Aamulla heräsi hän reippaana, terveenä ja iloisempana kuin eilen.
Ilma oli ihana. Laajalti tulvivat vedet vetäytyivät pieniin ryppyihin
tuulenhengen niitä kevyesti ja lämpimästi kosketellessa.
Rannat olivat sumun vallassa ja sulautuivat vedenpinnan kanssa yhteen
äärettömäksi tasangoksi. Rzendziankin heräsi, hieroi silmiään ja oli
aivan pelästyksissään. Hän katseli hämmästynein silmin ympärilleen,
kun ei missään eroittanut rantaa, ja sanoi:
-- Herra Jumala, emmehän me vaan jo ole merellä.
-- Ei tämä merta ole, joki on vaan nyt niin mahtava, vastasi
Skrzetuski, -- ja rannat tulevat näkyviin heti kun sumu laskee.
-- Ei taida meillä enään olla pitkältä Turkin maallekaan?
-- Lähdemme vaikka sinnekin, jos käsketään; näethän, ettemme täällä
ole yksin.
Samassa silmänräpäyksessä saattoi nähdä toistakymmentä erilaista
lotjaa, bajdakkeja ja tumbasseja, kasakkain kapeita, mustia,
kaislalla sidottuja veneitä eli niinsanottuja tshajkoja. Toiset
näistä aluksista kulkivat nopeasti virran mukana jokea alaspäin,
toiset ponnistelivat vaivaloisesti airojen ja purjeiden avulla
virran suuntaa vastaan. Niissä kuljetettiin kaloja, vahaa, suolaa ja
kuivattuja luumuja joen rannalla oleviin kaupunkeihin. Toiset taas
palasivat vanhoilta asutusseuduilta, kuljettaen ruokavaroja Kudakiin
ja kaikkinaista muuta tavaraa, joka hyvin teki kauppansa Siczin
torilla. Dnieperin rannat olivat jo Psjolan suusta alkaen täydellistä
aavikkoa, vain siellä täällä häämöitti kasakkain talvimajoja. Joki
muodosti Siczin ja muun maailman välille yhdistävän tien ja liike
siinä oli melkoinen, varsinkin silloin, kun vesi oli korkealla
ja saattoi laivoilla kulkea koskistakin, Nenasytetsia kuitenkin
lukuunottamatta, alas jokea.
Luutnantti katseli uteliaana tätä jokielämää ja hänen lotjansa
etenivät sillaikaa nopeasti Kudakia kohti. Sumu laski ja rantojen
ääriviivat kävivät selviksi. Matkustajien päiden päällä lenteli
miljoonia vesilintuja, pelikaaneja, villihanhia, kurkia, sorsia,
lokkeja ja kalakotkia; kaislikoissa rannoilla vallitsi sellainen
melu, sellainen veden loiskina ja siipien humu, että olisi tehnyt
mieli sanoa lintujen siellä pitävän valtiopäiviään tai käyvän sotaa.
Krementshugista alaspäin kävivät rannat matalammiksi ja
avonaisemmiksi.
-- Katsokaappas, armollinen herra, huudahti yhtäkkiä Rzendzian, --
vaikka aurinko paistaa, niin on kuin olisi lunta tuolla kentillä.
Skrzetuski katsahti sinne: todella välkkyi silmänkantamiin asti
jotakin valkeaa auringossa joen molemmilla rannoilla.
-- Hei, luotsi, mikä tuolla kiiltää noin valkeana? kysyi hän
luotsilta.
-- Kirsikkapuut, hyvä herra! vastasi luotsi.
Siellä oli todellakin kirsikkametsiä. Kääpiöpuina levisivät ne
laajalti molemmilla rannoilla eteläpuolella Psjolan suuta. Niiden
makea ja suurenkokoinen hedelmä tuli syksyllä hyvään tarpeeseen
lintujen, eläinten ja aroilla harhailevien ihmisten ravintona ja
samalla sitä myöskin kauppatavarana proomuissa vietiin Kiovaan asti
ja kauvemmaksikin. Nyt olivat metsät kukkien peitossa. Kun päästiin
likemmä rantaa, jotta soutajat saisivat levätä, astuivat luutnantti
ja Rzendzian maihin, likempää tarkastaakseen noita lehtoja. Niistä
levisi niin juovuttava lemu, että he tuskin saattoivat hengittää.
Joukko lintuja oli maassa, paikoittain muodostivat pensaantapaiset
puut läpipääsemättömän tiheikön, kirsikkapuiden välillä kasvoi
runsaasti myöskin villiä kääpiömanteleja. Ne olivat kokonaan
ruusunvärisessä kukassa ja niistä levisi vieläkin voimakkaampi
tuoksu. Miljoonat kimalaiset, mehiläiset ja moniväriset perhoset
liitelivät yläpuolella kirjavaa kukkamerta, jonka äärtä ei näkynyt
missään.
-- Tämä on ihmemaa, sanoi Rzendzian. -- Ja miksei täällä asu ihmisiä?
Eläimiä täällä on runsaasti.
Samassa alkoi kirsikkapensaista pujahdella esiin harmaita jäniksiä ja
lukemattomia määriä suuria sinijalkaisia peltopyitä; Rzendzian ampui
niitä muutamia, mutta sai sitte suureksi ihmeekseen kuulla luotsilta,
että näiden liha on myrkkyä.
Pehmeässä maassa näkyi peurojen ja antilopinsukuisten suhakkien
jälkiä ja kaukaa kuului villisikojen röhkivä ääni.
Katseltuaan seutua ja levähdettyään jatkoivat matkamiehet kulkuaan.
Rannat milloin kohosivat, milloin tulivat tasaisiksi ja kulkijan
silmän eteen avautui silloin ihania tammilehtoja, metsiä, kumpuja
ja aavaa aroa. Seutu oli niin upeaa ja rikasta, että Skrzetuski
ehdottomasti tuli toistaneeksi Rzendzianin kysymyksen: miksi
täällä ei asu ihmisiä? Mutta tarvittiin toinen Jeremi Wisniowiecki
ottamaan haltuunsa nämä asumattomat maat, panemaan siellä toimeen
järjestyksen ja suojelemaan niitä tatarilaisten ja suistolaisten
hyökkäyksiltä. Paikoittain muodosti joki lahdelmia ja mutkia, täytti
vedellä syvänteet, löi vaahtoisina aaltoina rantakallioita vastaan
ja ajoi vettä pimeihin kallioluoliin. Juuri tällaisissa luolissa
ja joenmutkissa olivat kasakkojen kätkö- ja piilopaikat. Kaislan
ja ruokojen peittämät sivujokien suut olivat mustinaan lintuja,
sanalla sanoen: maailma, joka avartui matkustajiemme silmien eteen,
oli villi, rehevä, milloin jyrkkärantainen, milloin lakea, mutta
koskematon ja salaperäinen.
Venematka muuttui vähitellen epämiellyttäväksi, sillä päivän
paahtaessa ilmaantui parvittain pistäviä sääskiä ja kaikenlaisia
kuivalla arolla tuntemattomia hyönteisiä. Muutamat niistä olivat
sormen paksuisia ja kun ne pääsivät puremaan, tuli verta vuotamalla.
Illalla tultiin Romanowkan saarelle, jonka tulet olivat näkyneet
jo kauvas, ja pysähdyttiin sinne yöksi. Kalastajat, jotka tulivat
katsomaan luutnantin saattojoukkoa, olivat voidelleet paitansa,
kasvonsa ja kätensä tökötillä, suojellakseen itseään sääskien
puremalta. He olivat tavoiltaan raakaa ja villiä väkeä, keväisin he
joukolla läksivät metsästämään ja kalastamaan, sitte kuljettaakseen
saaliinsa Czehryniin, Czerkasyyn, Perejaslawiin ja Kiovaan. Heidän
ammattinsa oli raskasta, mutta tuottavaa, sillä kaloja oli niin
runsaasti, että niistä kesällä tuli suorastaan vastus paikkakunnalle.
Veden puutteessa kuoli niitä näet joukoittain lätäkköihin ja
niinsanottuihin "hiljaisiin vedenkulmiin" ja siellä ne mätänivät ja
myrkyttivät ilman.
Kalastajilta sai luutnantti tietää, että kaikki suistolaiset, jotka
juuri täällä olivat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta, olivat
muutama päivä sitte jättäneet saaren ja lähteneet Suistomaahan
leiriatamanin käskystä. Joka yö näkyi saarella tulia, joita Sicziin
pyrkivät pakolaiset olivat sytyttäneet arolle. Kalastajat tiesivät,
että parhaillaan valmistellaan sotaretkeä ljaheja vastaan eivätkä
ensinkään salanneet sitä luutnantilta. Silloin huomasi Skrzetuski,
että hänen retkensä on ehkä todella liian myöhäinen ja ehkä jo
ennenkuin hän saapuu Sicziin, kasakkajoukot lähtevät liikkeelle
pohjoista kohden. Mutta hänen oli käsketty mennä ja todellisena
sotilaana hän ei epäröinyt, vaan päätti tunkea eteenpäin, vaikkapa
keskelle zaporogilaisleiriä.
Varhain seuraavana aamuna lähdettiin taasen eteenpäin. Kuljettiin
kauniin Tarenski Rogin, Sucha Goran ja Konski Ostrogin ohi;
viimemainittu oli kuuluisa soistaan ja käärmeistään, jotka tekivät
sen mahdottomaksi ihmisten asua. Kaikki täällä, seudun jylhyys ja
virran vuolaus ilmaisivat jo koskien lähestyvän. Vihdoin piirtyi
Kudakin torni taivaanrannalle -- matkan ensi osa oli suoritettu.
Luutnantti ei kuitenkaan sinä iltana lähtenyt linnaan, sillä herra
Grodzicki oli pannut toimeen sellaisen järjestyksen, että kun ennen
auringon laskua vartiostolle oli jaettu tunnussana, ei ketään
päästetty ulos linnasta eikä liioin sisään. Ja vaikkapa itse kuningas
olisi saapunut, niin hänen olisi täytynyt jäädä yöksi linnoituksen
vallien juurelle sijaitsevaan kauppalaan.
Niin teki luutnanttikin. Yösija ei ollut mikään erinomainen, sillä
kauppalan savimökit, joita oli noin kuusikymmentä, olivat niin
pienet, että muutamiin piti mennä ryömimällä. Parempia ei kannattanut
rakentaa, sillä linnoitus muutti ne jokaisen tatarilaishyökkäyksen
aikana tuhkaläjäksi, jotta ne eivät soisi hyökkääjille suojaa ja
turvallista pääsyä valleille. Tässä kauppalassa asui väliaikaista
väkeä, nimittäin maankulkijoita Puolasta, Vähävenäjältä, Krimistä
ja Valakiasta. Täällä oli melkein jokainen eri uskoa, mutta
sitä ei kukaan kysynyt. Maata ei viljelty, tatarilaishorda kun
teki olot turvattomiksi. Ihmiset elivät kaloilla ja Ukrainasta
tuodulla viljalla, joivat hirssiviinaa ja harjoittivat kaikenlaisia
käsityöläisammatteja, jonkatähden heitä linnassa pidettiin arvossa.
Luutnantti saattoi tuskin ummistaa silmiään, hänen yömajassaan
oli nimittäin niin sietämätön haju, siellä kun säilytettiin
hevosennahkoja, joista kauppalassa tehtiin hihnoja. Aamulla auringon
koittaessa, heti kun kelloilla ja torvilla oli annettu heräämisen
merkki, hän lähetti linnaan sanan, että ruhtinaan lähettiläs
oli saapunut ja pyysi päästä päällikön puheille. Grodzicki,
jolla ruhtinaan käynti oli tuoreessa muistissa, lähti itse häntä
vastaan. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, yksisilmäinen kuin
kyklopi ja synkän näköinen. Oleskellessaan erämaassa kaukana
maailmasta ja näkemättä ihmisiä, oli hän nimittäin villiytynyt, ja
tottuneena rajattomaan itsevaltiuteen hän oli käynyt käskeväksi ja
karkeaksi. Hänen kasvojansa rumensivat sitäpaitsi rokonarvet, mutta
kaunistuksiksi saattoi sensijaan lukea sapelinlyöntien ja tatarien
nuolten jättämiä jälkiä, jotka valkoisina täplinä erottautuivat
tummasta ihosta. Hän oli rehellinen sotilas ja herkkä kuin kurki
ja hänen silmänsä tuijottivat alituisesti siihen suuntaan, mistä
tatarit ja kasakat saattoivat tulla. Hän ei juonut muuta kuin vettä
eikä nukkunut muuta kuin seitsemän tuntia vuorokaudessa, nousi usein
yöllä katsomaan, ovatko vartiat valleilla valppaina ja rankaisi
kuolemalla sotamiehiänsä vähimmästäkin huolimattomuudesta. Kohdellen
kasakoita ymmärtäväisesti, vaikka ankarastikin, olihan saavuttanut
heidän suosionsa. Kun talvella oli nälänhätä Siczissä, auttoi hän
heitä viljalla. Hän oli vähävenäläinen, samaa maata kuin ne, jotka
aikoinaan yhdessä Przeclaw Lanckoronskin ja Samko Zborowskin kanssa
olivat siirtyneet aroille.
-- Lähdette siis Sicziin? kysyi hän Skrzetuskilta, saatettuaan hänet
linnaan ja otettuaan hänet vieraanvaraisesta vastaan.
-- Sicziin. Minkälaisia uutisia sieltä kuuluu, herra komendantti?
-- Nyt on sota! Leiriatamani kokoaa kasakoita kaikilta niityiltä,
jokivarsilta ja saarilta. Ukrainasta tulee karkulaisia ja minä koetan
heitä ehkäistä minkä voin. Siellä on sotaväkeä jo noin kolmekymmentä
tuhatta, ehkä enemmänkin. Kun he marssivat Ukrainaan ja linnakasakat
ja irtolaiset liittyvät heihin, niin tulee heitä yhteensä satatuhatta.
-- Entä Chmielnicki?
Häntä odotetaan joka päivä Krimistä tatarien kanssa. Ehkä hän jo on
tullutkin. Totta puhuen teidän on aivan tarpeetonta lähteä Sicziin,
sillä pian he jo ovat täällä ja varma on myöskin, että he eivät
mene Kudakin ohi eivätkä jätä sitä ottamatta. Ettekö te voi pitää
puolianne?
Grodzicki katsoi synkästi luutnanttiin ja vastasi aivan tyynellä
äänellä:
-- Minä en voi pitää puoliani.
-- Kuinka niin?
-- Sillä minulla ei ole ruutia. Lähetin likemmä kaksikymmentä venettä
sitä hakemaan, jotta minulle lähetettäisiin edes vähän -- mutta ei
lähetetty. En varmaan tiedä, olisivatko lähetit matkalla vangitut
vai eikö ole ruutia saatavissa -- tiedän vain, että tähän asti ei
ole lähetetty. Minulla on ampumavaroja kahdeksi viikoksi, mutta ei
enemmäksi aikaa. Jos minulla olisi niitä tarpeeksi, niin ennen minä
räjähyttäisin Kudakin ja itseni ilmaan kuin kasakan jalka astuisi
tänne. Minun on käsketty jäädä tänne ja jään siis, on käsketty
vartioida ja minä vartioitsen, on käsketty näyttää hampaita ja minä
näytän: ja kun täytyy kuolla ja kun kerran äiti on minut synnyttänyt,
niin osaan kuollakin.
-- Eikö teidän armonne itse voi valmistaa ruutia?
-- Kahteen kuukauteen eivät zaporogilaiset ole päästäneet tänne
salpietaria, jota täytyy tuoda Mustaltamereltä -- ykskaikki, täytyy
kuolla.
-- Meilläpä on opittavaa teiltä vanhoilta sotilailta! Mutta entä jos
itse lähtisitte noutamaan salpietaria?
-- Minä en jätä Kudakia enkä voi jättää, hyvä herra. Täällä minä
olen elänyt ja täällä tulkoon kuolemakin. Älkää luulko, että teitä
täällä odottavat juhlalliset ja komeat vastaanotot, jommoisia muualla
valmistetaan lähettiläiden kunniaksi, ei teitä matkallanne myöskään
suojele lähettilään arvo. Nehän murhaavat omia atamanejansakin,
siitä asti kun olen ollut täällä, en muista että kukaan heistä olisi
kuollut luonnollisen kuoleman. Ja sama kohtalo odottaa teitäkin.
Skrzetuski vaikeni.
-- Näen että rohkeutenne lannistuu. Parempi on, ettette lähde.
-- Herra komendantti, vastasi luutnantti suuttuneena, -- keksikää
jotakin parempaa minua peloittaaksenne, sillä sen mitä minulle nyt
sanotte, olen kuullut jo kymmenen kertaa ja kun neuvotte minua
keskeyttämään matkani, niin näen, ettette itsekään minun sijassani
lähtisi -- miettikää siis, eikö teiltä puutu paitsi ruutia myöskin
rohkeutta Kudakin puolustukseen!
Grodzicki ei suuttunut, vaan katsoi tyynesti luutnanttiin.
-- Terävähampainen hauki, mutisi hän vahävenäjän kielellä. -- Suokaa
minulle anteeksi. Vastauksestanne näen, että osaatte puolustaa
ruhtinaan ja aatelissäädyn arvoa. Annan teille pari tshaikaa, sillä
proomuillanne ette pääse alas koskista.
-- Juuri sitä tulinkin pyytämään teidän armoltanne.
-- Nienasytetsissa tulee teidän käskeä vetämään ne maata myöten,
sillä vaikka siellä onkin paljon vettä, ei sieltä voi kukaan kulkea.
Ehkä mahdollisesti joku pieni vene pääsee siitä. Ja kun olette
päässyt alavesille, niin pitäkää varanne, ettei teitä hyppäytetä pois
veneestä ja muistakaa, että rauta ja lyijy ovat kaunopuheisemmat
kuin sanat. Siellä annetaan arvoa vain rohkeille miehille. Tshaikat
ovat huomisaamuna valmiit, käsken panna niihin vain toisen peräsimen
lisää, sillä yksi ei riitä koskissa.
Sen sanottuaan läksi Grodzicki tuvasta näyttämään luutnantille linnaa
ja sen laitoksia. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys
ja kuri. Vartiat kävelivät valppaina valleilla yöt ja päivät ja
tatarilaisten vankien täytyi lakkaamatta vahvistaa ja korjata niitä.
-- Minä annan luoda vallin joka vuosi aina kyynärää korkeammaksi,
sanoi herra Grodzicki, -- se onkin jo niin korkea, että jos minulla
olisi ruutia tarpeeksi, niin ei satatuhattakaan miestä mahtaisi
minulle mitään. Mutta ilman ampumavaroja en voi pitää puoliani, jos
tulee ylivoimainen vihollinen.
Linnoitus oli todellakin vaikea valloittaa, sillä paitsi tykkejä
suojelivat sitä Dnieperin äkkijyrkät rannat, ja luoksepääsemättömät
kalliot nousivat vedestä kuin seinä. Ei tarvittu edes lukuisaa
linnaväkeä. Eikä linnassa ollutkaan enempää kuin kuusisataa miestä,
mutta nämä olivat sensijaan valituinta väkeä, aseinaan musketit
ja piipyssyt. Dnieper juoksi tällä kohdalla ahtaassa uomassa ja
oli niin kapea, että valleilta ammuttu nuoli lensi kauvas toiselle
rannalle. Linnan tykit hallitsivat molempia rantoja ja koko seutua.
Sitäpaitsi oli puolen penikulman päässä linnasta korkea torni, josta
näki yltympäri kahdeksan Puolan penikulman päähän ja siinä sata
sotamiestä, joita herra Grodzicki joka päivä kävi tarkastamassa. Kun
nämä havaitsivat jossakin ihmisjoukon, antoivat he merkin linnaan ja
silloin soitettiin siellä heti kelloja ja koko linnaväki oli aseissa.
-- Tuskin kuluu viikkoakaan, sanoi herra Grodzicki, -- ilman
hälyytystä, sillä tatarit kulkevat täällä kuin susilaumat ja välistä
heitä on tuhansia ja heitä me tykeillämme lakaisemme maahan minkä
jaksamme, mutta usein tapahtuu, että vartiat luulevat villejä
hevoslaumoja tatareiksi.
-- Eikö olo tällaisessa yksinäisyydessä käy teille ikäväksi? kysyi
herra Skrzetuski.
-- Vaikka minulle annettaisiin paikka kuninkaallisissa huoneissa,
niin olisin mieluummin täällä. Enemmän minä täältä näen maailmaa kuin
kuningas akkunastaan Varsovassa.
Ja valleilta näkyikin todella arojen ääretön avaruus, joka tähän
aikaan vuotta oli kuin ainoa vihreä meri; pohjoisessa oli Samarajoen
suu ja etelässä näkyi koko Dnieperin juoksu, kalliot, jyrkänteet,
metsät aina toisen Dnieperin putouksen, Surskin kuohuihin asti.
Illansuussa he vielä kävivät katsomassa tornia, koska Skrzetuski,
joka ensi kerran näki tämän kaukaisilla aroilla sijaitsevan linnan,
oli huvitettu kaikesta. Sillaikaa laitettiin kauppalassa häntä
varten kuntoon tshaikoja. Kun molempiin päihin oli pantu ruori,
tulivat ne helpommiksi ohjata. Aamulla varhain piti hänen lähteä
liikkeelle. Mutta yöllä hän ei juuri ensinkään nukkunut, hän vain
ajatteli, mitä hänen tuli tehdä, nyt kun välttämätön perikato uhkasi
häntä hänen lähettiläsretkellään kauheaan Sicziin. Elämä hänelle
hymyili, sillä hän oli nuori ja rakasti ja hänellä oli toivoa saada
elää rakastettunsa rinnalla. Mutta enemmän kuin elämää rakasti hän
kuitenkin kunniaa ja mainetta. Hänen mieleensä johtui, että sota on
tulossa ja että Helena, odottaessaan häntä Rozlogissa, voi joutua
kauhean tulipalon uhriksi, hän voi jäädä ei ainoastaan Bohunin, mutta
myöskin villin ja hillittömän roskaväen käsiin. Skrzetuskin sydäntä
kalvoi tuska ja levottomuus. Arot ovat jo varmaan kuivat ja nyt voisi
Rozlogista ajaa Lubnieen, ja hän oli kuitenkin käskenyt Helenaa ja
vanhaa ruhtinatarta odottamaan hänen paluutaan, sillä hän ei voinut
otaksua, että myrsky puhkeaisi niin nopeasti. Hän ei tietänyt, mikä
häntä saattoi olla uhkaamassa matkalla Sicziin. Siksi käveli hän
nyt nopein askelin linnatuvassa, tarttui tuontuostakin leukaansa
ja väänteli käsiään. Mitä hänen oli tehtävä? Miten meneteltävä?
Ajatuksissaan hän jo näki Rozlogin tulessa ja ympärillä ulvovan
väkijoukon, joka enemmän muistutti pahoja henkiä kuin ihmisiä. Hänen
omat askeleensa herättivät synkän kaiun linnan holveissa ja hänestä
tuntui, että pahat vallat jo vaanivat Helenaa. Valleilta soitettiin
merkki, että valot ovat sammutettavat. Se vaikutti häneen ikäänkuin
se olisi ollut Bohunin torventoitotus. Hän kiristeli hampaitansa ja
piti kiinni sapelin kahvasta. Oi, miksi hän olikin väkisin pyrkinyt
tälle retkelle ja vapauttanut Bychowiecin!
Rzendzian joka nukkui kynnyksellä, oli huomannut herransa kiihtyneen
mielentilan. Hän nousi, hieroi silmiään, pani soihdut, jotka paloivat
rautaisissa vanteissa, loimuamaan ja alkoi kierrellä pitkin huonetta,
herättääkseen herransa huomion.
Mutta luutnantti oli kokonaan vaipunut tuskallisiin ajatuksiinsa ja
jatkoi yhä kävelyään, herättäen askelillaan eloon nukkuneet kaiut.
-- Herra luutnantti, hoi! sanoi Rzendzian. Skrzetuski katseli hänen
lasittunein silmin. Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään.
-- Rzendzian, pelkäätkö sinä kuolemaa? kysyi hän.
-- Ketä? jaa niin, kuolemaa? Mitä armollinen herra puhuukaan?
-- Joka lähtee Sicziin, ei palaa sieltä.
-- Miksikä armollinen herra sitte lähtee sinne?
-- Se on minun tahtoni, älä sinä sekaannu siihen; mutta sinua minun
käy sääli, sillä sinä olet vielä lapsi ja vaikka oletkin aika
veitikka, niin eivät sinun hulivilitemppusi siellä auta. Palaa sinä
Czehryniin ja sieltä Lubnieen.
Rzendzian raappi päätään.
-- Armollinen herra, kyllä minä pelkään kuolemaa, sillä kuka sitä
ei pelkäisi -- silloinhan ei pelkäisi Jumalaakaan, sillä hänen
tahtonsahan on tehdä ihminen joko eläväksi tai kuolleeksi --, mutta
jos te lähdette vapaaehtoisesti kuolemaan, niin silloin se tulee
teidän synniksenne, koska olette herra, eikä minun viakseni, joka
olen palvelija. Siksi minä en jätäkään teitä, sillä minä en ole
mikään moukka, vaan aatelismies, vaikkakin köyhä, enkä myöskään ole
ilman kunniantuntoa.
-- Tiesin että olet kunnon poika, siksi sanon sinulle: kun et tahdo
lähteä vapaaehtoisesti, niin saat lähteä käskystäni, se on kun onkin
nyt niin.
-- Vaikka armollinen herra minut tappaisi, niin minä en lähde!
Luuletteko te, että minä olen mikäkin Juudas tai muu sellainen, joka
jättäisi teidän armonne kuolemaan?
Tätä sanoessaan Rzendzian vei kätensä silmilleen ja alkoi ääneensä
itkeä. Herra Skrzetuski huomasi, ettei hän tällä tavoin pääse
tarkoituksensa perille. Hän ei myöskään tahtonut käyttää uhkaa, sillä
hänen kävi poikaa sääli.
-- Kuulehan, sanoi hän Rzendzianille, -- sinä et kuitenkaan voi olla
minulle miksikään avuksi, enkä minäkään vapaaehtoisesti pane päätäni
miekan alle, vie siis Rozlogiin kirje, sillä se on minulle tärkeämpää
kuin itse elämä. Sano siellä neidille ja ruhtinaille, että he heti,
vähääkään viivyttelemättä, toimittavat neidin Lubnieen, muuten
kapinalliset heidät yllättävät. Jää sinä itse valvomaan, että tämä
kaikki tapahtuu. Minä uskon sinulle tärkeän toimen, toimen, joka on
ystävän eikä palvelijan arvoinen.
-- Teidän armonne saa lähettää jonkun muun; kirjeen voi viedä kuka
hyvänsä.
-- Mutta kehenkä muuhun minä täällä voin luottaa? Oletko tullut
hulluksi? Minä toistan sinulle vielä: mitä minä hyödyn, vaikka kaksi
kertaa pelastaisit elämäni, jollet vielä tee minulle tätä palvelusta,
nyt kun minä olen tuskissani enkä tiedä mitä voi tapahtua ja kylmä
hiki vuotaa pitkin ihoani.
-- Hyvä Jumala! näen että minun täytyy lähteä, mutta minun käy
armollista herraa niin sääli, että vaikka lahjoittaisitte minulle
tuon pistevyön, niin en ilostuisi.
-- Saat vyön, mutta toimita asiasi hyvin.
-- Minä en tahdo vyötäkään, jollei armollinen herra päästä minua
mukaansa.
-- Sinä matkustat huomenna takaisin veneessä, jonka herra Grodzicki
lähettää Czehryniin, ja sitte sinä viipymättä ja levähtämättä lähdet
suoraan Rozlogiin. Älä sano vanhalle ruhtinattarelle äläkä neidille,
mikä minua uhkaa, pyydä vaan että he lähtisivät heti, vaikkapa
ratsain ja vaikkapa ilman matkatavaroita Lubnieen. Kas tuossa
rahamassi matkallesi; kirjeen kirjoitan heti paikalla.
Rzendzian vaipui luutnantin jalkojen juureen.
-- Herrani, enkö minä enään saa nähdä teitä?
-- Jos Jumala suo, jos Jumala suo! vastasi luutnantti nostaen hänet
seisaalleen. -- Mutta ole Rozlogissa iloisen näköinen. Ja pane nyt
nukkumaan.
Loppuyö kului Skrzetuskilta kirjeen kirjoittamiseen ja palavaan
rukoukseen. Sen jälkeen rauhan enkeli liiteli hänen luoksensa.
Yö oli jo valjennut ja aamun koitto loisti idän puolella sisään
kapeista ikkunoista. Päivä teki tuloaan ja ruusunpunaiset välähdykset
livahtelivat huoneeseen. Tornissa ja linnassa aljettiin soittaa väkeä
hereille. Pian ilmestyi herra Grodzicki huoneeseen.
-- Herra luutnantti, veneet ovat valmiit.
-- Minä olen minäkin valmis, sanoi Skrzetuski tyynesti.