Keveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen
nuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket
olleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat
jo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran
koskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy,
ne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean
Nienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua
ulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas
työ, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi
entisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko
pyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin
liukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt
ainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä
Sicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi
Kudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten
maiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain
aaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun
väki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon
viileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä.
Poikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta
törröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin
murtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko
painollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös,
ärjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi,
hypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä
kerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos
aukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe
voimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina
ilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä
kuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke,
kuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä
viimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama
taistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin
pelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi
synkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin
mitkäkin pahat henget.
Veneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja
varoittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä
oli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee
Nienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy.
Venemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi
esiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka
tulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön
aikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken
kohdalta.
Suistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän
yksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain
Nienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan
peittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat
kertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu.
Veneiden vetäminen vei miltei koko päivän ja aurinko oli jo
laskemaisillaan, kun luutnantti uudelleen istuutui veneeseensä.
Seuraavat kosket olivat helpot laskea, sillä kivet niissä olivat
kokonaan veden peitossa. Vihdoin päästiin suiston tyynille vesille.
Matkallaan näki herra Skrzetuski Kuczkasin rajapyykin, valkeista
kivistä tehdyn jättiläiskokoisen kummun, jonka ruhtinas oli teettänyt
käyntinsä muistoksi. Samasta kummusta oli herra Boguslaw Maszkiewicz
Lubniessa kertonut hänelle. Sicziin ei enään ollut pitkä matka, mutta
kun luutnantti ei tahtonut yön aikaan lähteä Czertomelikin mutkiin,
päätti hän jäädä yöksi Chortycaan.
Niinikään halusi hän tavata jonkun zaporogilaisen, edeltäpäin
ilmoittaakseen tulonsa, jotta tiedettäisiin, että hän on
lähettiläs eikä muu matkustavainen. Chortyca näytti luutnantin
suureksi hämmästykseksi olevan tyhjänä, hän oli nimittäin
Grodzickilta kuullut, että siellä aina pidettiin kasakkavartiosto
tatarilaishyökkäysten varalta. Hän lähti nyt itse muutaman sotamiehen
kanssa saarta kohden tiedustelulle, mutta pysytteli verraten kaukana
rannasta. Koko saaren mittaa hän ei voinut kulkea, sillä se oli
melkein penikulman pituinen ja tulossa oli pimeä ja koleanpuoleinen
yö. Niin ollen hän palasi veneittensä luo, jotka sillä välin olivat
vedetyt hiekalle, ja rannalle sytytettiin nuotioita karkoittamaan
sääskiä.
Suurin osa yötä kului rauhallisesti. Sotamiehet ja soutajat
asettuivat nukkumaan tulien ääreen. Ainoastaan vartiat olivat
valveilla ja samoin luutnantti, jota Kudakista lähtien oli vaivannut
kauhea unettomuus. Hän tunsi myöskin, että hänessä on kuume.
Hetkittäin hän oli kuulevinaan saaren sisäosasta lähestyviä askelia
välistä taas kummallisia ääniä, ikäänkuin vuohien määkinää jossakin
etäällä. Mutta hän arveli, että hänen korvansa pettävät.
Yhtäkkiä, vähää ennen aamun koittoa seisahtui hänen eteensä jokin
tumma hahmo.
Se oli vartioston vääpeli.
-- Herra, nyt ne tulevat! sanoi hän hätäisesti.
-- Ketkä?
-- Varmaan suistolaiset; heitä on noin neljäkymmentä.
-- Hyvä. Se ei ole paljon. Herätä miehet. Ampukaa!
Miehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja,
leimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen
sotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille.
Kuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka
pysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti:
-- Kuka siellä rannalla on?
-- Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli.
-- Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni!
-- Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi
Wisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä
vääpeli.
Äänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu.
-- Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, -- älä pelkää. Lähettiläille
ei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään!
Taasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta
esiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia
ja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin.
Luutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli
tatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän
välähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on
tatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä.
Joukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi
ja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi:
-- Kuka täällä on lähettiläs?
Väkevä viinanhaju levisi yltympäri. Zaporogilainen oli nähtävästi
juovuksissa.
-- Kuka täällä on lähettiläs? toisti hän.
-- Minä olen, vastasi ylpeästi herra Skrzetuski.
-- Sinä?
-- Olenko minä sinun veljesi, kun minua sinuttelet?
-- Ymmärrä toki senkin raakalainen olla kohtelias, keskeytti vääpeli.
-- Ihmisten on tapana sanoa: korkeasti jalosukuinen herra lähettiläs.
-- Hitto teidät vieköön, pirun sikiöt ja korkeasti jalosukuiset
pojat! Mitä asiaa teillä on atamanille?
-- Se ei kuulu sinuun! Tiedä vain, että kaulasi riippuu siitä,
toimitatko minut heti atamanin luo.
Samassa hetkessä astui toinenkin zaporogilainen esiin joukosta.
-- Me olemme täällä atamanin käskystä, sanoi hän, -- ja valvomme,
ettei kukaan ljahi lähestyisi meitä. Ja jos joku lähestyy, tulee
meidän vangita hänet ja viedä atamanin luo, minkä myös teemme.
-- Sitä ei vangita, joka lähtee vapaaehtoisesti.
-- Vangitsen, sillä sellainen on käsky.
-- Tiedätkös, moukka, mitä merkitsee lähettilään persoona ja
tiedätkö, ketä minä täällä edustan?
Silloin puuttui vanha jättiläinen puheeseen:
-- Saattakaamme lähettiläs, mutta parrasta taluttaen -- kas noin!
Sen sanottuaan tarttui hän luutnantin leukaan, mutta päästi samassa
hetkessä valituksen ja kaatui maahan kuin salaman iskemänä.
Luutnantti oli nuijalla halkaissut hänen päänsä.
-- Lyö! lyö! ulvoivat vimmastuneet äänet joukosta. Ruhtinaan miehet
ryntäsivät pelastamaan päällikköään. Kiväärit paukkuivat, huudot
"lyö, lyö" sekaantuivat raudan kalskeeseen. Syntyi sekamelskainen
taistelu. Tappelun tuoksinassa tallatut tulet sammuivat ja pimeys
verhosi taistelijat. Pian oli toinen niin toisen kimpussa, ettei enää
ollut tilaa edes huitomiseen, ja veitset, nyrkit ja hampaat saivat
korvata sapelin.
Pian kaikui saaren sisäosasta lukuisia uusia huutoja: hyökkääjille
tuli apua.
Hetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin
reippaat sotamiehet olivat voiton puolella.
-- Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet
täyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat
veneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään
työntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt
rannalle.
-- Ampukaa! komensi herra Skrzetuski.
Yhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat
hämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä,
jättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat
kaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä
nostetut ja rannalle viskatut kalat.
Samaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina
airot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet
vesille. Turhaan.
Vihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien
läiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan.
Tatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin
nimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot "lyö! lyö!" ja herra
Skrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa:
-- Ampukaa!
Aamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi
nähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea
vastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa
kaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista
vähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä
makasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla.
Yhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja
tyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa,
ja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen
päästään.
Vääpeli lähestyi häntä ja kuiskasi:
-- Herra, me emme voi pitää puoliamme -- niitä on liian suuri joukko!
Luutnantti ei enään välittänyt muusta kuin että hän voisi verellään
sinetöidä lähettitoimensa, kostaa arvonsa solvaamisen ja kuolla
kunnialla. Sentähden hän, sillaikaa kun hänen sotamiehensä tekivät
eväspusseistaan jonkinlaista suojusta, jonka takaa he puolustivat
itseään vihollista vastaan, seisoi niin että kaikki saattoivat nähdä
hänet ja että kaikki laukaukset ja lyönnit saattoivat osua häneen.
-- Hyvä, sanoi hän, -- kaatukaamme viime mieheen asti.
-- Kaatukaamme, isä kulta! huusivat sotamiehet.
-- Ampukaa!
Veneistä nousi uudelleen savua. Saaren keskeltä alkoi tulvia
yhä uusia joukkoja, aseinaan keihäät ja viikatteet. Hyökkääjät
jakaantuivat kahteen osaan. Toisen hallussa oli ampumisen toimi,
toinen, johon kuului noin kaksisataa kasakkaa ja tataria, odotti
otollista hetkeä ryhtyäkseen käsikähmään. Samaan aikaan ilmestyi
saaren kaislikoista neljä venettä, joiden aikomus oli hyökätä
luutnantin päälle selästä ja molemmilta sivuilta.
Oli jo aivan valoisaa. Savut kiirivät pitkinä nauhoina tyynessä
ilmassa, verhoten taistelutantereen.
Luutnantti käski kahdenkymmenen sotamiehen kääntyä hyökkääviä
veneitä vastaan, jotka airojen tarpomina linnun nopeudella kiitivät
joen tyyntä pintaa. Saaren sisäosista tulevia tatareja ja kasakoita
vastaan suunnattu kiväärituli kävi sentakia melkoista heikommaksi.
Sitä he näkyivät odottaneenkin.
Vääpeli lähestyi uudestaan luutnanttia.
-- Herra! Tatarit ottavat tikarit hampaisiinsa. Pian he heittäytyvät
meidän kimppuumme.
Ja aivan, oikein noin kolmesataa tataria, sapelit käsissä ja puukot
hampaissa, valmistautuikin hyökkäämään. Heidän seurassaan oli
muutamia kymmeniä zaporogilaisia, viikatteet kädessä.
Oli nähtävästi tarkoitus rynnätä joka taholta, sillä hyökkääjien
veneet olivat jo tulleet ampumamatkan päähän. Veneiden sivuilta
pöllähteli savupilviä. Kuulia alkoi kuin rakeita sataa luutnantin
miesjoukkoon. Molemmat veneet olivat täynnä voihkivia. Kymmenkunnan
minuutin kuluttua oli puolet luutnantin miehistä kaatunut ja loput
taistelivat epätoivon vimmalla. Heidän kasvonsa olivat ruudinsavusta
mustuneet, heidän kätensä väsyneet, katse oli käynyt sameaksi, silmät
verestivät ja muskettien piiput alkoivat polttaa kämmeniä. Suurin osa
oli haavoittunut.
Äkkiä täytti kauhea melu ja ulvonta ilman: tatarit alkoivat
ryntäyksensä.
Nopean liikkeen vaikutuksesta hälveni savu yhtäkkiä ja näkyviin
tulivat luutnantin molemmat veneet, jotka olivat kokonaan mustan
tatarilaisjoukon peitossa, ikäänkuin kaksi hevosenruumista, joita
susilauma raatelee. Tämä joukko töni, kuhisi, ulvoi, ponnisteli; se
näytti taistelevan oman itsensä kanssa ja tuhoutuvan. Toistakymmentä
Skrzetuskin sotamiehistä teki vielä vastarintaa ja luutnantti itse
seisoi maston ääressä, kasvot veressä, ammuttu nuoli vasemmassa
olkapäässään ja vimmatusti puolustautuen. Hänen vartalonsa näytti
ympäröivän joukon keskellä jättiläiskokoiselta, sapeli välkähteli
kuin salama, sen lyönteihin vastasivat voivotukset ja ulvonta.
Vääpeli ja eräs sotilas vartioivat häntä ja joukko peräytyikin
välistä näiden kolmen edestä. Mutta takaapäin sattunut lyönti kaatoi
hänet kumoon ja sapelin iskuista meni hän tainnoksiin.
-- Eloon jääneet vietäkööt atamanin luo! karjui ääniä joukosta. --
Antautukaa!
Mutta herra Skrzetuski antautui nyt vain Jumalalle, sillä äkkiä hän
kalpeni ja horjahti veneen pohjalle.
-- Hyvästi, isä kulta! huudahti vääpeli epätoivoisella äänellä.
Hetken perästä kaatui hänkin. Hyökkääjien tunkeva joukko peitti
veneen kokonaan.