ja minä lähetän itse sinulle huomenna rahat Bazawlukiin.
-- Anna neljä, niin en sano ljahille mitään, sanoi Tuhaj-bej
kärsimättömästi.
-- Minä annan neljä, luottaen sanaasi.
-- Herra hetmani, sanoi leiriatamani, -- tahdotteko, niin lasken heti
rahat pöytään. Minulla on täällä seinän alla, ehkä enemmänkin.
-- Sinä voit huomenna viedä ne mukanasi Bazawlukiin, sanoi
Chmielnicki.
Tuhaj-bej taipui ja haukotteli.
-- Minua nukuttaa, sanoi hän. -- Ja huomenna täytyy ennen päivän
koittoa lähteä Bazawlukiin. Mihin voin täällä heittää pitkälleni?
Leiriatamani osotti hänelle taljakääröjä seinän vieressä.
Tatari heitti pitkäkseen taljoille. Hetken perästä hän kuorsasi kuin
hevonen.
Chmielnicki käveli muutaman kerran edestakaisin ahtaassa tuvassa ja
sanoi:
-- Ei tule unta silmiini. En nuku. Anna minulle, leiriatamani, jotain
juotavaa.
-- Paloviinaa vai viiniä?
-- Viinaa. En nuku...
-- Taivaalla tuntuu jo päivän salo, sanoi leiriatamani.
-- Myöhäistä on. Mene nukkumaan, vanha ystävä! Juo ja mene.
-- Kunniaksi ja onneksi!
-- Onneksi!
Leiriatamani pyyhkäisi hihallaan suutaan, ojensi sitte kätensä
Chimelnickille ja, poistuttuaan huoneen toiseen päähän, kaivautui
melkein kokonaan lampaantaljoihin, sillä ikä oli jo jäähdyttänyt
hänen verensä. Pian hänen kuorsaamisensa säesti Tuhaj-bejta.
Chmielnicki istui pöydän ääressä vaiti, ajatuksiin vaipuneena.
Yhtäkkiä hän havahtui, katsahti Skrzetuskiin ja sanoi:
-- Herra luutnantti, olette vapaa.
-- Olen teille kiitollinen, herra zaporogilaisten hetmani, vaikken
voikaan salata, että mieluummin olisin ollut toiselle kiitollinen
vapaudestani.
-- Ole siis kiittämättä. Sinä olet pelastanut minun henkeni, minä
olen sen kostanut sinulle hyvällä, ja nyt me siis olemme kuitit.
Mutta se minun täytyy vielä sinulle sanoa, etten päästä sinua heti,
ennenkuin annat minulle kunniasanasi, että palattuasi et virka mitään
meidän valmistuksistamme etkä joukkojemme suuruudesta eikä mistään,
mitä olet nähnyt Siczissä.
-- Huomaan, että annoit minun tarpeettomasti maistaa vapauden
hedelmää. Sillä minä en anna sellaista lupausta. Menettelisinhän
silloin aivan niinkuin ne jotka menevät vihollisen puolelle.
-- Minun pääni ja koko zaporogilaisen joukon menestys riippuu
siitä, että suurhetmani ei marssisi kaikkine sotavoimineen meitä
vastaan. Ja sen hän kiireimmiten tekisi, jos sinä ilmoittaisit
meidän voimiemme suuruuden. Älä siis ihmettele, etten minä päästä
sinua, kun et anna kunniasanaasi, täytyyhän minun olla varma omasta
turvallisuudestani. Tiedänhän minä mitä olen uskaltanut, tiedän
mikä kauhea voima on meitä vastassa: molemmat hetmanit, sinun
kauhea ruhtinaasi, joka yksinään on kokonaisen sotajoukon veroinen,
ja Zaslawskit, Koniecpolskit ja kaikki nuo pikkukuninkaat, joiden
jalka tallaa kasakan niskaa. Totta tosiaan: paljon on minulla
ollut työtä ja paljon on täytynyt kirjoittaa kirjeitä, ennenkuin
onnistuin nukuttamaan heidän valppautensa. Enhän nyt voi sallia,
että se taas herätettäisiin. Kun nyt sekä koko irtonainen väestö ja
linnakasakat ynnä kaikki uskossaan ja oikeuksissaan sorretut että
zaporogilaissotajoukko ja Krimin khani asettuvat minun puolelleni,
niin luulen kykeneväni vastustamaan vihollista, sillä minunkin
voimani on melkoinen ja kaikista enimmän luotan Jumalaan, joka on
nähnyt kaiken vääryyden ja minun viattomuuteni.
Chmielnicki tyhjensi viinapikarin ja käveli levottomana pöydän
ympäri, mutta herra Skrzetuski mittaili häntä silmillään ja sanoi
uljaasti:
-- Älä tee pilkkaa, zaporogilaisten hetmani, Jumalasta ja hänen
kaitselmuksestaan, johon vetoat, sillä sinä vedät päällesi vain
Jumalan vihan ja pikaisen rangaistuksen. Sinunko sopii huutaa
korkeinta puolustajaksesi, sinun, joka omien vääryyksiesi ja
yksityisten selkkaustesi takia nostatat tällaisen kauhean myrskyn,
sytytät sisällisen sodan liekin ja liityt pakanoihin kristittyjä
vastaan? Ja mitä tästä tulee? Voitit tai tulit voitetuksi -- sinä
vuodatat kokonaisen meren ihmisverta ja kyyneliä, autioitat maan
pahemmin kuin heinäsirkat, annat omat veriheimolaisesi pakanoiden
vangiksi, järkytät valtakunnan perusteita, kohotat kätesi
majesteettia vastaan, häpäiset Herran alttarit ja kaiken tämän
teet sen takia, että Czaplinski riisti vääryydellä sinun talosi ja
solvaten uhkasi sinua juovuspäissään! Etkö sinä nyt revi ja raasta
kaikkea, mikä on suurta ja kallista ja uhraa sitä oman etusi takia?
Sinäkö huudat avuksesi Jumalaa? Totisesti, vaikka olen vallassasi ja
vaikka voit riistää minulta hengen ja vapauden, sanon sinulle: huuda
saatanaa äläkä Jumalaa avuksesi, sillä vain helvetin voima voi olla
sinun apunasi!
Chmielnicki sävähti tulipunaiseksi, hän tarttui sapelinsa kahvaan
ja katsoi luutnanttiin kuin leijona, joka pian karjahtaa ja karkaa
uhrinsa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä. Onneksi hän ei vielä
ollut juovuksissa. Ehkä hänet valtasi jokin levottomuus, ehkä jokin
ääni hänen sydämessään huusi hänelle: käänny takaisin tieltäsi! Sillä
yhtäkkiä, aivan kuin puolustautuakseen omia ajatuksiaan vastaan tai
vakuuttakseen itse itselleen hän puhui:
-- Keneltäkään muulta en kärsisi tällaista puhetta, mutta katso
sinäkin, ettei rohkeutesi tee loppua kärsivällisyydestäni. Sinä
peloitat minua helvetillä, puhut minun omista eduistani ja
petoksestani, mutta mistä sinä tiedät, tahdonko minä kostaa vain
oman persoonallisen vääryyteni? Mistä olisin saanut apumiehiä,
mistä nuo tuhannet, jotka ovat vannoutuneet johtoni alle ja yhä
vannoutuvat, jos olisi kysymys vain minun omista kärsimyksistäni?
Katso millä kannalla ovat asiat Ukrainassa. Katso! maa on rehevä ja
hedelmällinen, maaemo, syntymämaa, ja kuka on siellä varma huomisesta
päivästä? Kuka on siellä onnellinen? Kenen uskoa ei siellä sorreta,
keneltä ei ole riistetty vapaus? Ken siellä ei itke ja huokaa? Vain
Wisniowieckit, Potockit, Zaslawskit, Kalinowskit, Koniecpolskit ja
kourallinen aatelisia! Heitä varten ovat starostanvirat, toimet,
maa ja kansa, heitä varten onni ja kultainen vapaus, mutta muu
kansa kurottaa kyynelsilmin käsiänsä taivasta kohden, odottaen
armahdusta Jumalalta, sillä kuninkaalta ei sitä tule. Kuinka moni
aatelinenkin, kun ei ole voinut sietää heidän sortoaan, pakenee
Sicziin, niinkuin minä itsekin olen paennut! Minä en tahdokaan
sotaa kuningasta enkä valtakuntaa vastaan. Valtakunta on äitini,
kuningas isäni, kuningas on armollinen herra, mutta pikkukuninkaat!
Heidän kanssaan me emme voi elää. Heillä on alituinen nylkemisensä,
heillä on vuokransa, heillä on toe-veronsa, maksot naimisluvasta,
myllyverot, mehiläisverot, nautavero, heidän tiranniutensa ja
juutalaisten kautta harjoittamansa sorto huutaa taivaaseen asti
kostoa. Ja miten on palkittu zaporogilaissotajoukon ansiot ja urheus
monissa sodissa? Missä ovat kasakkain oikeudet? Kuningas antoi --
pikkukuninkaat ottivat. Nalewajko teloitettiin! Pawluk poltettiin
vaskikattilassa! Ei ole kuivanut veri niistä haavoista, jotka
Zólkiewskin ja Koniecpolskin miekat miehin löivät! Eivät ole vielä
kuivuneet kyyneleet, joita vuodatettiin surmattujen, mestattujen ja
paaluunpistettyjen puolesta. Ja nyt, katsos mikä loistaa taivaalla
-- Chmielnicki osoitti akkunasta kirkasta pyrstötähteä -- Jumalan
viha, Jumalan ruoska! Ja jos minun täytyy olla Jumalan ruoskana
maan päällä, niin tapahtukoon hänen tahtonsa: minä otan sen taakan
hartioilleni!
Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä korkeutta kohti ja näytti siltä
kuin hän olisi ollut kokonaan tulessa, ollut kuin suuri koston
soihtu, ja hän värisi ja kaatui sitte penkille, ikäänkuin kohtalonsa
taakan painamana.
Huoneessa syntyi äänettömyys, jota ainoastaan Tuhaj-bejn ja
leiriatamanin kuorsaus katkaisivat. Ja nurkassa sirisi surullisesti
sirkka.
Luutnantti istui pää painuksissa. Tuntui siltä kuin hän olisi
hakenut vastausta Chmielnickin sanoihin, jotka olivat painavat kuin
graniittikappaleet. Vihdoin hän alkoi puhua hiljaisella, surullisella
äänellä:
-- Oi, vaikkapa se olisikin totta, niin kuka olet sinä, hetmani,
asettumaan tuomariksi ja pyöveliksi? Mikä julmuus ja mikä kopeus
sinua johtaa? Mikset jätä Jumalalle tuomiota ja rangaistusta?
Minä en puolusta pahoja enkä kiitä vääryyttä enkä nimitä sortoa
oikeudeksi, mutta katsoppa sinäkin, hetmani, itseesi. Sinä
moitit pikkukuninkaiden sortoa, sanot, etteivät he tahdo totella
kuningasta eikä oikeutta, sinä soimaat heidän ylpeyttään, mutta
oletko itse siitä vapaa, etkö itsekin kohota kättäsi valtakuntaa,
oikeutta ja majesteettia vastaan? Sinä näet herrojen ja aatelin
tiranniuden, mutta et näe sitä, että ilman heidän uljuuttansa, heidän
panssariansa, heidän voimaansa, heidän linnojansa, heidän tykkejänsä,
heidän joukkojansa vaikeroisi tämä maa, joka nyt tiukkuu maitoa
ja hunajaa, sata kertaa raskaamman turkkilaisen tai tatarilaisen
ikeen alla. Sillä kuka sitä suojelisi? Kenen huolenpitoa ja mahtia
saatte kiittää siitä, että teidän lastenne ei tarvitse palvella
janitshareina eikä teidän naisianne ryöstetä riettaisiin haaremeihin?
Kuka asuttaa erämaat, perustaa kyliä ja kaupunkeja, rakentaa Jumalan
temppelejä...
Herra Skrzetuskin ääni oli käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta
Chmielnicki tuijotti synkästi viinapulloon, laski nyrkiksi puserretun
kätensä pöydälle ja vaikeni ikäänkuin hän olisi käynyt sisällistä
taistelua.
-- Ja keitä he ovat, puhui herra Skrzetuski edelleen, -- ovatko
he tulleet Saksasta vaiko Turkista -- eivätkö he ole verta teidän
verestänne ja luuta teidän luustanne? Eivätkö he ole teidän
aatelianne, teidän ruhtinaitanne? Eikö niin ollen ole surkeata,
hetmani, että sinä aseistat nuoremmat veljet vanhempia vastaan ja
teet heistä isänmurhaajia? Jumalan tähden, vaikkapa he olisivatkin
pahoja, vaikkapa he kaikki -- mikä ei kuitenkaan ole totta --
tallaisivat oikeuden jalkojensa alle ja rikkoisivat laillisesti
vakuutetut oikeudet, niin rangaiskoon heitä Jumala taivaassa ja
valtiopäivät maan päällä, mutta älä sinä, hetmani! Voitko sinä sanoa,
että teidän joukossanne on ainoastaan oikeutta tekeviä? Ettekö te ole
koskaan rikkoneet? Onko teillä oikeus heittää kivellä toisen tahraan?
Ja koska sinä kysyt minulta, missä ovat kasakkojen privilegiot,
niin vastaan minä: eivät pikkukuninkaat ole niitä kavaltaneet, vaan
zaporogilaiset, Loboda, Sasko, Nalewajko ja Pawluk, jonka sinä
luulottelet tulleen paistetuksi vaskisen härän vatsassa, vaikka
tiedät hyvin, ettei ollut niin. Hänet repivät rikki teidän kapinanne,
teidän levottomuutenne ja hyökkäyksenne, joita te teette tatarien
malliin. Kuka on päästänyt tatarit valtakunnan rajojen sisälle
sitä varten että te vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliilla
kuormitettuina, hyökkäisitte oman voittonne ja etunne takia
heidän kimppuunsa ja saisitte siitä runsaimman osan? Kuka, kautta
Jumalan, on luovuttanut omaa kristillistä väkeänsä orjaksi? Kuka
on aiheuttanut suurimmat riidat? Te! Kenen edessä on aatelismies,
kauppias, talonpoika turvaton? Teidän! Kuka on sytyttänyt sisälliset
sodat, polttanut Ukrainan kylät ja kaupungit, raastanut Jumalan
huoneet, raiskannut naiset? Te ja te! Mitä siis tahdot? Sitäkö
että teille annettaisiin etuoikeus sisällisen sodan nostamiseen ja
ryöstöön? Totta totisesti teille on enemmän annettu anteeksi kuin
teiltä on riistetty. On tahdottu parantaa _membra putrida_, mädänneet
jäsenet, eikä leikata niitä pois. [Zólkiewskin historialliset sanat.]
Enkä tiedä onko maailmassa, lukuun ottamatta Puolan valtakuntaa,
mitään valtaa, joka sietäisi sellaista paisetta omassa povessansa, ja
osoittaisi niin paljon lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ja millaisella
kiitollisuudella se on palkittu? Kas tuossa makaa sinun liittolaisesi
ja Puolan valtakunnan leppymätön vihollinen, sinun ystäväsi, mutta
ristin ja kristikunnan vihollinen, ei ukrainalainen pikkukuningas,
vaan Krimin murza. Hänen kanssaan sinä lähdet polttamaan omaa
pesääsi, hänen kanssaan tuomitsemaan veljiäsi. Mutta hän on myöskin
tämän jälkeen hallitseva sinua ja sinun täytyy tarjota hänelle
jalustinta!
Chmielnicki tyhjensi uuden viinapikarin.
-- Kun minä ja Barabasz aikoinamme olimme armollisen kuninkaan luona,
vastasi hän synkästi, -- ja kun valitimme meille tapahtuvaa vääryyttä
ja sortoa, niin sanoi kuningas meille: "eikö teillä ole pyssyä ja
sapelia vyöllänne?"
-- Ja jos tulisit kuninkaitten kuninkaan eteen, niin hän sanoisi:
"oletko antanut vihollisillesi anteeksi niinkuin minä olen antanut
vihollisilleni?"
-- Minä en tahdo sotaa valtakuntaa vastaan.
-- Sinä asetat vain miekan sen kurkkua vastaan!
-- Minä lähden vapauttamaan kasakoita teidän kahleistanne!
-- Sidottaaksesi heitä tatarilaisiin niini-nuoriin!
-- Uskoa tahdon puolustaa!
-- Yhdessä pakanain kanssa!
-- Mene tiehesi, sinä et ole minun omantuntoni ääni. Tiehesi, sanon
sinulle!
-- Vuodatettu veri ahdistaa sinua, ihmiskyyneleet syyttävät sinua,
kuolema odottaa sinua, tuomio odottaa!
-- Pöllö! huusi Chmielnicki raivoissaan ja väläytti puukkoa
luutnantin rinnan edessä.
-- Lyö! sanoi herra Skrzetuski.
Ja uudestaan tuli hiljaisuus, kuului vain nukkuvien kuorsaus ja
sirkan surullinen siritys.
Chmielnicki seisoi hetkisen puukko kädessä Skrzetuskin edessä.
Yhtäkkiä hän säpsähti, tuli tajuihinsa, laski puukon kädestään ja
tempasi sensijaan viinapullon sekä alkoi juoda. Hän joi sen pohjaan
asti ja istuutui raskaasti penkille.
-- Minä en voi työntää sitä hänen rintaansa, mutisi hän, -- en voi.
On jo myöhäistä... joko tuo on aamunkoittoa?... Mutta myöhäistä on
kääntyä takaisinkin... Mitä sinä puhut minulle tuomiosta ja verestä?
Hän oli juonut paljon, viina nousi jo päähän, hän kadotti
kadottamistaan tajuntaansa.
-- Mikä tuomio siellä on? Khani lupasi minulle apujoukkoja.
Tuhaj-bej nukkuu tuossa. Huomenna kasakat lähtevät liikkeelle ja
meidän kanssamme pyhä Mikael voittaja! Mutta jos... jos... jos...
Minä olen sinut lunastanut Tuhaj-bejlta, muista sinä se ja sano...
tekee kipeää, kipeää! Kääntyä takaisin... on myöhäistä... tuomio...
Nalewajko... Pawluk...
Yhtäkkiä hän nousi pystyyn, silmät menivät pelästyksestä selälleen ja
hän huudahti:
-- Kuka siellä?
-- Kuka siellä? toisti leiriatamani puoliunessa. Mutta Chmielnickin
pää painui rinnalle ja nyökkäsi vielä uudelleen.
-- Mikä tuomio? mutisi hän ja nukkui.
Herra Skrzetuski oli hiljan saaduista haavoista ja kiihtyneestä
keskustelusta käynyt hyvin kalpeaksi. Hän luuli kuoleman jo olevan
tulossa ja alkoi ääneensä rukoilla.