Mittojen ja painojen vakausmiehen eli niinsanotun "kantarejn"
mökissä Hassan Baszan esikaupungissa Siczissä istui pöydän ääressä
kaksi zaporogilaista, vahvistaen itseään hirssiviinalla, jota
he hörppivät lakkaamatta pöydän keskellä olevasta puutuopista.
Toinen vanha, jo sammaltunut oli Filip Zachar, itse vakausmies,
toinen Anton Tatarczuk, czehryniläisen huonekunnan atamani, noin
neljänkymmenvuotias mies, pitkä ja voimakas, kasvoissa villi ilme,
silmät vinossa niinkuin yleensä tatareilla. Molemmat puhuivat
keskenään hiljaa, ikäänkuin peläten, että joku heitä kuuntelisi.
-- Siis tänäpäivänä? kysyi vakausmies.
-- Tuskin sentään aivan heti, vastasi Tatarczuk. -- Odotetaan vielä
leiriatamania ja Tuhaj-beita, joka läksi Chmielnickin itsensä
kanssa Bazawlukiin, koska horda nyt on siellä. Toverineuvosto on jo
kokoontunut asepihalle, mutta huonekunnat kutsutaan neuvotteluun
vielä ennen iltaa. Ennen yötä on jo kaikki selvillä.
-- Hm, ehkä käy hullusti, mutisi vanha Filip Zachar.
-- Kuule, kantarej, tiedätkö, että sillä oli kirje minulle.
-- Tiedän kyllä, sillä itse minä vein kirjeet leiriatamanille, ja
minä olen kirjoitustaitoinen mies. Puolalaiselta löydettiin kolme
kirjettä, yksi itse leiriatamanille, toinen sinulle ja kolmas
nuorelle Barabaszille. Kaikki Siczissä tietävät sen jo.
-- Mutta kuka ne on kirjoittanut, tiedätkö sen?
-- Leiriatamanille kirjoitti itse ruhtinas, sillä kirjeessä oli hänen
sinettinsä, mutta kuka teille kirjoitti, sitä en tiedä.
-- Varjele, laupias Jumala!
-- Jos sinua vaan ei siinä mainita selvästi puolalaisten ystävänä,
niin ei ole hätää.
-- Varjele, laupias Jumala, toisti Tatarczuk.
-- Nähtävästi pelkäät.
-- Hyi olkoon, en minä mitään pelkää.
-- Mahdollista on myöskin, että leiriatamani kääntää ja vääntää
kaikki kirjeet, sillä hänen omakin kallonsa on vaarassa. Oli siellä
kirje yhtä hyvin hänelle kuin teillekin.
-- Ehkä.
-- Mutta jos sinä pelkäät jotakin...
Tässä vanha kantarej alensi ääntään entistä enemmän.
-- Lähde pakoon!
-- Mutta kuinka? Ja minne? kysyi levottomana Tatarczuk. --
Leiriatamani on pannut vahdit kaikille saarille, ettei kukaan
pääsisi purjehtimaan ljahien luo ilmoittamaan mitä täällä tehdään.
Bazawlukissa pitävät tatarit tarkasti vahtia. Täältä ei pääse
luiskahtamaan kalakaan, eikä lintukaan lennä täältä pois.
-- Piiloittaudu sitte itse Siczissä, mikäli voit.
-- Kyllä ne löytävät. Paitsi jos sinä piiloitat minut tynnyrien
sekaan basaarissa. Sinä olet sukulaiseni!
-- En piiloittaisi omaa veljeänikään. Jos pelkäät kuolemaa, niin juo
itsesi juovuksiin: humalassa et tunne mitään.
-- Ehkei kirjeessä ole mitään.
-- Mutta jos...
-- Voi surkeutta! voi surkeutta! sanoi Tatarczuk. -- Minä en pelkää
mitään. Minä olen hyvä kasakka ja ljahien vihollinen. Mutta vaikkei
kirjeessä olisikaan mitään, niin piru ties, mitä se ljahi sanoo
neuvoston edessä. Hän voi minut tuhota.
-- Se on kiukkuinen ljahi; ei hän sano mitään.
-- Olitko tänään hänen luonansa?
-- Olin. Voitelin hänen haavojansa tökötillä ja kaasin viinaa ja
tuhkaa hänen kurkkuunsa. Kyllä hän paranee. Se on kiukkuinen ljahi.
Kerrotaan että hän Chortycassa teurasti tatareja, ennenkuin saivat
hänet vangiksi, niinkuin sikoja. Ole sinä levollinen ljahin puolesta.
Synkän kumea ääni katkaisi heidän keskustelunsa, asepihalla
lyötiin rumpua. Kuullessaan tämän äänen säpsähti Tatarczuk ja
hypähti pystyyn. Tavaton levottomuus kuvastui hänen kasvoillaan ja
liikkeissään.
-- Nyt soitetaan neuvotteluun, sanoi hän, hätäisesti hengittäen. --
Varjele laupias Jumala! Filip, älä sano, mistä ja kenen kanssa olet
puhunut. Varjele, laupias Jumala!
Sen sanottuaan tarttui Tatarczuk viinatuoppiin, nosti sen molemmin
käsin huulilleen ja joi, joi, aivan kuin tahtoen juoda itsensä
kuoliaaksi.
-- Menkäämme nyt, sanoi vakausmies. Rummunpärinä kumisi yhä
kuuluvammin.
He menivät ulos huoneesta. Hassan Baszan esikaupungin erotti
asepihasta vain valli, joka ympäröi varsinaista kasarmikaupunkia
ja portti, jonka yläpuolella oli korkea torni. Sieltä ammottivat
tykkien kidat. Hassan Baszan keskellä oli vakausmiehentalo ja
kauppa-atamanien mökit. Jotenkin laajan torin ympärillä olivat ladot,
joissa kauppapuodit sijaitsivat. Ne olivat yleensä surkeannäköinä
rakennuksia, häthätää kokoonkyhättyjä tammihirsistä, joita
runsaasti saatiin Chortycasta, ja katetut risuilla ja kaislalla.
Itse mökit, niiden joukossa myöskin vakausmiehen asumus, olivat
metsästäjämajojen näköiset, sillä ainoastaan niiden katot kohosivat
yläpuolelle maanpintaa. Nämä katot olivat mustat ja savuttuneet,
sillä kun mökissä poltettiin tulta, tunki savu ei ainoastaan
räppänän, vaan koko katon läpi ja silloin saattoi luulla, ettei
edessä ollut ihmisasunto, vaan risu- ja kaislaläjä, jossa poltettiin
tervaa. Mökeissä vallitsi ikuinen pimeys, siksi pidettiinkin niissä
alituisesti pärevalkeaa. Puotilatoja oli muutamia kymmeniä. Niitä
oli sekä sellaisia, jotka olivat huonekuntien omaisuutta että
muukalaispuoteja, joissa välistä tatarit ja valakialaiset rauhan
aikana kaupittelivat tavaroitaan. Edelliset myivät nahkoja, itämaisia
kankaita, aseita ja kaikenlaista muuta tavaraa, jälkimäiset etupäässä
viiniä. Mutta muukalaispuodeissa oli vain harvoin myyjiä, koska
kauppa tässä villissä pesässä useimmiten muuttui ryöstöksi, josta
ei vakausmies eivätkä puotiatamanit voineet pidättää joukkoja.
Latojen välissä oli myöskin kolmekymmentä kahdeksan huonekunnille
kuuluvaa kapakkaa ja niiden edessä makasi aina tunkioiden, lastujen,
tammipölkkyjen ja hevoslannan keskellä tajuttoman juopumuksen tilassa
zaporogilaisia, toiset vaipuneina sikeään uneen, toiset vaahto
huulilla tai väännellen itseään viinahulluuden kouristuksissa.
Muutamat puolihumalaiset ulvoivat kasakkalauluja, syljeskelivät,
tappelivat tai suutelivat, kirosivat kasakan kohtaloa tai itkivät
kasakkain kurjuutta ja tallailivat makaavien päitä tai rintoja.
Vasta silloin, kun oli lähdettävä sotaretkelle tatareja vastaan
tai Vähä-Venäjälle, käskettiin pysymään raittiina ja retkelle
lähtevät rangaistiin kuolemalla, jos heidät tavattiin juovuksissa.
Mutta tavallisina aikoina, varsinkin puotitorilla, olivat melkein
kaikki juovuksissa: kantarej ja puotiatamanit, myyjät ja ostajat.
Viinanhaju, sekaantuneena tervan, kalojen, savun ja hevosnahkojen
katkuun täytti alituisesti ilman koko tässä esikaupungissa, joka
puotiensa kirjavan tavaran puolesta muistutti jotakin puoleksi
turkkilaista, puoleksi tatarilaista kaupunkia. Puodeissa myytiin
kaikkea mitä ikinä saattoi ryövätä Krimistä, rumenilaisista maista
tai Anatolian rannikoilta. Siellä oli räikeänvärisiä itämaisia
kankaita, kultalankaa, altembassia, brokaadia, verkaa, karttuunia,
drelliä ja palttinaa, pronssisten ja rautaisten tykkien kappaleita,
nahkoja, turkkeja, kuivattua kalaa, luumuja ja turkkilaisia
makeisia, kirkkoastioita, messinkisiä puolikuita, joita oli
ryövätty minareteista, tai kullattuja ristejä, joita oli riistetty
kreikanuskoisista kirkoista, ruutia ja lyömäaseita, nuijia, keihäitä
ja satuloita. Ja kaikkien näiden sekalaisten esineiden ja värien
keskellä kiertelivät ihmiset, puettuina mitä erilaisimmista puvuista
otettuihin rääsyihin, kesällä puolialastomina, aina puolivilleinä,
savuttuneina, mustina, liassa ja noessa, täynnä märkähaavoja
jättiläissääskien puremista, sääskiä kun oli miljoonittain
Czertomelikin rannalla, ja kuten yllä sanottiin, ikuisesti
juovuksissa.
[Hyökkäyksensä aikana zaporogilaiset eivät säästäneet ketään eivätkä
mitään. Ennen Chmielnickin aikoja ei Ziczissä ollut mitään kirkkoa.
Ensimäisen kreikanuskoisen kirkon rakennutti juuri Chmielnicki;
siellä ei yleensä kysytty mitä uskoa kukin oli, se mitä kerrotaan
suistolaisten uskonnollisesta mielialasta, on tarua.]
Tällä hetkellä oli koko Hassan Basza'ssa vielä enemmän ihmisiä kuin
tavallisesti. Portit ja kapakat suljettiin, sillä kaikki kiirehtivät
asepihalle, jossa neuvottelun tuli tapahtua. Filip Zachar ja Anton
Tatarczuk kulkivat muiden mukana, mutta viimemainittu jätätteli
jäljelle, kulki laiskasti ja päästi joukon edelle. Yhä selvemmäksi
kävi levottomuus hänen kasvoillaan. He menivät vallihaudan sillan
yli, kävivät sisään portista ja tulivat laajalle asepihalle, jota
ympäröi noin kolmekymmentä kahdeksan isoa, puista rakennusta. Ne
olivat huonekuntain taloja, jonkinlaisia kasarmeja, joissa kasakat
asuivat. Nämä huonekuntatalot olivat kaikki samankokoiset ja
toistensa kaltaiset, ne erotettiin toisistaan vain nimitysten kautta,
jotka olivat annetut Ukrainan kaupunkien mukaan, ja niiden mukaan
nimitettiin myöskin kasakkarykmentit. Yhdessä nurkassa pihaa kohosi
neuvoston talo. Siellä istuvat atamanit, leiriatamanin toimiessa
esimiehenä, mutta joukot eli niinsanottu toverikunta neuvotteli
taivasalla, lähetellen vähänpäästä edustajia vanhain neuvoston luo ja
välistä myöskin tungeskellen neuvostotalon sisään, harjoittaakseen
pakkovaikutusta neuvotteleviin.
Asepihalla oli tungos jo tavaton, sillä leiriatamani oli koonnut
Sicziin kaikki saarille, joille ja niityille hajaantuneet sotajoukot.
"Toverikunta" oli siten tavallista lukuisampi. Aurinko oli vaipumassa
lännen puoleen, ja siksi oli ajoissa sytytetty toistakymmentä
tervatynnyriä. Siellä täällä oli myöskin viinatynnyrejä, joita
jokainen huonekunta oli hankkinut itseään varten, ja ne lisäsivät
melkoisesti tarmoa neuvotteluihin. Järjestystä eri huonekuntain
välillä valvoivat esaulit, asestettuina raskailla tamminuijilla,
voidakseen hillitä niillä neuvottelevia, ja pistoleilla suojellakseen
omaa henkeään, joka usein oli vaarassa.
Filip Zachar ja Tatarczuk menivät suoraan neuvottelutaloon, koska
toinen heistä vakausmiehenä, toinen taas huonekunnan atamanina oli
oikeutettu istumaan vanhain neuvostossa. Neuvoston tuvassa oli vain
yksi ainoa pieni pöytä, jonka edessä istui sotakirjuri. Atamanien ja
leiriatamanien paikat olivat pitkin seiniä ja peitetyt taljoilla.
Mutta tällä hetkellä ne vielä olivat tyhjinä. Leiriatamani käveli
pitkin askelin tuvan lattialla ja huonekunta-atamanit olivat
kokoontuneet pieniin ryhmiin ja keskustelivat hiljaa, vain välistä
kuului joku äänekkäämpi kirous. Tatarczuk huomasi, etteivät edes
hänen tuttavansa ja ystävänsä olleet häntä näkevinään, siksi
lähestyi hän suoraan nuorta Barabaszia, joka oli samassa asemassa
kuin hänkin. Toiset katselivat heihin kulmiensa alta, mutta nuori
Barabasz ei paljoa välittänyt siitä, koska hän ei käsittänyt, mitä he
tarkoittivat. Hän oli kaunis mies ja tavattoman väkevä. Sen nojalla
hän olikin päässyt huonekunta-atamanin arvoon, sillä muuten hän koko
Siczissä kulki tyhmyrin maineessa. Sentähden häntä sanottiinkin
"hölmöatamaniksi" ja jokainen hänen sanansa herätti aina naurun
hohotuksen vanhain neuvostossa.
-- Jos vähän odotamme, niin ehkä saamme mennä kivi kaulassa veteen,
kuiskasi hänelle Tatarczuk.
-- Miksikä niin? kysyi Barabasz.
-- No etkö ole kuullut kirjeistä?
-- Saakeli soikoon! olenko minä kirjoittanut joitakin kirjeitä?
-- Näetkö, kuinka ne katselevat meitä kulmainsa alta?
-- Jos minä löisin jotakuta heistä kalloon, niin että silmä vuotaisi
maalle, niin eivätpäs katselisi, sanoi Barabasz vähävenäjän kielellä.
Ulkoa kuuluvat huudot ilmaisivat että jotakin oli tulossa. Tuvan ovet
aukenivat selkoisen selälleen ja sisään astui Chmielnicki Tuhaj-bein
seurassa. Heitä tervehdittiin iloisesti. Muutama kuukausi sitten oli
Tuhaj-bei, uljain tatarilaismurzoista ja suistolaisten kauhu, ollut
hirveän vihan esineenä Siczissä -- nyt heitteli toverikunta taasen
lakkejansa ilmaan hänet nähdessään, pitäen häntä Chmielnickin ja
zaporogilaisten hyvänä ystävänä.
Tuhaj-bei astui sisään edellä ja hänen jäljessään Chmielnicki,
kädessään sotanuija, zaporogilaisten sotajoukkojen hetmanin merkki.
Tätä virkaa hän oli hoitanut siitä asti kun hän palasi Krimistä,
saatuaan apujoukkoja khanilta. Kasakkajoukot olivat nostaneet hänet
käsilleen ja, lyötyään auki sota-aarreaittansa ovet, tuoneet hänelle
nuijan, lipun ja sinetin, joita tavallisesti kannettiin hetmanin
edessä. Ja siitä hän oli melkoisesti muuttunut, näkyi, että hän
persoonassaan edusti koko Zaporozen hirvittävää voimaa. Hän ei enään
ollut vääryyttä kärsivä, arojen läpi Sicziin karannut Chmielnicki,
vaan hetmani Chmielnicki, verinen henki, jättiläinen, joka kosti itse
karsimansa vääryyden miljoonille.
Ja kuitenkaan hän ei ollut saanut murretuksi kahleitansa, vaan
joutunut uusiin, raskaampiin. Se näkyi koko hänen suhteestaan
Tuhaj-beihin. Hän, Zaporozen hetmani oli täällä Zaporozen sydämessä
toisella sijalla tatarilaisen jälkeen. Hän sieti nöyränä tämän
ylpeyttä ja sanomattoman ylenkatseellista kohtelua, hän oli vasallin
suhteessa hallitsevaan herraan. Ja niin täytyikin olla. Chmielnicki
sai kaikesta kasakkain joukossa nauttimastaan luottamuksesta ja
arvonannosta kiittää tatareja ja khanin armoa, khanin, jonka
edustajana oli villi ja raivoisa Tuhaj-bei. Mutta Chmielnicki osasi
rinnassaan yhdistää paisuttavan ylpeyden nöyryyteen, yhtähyvin kuin
rohkeuden viekkauteen. Siinä miehessä oli jalopeuraa ja kettua,
kotkaa ja käärmettä. Ensi kertaa kasakkayhteiskunnan olemassaolon
aikana esiintyi tatarilainen herrana keskellä Sicziä. "Toverikunta"
heitteli lakkeja ilmaan pakanan edessä. Sellaiset olivat nyt ajat.
Neuvottelu alkoi. Tuhaj-bei asettui keskelle, paksuimmalle
taljakimpulle, väänsi jalat ristiin alleen ja alkoi pureskella
kuivattuja auringonkukansiemeniä ja syljeskeli kuoret eteensä
keskelle tupaa. Hänen oikealla puolellaan istui Chmielnicki
nuijineen, vasemmalla leiriatamani ja atamani- ja "toverikunnan"
edustajat etäämpänä pitkin seiniä. Keskustelut hiljenivät ja ulkoa
kuului vain taivasalla neuvottelevan joukon häly ja kumea kohina,
joka muistutti aaltojen pauhinaa. Chmielnicki alkoi puhua: [Siczin
kasakkain neuvottelut on päiväkirjassaan kuvannut Erich Lassota,
keisarin lähettiläs Zaporozessa v. 1594.]
-- Hyvät herrat! Majesteetillisen Krimin tsaarin armosta,
hyväntahtoisuudesta ja jalomielisyydestä, Krimin tsaarin, monien
kansain herran ja taivaankappaleitten sukulaisen ja armollisen
Puolan kuninkaan Wladislawin, meidän herramme luvalla ja urheitten
zaporogilaisjoukkojen vapaasta tahdosta ja luottaen viattomuuteemme
ja Jumalan vanhurskauteen, lähdemme kostamaan kauheita ja julmia
vääryyksiä, joita me kristittyinä olemme kärsineet, niin kauvan
kuin olemme voineet, viekkailta ljaheilta, komisarjuksilta,
starostoilta ja isännöitsijöiltä, koko aatelilta ja juutalaisilta.
Ja näiden vääryyksien takia te, hyvät herrat, ja koko zaporogilainen
sotajoukko olette vuodattaneet paljon kyyneliä ja antaneet minulle
hetmanin nuijan, jotta minä voisin teille tehokkaammin muistuttaa
meidän ja sotajoukkojemme viattomuutta. Tämän huomioon ottaen
lähdin minä teidän luvallanne, hyvät herrat, pyytämään apua
tatarilaisten majesteetilliselta tsaarilta ja hän on tarjonnut
meille apuansa. Mutta ollessamme jo valmiina ei hämmästykseni
ollut vähäinen, kun kuulin, että keskellämme voi olla pettureita,
jotka pitävät yhtä viekkaitten ljahien kanssa ja ilmoittavat
heille meidän valmistuksistamme, niin että kaikkien niiden, jotka
ovat sellaisia, täytyy tulla rangaistuiksi teidän tahtonne ja
jalomielisyytenne mukaan. Ja me pyydämme, että kuulisitte ne
kirjeet, jotka meidän vihollisemme ruhtinas Wisniowieckin lähetti
on tuonut tänne, ei lähettiläänä, vaan vakoilijana, joka tahtoo
vaania meidän valmistuksiamme ja meidän ystävämme Tuhaj-bejn hyvää
tahtoa ja kavaltaa meidät ljaheille. Josta kaikesta leiriatamani
minun uskollisena ystävänäni on ilmoittanut Tuhaj-bejlle ja koko
sotajoukolle, jotta te voisitte tuomita hänet rangaistavaksi kuin
myöskin ne, joille hän on tuonut kirjeitä.
Chmielnicki vaikeni. Hälinä akkunain takana kävi yhä äänekkäämmäksi,
sotakirjuri nousi ja alkoi lukea ensinnä ruhtinaan kirjettä
leiriatamanille, joka alkoi sanoilla: "me Jumalan armosta Lubnien,
Chorolin, Prilukan, Hadziaczin ruhtinas ja herra y.m., Vähävenäjän
vojevoda y.m., starosta y.m." Kirje oli aivan virallinen. Ruhtinas,
joka oli kuullut, että sotajoukot oli koottu "niityiltä" kysyi
atamanilta, oliko tämä totta ja pyysi samalla, että hän kristittyjen
maiden rauhan takia luopuisi sellaisista aikomuksista. Samoin että
hän jättäisi Chmielnickin, jos tämä nostattaisi Siczin kapinaan,
komisarjuksille, jotka itsekin siitä muistuttavat. Toinen kirje
oli herra Grodzickilta, niinikään suur-atamanille, kolmas ja
neljäs olivat Zacwilichowskilta ja Czerkasyn vanhalta päälliköltä
Tatarczukille ja Barabaszille. Niissä kaikissa ei ollut mitään,
mikä saattoi tehdä epäilyksenalaisiksi henkilöt, joille ne olivat
osoitetut. Zacwilichowski pyysi Tatarczukilta vain, että tämä pitäisi
huolta kirjeen tuojasta ja olisi hänelle apuna kaikessa.
Tatarczuk veti syvältä henkeään.
-- Mitä sanotte näistä kirjeistä, hyvät herrat? kysyi Chmielnicki.
Kasakat vaikenivat. Kaikki neuvottelut alkoivat, kunnes viina
lämmitti pään, aina sillä tavalla, ettei kukaan atamaneista tahtonut
ensimäisenä käyttää puheenvuoroa. He tekivät sen yksinkertaisina
ja viekkaina miehinä etupäässä siksi, että pelkäsivät lausuvansa
tyhmyyden, joka voisi saattaa ehdotuksen tekijän naurunalaiseksi
tai tuottaa hänelle koko elinajaksi jonkun pilkallisen liikanimen.
Niin oli laita Siczissä, missä keskellä suurinta yksinkertaisuutta
taipumus pilkantekoon oli kuulumattoman kehittynyt samoinkuin pelko
joutua pilkanalaiseksi.
Kasakat siis vaikenivat. Chmielnicki rupesi uudelleen puhumaan:
-- Leiriatamani, meidän veljemme ja vilpitön ystävämme, minä uskon
atamaniin, niinkuin omaan sieluuni ja joka sanoisi jotakin muuta, se
hautoisi mielessään petosta. Atamani on vanha toveri ja sotilas.
Sen sanottuaan hän nousi ja suuteli leiriatamania.
-- Hyvät herrat, vastasi siihen leiriatamani, -- minä kokoan joukot,
mutta hetmani olkoon johtaja. Mitä tulee lähettilääseen, niin hän on
minun, koska hänet on lähetetty luokseni. Ja koska hän on minun, niin
minä lahjoitan hänet teille.
-- Te, herrat edustajat, viekää terveisiä atamanille, sanoi
Chmielnicki, -- sillä hän on oikeamielinen mies, ja palatkaa
kertomaan "toverikunnalle", että jos joku on kavaltaja, niin ei hän
ainakaan. Hän on ensimäisiä, jotka ovat asettaneet vartiostoja, hän
on käskenyt ottamaan kiinni kavaltajat, jotka aikovat mennä ljahien
luo. Te, herrat edustajat, sanokaa, että hän ei ole petturi, vaan
että hän on paras meistä kaikista.
Herrat edustajat kumartuivat ensinnä Tuhaj-bejn vyötä kohden ja
hän itse pureskeli koko ajan suurimmalla välinpitämättömyydellä
auringonkukansiemeniä. Sitte he samoin kumarsivat Chmielnickiä sekä
leiriatamania ja lähtivät ulos huoneesta. Hetken perästä ilmaisi
iloinen hälinä akkunoiden alla, että edustajat olivat täyttäneet
tehtävänsä.
-- Eläköön meidän leiriatamanimme! Eläköön! huudettiin kähein äänin
niin lujaan, että huoneen seinät tuntuivat tärisevän perustuksiaan
myöten.
Samassa kuului pyssyjen ja pistolien laukauksia. Edustajat palasivat
ja istuutuivat uudelleen huoneen nurkkaan.
-- Hyvät herrat! sanoi Chmielnicki, kun melu akkunoiden alla oli
hiukkasen vaiennut, -- te olette jo viisaasti tuominneet, että
leiriatamani on rehellinen mies. Mutta jos atamani ei ole petturi,
niin kuka on petturi? Kenellä on ystäviä ljahien joukossa, kenen
kanssa he ovat salaneuvoissa, kenelle he kirjoittavat kirjeitä, kenen
huomaan he suosittelevat lähettiläänsä persoonan, kuka on petturi?
Näin sanoessaan kohotti Chmielnicki yhä ääntään ja loi ilkkuvan
sivukatseen Tatarczukin ja nuoren Barabaszin puoleen, ikäänkuin hän
olisi tahtonut osoittaa nimenomaan heitä. Huoneessa syntyi hälinä.
Useat äänet alkoivat huutaa: "Barabasz ja Tatarczuk!" Muutamat
huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, edustajienkin joukossa
alkoi kuulua huutoja: "Surma heille!"
Tatarczuk kalpeni, mutta nuori Barabasz alkoi hämmästynein silmin
katsella läsnäolevia. Hänen laiska ajatuksensa yritti jonkun
ajan kuluttua arvata mistä häntä syytetään ja lopuksi hän sanoi
vähävenäjän kielellä:
-- Ei koira tule syömään lihaa!
Sen sanottuaan purskahti hän tylsämieliseen nauruun ja hänen mukanaan
kaikki muutkin. Yhtäkkiä suurin osa huonekunta-atamaneja alkoi
villisti nauraa, itsekään tietämättä miksi.
Äänet ikkunan takana kävivät yhä kuuluvammiksi. Nähtävästi alkoi
viina jo lämmittää päitä. Ihmisaallon kohina kävi joka hetki
mahtavammaksi.
Mutta Anton Tatarczuk nousi, kääntyi Chmielnickin puoleen ja alkoi
puhua:
-- Mitä minä olen teille tehnyt, herra zaporogilaisten hetmani, kun
te vaaditte minun kuolemaani? Mihin minä olen syypää? Komisarjus
Zacwilichowski on kirjoittanut minulle kirjeen -- entä sitte? Onhan
ruhtinaskin kirjoittanut leiriatamanille ja olenko minä saanut
kirjettä? En. Ja jos olisin saanut, niin mitä olisin tehnyt? Olisin
mennyt kirjurin luo ja käskenyt häntä lukemaan sen itselleni. Sillä
en minä osaa kirjoittaa enkä lukea. Ja te tietäisitte kaikki, mitä
kirjeessä on. Mutta puolalaista en minä ole omin silmin nähnytkään,
niin että olenko minä petturi? Hei, veljet zaporogilaiset, Tatarczuk
on ollut teidän kanssanne Krimissä ja kun lähdettiin sotaretkelle
Valakiaan, niin lähti hänkin Valakiaan. Kun marssittiin Smolenskia
kohden, niin lähti hänkin Smolenskia kohden, tappeli teidän
kanssanne, uljaat kasakat, eli teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja
vuodatti vertaan teidän kanssanne, uljaat kasakat -- ja näki nälkää
teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja niin hän ei ole ljahi eikä
petturi, vaan kasakka, teidän veljenne, ja jos herra hetmani vaatii
hänen kuolemaansa, niin sanokoon, miksi hän sitä vaatii? Mitä minä
olen hänelle tehnyt? Millä osoittanut vilpillisyyttä? Ja te, veljet,
armahtakaa ja tuomitkaa oikeamielisesti!
-- Tatarczuk on kunnon kasakka! Tatarczuk on rehellinen mies!
huusivat muutamat äänet.
-- Sinä, Tatarczuk, olet kunnon kasakka, sanoi Chmielnicki, -- enkä
minä ahdista sinua, sillä sinä olet minun ystäväni etkä ljahi,
vaan kasakka, meidän veljemme. Ja jos ljahi olisi petturi, niin
minä en surisi enkä itkisi, mutta jos hyvä kasakka on petturi, jos
minun ystäväni on petturi, niin minun sydäntäni ahdistaa ja säälin
hyvää kasakkaa. Mutta koska olet ollut Krimissä ja Valakiassa
ja Smolenskin luona, niin sinun syntisi on vielä sitä suurempi,
että nyt vilpillisesti olet tahtonut ilmiantaa puolalaiselle
zaporogilaisten valmistukset ja tarkoitukset. Sinulle on kirjoitettu,
että antaisit lähettiläälle apua kaikessa mitä hän haluaa ja
sanokaa, herrat atamanit, mitä ljahi voisi haluta? Eikö minun ja
vilpittömän ystävämme Tuhaj-bejn kuolemaa? Eikö zaporogilaisten
sotajoukkojen turmiota? Niin, sinä Tatarczuk, olet vikapää etkä voi
sitä toiseksi todistaa. Ja Barabaszille kirjoitti hänen setänsä,
Czerkasyn päällikkö, Czaplinskin ystävä ja ljahien ystävä, joka
pidätti luonansa privilegiokirjat, että zaporogilaissotajoukko ei
saisi niitä, ja kun näin on, ja minä vannon Jumalan kautta, että ei
ole toisin, niin te molemmat olette syypäät ja pyytäkää armahdusta
atamaneilta, minäkin pyydän teidän kanssanne, vaikka teidän syynne on
raskas ja petos ilmeinen.
Silloin kuului ikkunan takaa ei enään melua ja humua, vaan ikäänkuin
myrskyn pauhinaa. Toverikunta tahtoi tietää, mitä neuvottelutuvassa
tehdään ja lähetti uudestaan edustajia.
Tatarczuk tunsi, että hän oli hukassa. Nyt hän muisti, että hän
viikko sitten oli atamanien kokouksessa vastustanut nuijan antamista
Chmielnickille ja liittoa tatarien kanssa. Kylmät hikipisarat
valuivat alas pitkin hänen otsaansa. Hän ymmärsi, ettei hän enään
voi pelastua. Mitä taas tulee nuoreen Barabasziin, oli selvää,
että Chmielnicki tahtoi kostaa Czerkasyn vanhalle päällikölle,
joka syvästi rakasti veljensä poikaa. Mutta Tatarczuk ei tahtonut
kuolla. Hän ei olisi kalvennut sapelin iskua, ei kuulaa, eikä edes
paaluunpistämistä, mutta kuolema, joka häntä nyt odotti, pöyristytti
häntä. Ja käyttäen hyväkseen hetken hiljaisuutta, joka vallitsi
Chmielnickin puheen jälkeen, hän huusi läpitunkevalla äänellä:
-- Kristuksen nimessä, veljet atamanit, sydämelliset ystävät,
älkää tuhotko viatonta, sillä minä en ole nähnyt ljahia enkä
puhunut hänen kanssaan. Armahtakaa, veljet! En tiedä mitä tuo ljahi
olisi minulta tahtonut. Kysykää häneltä itseltään. Minä vannon
Kristuksen, Vapahtajan, pyhän puhtaimman Neitseen, pyhän Nikolai
Ihmeittentekijän, pyhän arkkienkeli Mikaelin kautta, että te tuhoatte
viattoman sielun!
-- Tuokaa tänne ljahi! huusi vanhain neuvostosta vakausmies.
-- Ljahi tänne! ljahi tänne! huusivat huonekuntain atamanit.
Syntyi hämminki; toiset ryntäsivät viereiseen huoneeseen, jonne vanki
oli suljettu, tuodakseen hänet neuvoston eteen, toiset lähenivät
uhkaavina Tatarczukia ja Barabaszia. Mirgorodin huonekunnan atamani
Hladki huusi ensinnä: "kuolema heille"! Edustajat toistivat huudon,
mutta Czarnota hypähti ovelle, aukaisi sen ja huusi kokoontuneille
joukoille:
-- Herrat toverit, Tatarczuk on petturi ja Barabasz on petturi --
kuolema heille!
Joukko vastasi kauhealla ulvonnalla. Huoneessa syntyi sekamelska.
Kaikki huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, toiset huusivat:
"ljahi, ljahi!" toiset koettivat hillitä melskettä, mutta samassa
meni ovi tunkeilevan joukon painosta selkoisen selälleen ja pihalla
neuvotteleva lauma törmäsi keskelle huonetta. Kauhean näköiset,
raivosta huumaantuneet miehet täyttivät huoneen, pauhaten, puiden
nyrkkiä, kiristellen hampaita, levittäen ympärilleen viinanhajua ja
huutaen juopunein äänin: "Kuolema Tatarczukille! paaluun Barabasz!
Antakaa petturit tänne! tuokaa heidät asepihalle!" "Lyö, lyö
kuoliaaksi!" ja sadat kädet ojentuivat samassa hetkessä ottamaan
onnettomia uhreja. Tatarczuk ei tehnyt vastarintaa, voihki vain
läpitunkevalla äänellä, mutta nuori Barabasz alkoi puolustaa itseään
pelottavalla voimalla. Hän oli vihdoinkin ymmärtänyt, että hänet
tahdotaan murhata. Kauhu, epätoivo ja raivo kuvastuivat hänen
kasvoillaan. Vaahto peitti hänen huulensa ja rinnasta tunkeutui
eläimellinen karjuna. Kaksi kertaa riuhtaisi hän itsensä irti
murhamiestensä käsistä ja kaksi kertaa heidän kätensä tarttuivat
hänen olkapäihinsä, rintaansa, leukaansa ja ohimopalmikkoonsa.
Hän riuhtoi, puri, karjui, kaatui maahan ja nousi uudestaan,
verissään, hurjana. Häneltä revittiin vaatteet, hiukset Päästä,
puhkaistiin silmä, vihdoin häneltä, kun hän oli joutunut seinää
vastaan, väännettiin käsi poikki. Silloin hän kaatui. Ahdistajat
kävivät kiinni hänen jalkoihinsa ja raastoivat hänet yhdessä
Tatarczukin kanssa asepihalle. Siellä vasta, tervatynnyreiden
ja nuotioiden valossa, alkoi pikamestaus. Muutama tuhat miestä
ryntäsi tuomittujen päälle, repi heidät kappaleiksi, ulvoen ja
taistellen keskenään siitä, kuka pääsisi uhrien kimppuun. Heitä
tallattiin jaloin, heidän ruumiistaan revittiin kappaleita, villi
lauma pyöri heidän ympärillään hullaantuneiden joukkojen kauheassa,
suonenvedontapaisessa liikkeessä. Välistä nostivat veriset kädet
ilmaan kaksi jo muodottomaksi muuttunutta ihmisruumista, välistä ne
uudestaan paiskattiin maahan. Kauempana seisovat karjuivat täyttä
kurkkua, että uhrit olivat heitettävät veteen tai laahattavat
palavan tervatynnyrin päälle, juopuneet alkoivat tapella keskenään,
hurjuudessaan sytyttivät muutamat tuleen kaksi viinatuoppia, jotka
valaisivat helvetillistä näytelmää väräjävällä, sinertävällä
valollaan. Taivaalta katseli sitä myöskin kuu, tyynenä, kirkkaana,
leppeänä.
Niin rankaisi "toverikunta" pettureitaan.
Mutta neuvoston tuvassa oli, siitä hetkestä kun kasakat olivat
laahanneet ulos Tatarczukin ja nuoren Barabaszin, jälleen hiljennyt
ja atamanit istuivat entisille paikoilleen seinien ääreen, sillä
viereisestä huoneesta tuotiin vanki.
Varjo lankesi hänen kasvoilleen, kun tulikin oli uunista sammunut,
ja hämärässä näkyi vain komeavartaloinen mies pystypäisenä ja
ylpeänä, vaikka kädet olivat sidotut yhteen niininuoralla. Hladki
heitti huoneeseen kimpun päreitä ja hetken päästä paloi iloinen
liekki, valaen kirkasta loimuaan Chmielnickiin päin kääntyneen vangin
kasvoille.
Hänet nähdessään Chmielnicki säpsähti.
Vanki oli -- herra Skrzetuski.
Tuhaj-bej sylkäisi auringonkukansiementen kuoret suustaan ja mutisi
vähävenäjän kielellä:
-- Minä tunnen tuon puolalaisen -- hän on ollut Krimissä.
-- Kuolema hänelle! huusi Hladki.
-- Kuolema! toisti Czarnota.
Chmielnicki oli jo päässyt mielenliikutuksensa herraksi. Hän katsahti
pikaisesti Hladkiin ja Czarnotaan, jotka tämän katseen vaikutuksesta
vaikenivat, ja sitte hän kääntyi leiriatamanin puoleen, sanoen:
-- Minäkin tunnen hänet.
-- Mistä sinä olet? kysyi leiriatamani Skrzetuskilta.
-- Olen lähettiläänä tullut luoksesi, leiriatamani, mutta Chortycassa
hyökkäsivät ryövärit kimppuuni ja vasten tapoja, joita villeimmätkin
kansat noudattavat, löivät minua. Ja huolimatta lähettiläsarvostani
ja syntyperästäni he haavoittivat minut, kohtelivat minua huonosti
ja toivat minut vankina tänne, jonka seikan hänen armonsa ruhtinas
Jeremi Wisniowiecki kyllä on pitävä muistossaan sinun varaltasi
herra, leiriatamani.
-- Miksikäs sinä osoitit pahaa sisuasi ja löit nuijallasi kuoliaaksi
kelpo kasakan? Miksi sinä tapoit neljä kertaa niin monta kuin teitä
oli itseänne? Etkö sinä tullut tänne tuomaan kirjettä katsellaksesi
meidän valmistuksiamme ja ilmoittaaksesi niistä ljaheille? Me
tiedämme myöskin, että sinulla oli kirjeitä zaporogilaisarmeijan
pettureille, jotta voisit yhdessä heidän kanssansa valmistella koko
sotajoukon turmiota ja siksi sinua ei otetakaan vastaan lähettiläänä,
vaan petturina ja sellaisena tulet saamaan oikeudenmukaisen
rangaistuksen.
-- Erehdyt, leiriatamani ja sinä omavaltaisesti arvoosi noussut
hetmani, sanoi luutnantti, kääntyen Chmielnickin puoleen. -- Jos
minulla on ollut kirjeitä, niin on jokaisella lähettiläällä, joka
matkustaa vieraihin maihin, tapana ottaa kirjeitä tuttavilta
tuttaville, jotta hän itsekin niiden kautta saisi tuttavia
vieraissa maissa. Mutta minä tulin tänne mukanani ruhtinaan kirje,
en valmistellakseni teille turmiota, vaan pidättääkseni teitä
sellaisista teoista, jotka voivat viedä laittomiin yrityksiin
valtakuntaa vastaan ja tuottaa teille itsellenne ja koko
zaporogilaissotajoukolle turmion ja perikadon. Ketä vastaan te
nostatte jumalattoman kätenne? Ketä vastaan te, jotka kutsutte
itseänne kristikunnan puolustajiksi, teette liiton pakanoiden
kanssa? Kuningasta, aatelissäätyä ja koko valtakuntaa vastaan! Siksi
olette te pettureita enkä minä ja siksi sanon teille, että jollette
nöyryydessä ja kuuliaisuudessa koeta hyvittää pahoja tekojanne, niin
paha teidät perii! Ovatko Pawlukin ja Nalewajkon ajat jo hävinneet
muistostanne? Oletteko jo unohtaneet heidän rangaistuksensa?
Muistakaa siis, että Puolan valtakunnan kärsivällisyys on jo loppunut
ja miekka riippuu teidän päittenne päällä.
-- Haukut, pirun sikiö, päästäksesi kuoleman kynsistä! huusi
leiriatamani, -- mutta sinua eivät auta uhkauksesi eivätkä mahtavat
sanasi.
Myöskin muut atamanit alkoivat kiristellä hampaitaan ja kalistella
sapelejaan. Mutta herra Skrzetuski nosti päänsä entistä korkeammalle
ja sanoi:
-- Älä luule, leiriatamani, että minä pelkään kuolemaa tai puolustan
henkeäni tai todistelen viattomuuttani. Aatelismiehenä voin joutua
vain vertaisteni tuomittavaksi enkä minä seiso tässä tuomarien, vaan
ryövärien edessä, en aatelin edessä, vaan moukkien, en sotilaiden,
vaan raakalaisten ja minä tiedän hyvin, etten vältä kuolemaani, jolla
te täytätte vääryytenne mitan. Minun edessäni on kuolema ja kidutus,
mutta takanani on koko valtakunnan mahti ja kosto ja sitä te kaikki
vapisette.
Hänen jalo ryhtinsä, puheen ylevyys ja Puolan valtakunnan nimi
tekivät voimakkaan vaikutuksen. Atamanit katselivat vaieten toinen
toistaan. Sillä hetkellä näyttivät he tuntevan, ettei heidän edessään
seisonut vanki, vaan suuren ja mahtavan kansan uhkaava lähettiläs.
Tuhaj-bej mutisi:
-- Kiukkuinen ljahi!
-- Kiukkuinen ljahi! toisti Chmielnicki.
Kova kolkutus oveen keskeytti keskustelun. Tatarczukin ja Barabaszin
teloitus oli juuri loppunut asepihalla; toverikunta toimitti uuden
lähetystön.
Toistakymmentä veristä, läähättävää, hikistä ja juopunutta kasakkaa
tuli huoneeseen. He seisahtuivat ovelle ja alkoivat, ojentaen vielä
verestä höyryäviä käsiänsä, puhua:
-- Toverikunta kumartaa herroja vanhain neuvoston jäseniä -- he
kumartuivat kaikki näiden vöitä kohden -- ja pyytää, että heille
jätettäisiin tämä ljahi, jotta he saisivat leikkiä hänen kanssaan
samalla tavalla kuin Barabaszin ja Tatarczukin.
-- Jätetään ljahi heille! huusi Czarnota.
-- Ei saa jättää! huusi joku toinen. -- Hän on lähettiläs.
-- Kuolema hänelle! huusi joukko ääniä.
Sitte vaikenivat kaikki, odottaen mitä leiriatamani ja Chmielnicki
sanoisivat.
-- Toverikunta pyytää ja jollei saa, niin ottaa itse, toistivat
edustajat.
Herra Skrzetuski näytti olevan auttamattomasti tuhon oma, kun samassa
Chmielnicki kumartui sanoakseen jotakin Tuhaj-bejn korvaan.
-- Hän on sinun vankisi, kuiskasi hän, -- tatarit ovat hänet
vanginneet, hän on sinun. Annatko riistää hänet itseltäsi? Hän on
rikas aatelismies ja muutenkin maksaisi Jeremi hänestä paljon kultaa.
-- Antakaa ljahi! huusivat kasakat yhä uhkaavammin.
Tuhaj-bej liikahti paikaltaan ja nousi. Hänen hahmonsa muuttui
yhtäkkiä, silmäterät suurenivat kuin villikissalla ja valkeat hampaat
välähtelivät. Hän hypähti kuin tiikeri kasakkain eteen, jotka
vaativat häneltä vankia.
-- Menkää tiehenne, pässit, uskottomat koirat, orjat, siansyöjät!
karjui hän, tarttui kahta zaporogilaista partaan ja ravisti
vimmatusti. -- Tiehenne, juopot, saastaiset elukat, niljaiset
käärmeet! Te olette tulleet riistämään minulta sotavankiani, mutta
kyllä minä teille -- kas noin, pässit! Niin sanoen hän nyhtäisi
yhä useampia kasakkoja parrasta, kaatoi vihdoin yhden allensa ja
alkoi tallata häntä jaloillaan. -- Kasvoillenne maahan, orjat,
sillä minä vien teidät vangiksi, minä tallaan koko Siczin jalkojeni
alle niinkuin teidät! Minä poltan sen raunioiksi ja peitän teidän
raadoillanne!
Edustajat perääntyivät pelästyneinä -- kauhea ystävä oli näyttänyt
voimaansa.
Ja kumma kyllä: Bazawlukissa oli vain kuusi tuhatta ordan
tataria, heidän selkänsä takana seisoi kyllä vielä khani ja
koko Krimin sotavoima, mutta itse Siczissä oli toistakymmentä
tuhatta kasakkaa, lukuunottamatta niitä, jotka Chmielnicki oli jo
lähettänyt Tomakowkaan -- eikä ainoakaan ääni noussut vastustamaan
Tuhaj-bejtä. Se menettelytapa, mitä julma murza oli käyttänyt
vankia puolustaessaan, osoittautui ainoaksi tepsiväksi. Se vaikutti
vakuuttavasti zaporogilaisiin, joille tatarien apu tällä hetkellä
oli välttämätön. Lähetystö meni suoraa päätä asepihalle, huutaen
joukoille, ettei heidän anneta leikkiä ljahin kanssa, sillä hän on
Tuhaj-bejn vanki ja Tuhaj-bej on suutuksissaan. "Hän repi meitä
parrasta!" huusivat he. Asepihalla ruvettiin heti toistelemaan:
"Tuhaj-bej suuttui!" -- "Suuttui!" huusivat joukot alakuloisina.
"Suuttui, suuttui!" ja hetken perästä alkoi joku kimeä ääni nuotion
ääressä laulaa:
Hei, hei,
Tuhaj-bej
suuttui kovin meihin!
Hei, hei,
Tuhaj-bej
älä suutu meihin!
Nyt toistivat tuhannet äänet: "hei, hei, Tuhaj-bej" ja niin syntyi
yksi noita lauluja, jotka sitte niinsanoaksemme myrskytuuli kantoi
yli koko Ukrainan, koskettaen niiden kautta lyyrojen ja teorbanien
kieliä.
Mutta pian katkesi laulukin, sillä Hassan Baszan puolisesta portista
juoksi paikalle kymmenkunta miestä, jotka tunkeutuen joukon läpi,
huusivat: "pois tieltä, pois tieltä!" ja kiiruhtivat minkä pääsivät
neuvostotalolle. Atamanit olivat jo, poislähdössä, kun nämä uudet
vieraat tulivat huoneeseen.
-- Kirje hetmanille! huusi eräs vanha kasakka.
-- Mistä te olette?
-- Czehrynistä. Olemme kulkeneet yötä ja päivää tuodaksemme tämän
kirjeen. Kas tässä!
Chmielnicki otti kirjeen kasakan käsistä ja alkoi lukea. Yhtäkkiä
hänen kasvonsa muuttuivat, hän keskeytti lukemisensa ja sanoi lujalla
äänellä:
-- Herrat atamanit! Suurhetmani lähettää poikansa Stefanin sotajoukon
etunenässä meitä vastaan. Sota!
Tuvassa syntyi tavaton hälinä. Vaikea on sanoa, oliko se ilon vaiko
pelästyksen hälinää. Chmielnicki astui keskelle huonetta, pani kädet
lanteilleen, hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä uhkasi ja
käski.
-- Huonekunta-atamanit kasarmeihinsa! Ampukaa torneista tykeillä!
Lyökää rikki viinatynnyrit! Huomenna aamun koittaessa lähdetään
marssimaan!
Tästä hetkestä alkaen loppuivat Siczissä yleiset neuvottelut,
atamanien ja "toverikunnan" kokoukset ja sananvalta. Chmielnicki otti
käsiinsä rajattoman vallan. Vielä hetki sitte täytyi hänen, peläten,
ettei hurja "toverikunta" tottelisi häntä, viekkaudella puolustaa
vankia ja viekkaudella tuhota kapinaan haluttomat. Nyt hän oli
kaikkien elämän ja kuoleman herrana. Niin kävi aina. Sekä ennen että
jälkeen sotaretken, vaikka hetmani jo oli valittu, oli määräävänä
joukon tahto, jonka vastustaminen oli vaarallinen sekä huonekunta- että
leiriatamanille. Mutta heti kun sotaretki oli julistettu,
muuttui toverikunta sotajoukoksi, joka alistui sotakuriin,
huonekunta-atamanit tulivat upsereiksi ja hetmani ylipäälliköksi,
diktaattoriksi.
Siksi atamanit kuullessaan Chmielnickin käskyt lähtivät suoraa päätä
huonekuntiensa luo. Neuvottelukokous oli loppunut.
Hetken perästä tärisytti huoneen seiniä kanuunanpauke siltä portilta,
joka johti Hassan Baszasta Siczin asepihalle. Se vyöryi synkkänä
kaikuna yli koko Czertomelikin, ilmoittaen sodan alkaneen.
Siitä alkoi myöskin uusi ajankohta kahden kansan historiassa,
mutta sitä eivät tietäneet juopuneet sicziläiset enempää kuin itse
zaporogilaisten hetmani.