Czehrynissä tapasi herra Skrzetuski vanhan Zacwilichowskin
kiihtymyksen ja levottomuuden vallassa. Hän oli kärsimättömänä
odottanut ruhtinaan lähettiä, sillä Siczistä saapui yhä uhkaavampia
viestejä. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että Chmielnicki
valmisteli aseellista vastarintaa, kostaakseen ja saadakseen takaisin
entiset kasakkain etuoikeudet. Zacwilichowski oli saanut tiedon,
että Chmielnicki oli käynyt Krimissä khanin luona pyytämässä apua
tatareilta ja häntä odotettiin Sicziin joka päivä. Suistomaasta
päin valmisteltiin siis Puolan valtakuntaa vastaan yleistä
sotaretkeä ja tatarilaisten avulla uhkasi se tulla kerrassaan
tuhoatuottavaksi. Myrskypilvi läheni lähenemistään, se kävi yhä
selvemmäksi ja kauheammaksi. Nyt ei Ukrainassa enään risteillyt
hämäriä, epämääräisiä huhuja, vaan kaikki olivat varmat yleisestä
teurastuksesta ja sodasta. Suurhetmani, joka aluksi ei ollut
paljoakaan välittänyt koko asiasta, siirtyi joukkoineen Czerkasyyn.
Puolalaiset vartiojoukot tuotiin Czehryniin asti, etupäässä
pidättämään pakolaisia, sillä linnoituksissa olevat kasakat ja
irtolaisväki alkoi joukottain karata Sicziin. Aatelisto kokoontui
kaupunkeihin. Kerrottiin että kaikissa eteläisissä vojevodakunnissa
on julistettu sotaväen liikkeellepano. Toiset eivät odottaneet edes
liikkeellepanokäskyä, vaan lähettivät vaimonsa ja lapsensa linnojen
suojaan, itse marssiakseen Czerkasya kohden. Onneton Ukraina jakautui
kahtia: toinen puoli riensi Sicziin, toinen Puolan kruunun joukkojen
leiriin, toinen tahtoi säilyttää voimassaolevan asiainjärjestyksen,
toinen pyrki villiin vapauteen. Toinen halusi säilyttää vuosisataisen
työn hedelmät, toinen tahtoi hävittää saavutukset. Molemmat olivat
ennen pitkää tahraavat kätensä veljesveressä. Ennenkuin uskonnolliset
vastakohdat, jotka ainakin Suistomaassa olivat tuntemattomat,
tulivat taistelussa määrääviksi, puhkesi kauhea ristiriita
yhteiskunnalliseksi sodaksi.
Mutta vaikka mustia pilviä oli kokoontunut Ukrainan taivaan rannalle
ja vaikka niistä jo lankesi pahaaennustava varjo, vaikka niiden
sisässä kiehui ja humisi ja jyrinä kuului toiselta taivaan ääreltä
toiselle, niin eivät ihmiset sittenkään vielä olleet selvillä,
kuinka suuri myrskyn paine oli. Tuskinpa siitä oli selvillä itse
Chmielnickikään, joka juuri niihin aikoihin lähetteli kirjeitä herra
Krakowskille, kasakkakomisarjukselle ja Puolan kruunun ylimmälle
lipunkantajalle. Nämä kirjeet olivat näet valituksen ja vaikeroimisen
ohella täynnä uskollisuudenvakuutuksia Wladislaw IV:ttä ja Puolan
valtakuntaa kohtaan. Tahtoiko Chmielnicki voittaa aikaa vai arveliko
hän, että ristiriita vielä voisi päättyä sovintoon -- siitä oltiin
eri mieltä. Kaksi miestä ainakin oli, joita hän ei hetkeksikään
saanut petetyksi.
Nämä miehet olivat Zacwilichowski ja vanha Barabasz.
Vanha eversti oli juuri saanut kirjeen Chmielnickiltä. Kirje oli
täynnä ilkkua, uhkauksia ja solvauksia. "Pyydämme hartaasti ja
anomme yhdessä koko zaporogilaissotajoukon kanssa" -- näin kirjoitti
Chmielnicki -- "että pantaisiin täytäntöön ne eri oikeuksia koskevat
lupaukset, jotka teidän armonne on salaa pidättänyt luonansa. Mutta
koska olette omaksi eduksenne ja hyödyksenne ne pidättänyt, niin
näyttää siltä kuin everstintoimi zaporogilaisessa sotaväessä olisi
katsottu lampaiden ja sikojen paimentamiseksi, mutta ei ihmisten
johtamiseksi. Minä puolestani pyydän teidän armoltanne anteeksi,
jollen minä pyhän Nikolain juhlan aikana ole saapuvilla köyhässä
talossani Czehrynissä, vaan olen lähtenyt Dnieperin taakse antamatta
lähdöstäni tietoa ja saamatta teidän lupaanne".
-- Katsokaahan nyt, hyvät herrat, sanoi Barabasz Zacwilichowskille ja
Skrzetuskille, -- kuinka hän tekee minusta pilkkaa, vaikka minä olen
opettanut hänelle sotataidon ja ollut melkein kuin hänen isänsä!
-- Hän sanoo myöskin yhdessä koko zaporogilaisarmeijan kanssa
muistuttavansa luvatuista oikeuksista, sanoi Zacwilichowski. --
Tästähän tulee suorastaan sisällinen sota, kauhein kaikista.
Siihen sanoi Skrzetuski:
-- Näen, että minun pitää kiirehtiä. Antakaa minulle kirjeet niille
henkilöille, joiden kanssa minun täytyy joutua tekemisiin.
-- Onko teillä jo kirje leiriatamanille?
-- On itse ruhtinaalta.
-- Minä annan teille siis kirjeen eräälle kasakkaupseerille, ja
Barabaszilla on siellä niinikään Barabasz-niminen sukulainen; heiltä
saatte tietää kaikki. Kunhan ei vain olisi liian myöhäistä lähteä
tälle tiedustelumatkalle. Ruhtinas tahtoo tietää, mitä sinne nyt
todella kuuluu -- vastaus on lyhyt: pahaa kuuluu. Ja hän tahtoo
tietää, mihin toimiin on ryhdyttävä -- neuvo on lyhyt: koota niin
paljon sotaväkeä kuin mahdollista ja liittyä hetmaneihin.
-- Toimittakaa siis kiireen kautta ruhtinaalle lähetti viemään tätä
vastausta ja neuvoa, sanoi herra Skrzetuski. -- Minun täytyy jatkaa
matkaa, sillä olen lähetetty enkä voi muuttaa ruhtinaan päätöstä.
-- Mutta tiedättekö, että teillä on julman vaarallinen tehtävä? sanoi
Zacwilichowski. -- Kansa on täälläkin jo niin kiihdyksissään, että
edes tänne on vaikea jäädä. Jollei Puolan kruunun sotaväki olisi niin
lähellä, niin roskaväki hyökkäisi kimppuun. Mitä sitte siellä! Te
menette suoraan lohikäärmeen kitaan.
-- Hyvä herra! Joonas oli valaskalan vatsassa eikä vain kidassa, ja
ryömi sieltä Jumalan avulla terveenä ulos.
-- Lähtekää siis. Päättäväisyytenne ansaitsee kiitosta. Kudakiin
asti pääsette vaaratta, siellä saatte sitte nähdä, mitä on tehtävä.
Grodzicki on vanha sotilas, hän voi antaa teille parhaat ohjeet
ja minä lähden varmaan itse ruhtinaan luo. Jos minun vanhoilla
päivilläni vielä pitää tapella, niin teen sen mieluummin hänen
johdollaan kuin kenenkään muun. Ja nyt käsken toimittaa teille
proomuja ja kuljettajia, jotka vievät teidät Kudakiin asti.
Skrzetuski lähti ulos ja meni suoraan asuntoonsa torin varrella,
ruhtinaalle kuuluvaan taloon, tekemään viimeisiä valmistuksia.
Huolimatta matkan vaaroista, joista Zacwilichowski oli hänelle
puhunut, ajatteli luutnantti tuota matkaa melkein mielihyvällä. Hän
saisi nähdä Dnieperin miltei pitkin pituuttaan aina Suistomaahan
asti sekä kosket, ja tämä kaikki oli senaikaiselle sotilaalle kuin
mikäkin tenhottu, salaperäinen maa, joka veti puoleensa jokaista
seikkailuhaluista mieltä. Moni oli Ukrainassa viettänyt koko elämänsä
ajan, mutta harva saattoi kerskata nähneensä Siczin. Sitä varten piti
miltei kirjoittautua kasakka-veljeskunnan jäseneksi eikä aatelisten
joukossa siihen juuri tavattu halullisia. Samko Zborowskin ajat
olivat olleet ja menneet. Siczin ja Puolan kruunun välinen riita,
joka oli alkanut Nalewajkon ja Pawlukin aikoina, ei ollut suinkaan
loppunut, vaan kiihtymistään kiihtynyt, eikä niiden vähävenäläisten
aatelismiesten joukossa, jotka eivät kielensä ja uskonsa puolesta
eronneet suistomaalaisista, ollut enää sellaisia, jotka halusivat
asettua Sicziin. Joidenkin Bulyha Kurcewiczien esimerkkiä ei moni
noudattanut. Suistomaahan kasakkaveljeskunnan luo lähti yleensä enään
vain se aateli, jonka sinne ajoi kurjuus tai maastakarkoitus, sanalla
sanoen sellainen rikos, jota ei voinut rangaistuksella sovittaa.
Jokin salaperäisyys, läpitunkematon kuin Dnieperin sumut, ympäröi
Suistomaan ryöväritasavaltaa. Siitä kerrottiin ihmeitä ja herra
Skrzetuski oli utelias omin silmin näkemään sitä.
Hän toivoi kuitenkin pääsevänsä elävänä takaisin. Lähettiläs on aina
lähettiläs, varsinkin kun hän edustaa ruhtinas Jeremia.
Niin ajatellen katseli hän asuntonsa akkunasta torille. Tunti
toisensa perästä kului, yhtäkkiä oli hän näkevinään kahden tutun
miehen suuntaavan kulkuansa kadunkulmaa kohden, missä valakialaisen
Dopulan puoti oli.
Hän katseli miehiä tarkemmin: nehän olivat herra Zagloba ja Bohun.
He kulkivat käsikoukkua ja katosivat äkkiä sisään pimeästä ovesta,
jonka yläpuolella törrötti risukimppu merkitsemässä krouvia ja
viinikauppaa.
Luutnanttia ihmetytti, että Bohun oli Czehrynissä ja herra Zagloban
seurakumppanina ja ystävänä.
-- Rzendzian, oletko siellä? huusi hän. Poika ilmestyi viereisen
tuvan ovelle.
-- Kuulehan, Rzendzian, mene tuonne viinikauppaan, kas tuonne tuon
risukimpun alla. Siellä näet paksun aatelismiehen, jolla on läpi
otsassa, sano hänelle, että eräs, jolla on hänelle tärkeä asia,
tahtoo tavata häntä. Ja jos hän kysyy kuka, niin älä sano.
Rzendzian läksi laukkaamaan ja hetken perästä luutnantti näki hänen
palaavan herra Zagloban seurassa.
-- Terve miestä, sanoi herra Skrzetuski, kun aatelisherra näyttäytyi
ovella, -- muistattekos vielä minua?
-- Kuinka en muistaisi teitä? Sulattakoot tatarit minut taliksi
ja tehkööt minusta kynttilöitä moskeoihinsa, jos minä unohdan
teidät! Tehän muutama kuukausi sitte Dopulan luona avasitte oven
Czaplinskille, mikä minua erityisesti miellytti. Vapautinhan itseni
juuri samalla tavalla kerran vankeudesta Konstantinopolissa.
Entä miten jaksaa herra Täijalka-Housunhalkaisija ynnä hänen
viattomuutensa ja miekkansa? Istuutuvatko varpuset yhä hänen päänsä
päälle, luullen sitä kuivaneeksi puuksi?
-- Herra Podbipienta voi hyvin ja lähettää teille terveisiä.
-- Hän on aika rikas aatelisherra, mutta kauhean tyhmä. Jos hän
halkaisee kolme sellaista päätä kuin hänen omansa, niin se tekee
vasta puolitoista, sillä hän halkaisee silloin kolme puolipäätä.
Hyi, kuinka on kuuma, vaikka ollaan vasta maaliskuussa. Ihan kieli
kurkussa kuivaa.
-- Minulla on erinomaista vanhaa simaa, ettekö suvaitse pikarillista?
-- Hölmö kieltää, kun viisas tarjoaa. Lääkäri juuri on käskenyt
minua juomaan simaa, että se vetäisi alakuloisuuden päästäni.
Aatelille lähestyy raskaat ajat: _dies irae et calamitatis_, vihan ja
onnettomuuden päivät. Czaplinski on kuolemaisillaan kauhusta, hän ei
enään käy Dopulallakaan, sillä siellä juovat kasakkapäälliköt. Minä
yksin uhmaan vaaroja ja pidän seuraa noille herroille, vaikka mokomat
rykmentinpäälliköt haisevatkin saapastervalta. Hyvää simaa! Todella
aivan erinomaista. Mistäs tämä on?
-- Lubniesta. Onko täällä paljonkin kasakkapäällikköjä?
-- Ne ovat melkein kaikki täällä. Fedor Jakubowicz on, vanha Filon
Dziedziala on, Daniel Neczaj on, ja heidän mukanaan ja siimanaan
Bohun, joka on ollut ystäväni siitä asti, kun minä join hänet nurin
ja lupasin tehdä hänet ottopojakseni. Kaikki he nyt ovat Czehrynissä
haisemassa ja katselevat minne päin olisi paras kääntyä, sillä he
eivät vielä uskalla julkisesti tunnustaa Chmielnickin puoluetta. Ja
jolleivat he vastedeskään uskalla, niin se on minun ansioni.
-- Kuinka niin?
-- Sillä juodessani heidän kanssansa minä suostuttelen heitä Puolalle
ystävällisiksi ja kehoitan heitä uskollisuuteen. Ja jollei kuningas
siitä palkkioksi anna minulle starostan paikkaa, niin saatte uskoa,
ettei tässä valtakunnassa ole oikeutta eikä ansioita palkita, ja
parempi olisi ruveta haudottamaan kanoja kuin panna päänsä alttiiksi
_pro publico bono_, yhteisen hyvän takia.
-- Parempi olisi panna päänsä alttiiksi tappelussa heidän kanssaan,
sillä minusta tuntuu, että te turhaan viskaatte rahoja heitä
kestittääksenne. Ette te sillä lailla kuitenkaan saa heitä meidän
puolellemme.
-- Minäkö viskaan rahoja? Keneksi te minua luulette? Eikö sitä
ole siinäkin, että minä alennun seurustelemaan moukkien kanssa,
pitäisikö minun vielä maksaakin heidän puolestaan? Minä katson sitä
suosionosoitukseksi, että sallin heidän maksaa puolestani!
-- Entä mitä se Bohun täällä tekee?
-- Hänkö? Höristelee korviaan saadakseen kuulla jotakin Siczistä,
niinkuin muutkin. Hän on kaikkien kasakkojen lemmikki. He
mielistelevät häntä niinkuin apinat, sillä se on varma, että
Perejaslawin kasakkarykmentti on hänen eikä Lobodan puolella. Ja
kuka sitäkään tietää, kenen puolta Krzeczowskin vakinainen väki
pitää! Bohun on suistolaisten kanssa hyvää pataa, silloin kun on
kysymyksessä sota turkkilaisia tai tatareja vastaan, mutta nyt hän on
kahden vaiheella. Juovuspäissään hän nimittäin tunnusti minulle, että
hän on rakastunut erääseen aatelisneitoon ja tahtoo naida hänet, ja
siksi hänen ei sovi häitten edellä veljestellä talonpoikien kanssa.
Sitävarten hän myöskin tahtoo, että minä tekisin hänestä ottopojan
ja antaisin hänelle aateliskilpeni... Mutta tämäpä on aivan mainiota
tämä teidän simanne!
-- Juokaa vaan lisää.
-- Juon, juon. Ei tuolla risukimppujen alla saadakaan sellaista simaa.
-- Ette tullut kysyneeksi sen aatelisneidon nimeä, jonka Bohun tahtoo
naida?
-- Hyvä herra, mitä minä hänen nimestänsä. Tiedän vaan, että kun me
sitte rouvan kanssa yhdessä petkutamme Bohunin ja hän saa pitkät
sarvet, niin tämän aatelisnaisen nimeksi tulee rouva Peura.
Luutnantti tunsi äkkiä suurta halua antaa herra Zaglobaa korville,
mutta tämä ei huomannut mitään, puhui vain yhä:
-- Nuorena minä olin korea poika. Jos minä olisinkin kertonut teille,
minkä voitonpalmun sain Galatassa! Näettekö tuota läpeä otsassani?
Sanon vain, että sen löivät eunukit sikäläisen pashan seraissa.
-- Mutta tehän sanoitte, että siihen sattui ryövärin kuula.
-- Sanoinko niin? Silloin sanoin aivan oikein, sillä jokainen
turkkilainen on ryöväri, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
Zacwilichowski tuli sisään ja keskustelu katkesi.
-- No, herra luutnantti, sanoi hän, -- proomut ovat valmiina ja
kuljettajat luotettavia miehiä, lähtekää Jumalan nimeen vaikka heti
paikalla. Tässä kirjeet.
-- Käsken siis miesten heti ratsastaa rantaan.
-- Minne te sitte lähdette? kysyi herra Zagloba.
-- Kudakiin.
-- Siellä teidän tulee kuuma.
Mutta luutnantti ei kuullut enempää, hän oli jo lähtenyt tuvasta
pihalle, missä hänen vartiomiehensä seisoivat ratsujen vieressä,
valmiina lähtöön.
-- Hevosen selkään ja rannalle! komensi Skrzetuski.
-- Viekää hevoset lautoille ja odottakaa minua! Nyt virkkoi vanha
Zacwilichowski Zagloballe:
-- Olen kuullut, että tekin seurustelette ja juotte
kasakkapäällikköjen kanssa.
-- _Pro publico bono_, isänmaan tähden, armollinen herra.
-- Te olette sukkela mies ja sukkeluutenne tuntuu olevan suurempi
kuin häveliäisyytenne. Tahdotte nähtävästi nyt ryyppäämällä voittaa
kasakat puolellenne, jotta he olisivat ystäviänne, jos he voittavat
meidät.
-- Eihän olisi niin kumma, jollen minä, oltuani turkkilaisten
kidutettavana, enään tahtoisi joutua kasakkain rääkättäväksi. Sillä
kaksi sientä voi turmella parhaimmankin punajuuriliemen. Mitä taas
tulee häveliäisyyteen, niin en pyydä ketään juomaan sitä kanssani --
itse minä sen juon, ja suokoon Jumala, ettei se maistuisi suussani
huonommalta kuin tämä sima. Ansion tulee niinkuin öljyn itsestään
kohota pinnalle.
Samassa palasi Skrzetuski.
-- Miehet lähtevät jo liikkeelle, sanoi hän. Zacwilichowski täytti
pikarin.
-- Onnellista matkaa!
-- Ja onnellista paluuta! lisäsi herra Zagloba.
-- Teidän on nyt hyvä kulkea, sillä vesi on korkealla.
-- Istukaa, hyvät herrat, minä juon pois loput. Sitä onkin näin pieni
lekkerillinen.
He istuutuivat juomaan.
-- Saatte nähdä omituisia seutuja, sanoi Zacwilichowski. -- Terveisiä
herra Grodzickille Kudakiin! Se se on sotilas! Siellä hän on maailman
äärissä, kaukana kaikkien hetmanien silmistä ja järjestyksen
hän pitää niin hyvän että suokoon Jumala sellaisen koko Puolan
valtakuntaan. Tunnen hyvin Kudakin ja kosket. Ennen vanhaan siellä
kuljettiin usein ja oikein surulliseksi käy mieli, kun muistelee,
että tuo kaikki on ollutta ja mennyttä. Nyt...
Siinä Zacwilichowski painoi maidonvalkean päänsä käsien varaan ja
vaipui syviin ajatuksiin. Tuli hetken hiljaisuus. Saattoi ainoastaan
kuulla hevosten jalkain töminän portilla, viimeiset herra Skrzetuskin
miehistä kun ajoivat rantaan.
-- Hyvä Jumala, sanoi Zacwilichowski herättyään mietteistään, --
oli sentään ennen, melskeistäkin huolimatta, paremmat ajat. Muistan
vielä Hotinin tappelun kaksikymmentä seitsemän vuotta sitte ikäänkuin
se olisi ollut tänä päivänä! Kun husaarit Lubomirskin johdolla
ryntäsivät janitsharien kimppuun, niin kasakat juoksuhaudastaan
heiluttivat lakkiaan ilmassa ja huusivat, että maa tärisi,
Sahajdacznylle: "päästä, isä kulta, meitä kuolemaan puolalaisten
kanssa!" Ja nyt? Tänään Suistomaa, jonka tulisi olla kristikunnan
esimuurina, päästää tatarit valtakunnan rajojen sisäpuolelle,
hyökätäkseen näiden kimppuun vasta sitte, kun he palaavat
ryöstösaaliineen. Lisäksi Chmielnicki suorastaan liittyy tatareihin
ja tulee yhdessä heidän kanssansa murhaamaan kristittyjä...
-- Juokaamme tähän suruumme! keskeytti Zagloba. -- Kylläpä se on
simaa!
-- Päästä, Jumala, minut pian hautaan, ettei minun tarvitsisi
nähdä sisällistä sotaa, jatkoi vanha Zacwilichowski. -- Yhteiset
rikokset ovat pestävät puhtaiksi veressä, mutta ei siitä tule
sovituksen verta, kun veli surmaa veljen. Keitä asuu Suistomaassa?
Vähävenäläisiä. Ja keitä palvelee ruhtinas Jeremin sotajoukossa?
keitä ylimysten vartiojoukoissa? Vähävenäläisiä. Ja vähänkös heitä
on Puolan kruunun joukoissa? Entä kuka olen minä itse? Oi, onneton
Ukraina! Krimin pakanat panevat kahleet kaulaasi ja sinä tulet
soutamaan turkkilaisia kaleereja!
-- Älkää noin valittako, armollinen herra! sanoi herra Skrzetuski, --
olemme jo muutenkin melkein itkemäisillämme. Ehkä meillekin sentään
vielä paistaa leppeä aurinko.
Mutta aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet
lankesivat punaisena hohteena Zacwilichowskin valkoisille hapsille.
Kaupungin kirkonkellot soittivat "angelusta" ja "kiitosta".
He läksivät huoneesta. Herra Skrzetuski meni katoliseen kirkkoon,
herra Zacwilichowski kreikkalaiseen kirkkoon ja herra Zagloba Dopulan
viinipuotiin Dzwonieckin kulmassa.
Oli jo pimeä, kun he uudestaan tapasivat toisensa rannalla satamassa.
Herra Skrzetuskin miehet istuivat jo proomuissa. Laivamiehet
kantoivat vielä lastia. Kylmä tuuli puhalteli Dnieperiltä, näytti
tulevan kolkko yö. Rannalla palavan tulen valossa läiskyi joen vesi
veren karvaisena ja näytti suurella kiireellä pakenevan jonnekin
tuntemattomaan pimeyteen.
-- No, onnellista matkaa, sanoi Zacwilichowski, painaen
sydämellisesti nuorukaisen kättä. -- Pitäkää nyt varanne!
-- En tule laiminlyömään mitään. Jumala suokoon, että pian taas
näemme toisemme.
-- Joko Lubniessa tai ruhtinaan leirissä.
-- Te tietysti lähdette ruhtinaan luo? Zacwilichowski kohotti
olkapäitään.
-- Mitäs minusta. Kun on sota niin on sota!
-- Jääkää terveeksi, armollinen herra.
-- Jumala teitä varjelkoon!
-- _Vive valeque!_ huusi herra Zagloba. -- Ja jos virta vie teidät
aina Stambuliin asti, niin sanokaa terveisiä sulttanille, tai
myöskin: vieköön hänet piru! Kylläpä se oli mainiota simaa. Rrrr!
Kuinka täällä on kylmä!
-- Hyvästi!
-- Näkemiin asti!
Airot loiskahtivat veteen, proomut lähtivät liikkeelle. Rannalla
palava tuli jäi yhä loitommalle. Hyvän aikaa näki Skrzetuski vielä
Zacwilichowskin harmaan pään nuotiotulen valaisemana. Omituinen
surumielisyys valtasi äkkiä hänen sydämensä. Virta kuljettaa
häntä, kuljettaa, vie yhä kauvemmaksi ystävällisistä ihmisistä ja
rakastetusta, pois tutuilta seuduilta; vie hänet maille, jotka ovat
leppymättömät kuin kohtalo, villeille seuduille, pimeyteen.
He tulivat Tasminin suulta Dnieperille.
Tuuli vinkui, airot loiskivat yksitoikkoisesti ja surullisesti,
soutajat alkoivat laulaa:
Sumut vaan ei nouse ei,
hei, hei tuulantei!
Skrzetuski kääriytyi viittaansa ja paneutui vuoteelle, jonka
sotamiehet laudoista olivat hänelle tehneet. Hän rupesi ajattelemaan
Helenaa: Helena ei vielä ollut Lubniessa -- Bohun oli jäänyt tänne
ja hän lähtee pois. Pelko paha aavistus ja levottomuus ahdistivat
häntä niinkuin korpit. Hän rupesi taistelemaan niiden kanssa, kunnes
väsyi ja ajatukset kävivät sameiksi ja ikäänkuin sekaantuivat tuulen
vihellykseen, airojen loiskeeseen, kalastajien lauluihin -- ja hän
nukkui.