VIIDES LUKU.

Tullessansa Lubnieen ei herra Skrzetuski tavannut ruhtinasta kotona,

sillä tämä oli lähtenyt entisen hovivirkamiehensä herra Suffczynskin

luo Siencziin ristiäisiin ja hänen mukanaan ruhtinatar, kaksi

neiti Zbaraskia ja paljon hoviväkeä. Nyt ilmoitettiin Siencziin,

että luutnantti oli palannut Krimistä ja että lähettiläs oli

saapunut. Sillävälin tervehtivät tuttavat ja toverit ilomielin

pitkän matkan jälkeen Skrzetuskia, varsinkin herra Wolodyjowski,

joka viime kaksintaistelunsa jälkeen oli tullut luutnanttimme

läheisimmäksi ystäväksi. Tälle kavaljeerille ominaista oli, että

hän oli alituisesti rakastunut. Tultuansa vakuutetuksi, että Anusia

Borzobohata ei ollut aivan vilpitön, käänsi hän hellän sydämensä

Aniela Lenskin puoleen, joka niinikään oli hovin naisia, ja kun

tämä, kuukausi sitte, oli mennyt kihloihin herra Staniszewskin

kanssa, alkoi herra Wolodyjowski lohdutuksekseen huokaella vanhemman

ruhtinatar Zbaraskan, Annan, ruhtinas Wisniowieckin sisarentyttären

puoleen.

Hän ymmärsi kuitenkin, ettei hänellä, nostaessaan silmänsä noin

korkealle, voinut olla vähintäkään toivoa, varsinkin kun ruhtinatarta

olivat puhemiehinä tiedustelleet herra Bodzynski ja herra Lassota,

herra Przyjemskin, Lenzcycan vojevodan pojan puolesta. Onneton

Wolodyjowski kertoi nämä uudet vastoinkäymisensä luutnantillemme,

vihkien hänet kaikkiin hovin asioihin ja salaisuuksiin, joita

Skrzetuski kuunteli puolella korvalla, hänen mielensä ja sydämensä

kun olivat aivan toisaalla. Jollei nyt olisi ollut sitä mielen

levottomuutta, joka tavallisesti käy käsi kädessä rakkauden, vaikkapa

onnellisenkin kanssa, olisi herra Skrzetuski varsin suotuisassa

mielentilassa palannut pitkän poissaolon jälkeen Lubnieen, missä hän

näki ympärillään ystävällisiä kasvoja ja kuuli tuota sotilaselämän

hälinää, johon hän jo oli niin eläytynyt. Lubnie oli suurylimyksen

linnakaupunki, se saattoi kyllä komeudessa kilpailla kaikkinaisten

kuninkaanpoikien asuinpaikkojen kanssa, mutta se erosi niistä

kaikista siinä, että elämä siellä oli ankaraa, aivan leirimäistä.

Joka ei tuntenut sikäläisiä tapoja ja järjestystä, saattoi,

tullessaan paikalle rauhallisimpanakin aikana, arvella, että siellä

paraikaa valmisteltiin jotakin sotaretkeä. Sotamies kävi Lubniessa

hovilaisen edellä, rauta kullan ja sotatorvien toitotus katsottiin

kemujen ja huvitusten hälinää arvokkaammaksi. Kaikkialla vallitsi

mallikelpoinen järjestys ja muualla tuntematon kuri. Kaikkialla näkyi

erilaisten lippukuntien väkeä. Siellä oli kyrassieereja, rakuunia,

kasakka-, tatari- ja rumenilaislippukuntia, joissa palveli sekä

koko Dnieperin takainen väestö että joukko nuoria aatelismiehiä

kaikilta Puolan valtakunnan kulmilta. Ken tahtoi käydä oikeata

ritarikoulua, se lähti Lubnieen. Siellä nähtiin valkovenäläisten

rinnalla masuureja, siellä oli liettualaisia, vähäpuolalaisia,

jopa preussilaisiakin. Jalkarykmentit ja tykkiväki eli niinsanottu

"tuliväki", oli koottu parhaimmista saksalaisista, jotka nauttivat

korkeaa palkkaa. Rakuunoina palvelivat etupäässä paikkakuntalaiset.

Liettualaiset olivat tatarilaisissa lippukunnissa, vähäpuolalaiset

liittyivät mieluimmin kyrassieereihin. Ruhtinas ei sallinut väkensä

laiskotella, siksi vallitsi leirissä alituinen liike. Rykmentit

vaihtoivat keskenään vahtivuoroja kasakkakylissä ja kentillä ja

marssivat sitte takaisin ruhtinaan pääkaupunkiin. Pitkin päivää

pidettiin tarkastuksia ja harjoituksia. Välistä teki ruhtinas

joukkoineen, vaikka olikin rauha tatarien kanssa, pitkiä retkiä

Villeille Kentille ja erämaihin, totuttaakseen sotamiehiä marsseihin

ja käydäkseen taistelua seuduilla, missä ei vielä kukaan ollut

taistellut sekä levittääkseen nimensä mainetta. Niin oli hän viime

syksynä marssinut Dnieperin vasenta rantaa pitkin. Herra Grodzicki,

sikäläisen suojusjoukon päällikkö, oli ottanut hänet vastaan kuin

hallitsevan ruhtinaan. Sitte oli hän lähtenyt Dnieperin koskien

ohitse aina Chortycaan asti ja Kuczkasissa käskenyt tehdä kivestä ja

hiekasta korkean kummun muistoksi ja merkiksi siitä, ettei kukaan

ylimys ollut vielä käynyt niin kaukana.

Herra Boguslaw Maszkiewicz, oiva vaikka vielä nuori sotilas ja

samalla oppinut mies, joka on kuvannut tämän retken samoin kuin

kaikki muutkin ruhtinaan sodat, kertoi siitä ihmeitä Skrzetuskille ja

nämä vahvisti herra Wolodyjowski, hän kun niinikään oli ollut mukana

retkellä. He olivat nähneet Porohit, Dnieperin kosket ja suuresti

ihmetelleet niitä, varsinkin kauheata Nenasytecia, joka vuosittain

nielee kuin muinoin Skylla ja Kharybdis muutamia kymmeniä ihmisiä.

Senjälkeen he olivat kääntyneet itään päin, äsken palaneille aroille,

joilla ratsuväki ei voinut liikkua, mullassa kun vielä hehkui tuli.

Hevosten jalat oli täytynyt kääriä nahkoihin. Siellä he tapasivat

paljon kaikellaisia matelijoita, sellaisiakin jättiläiskäärmeitä,

jotka olivat kymmenen kyynärää pitkiä ja paksuja kuin miehen

käsivarsi. Tienvarsilla he piirsivät yksinäisiin tammiin ruhtinaan

vaakunan _Pro aeterna rei memoria_, ikuistuttaakseen retkensä.

Lopuksi he samoilivat niin kaukaisilla aroilla, ettei niillä näkynyt

jälkeäkään ihmisistä.

-- Ajattelin jo, lausui oppinut herra Maszkiewicz, -- että meidän

lopulta Odysseuksen esimerkkiä seuraten tulisi astua Hadekseenkin.

Siihen lisäsi herra Wolodyjowski:

-- Herra Zamoyskin lippukunnan väki, joka marssi edellä, vakuutti jo

nähneensä ne rajat, joihin _orbis terrarum_, maan piiri päättyy.

Luutnantti kertoi nyt vuorostaan tovereilleen Krimistä, jossa hän

oli viettänyt puoli vuotta odottaessaan hänen korkeutensa khanin

vastausta, sikäläisistä kaupungeista, jotka olivat säilyneet

ammoisista ajoista asti, tatareista ja heidän sotavoimastaan. Vihdoin

hän kuvasi kauhistusta, joka oli vallannut kaikki, kun he kuulivat

yleisestä sotaretkestä Krimiä vastaan, johon kaikki valtakunnan

sotavoimat ottaisivat osaa.

Näin juttelivat toverit illoin, odottaessaan ruhtinaan palaamista.

Luutnantti esitti lähimpänä toverinaan herra Longinus Podbipientan,

joka herttaisena miehenä heti voitti kaikkien sydämet, ja

osotettuaan miekan käyttelyssä yli-inhimillistä voimaa, saavutti

yleisen kunnioituksen. Yhdelle ja toiselle hän myöskin kertoi jutun

esi-isästään Stowejkosta ja kolmesta halkaistusta päästä, mutta

salasi lupauksensa, peläten joutuvansa pilkan esineeksi. Erityisesti

ystävystyi hän Wolodyjowskiin, he kun molemmat olivat niin

herkkäsydämisiä. Välistä he yhdessä läksivät valleille huokailemaan,

toinen liian korkealla vilkkuvaa tähteä -- toisin sanoen ruhtinatar

Annaa --, toinen sitä tuntematonta kohden, josta hänet eroittivat nuo

kolme luvattua päätä.

Wolodyjowski koetti saada herra Longinuksen mukaansa rakuunoihin,

mutta liettualainen päätti lopultakin kirjoittautua kyrassieeriväkeen

palvellaksensa herra Skrzetuskin johdolla. Hän oli nimittäin

Lubniessa ilokseen saanut kuulla, että kaikki pitävät Skrzetuskia

ensi luokan ritarina ja yhtenä ruhtinaan parhaimmista upseereista. Ja

juuri siinä lippukunnassa, jonka päällikkönä herra Skrzetuski oli,

tuli avonaiseksi paikka herra Zakrzewskin (liikanimeltään "Misereri

mei") jälkeen, joka jo kaksi viikkoa oli ollut vuoteen omana ja

jonka parantumisesta ei enään ollut toivoa, koska kaikki hänen

haavansa kosteuden takia olivat auenneet. Luutnantin lemmenhuoliin

liittyi vielä levottomuus tämän vanhan toverin ja koetellun ystävän

kadottamisesta. Hän istuikin joka päivä tuntikausia sairaan luona,

liikkumatta silloin vaaksankaan vertaa hänen vuoteensa äärestä,

lohduttaen häntä parhaansa mukaan ja vahvistaen hänen toivoansa

vakuuttamalla, että he vielä yhdessä tekevät useammankin sotaretken.

Mutta vanhus ei kaivannut lohdutusta. Hän vaipui kuolemaan tyynenä

kovalla ritarivuoteellaan, jonka peittona oli hevosennahka, ja

katseli melkein lapsen hymyllä vuoteen yläpuolella riippuvaa

krusifiksia. Hän sanoi Skrzetuskille:

-- _Misereri mei_, hyvä luutnantti. -- Minä lähden jo hakemaan

soturipalkkaani taivaasta. Ruumiini on niin täynnä haavojen koloja,

että pelkään, laskeeko pyhä Pietari, joka on Jumalan marsalkka

ja säädyllisyyden kaitsija taivaassa, minut paratiisiin näin

rikkinäisessä hahmossa. Mutta minä sanon hänelle: Pyhä Pekka,

vannotan sinua Malkuksen korvan kautta: älä tee minulle kiusaa, sillä

pakanat näin ovat repineet ruumiini verhon. _Misereri mei_. Ja jos

pyhä Mikael panee toimeen sotaretken helvetin mahteja vastaan, niin

ehkä vanha Zakrzewskikin silloin kelpaa.

Luutnantti, vaikka sotilaana oli katsonut niin monta kertaa kuolemaa

silmiin ja itse tuottanut sen niin monelle, ei voinut pidättää

kyyneliään, kuunnellessaan tuota vanhusta, jonka loppu muistutti

auringon leppeätä laskua.

Eräänä aamuna soitettiin kelloja kaikissa Lubnien katolisissa

ja kreikanuskoisissa kirkoissa: herra Zakrzewski oli kuollut.

Samana päivänä saapui ruhtinas Sienczistä ja hänen kanssaan herrat

Bodzinski ja Lassota ynnä koko hovi ja paljon aatelia muutamissa

kymmenissä vaunuissa, sillä herra Suffczynskin luo oli kokoontunut

suunnattoman paljon vieraita. Ruhtinas käski nyt panna toimeen

komeat hautajaiset, sillä hän tahtoi kunnioittaa vainajan ansioita

ja näyttää miten hän pitää ritarillisista miehistä. Surusaattoon

ottivat osaa kaikki Lubniessa olevat rykmentit ja valleilta

ammuttiin kunnialaukauksia tykeillä ja kivääreillä. Ratsuväki

marssi linnasta pääkirkolle asti sotaisessa järjestyksessä, mutta

liput kokoon käärittyinä. Sen jäljessä tulivat jalkaväen rykmentit,

kiväärinperät ylöspäin käännettyinä. Itse ajoi ruhtinas surupuvussa

ruumisarkun jäljessä, istuen kullatuissa vaunuissa, joiden eteen oli

valjastettu kahdeksan lumivalkoista hevosta. Näiden harjat ja hännät

olivat värjätyt tulipunaisiksi ja niiden päähän oli kiinnitetty

kamelikurjen sulista tehdyt töyhdöt. Vaunujen edessä marssi osasto

janitshareja, muodostaen ruhtinaan sivuvartioston. Vaunujen perässä

ratsastivat paashit espanjalaisessa puvussa, kauvempana korkeat

hovivirkamiehet, hovikavaljeerit, kamaripalvelijat ja vihdoin

unkarilaisia ja turkkilaisia pukuja käyttävät sotilaspalvelijat,

niinsanotut haidukit ja pajukit. Surusaatto pysähtyi ensinnä kirkon

ovelle, jossa kirkkoherra Jaskólski tervehti ruumisarkkua puheella,

alkaen sanoilla: "missä nukut, herra Zakrzewski?" Senjälkeen puhuivat

muutamat toverit, niiden joukossa myöskin herra Skrzetuski vainajan

lähimpänä päällikkönä ja ystävänä. Sitte vietiin ruumis kirkkoon ja

siellä vasta saarnasi kaunopuheisista kaunopuheisin, kirkkoherra

ja jesuiitta Muchowiecki, joka puhui niin ylevästi ja ihanasti,

että itse ruhtinas itki. Hän olikin tavattoman helläsydäminen

ja sotilailleen hän oli kuin todellinen isä. Hän piti rautaista

kuria, mutta runsaskätisyydessä ja huoltapitäväisyydessä, jota hän

osoitti sekä väelleen että holhokeilleen, vieläpä heidän lapsilleen

ja vaimoilleenkin, ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan.

Kapinoitsijat eivät löytäneet armoa hänen silmissään, mutta sensijaan

hän oli sekä aatelin että koko väkensä todellinen hyväntekijä. Kun

vuonna 1646 heinäsirkat olivat hävittäneet kaikki laihot, niin antoi

hän alustalaisilleen anteeksi koko vuoden veron ja käski jakaa heille

viljaa aitoistaan. Chorolin tulipalon jälkeen elätti hän kaikkia

kaupunkilaisia omalla kustannuksellansa. Pehtorit ja voudit vapisivat

aavistaessaan, että ruhtinaan korviin tulisi tieto joistakin

alustalaisia kohdanneista väärinkäytöistä. Orpojen holhouksesta

piti ruhtinas niin tarkkaa huolta, että heitä Dnieperin takana

kutsuttiinkin ruhtinaan lapsiksi. Holhousta valvoi sitäpaitsi itse

ruhtinatar Griselda, isä Muchowieckin avustamana. Järjestys vallitsi

kaikissa maissa ja samalla hyvä toimeentulo, oikeus, rauha ja myöskin

pelko. Vähimmänkin vastarinnan sattuessa ei ruhtinaan vihalla ja

rangaistuksella ollut määrää. Hänen luonteessaan yhtyivät niinmuodoin

jalomielisyys ja ankaruus. Mutta siihen aikaan ja noissa maissa

saattoi vain tällainen ankaruus nostaa ja kasvattaa ihmiselämää

ja työtä. Vain sen avulla kohosi kaupunkeja ja kyliä. Maamies oli

turvattu kasakkaryöväreitä, haidamakkeja vastaan, kauppias sai

rauhassa kuljettaa tavaraansa ja kirkonkellot rauhassa kutsua

uskovaisia rukoukseen. Vihollinen ei uskaltanut tulla rajain yli,

rosvojoukot surmattiin pistämällä miehet paaluihin, tai muuttuivat he

säädyllisiksi sotamiehiksi ja ennen asumaton maa alkoi kukkia.

Villi maa ja villit asukkaat tarvitsivat sellaista kättä, sillä

Dnieperin takaisella seudulla asuivat Ukrainan rauhattomimmat

ainekset. Sinne oli siirtynyt peltoa ja maata haluavia

uutisasukkaita, sinne oli karannut maaorjia kaikista Puolan

valtakunnan maista, sinne oli asettunut pakoon päässeitä vankeja,

siellä eleli -- käyttääksemme Liviuksen sanoja: _pastorum

convenarumque plebs transfuga ex suis populis_, "kansojensa luota

karannut paimenien ja kulkurien heimo". Pitämään heitä aisoissa,

muuttamaan heitä rauhallisiksi, kiintonaisiksi asukkaiksi ja

saattamaan heitä säännöllisen yhteiskuntaelämän ja verotuksen

alaisiksi -- siihen kykeni vain sellainen jalopeura, jonka karjunaa

kaikki vapisivat. Herra Longinus Podbipienta näki ruhtinaan

ensi kerran eläessään näissä hautajaisissa eikä tahtonut uskoa

silmiänsä. Kun hän oli kuullut hänestä niin paljon puhuttavan,

oli hän kuvitellut, että ruhtinas varmaan on jättiläinen, päätään

pitempi muuta kansaa. Ja hän olikin miltei pienikokoinen ja hennon

näköinen. Hän oli vielä nuori, vasta kolmenkymmenen viiden vanha,

mutta hänen kasvoillaan kuvastuivat jo sodan vaivat. Vaikka hän

Lubniessa elikin kuin todellinen kuningas, niin jakoi hän marssien ja

sotaretkien aikana, kuten toveri ainakin, sotilaittensa kanssa kaikki

epämukavuudet. Hän söi mustaa leipää, makasi maassa huopapeitteellä,

ja kun suurin osa hänen elämäänsä oli kulunut leirissä, kuvastui se

myöskin hänen kasvoillaan. Jo heti ensi näkemältä ilmaisivat nuo

kasvot epätavallista miestä, niistä loisti rautainen, taipumaton

tahto ja majesteetti, jonka edessä jokaisen täytyi taivuttaa

päätänsä. Näki, että tuo mies tuntee voimansa ja suuruutensa ja

että, jos huomenna pantaisiin kruunu hänen päähänsä, hän ei siitä

hämmästyisi eikä tuntisi sen painon rasittavan. Hänen silmänsä olivat

suuret, tyynet, melkein lempeät, mutta kuitenkin huomasi, että

ukkosilma niissä vain nukkui ja onneton se, joka sen herätti. Kukaan

ei saattanut kestää tämän katseen tyyntä välkettä ja usein saattoi

nähdä, miten lähettiläät tai hienot hovimiehet, seisoessaan Jeremin

edessä, hämmentyivät eivätkä saaneet sanaa suustaan. Dnieperin

takaisilla mailla hän olikin todellinen kuningas. Hänen kansliastaan

annettiin päätöksiä ja käskyjä, jotka alkoivat sanoilla: Me Jumalan

armosta Ruhtinas ja Herra. Eikä hän pitänyt montakaan aatelismiestä

vertaisenaan. Muinaisista hallitsijoista polveutuvat ruhtinaat olivat

hänen marsalkkoinaan. Sellainen oli aikoinaan ollut myöskin Helenan

isä, Wasili Bulyha-Kurcewicz, joka, kuten ennen on mainittu, johti

sukunsa Koryatista, mutta itse asiassa polveutui Rurikista.

Ruhtinas Jeremissa oli jotakin, joka myötäsyntyneestä

kohteliaisuudesta huolimatta pysähdytti ihmiset jonkun matkan päähän

hänestä. Samalla kun hän rakasti sotamiehiänsä oli hän heitä kohtaan

tutunomainen, mutta hänen kanssaan ei kukaan uskaltanut tulla

tutunomaiseksi. Ja kuitenkin olisivat hänen sotilaansa, jos hän olisi

käskenyt heitä suinpäin ratsastamaan Dnieperin kuiluihin, olleet

valmiit epäröimättä sen tekemään.

Rumeenilaissyntyiseltä äidiltänsä oli hän perinyt ihon värin,

jonka valkeus muistutti hehkuvan raudan valkeutta, ja hiukset,

mustat kuin korpin siipi. Melkein koko pää oli ajettu paljaaksi,

ainoastaan edestä valuivat hiukset runsaina, tasaisiksi leikattuina

kulmakarvojen yläpuolelle, peittäen puolet otsaa. Hän kävi

puolalaisessa puvussa, mutta oli yleensä välinpitämätön ulkoasustaan

ja vain suuriin juhliin hän otti ylleen kallisarvoiset vaatteet,

silloin aivan loistaen kullassa ja jalokivissä. Herra Longinus

saikin muutaman päivän perästä olla mukana juhlatilaisuudessa,

jolloin ruhtinas otti vastaan herra Rozwan Ursun. Lähettiläiden

audienssit tapahtuivat aina niinsanotussa taivassalissa, jossa katto

esitti taivaan lakea tähtineen -- se oli danzigilaisen maalarin

Helm'in työtä. Ruhtinas istui silloin sametilla ja kärpännahoilla

päällystetyn baldakiinin alla korkeassa, valtaistuimen tapaisessa

nojatuolissa, jonka alusta oli heloitettu kullatuilla levyillä.

Ruhtinaan takana seisoi sihteeri, kirkkoherra Muchowiecki,

marsalkka, ruhtinas Woronicz, herra Boguslaw Maszkiewicz ja edempänä

paashit ja kaksitoista espanjalaisessa puvussa olevaa drabanttia

kirveskeihäineen. Kauvempana salissa oli sotilaita loistavissa

univormuissa. Herra Rozwan pyysi hospodarin puolesta, että ruhtinas

vaikutusvallallaan ja nimensä mahdilla estäisi khanin Budzakissa

asuvia tatareja hyökkäilemästä Walakiaan, missä he joka vuosi

tekivät kauheita vahinkoja ja hävityksiä. Ruhtinas vastasi kauniissa

latinankielisessä puheessa, että budziakilaiset tosin eivät paljon

välittäneet itse khanistakaan, mutta että hän kuitenkin, kun

toukokuussa näkee luonansa khanin lähettilään, Tshaus murzan, tämän

kautta tulee muistuttamaan khania valakialaisille tapahtuneista

vääryyksistä. Herra Skrzetuski oli jo aikaisemmin antanut kertomuksen

lähettitoimestaan ja matkastaan sekä kaikesta mitä hän oli kuullut

Chmielnickistä ja tämän paosta Sicziin. Ruhtinas päätti hänen

kertomuksensa johdosta siirtää muutamia rykmenttejä Kudakiin, mutta

ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun siis ei mikään näkynyt

uhkaavan Dnieperin takaisen vallan rauhaa ja mahtavuutta, alkoivat

Lubniessa juhlat sekä huvit lähettiläs Rozwanin läsnäolon johdosta

ja myöskin siitä syystä, että herrat Bodzinski ja Lassota vojevoda

Przyjemskin pojan nimessä juhlallisesti tiedustelivat, olisiko tällä

toiveita saada puolisokseen ruhtinatar Anna, johon pyyntöön he saivat

sekä ruhtinaalta että ruhtinatar Griseldalta suotuisan vastauksen.

Pieneen Wolodyjowskiin tämä koski kovasti ja kun Skrzetuski koetti

valaa lievennystä hänen sydämeensä, niin hän vastasi:

-- Kyllä sinun kelpaa, sillä Anusia Borzobohata ei sinua jätä,

jollet sinä tahdo. Hän on koko ajan täällä muistellut sinua

suurella kiintymyksellä. Aluksi luulin, että hän teki sitä vain

kiihoittaakseen Bychowiecin mustasukkaisuutta, mutta sitte näin, että

hän tahtoi kiduttaa häntä ja että hän sydämessään vaalii hellyyttä

vain sinua kohtaan.

-- Mitä Anusia minuun kuuluu? Käänny sinä vaan hänen puoleensa, en

minä estä, _non prohibeo_, ja lakkaa ajattelemasta ruhtinatar Annaa,

sillä se on samaa kuin jos sinä tahtoisit lakillasi peittää Feniks

linnun sen pesässä!

-- Tiedän kyllä, että ruhtinatar Anna on Feniks ja siksi minun

varmaan täytyy kuolla hänen herättämäänsä kaihoon.

-- Sinä jäät eloon ja rakastutkin vielä, mutta älä kuitenkaan

ajattele ruhtinatar Barbaraa, sillä hänet sieppaa nenäsi edestä eräs

toinen vojevodanpoika.

-- Mutta onko sydän mikään poika pahanen, jota voi komentaa? Voiko

kieltää silmiänsä katselemasta niin ihanaa olentoa kuin ruhtinatar

Barbara, jonka näkö voi saada villit pedotkin liikutuksen valtaan...

-- Piru on mennyt sinuun! huudahti herra Skrzetuski. -- Näen

että kyllä lohduttaudut ilman minunkin apuani, sen vain toistan

sinulle: käänny Anusian puoleen, sillä minä ainakaan en tule

panemaan mitään esteitä tiellesi. Anusia ei kuitenkaan ajatellut

Wolodyjowskia. Sensijaan herra Skrzetuskin välinpitämättömyys ärsytti

ja suututti häntä sekä herätti hänessä uteliaisuutta. Palattuaan

pitkältä matkalta Skrzetuski ei edes katsellut häntä! Illoin kun

ruhtinas ensimäisten upseeriensa ja hovimiestensä kanssa saapui

ruhtinattaren seurusteluhuoneeseen, Anusia, katsellen herrattarensa

olkapään takaa (sillä ruhtinatar oli pitkä ja Anusia lyhyt),

keihästi mustat silmänsä luutnantin kasvoihin, saadakseen selitystä

arvoitukseen. Mutta Skrzetuskin silmät harhailivat, samoin kuin

hänen ajatuksensakin, muualla ja kun hänen katseensa sattui tyttöön,

niin se oli välinpitämätön ja tyhjä, ikäänkuin ei hän lainkaan olisi

katsellut siihen tyttöön, jolle hän kerran oli laulellut:

Ja orjaks' joutuu jokainen,

Ken sattuu tielles, neitonen!

Mikä hänen on? kysyi itseltänsä koko hovin hemmottelema lemmikki ja,

polkien maahan pientä jalkaansa, päätti tutkia asiaa. Anusia tosin ei

ollut oikein rakastunut Skrzetuskiin, mutta totuttuaan palvomiseen,

ei hän voinut sietää, ettei hänestä välitetty ja oli suutuksissaan

valmis heittämään mielestään mokoman miehen.

Niinpä hän kerran, juostessaan viemään lankavyhteä ruhtinattarelle,

tapasi herra Skrzetuskin juuri kun tämä tuli ulos ruhtinattaren

makuuhuoneen viereisestä suojasta. Hän lensi häntä kohden kuin myrsky

ja melkein jo törmäsi häntä vastaan, mutta pysähtyi samassa ja sanoi:

-- Ah kuinka minä pelästyin! Hyvää päivää, herra Skrzetuski.

-- Hyvää päivää, neiti Anna. Olenko sellainen hirviö, että noin

pelästytin neiti Annan.

Tyttö seisoi silmät maahan painuneina, kierrellen vapaan kätensä

sormilla palmikkojensa päitä. Siirrellen jalkojaan ikäänkuin

hämillään hän vastasi, suu hymyssä:

-- No ette, ette ensinkään. Ihan varmaan. Yhtäkkiä hän katsahti

luutnanttiin ja painoi taasen silmänsä maata kohden.

-- Oletteko te minuun suuttunut?

-- Minäkö? Mitäs neiti Anna sitte välittäisikään minun

suuttumuksestani!

-- Se on totta, en välittäisikään. Luuletteko, että minä rupean heti

itkemään. Herra Bychowiec on kohteliaampi...

-- Jos asia niin on, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin luovuttaa

kiistatanner herra Bychowiecin haltuun ja kadota neiti Annan

näkyvistä.

-- Pidätänkös minä?

Sen sanottuaan asettui Anusia herra Skrzetuskin tielle.

-- Te palaatte Krimistä? kysyi hän.

-- Krimistä.

-- Mitäs te toitte Krimistä?

-- Herra Podbipientan. Onhan neiti Anna nähnyt hänet -- miellyttävä

ja komea kavaljeeri.

-- Varmaan miellyttävämpi kuin te. Mutta mitä varten hän on tullut

tänne?

-- Jotta neiti Anna voisi koetella voimiaan hänenkin kanssaan. Mutta

minä neuvon ponnistamaan kovasti, sillä tiedän tästä kavaljeerista

erään salaisuuden, jonka takia hän on voittamaton, niin ettei edes

neiti Anna saa hänestä mitään irti.

-- Miksikä hän on niin voittamaton?

-- Sillä hän ei voi mennä naimisiin.

-- Mitä se minuun kuuluu? Mutta miksikä hän ei voi mennä naimisiin?

Skrzetuski taipui likelle tytön korvaa ja sanoi lujaan ja

merkitsevästi:

-- Sillä hän on tehnyt puhtauden lupauksen.

-- Te olette tyhmä! huudahti Anusia äkkiä ja pyrähti pois kuin

pelästynyt lintu.

Vielä samana iltana sai hän lähempää tarkastaa herra Longinusta.

Vieraita oli silloin vähän, sillä ruhtinas piti paraikaa

jäähyväiskestejä herra Bodzinskille. Liettualaisemme, joka oli

huolellisesti puettu valkoiseen silkkiseen zupaniin, alusviittaan

ja tummansiniseen samettikontushiin, päällysviittaan, näytti sangen

komealta, varsinkin kun hän tavallisen sukumiekkansa sijasta oli

vyöttänyt kupeilleen kevyen, käyrän sapelin, jonka huotra oli

kullattu.

Anusia tähtäili silmillään herra Longinusta, osaksi tahallaan

tehdäkseen kiusaa herra Skrzetuskille, mutta luutnantti ei olisi sitä

huomannut, jollei Wolodyjowski olisi tuupannut häntä käsivarteen

ja sanonut: "hitto minut vieköön, jollei Anusia vielä ihastu

liettualaiseen humalaseipääseen".

-- Sano se hänelle itselleen.

-- Niin sanonkin. Heistä tulee erinomainen pari.

-- Longinus voi pitää tyttöä viittansa solkena, juuri sellaiset ovat

heidän mittasuhteensa.

-- Tai hattunsa töyhtönä. Wolodyjowski läheni liettualaista.

-- Olette saapunut aivan äskettäin, hyvä herra, mutta olette jo aika

keikari.

-- Kuinka niin, arvon veli? Mistä sen päättelette?

-- No kun olette kääntänyt naisjoukon kauneimman tytön pään.

-- Hyvä herra, sanoi Podbipienta, nostaen kädet rinnalleen, -- mitä

ihmeellisiä asioita te puhuttekaan?

-- Katsokaappa vain neiti Anna Borzobohataa, johon me kaikki olemme

rakastuneet, kuinka hän tänään vilkuu teitä. Pitäkää vain varanne,

ettette joudu hänen takiaan narriksi, hän on jo näyttänyt pitkää

nenää meille muille.

Tämän sanottuaan kääntyi Wolodyjowski ympäri kantapäillään ja lähti

pois, jättäen Longinuksen aivan hämilleen. Hän ei uskaltanut heti

edes katsoa Anusiaan päin ja vasta hetken perästä hän ikäänkuin

epähuomiosta käänsi silmänsä siihen suuntaan. Aivan häntä värisytti.

Ruhtinatar Griseldan olkapäiden takaa katseli häneen todella kaksi

kiiluvaa silmäterää, uteliaasti ja itsepintaisesti. "Apage satanas",

ajatteli liettualainen ja, punehtuen kuin koulupoika, pakeni salin

toiseen nurkkaan.

Kiusaus oli kuitenkin suuri. Pienessä paholaisessa, joka katseli

ruhtinattaren olan takaa, oli sellainen tenho ja nuo silmät

välkkyivät niin kirkkaina, että herra Longinuksen täytyi vielä,

vaikkapa edes kerran, katsoa sinnepäin. Mutta samassa hän muisti

lupauksensa! Hänen silmiensä eteen tuli Zerwikaptur, hänen esi-isänsä

Stowejko Podbipienta ynnä kolme halkaistua päätä, ja kauhu valtasi

hänet. Hän siunasi itsensä ja sinä iltana ei hän enään katsellut

Anusiaan.

Aamulla saapui hän heti Skrzetuskin huoneeseen.

-- Herra luutnantti, joko pian lähdemme liikkeelle? Ettekö jo ole

kuullut sodasta?

-- Kylläpä teillä on kiire. Malttakaa nyt mieltänne, kunnes pääsette

omaan joukkoonne.

Herra Podbipienta näet ei ollut vielä merkitty kirjoihin Zakrzewski

vainajan sijalle Hänen täytyi odottaa kunnes vuosineljännes menisi

umpeen ja se oli tapahtuva vasta ensimäisenä päivänä toukokuuta.

Mutta hänen oli todella kiire ja siksi hän kysyi edelleen:

-- Eikö armollinen ruhtinas vielä ole puhunut mitään siitä asiasta?

-- Ei. Kuningas kyllä ei kuolemaansa asti herkeä ajattelemasta sotaa,

mutta valtiopäivät eivät tahdo sitä.

-- Mutta Czechrynissä puhuttiin, että meitä uhkaa kasakkakapina.

-- Kyllä näkyy, että lupauksenne ahdistaa teitä. Mutta ennen kevättä

ei kapinasta tule mitään, sillä vaikka talvi nyt onkin lauhkea,

niin on se kuitenkin talvi. Meillä on vasta 15 päivä helmikuuta ja

milloin hyvänsä saattaa tulla pakkanen, eikä kasakka lähde kentälle,

niinkauvan kuin ei hän voi kaivautua maahan. Vallin takana tappelevat

kasakat julmasti, mutta kentällä he eivät kykene pitämään puoliaan.

-- Täytyy siis odottaa itse kasakoitakin.

-- Mutta huomatkaa, että vaikka kapinan aikana tapaisittekin

nuo kolme päätänne, niin ei ole varma, että pääsette vapaaksi

lupauksestanne, sillä ristiritarit ja turkkilaiset ovat toista, mutta

omat kansalaiset toista, he ovat niinsanoakseni saman äidin lapsia.

-- Voi hyvä Jumala, tehän lyötte minua seipäällä päähän. Tästä tulee

aivan epätoivoon. Kirkkoherra Muchowieckin täytyy ratkaista minulle

nämä epäilykset, muuten minulla ei ole hetkeäkään rauhaa.

-- Varmaankin hän ratkaisee, onhan hän oppinut ja jumalinen mies.

Mutta kyllä hän tulee sanomaan samaa. _Bellum civile_, kansalaissota

on veljessota.

Mutta jos vieras mahti tulisi kapinoitsevien avuksi.

-- Silloin olisi oikea sota. Mutta nyt minä sanon teille yhden asian:

odottakaa ja olkaa kärsivällinen.

Herra Skrzetuski ei kuitenkaan itsekään voinut seurata tätä neuvoa.

Hänet valtasi yhä suurempi kaiho, häntä ikävystyttivät hovin

juhlat ja kasvot, joita hän ennen oli katsellut niin mielellään.

Herrat Bodzinski, Lassota ja Rozwan Ursu lähtivät vihdoin pois

ja hovissa alkoi syvä rauha. Elämä kului yksitoikkoisesti.

Ruhtinaan aika meni äärettömien maatilojen tarkastukseen ja joka

aamu hän keskusteli isännöitsijöidensä kanssa, joita saapui koko

Vähä-Venäjältä ja Sandomierin maasta. Sotaväen harjoituksissakin hän

saattoi olla läsnä vain harvoin. Upseerien meluisat kemut, joissa

keskusteltiin tulevista sodista, kävivät Skrzetuskille sanomattoman

vastenmielisiksi ja senvuoksi hän mielellään, kivääri olalla, poistui

Solonicaan, missä Zolkiewski muinoin oli niin hirvittävällä tavalla

lyönyt Nalewajkon, Lobodan ja Krempskin. Tämän taistelun jäljet

olivat jo hävinneet sekä ihmismuistosta että taistelupaikalta. Vain

välistä heitti maa vielä povestaan esiin valjenneita luita ja joen

takana törrötti kasakkain luoma multakumpu, jonka takaa Lobodan

zaporogilaiset ja Nalewajkon vapaaväki oli puolustanut itseänsä niin

epätoivoisasti. Mutta tuuhea lehto oli jo kasvanut kummullekin.

Siellä Skrzetuski piili hovin melua. Hän ei ampunut lintuja, hän

vaipui muistelmiinsa. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kaihon

loihtimana lemmityn hahmo. Täällä sumun, kaislikon kahinan ja seudun

alakuloisuuden keskellä hän sai lievitystä omalle kaiholleen.

Myöhemmin alkoivat runsaat, kevättä ennustavat sateet. Solonica

muuttui rämeeksi, oli vaikea pistää päätänsä ulos katon alta,

ja niin oli nyt luutnantilta mennyt sekin huvi, jonka oli

tuottanut samoileminen yksinäisyydessä. Ja samalla kasvoi hänen

rauhattomuutensa, eikä syyttä. Hän toivoi aluksi, että ruhtinatar

Kurcewicz, heti kun hänen onnistuisi lähettää pois Bohun, tulisi

tuomaan Helenaa Lubnieen, mutta nyt oli sekin toivo sammunut. Tiet

olivat märkyyttään aivan pehmeinä ja aro oli muutaman penikulman

alalta, pitkin Sulan molempia rantoja, äärettömänä rämeenä. Täytyi

siis odottaa kunnes kevään lämmin aurinko kuivattaisi liiat vedet

ja märkyyden. Koko tämän ajan täytyi Helenan viipyä holhoojien

luona, joihin Skrzetuski ei luottanut, oikeassa suden pesässä,

sivistymättömien, villien ja Skrzetuskille pahansuovien ihmisten

keskellä. Tosin heidän, oman etunsa tähden, tuli pitää sanansa --

eikä heillä ollut juuri muutakaan neuvoa --, mutta kuka saattoi

arvata, mitä he keksisivät ja mitä he uskaltaisivat, varsinkin kun

heitä koko ajan uhkasi hurjapää, jota he nähtävästi sekä rakastivat

että pelkäsivät. Helppohan hänen olisi ollut pakoittaakin heidät

antamaan tyttö hänelle, sillä senkaltaisetkaan tapaukset eivät

olleet harvinaisia -- niin oli aikoinaan onnettoman Nalewajkon

toveri Loboda pakoittanut rouva Poplinskin antamaan hänelle vaimoksi

kasvattityttärensä, vaikka tyttö oli jalosukuinen ja vihasi tuota

hurjapäätä sydämensä pohjasta. Ja jos oli totta, mitä kerrottiin

Bohunin suunnattomista rikkauksista, niin saattoihan hän heille

maksaa sekä tytöstä että Rozlogista, ja mitäs sitte! Silloin -- niin

ajatteli herra Skrzetuski -- ilmoitetaan minulle ivallisesti, että

olen tullut myöhään, ja itse puolestaan piilevät he jossakin Liettuan

tai Masowian korvissa, jonne ei ulotu edes ruhtinaan mahtava käsi!

Herra Skrzetuski vapisi kuin kuumeessa, ajatellessaan tällaista

mahdollisuutta, tempoi kuin kahlehdittu susi, katui ruhtinattarelle

antamaansa ritarisanaa eikä tietänyt mitä tehdä. Hän ei ollut niitä

miehiä, jotka helposti antavat sattuman vetää itseään parrasta,

hänessä oli suuri yritteliäisyys ja tarmo, hän ei odottanut sitä

minkä kohtalo hänelle tuo -- hän otti mieluummin kohtaloa kurkusta

kiinni ja pakotti sen itselleen suotuisaksi. Siksi hänelle kävikin

vaikeammaksi kuin jollekin muulle istua Lubniessa kädet ristissä.

Hän päätti siis toimia. Hänellä oli palvelijapoikana eräs Rzendzian,

köyhtynyttä aatelissukua Podlasista, kuusitoistavuotias, kekseliäs ja

rohkea velikulta, jonka kanssa ei vanhemmankaan ollut hyvä kilpailla.

Tämän päätti Skrzetuski lähettää Helenan luo tiedusteluretkelle.

Oltiin helmikuun loppupuolella, sateet olivat tauonneet, maaliskuu

näytti lupaavalta ja tiet alkoivat kuivaa. Rzendzian lähti siis

matkalle. Herra Skrzetuski pani hänen mukaansa kirjeen, paperia,

kynän ja mustepullon, joita hän käski vartioimaan kuin silmäterää,

sillä hän muisti, että niitä esineitä ei ole Rozlogissa. Hän oli

teroittanut pojan mieleen, ettei tämä saa sanoa, kuka hänet on

lähettänyt, hänen tuli teeskennellä kulkevansa Czechryniin ja ottaa

tarkka selko kaikesta. Erittäinkin oli hänen saatava selville,

missä Bohun on ja mitä hän tekee. Rzendzianille ei tarvinnut antaa

matkaohjeita kahteen kertaan. Hän painoi lakin takaraivolle, päästi

vihellyksen ja asettui ratsun selkään.

Herra Skrzetuskille alkoi raskas odotuksen aika. Hän koetti tappaa

sitä harjoittamalla keppitaistelua herra Wolodyjowskin kanssa, joka

oli suuri mestari tässä taidossa, tai heittämällä keihästä renkaan

läpi. Sitäpaitsi sattui Lubniessa tapaus, jossa luutnantti oli

vähällä menettää henkensä. Eräänä päivänä oli karhu riuhtaissut

itsensä irti kahleista, heittänyt linnan pihalla maahan kaksi

tallipalvelijaa ja peloittanut herra komisarjus Chlebowskin hevoset.

Vihdoin hyökkäsi se luutnantin päälle, joka juuri sattui tulemaan

asehuoneesta mennäkseen ruhtinaan luo. Skrzetuskilla ei ollut sapelia

vyöllä, vain kädessä messinkipäinen kevyt nuija. Luutnantti olisi

varmaan menettänyt henkensä, jollei herra Longinus olisi sattunut

asehuoneesta näkemään tapausta ja zerwikapturien miekka kädessä

rientänyt avuksi. Herra Longinus osoittautui esi-isänsä Stowejkon

täydelleen arvoisaksi jälkeläiseksi, kun hän koko hovin nähden

silpaisi halki karhun pään ja olan. Itse ruhtinas katseli akkunasta

tätä tavatonta voimannäytettä ja saattoi heti sen jälkeen herra

Longinuksen ruhtinattaren huoneeseen, missä Anusia Borzobohata

siinä määrin vietteli häntä silmillään, että hänen huomispäivänä

täytyi lähteä ripittämään itseään. Seuraavana kolmena päivänä ei hän

näyttäytynyt linnassa, hän tuli vasta, kun hän hartaalla rukouksella

oli karkoittanut luotaan kaikki kiusaukset.

Kymmenen päivää kului, mutta Rzendziania ei kuulunut kotiin. Jan

herramme laihtui silmin nähden ja kävi niin huonoksi, että Anusiakin

kiertoteitä rupesi kuulostelemaan, mikä hänen on ja Carboni,

ruhtinaan lääkäri, määräsi hänelle lääkettä alakuloisuutta vastaan.

Mikään lääke ei kuitenkaan auttanut häntä, sillä hän ajatteli yöt

ja päivät ruhtinatartansa, tuntien yhä voimakkaammin, ettei hänen

sydämeensä ollut pesinyt vain ohimenevä tunne, vaan suuri rakkaus,

jonka täytyi tulla tyydytetyksi, muuten ihmisen rinta voisi haljeta

kuin mikäkin heikko astia.

Helppoa on siis kuvitella herra Janin iloa, kun eräänä päivänä aamun

koittaessa Rzendzian saapui hänen asuntoonsa likaisena, väsyneenä ja

laihtuneena, mutta iloisena. Jo kasvoista saattoi nähdä, että hän toi

hyvän sanoman. Ruhtinas hypähti vuoteestaan pystyyn, juoksi häntä

vastaan, tarttui häntä olkapäihin ja huudahti:

-- Onko sinulla kirjettä?

-- On, herra, tuossa on.

Luutnantti tempasi kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea. Kauvan hän oli

epäillyt, voiko Rzendzian onnellisimmassakaan tapauksessa tuoda

hänelle kirjeen, koska oli epävarmaa, osaako Helena kirjoittaa.

Näillä rajaseuduilla eivät herrasnaisetkaan aina saaneet opetusta ja

Helena oli lisäksi saanut kasvatuksensa sivistymättömien ihmisten

keskuudessa. Mutta nähtävästi oli isä ehtinyt hänelle opettaa

kirjoitustaidon, koska Helena oli piirtänyt pitkän kirjeen neljälle

sivulle. Tyttö parka ei tosin osannut lausua ajatuksiansa sirosti

ja retoorisesti, mutta kirjoitti sensijaan vilpittömästä mielestä

seuraavasti:

"Minä en enään koskaan unohda teitä, pikemmin te minut, sillä olen

kuullut, että teidänkin joukossanne on huikentelevaisia. Mutta kun

olette vartavasten toimittanut sanantuojan niin monen penikulman

taakse, niin näen, että olen sinulle rakas, niinkuin sinäkin

minulle, josta sinua kiitän koko sydämestäni. Minua kyllä ujostuttaa

kirjoittaa näin rakkaudestani, mutta minun täytyy sanoa totuus, eikä

valehdella. Olen myöskin kysynyt herra Rzendzianilta, mitä teette

Lubniessa ja millaiset ovat suuren hovin tavat ja kun hän kertoi

sikäläisten neitien komeudesta ja hienoudesta, niin kyyneleet melkein

tulivat silmiini, niin tulin surulliseksi..."

Luutnantti keskeytti lukemisensa ja kysyi Rzendzianilta:

-- Mitä sinä, hölmö, olet kertonut?

-- Kaikkihan on hyvin, herra, vastasi Rzendzian. Luutnantti luki

eteenpäin.

"... sillä kuinka minä, yksinkertainen tyttö, voin kilpailla heidän

kanssaan, mutta lähettipoika sanoi minulle, että te ette tahdo

katsellakaan ketään heistä..."

-- Se oli oikein, sanoi luutnantti.

Rzendzian ei tietänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, sillä luutnantti

luki kirjettä hiljaa, mutta hän tekeytyi tietäväisen näköiseksi ja

rykäisi merkitsevästi. Skrzetuski luki eteenpäin.

"... Ja heti minä tulin lohdutetuksi ja rukoilin Jumalaa, että hän

pitäisi edespäinkin teitä sellaisessa hyvänsuopuudessa minua kohtaan

ja siunaisi meitä molempia -- amen. Niin minun on ollut ikävä teitä

kuin omaa äitiäni, sillä surullista minun, orvon, on olo tässä

maailmassa, mutta ei teidän läsnäollessanne... Jumala näkee, että

minun sydämeni on puhdas ja kaikki muu on oppimattomuutta, joka

teidän täytyy antaa minulle anteeksi."

Edelleen ilmoitti ihana ruhtinatar, että hän lähtee Lubnieen

tätinsä kanssa heti, kun tiet tulevat paremmiksi ja että vanha

ruhtinatar tahtoo kiiruhtaa tätä matkaa, sillä Czehrynistä saapuu

tietoja joistakin kasakkalevottomuuksista. Täti odottaa myöskin

nuorten ruhtinasten kotiintuloa -- he olivat lähteneet Boguslawiin

hevosmarkkinoille.

"Olette oikea poppamies", kirjoitti Helena edelleen, "kun osasitte

suostuttaa tädin itseenne".

Luutnantti hymähti, sillä hän muisti, millä keinoin hänen oli

täytynyt suostuttaa täti. Kirjeen lopussa neito vakuutti ainaista ja

horjumatonta rakkauttaan, niinkuin ainakin vaimon tulee miehelleen.

Koko kirjeestä henki todella puhdas sydän, siksipä luutnantti lukikin

tuon herttaisen kirjeen alusta loppuun asti yli kymmenen kertaa,

toistaen itsekseen: "suloinen tyttö, Jumala rangaiskoon minua, jos

sinut joskus jätän".

Sitte hän taasen alkoi kysellä Rzendzianilta.

Sukkela poika teki hänelle tarkasti tiliä koko matkasta. Hänet

oli otettu ystävällisesti vastaan, vanha ruhtinatar oli kysellyt

luutnanttia ja saatuaan kuulla, että hän oli tunnettu ritari ja

ruhtinaan uskottu sekä sitäpaitsi varakas mies, oli hän ollut

tyytyväinen.

-- Hän kysyi minulta myöskin, sanoi Rzendzian, -- pidättekö aina mitä

olette luvannut, ja minä sanoin siihen: "armollinen rouva, jos se

ratsu, jonka selässä olen tullut tänne, olisi luvattu minulle, niin

tietäisin, että se pysyy käsissäni."

-- Oletpa sinä velikulta, sanoi luutnantti, -- mutta koska olet

minun puolestani mennyt takuuseen, niin pidä se sitte. Et siis

teeskennellyt, vaan sanoit suoraan, että minä olin sinut lähettänyt.

-- Sanoin, sillä huomasin sen parhaaksi ja heti kohdeltiin minua

vieläkin ystävällisemmin, ja erittäinkin hyvästi kohteli minua neiti,

joka on niin ihana, ettei toista sellaista vaan löydy maailmassa. Ja

saatuaan tietää, että tulen teidän luotanne, ei neiti enään tietänyt,

minne hän olisi minut istuttanut, ja jollei olisi ollut paastonaika,

niin minä olisin saanut uida herkuissa kuin taivaassa. Lukiessaan

kirjettänne valuivat ilonkyyneleet neidin silmistä.

Luutnantti vaikeni hänkin ilosta ja vasta hetken perästä hän taas

kysyi:

-- No, saitko tietää mitään Bohunista?

-- Minun ei sopinut kysyä häntä neidiltä eikä myöskään rouvalta,

mutta minä lyöttäydyin tutunomaiseen keskusteluun vanhan tatari

Czechlyn kanssa, joka kyllä on pakana, mutta neidin uskollinen

palvelija. Hän kertoi minulle, että kaikki ensin olivat olleet teille

kovin nurjamielisiä, mutta sitte asettuneet, kun tuli tunnetuksi,

että jutut Bohunin aarteista olivatkin tarua.

-- Millä tavalla he sitte tulivat siitä vakuutetuiksi?

-- Asia oli, nähkääs, tällainen. Heillä oli riita Siwinskien kanssa

ja he joutuivat maksamaan. Kun tuli maksun aika, niin he sanoivat

Bohunille: "lainaappa meille!" ja hän vastaa: "turkkilaista tavaraa

on minulla vielä hiukan, mutta enimmät aarteeni olen hävittänyt!" Kun

he sen saivat kuulla, aleni Bohunin arvo ja he käänsivät rakkautensa

teidän puoleenne.

-- Täytyypä sanoa, että olet hyvin ottanut selkoa kaikesta.

-- Hyvä herra, jos minä olisin saanut selville yhden asian, mutten

toista, niin silloin olisitte voinut sanoa minulle: lahjoititte

minulle ratsun, mutta ette antanut puusatulaa, ja mitä on hevonen

ilman satulaa?

-- No, no, ota sitte satulakin.

-- Kiitän nöyrimmästi. He lähettivät heti Bohunin Perejaslawiin, ja

otin minä siitäkin asiasta hiukan selkoa, ajattelin näet itsekseni:

miksikäs en minäkin kävisi kurkistamassa Perejaslawiin? Jos te olette

minuun tyytyväinen, niin saan palkintoni pikemmin.

-- Joko sinulle nyt taas tuli uusi ansio. Kävit siis Perejaslawissa...

-- Kävin, mutta en minä sieltä löytänyt Bohunia. Vanha päällikkö

Loboda on kipeänä ja kerrotaan, että Bohun hänen jälkeensä tulee

päälliköksi... Mutta siellä valmistetaan jotakin kummallista.

Sotapoikia siellä lipun alla on tuskin kourallistakaan, muut ovat,

niin kerrotaan, menneet Bohunin perässä, tai karanneet Sicziin, ja

se on, tiedättekös te, tärkeä asia, sillä siellä valmistetaan nyt

jotakin kapinaa. Tahdoin tietysti saada tietoa Bohunista, mutta

senverran minulle vain sanottiin, että hän oli lähtenyt Dnieperin

länsirannalle. No, ajattelin itsekseni, jos asiat niin ovat, niin

meidän neiti on häneltä turvassa, ja lähdin paluumatkalle.

-- Hyvin olet ajanut asiasi, mutta eikö sinulla ollut mitään

seikkailua matkalla?

-- Ei, hyvä herra, mutta nälkä minun on kauheasti.

Rzendzian lähti huoneesta ja luutnantti, jäätyänsä yksin, alkoi

uudestaan lukea Helenan kirjettä ja painella huuliansa vastaan

kirjaimia, jotka tosin eivät olleet yhtä kauniit kuin käsi, joka

oli ne piirtänyt. Toivo palasi hänen sydämeensä ja hän ajatteli

itsekseen: "kyllä tiet pian kuivuvat, jahka Jumala antaa kauniin

ilman. Kurcewiczit eivät varmaan enään petä minua, saatuaan tietää,

että Bohun on köyhä mies. Minä jätän heille Rozlogin ja panen vielä

omastani lisää, jos vain saan omakseni tuon rakkaan tähden..."

Ja laitettuaan itsensä kuntoon hän lähti kirkastunein kasvoin ja

rinta täynnä onnea kappeliin, jo edeltäpäin nöyrästi kiittääkseen

Jumalaa hyvästä toivosta.