Koko Ukrainassa ja Dnieperin takaisilla seuduilla alkoi kuulua
outoja, humisevia ääniä aivan kuin läheisen myrskyn ennustajina.
Kummalliset huhut kulkivat kylästä kylään, talosta taloon, aivan kuin
ne kasvit, joita tuuli syksyisin ajaa edellään pitkin aroa ja joita
kansa nimittää "aronkulkijoiksi". Kaupungeissa kuiskaeltiin suuresta
sodasta, vaikkei kukaan tietänyt, kuka käy sotaa ja ketä vastaan sitä
käydään; jostakin vakavasta oli joka tapauksessa kysymys. Ihmisten
kasvot kävivät rauhattomiksi, peltomies tarttui vastenmielisesti
aurankurkeen, vaikka kevät oli tullut aikaiseen, rauhallisena ja
lämpimänä ja vaikka kiuruset jo aikoja sitte olivat liverrelleet
arojen yllä. Illoin kokoontuivat asukkaat kylissä ryhmiin ja,
seisoen tiellä, puhelivat puoliääneen joistakin kauheista asioista.
Sokeilta, jotka guslat käsissä kulkivat ympäri esittäen laulujaan,
kyseltiin uutisia. Muutamat olivat öisin näkevinään kummallisia
kajastuksia taivaalla ja kuun nousevan punaisempana kun tavallisesti.
Ennustettiin onnettomuutta tai kuninkaan kuolemaa, ja kaikki tämä
oli sitä kummallisempaa, kun kauhu ei helposti vallannut näiden
maiden asukkaita, he kun jo ammoisista ajoista olivat tottuneet
levottomuuksiin, taisteluihin ja vihollisen hyökkäyksiin. Varmaankin
vinkuivat ilmassa epätavalliset, pahaa ennustavat myrskytuulet, koska
levottomuus oli tullut näin yleiseksi.
Tuntui sitä raskaammalta ja tukahuttavammalta, kun ei kukaan osannut
osoittaa, missä itse vaaraa oli. Pahaaennustavien merkkien joukosta
näytti kuitenkin erityisesti kaksi osoittavan, että jokin paha
todellakin on uhkaamassa. Ensinnäkin ilmestyi kaikkiin kyliin ja
kaupunkeihin kuulumaton määrä guslansoittajavanhuksia ja heidän
joukossansa oli vieraita, sellaisia, joita ei kukaan tuntenut ja
joista kuiskaten sanottiin, etteivät he olleet oikeita soittajia.
Nämä vanhukset kertoivat kuljeskellessaan salaperäisellä äänellä,
että tuomion ja Jumalan vihan päivä lähenee. Toiseksi alkoivat
Suistomaan asukkaat hurjasti juopotella.
Tämä toinen merkki oli vieläkin vaarallisempi. Sicz, jonka
rajat olivat liian ahtaat, ei voinut elättää kaikkia miehiään,
sotaretket eivät nekään aina onnistuneet eivätkä arot antaneet
viljaa kasakoille. Siksi hajaantui joukko suistolaisia joka vuosi
rauhallisina aikoina asuttujen paikkojen läheisyyteen. Ukraina oli
heitä täynnä ja niinikään melkein koko Valko-Venäjä. Toiset ylenivät
aina starostan virkoihin asti, toiset myyskentelivät viinaa teitten
varsilla, toiset kaupustelivat tai harjoittivat käsityöläisammattia
kylissä ja kaupungeissa. Melkein joka kylän laidalla, vähän
kauvempana muista, oli mökki, jossa asui zaporogilainen. Toisilla oli
mökeissään vaimo ja perhe ja tällainen zaporogilainen, lujatahtoinen
ja yritteliäs kun tavallisesti oli, tuotti suorastaan hyötyä
sille kylälle missä asui. Heitä parempia seppiä, pyöräntekijöitä,
nahkureita, vahanvalmistajia, kalastajia ja metsästäjiä oli mahdoton
tavata. Tällainen kasakka osasi kaikkea ja teki kaikkea, hän rakensi
talon ja neuloi satulan. Tavallisesti eivät he kuitenkaan olleet
tällaisia rauhallisia, kiinteitä asukkaita, vaan elivät väliaikaista
elämää. Jos joku tahtoi väkivaltaisesti, asevoimalla panna täytäntöön
tuomion, jos hän tahtoi tehdä naapurinsa luona omavaltaisen
ulosmittauksen, tai puolustautua odotettua hyökkääjää vastaan, niin
hänen vain tarvitsi huutaa ja heti tuli kokoon nuoria hurjapäitä
miehiä, niinkuin korppeja raadon luo. Heitä käyttivät sekä aateliset
että korkeat ylimykset, jotka aina riitelivät keskenänsä. Mutta kun
ei ollut tiedossa tällaisiakaan sotaretkiä, niin kasakat pysyivät
paikoillaan kylässään, tehden vimmatusti työtä ja hankkien otsansa
hiessä jokapäiväisen leipänsä.
Ja niin kului vuosi, kaksi, kunnes yhtäkkiä saapui tieto jostakin
suuremmoisesta retkestä, jonka muka joku kasakka-atamaani tekee
tatareja tai puolalaisia, "ljaheja" vastaan. Tiedettiinpä kertoa
nuorten puolalaisylimysten sotaretkestä Valakiaankin ja yhtäkkiä nuo
pyöräntekijät, sepät, nahkurit ja vahankeittäjät jättivät rauhalliset
ammattinsa ja alkoivat hurjasti juopotella Ukrainan kapakoissa.
Juotuaan kaikki rahansa ja omaisuutensa he joivat velaksi, pannen
pantiksi "ei sitä mikä nyt on, vaan sen mikä tulee". Vastaisella
ryöstösaaliilla piti näet maksettaman nykyinen juopottelu.
Tuo ilmiö uudistui alituiseen niin että myöhemmin Ukrainassa oli
tapana sanoa: "ohhoh, kapakat tärisevät suistolaisten melusta --
Ukrainassa on jotakin tekeillä". Ja starostat lisäsivät linnaväkeä,
pitäen tarkasti silmänsä auki, ylimykset asettivat vartiostoja
taloihinsa, aateli lähetti vaimot ja lapset kaupunkeihin.
Ja juuri tuona keväänä alkoivat kasakat juoda hurjemmin kuin
koskaan, tuhlaten sokeasti kaiken minkä olivat ansainneet, eikä
tämä tapahtunut vain yhdessä piiri- ja vojevodakunnassa, vaan koko
Vähä-Venäjällä, niin pitkältä kuin sitä riitti.
Jotakin oli todella tekeillä, vaikkeivät itse suistolaisetkaan
tarkoin tietäneet, mitä. Puhuttiin Chmielnickistä, hänen
hyökkäyksestään Sicziä vastaan ja kasakoista, jotka Czerkasysta,
Boguslawista, Korsunista ja muista kaupungeista olivat karanneet
hänen joukkoihinsa. Mutta puhuttiin myöskin aivan toisista asioista.
Jo vuosikausien kuluessa oli kierrellyt huhuja jostakin suuresta
sodasta pakanoita vastaan, huhuttiin, että kuningas tahtoi tätä
sotaa, jotta oivat kasakat saisivat rikastua sotasaaliista,
mutta että ljahit eivät tahtoneet sitä. Ja nyt kaikki nämä huhut
sekaantuivat toisiinsa ja synnyttivät ihmisten päässä levottomuutta
ja jännitystä jonkin tavattoman, tulevan tapauksen johdosta.
Levottomuus levisi myöskin Lubnien muurien sisäpuolelle. Olihan
mahdotonta sulkea silmät kaikilta näiltä merkeiltä ja varsinkin piti
ruhtinas Jeremi silmänsä auki. Hänen valtapiirissään ei levottomuus
tosin päässyt kehittymään kiehunnaksi -- rangaistuksen pelko piti
kaikkia siellä aisoissa --, mutta muutaman ajan kuluttua alkoi jo
Ukrainasta kuulua huhuja, että talonpojat siellä täällä ovat nousseet
aatelia vastaan, että he murhaavat juutalaisia, että he tahtovat
väkisin kirjoittautua sotaväkeen, lähteäkseen taistelemaan pakanoita
vastaan, ja että Sicziin karkaavien joukko yhä lisääntyy.
Ruhtinas toimitti nyt lähettiläitä herra Krakowskin, herra
Kalinowskin ja Lobodan luo Perejaslawiin sekä poisti kaiken karjansa
aroilta ja sotaväen kauppaloista. Sillävälin tuli taasen tyynnyttäviä
viestejä. Suurhetmani ilmoitti kaikki mitä tiesi Chmielnickistä,
ollen kuitenkin sitä mieltä, ettei tästä asiasta synny mitään
suurempaa sotkua. Kenttähetmani puolestaan kirjoitti, että hurjistelu
keväällä on yhtä tavallinen ilmiö kuin mehiläisparvien herääminen
eloon. Ainoastaan vanha Zacwilichowski lähetti kirjeen, jossa hän
rukoilemalla rukoili ruhtinasta, ettei tämä jättäisi mitään seikkaa
huomioon ottamatta, sillä suuri myrsky on tulossa Dnieperin aromailta
päin. Chmielnickistä hän ilmoitti, että tämä kiireesti on lähtenyt
Siczistä Krimiin pyytämään khanilta apua. "Ja kuten minulle ystävät
Siczistä ilmoittavat, kokoaa kasakkain leiripäällikkö sinne kaikilta
niityiltä ja joilta jalka- ja hevosväen, sanomatta kenellekään syytä
toimenpiteeseensä, mutta minä luulen, että meidän päittemme yli tulee
käymään myrsky, ja jos he saavat avukseen vielä tatarit, niin suokoon
Jumala, ettei kaikille vähävenäläisille maille tulisi täydellinen
perikato".
Ruhtinas luotti Zacwilichowskiin enemmän kuin itse hetmaneihin, koska
hän tiesi, ettei kukaan Vähä-Venäjällä tunne niin hyvin kasakoita ja
heidän kavalia aikeitaan, ja päätti siis kutsua kokoon niin suuren
joukon kuin mahdollista ja samalla ottaa asiasta täyden selon.
Eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa herra Bychowiecin, valakialaisen
lippukunnan päällikön, ja sanoi hänelle:
-- Menkää minun lähettinäni Sicziin leiriatamanin luo ja antakaa
hänelle tämä kirje, jossa on minun ruhtinaallinen sinettini. Mutta
jotta tietäisitte, miten teidän pitää käyttäytyä, niin sanon teille:
tämä kirje on vain näön vuoksi, mutta koko lähetyksen merkitys ja
paino on teidän järjessänne, riippuen siitä kuinka osaatte katsella
ympärillenne, panna merkille mitä siellä tehdään, kuinka paljon on
kutsuttu koolle sotaväkeä ja vieläkö sitä yhä kutsutaan. Erityisesti
panen sydämellenne, että koettaisitte voittaa puolellenne muutamia
henkilöjä ja ottaa tarkan selon Chmielnickistä, missä hän on ja onko
totta, että hän on lähtenyt Krimiin pyytämään tatareilta apua --
ymmärrättekö?
-- Ymmärrän, niinkuin se olisi kämmenelleni kirjoitettu.
-- Lähdette siis Czehryniin ettekä lepää tiellä kauemmin kuin
yhden yön. Saavuttuanne paikalle menette ylimmän lipunkantajan
Zacwilichowskin luo, jotta hän antaisi teille mukaan kirjeitä
ystävilleen Siczissä, näille salaisesti jätettäviksi. Nämä ystävät
kertovat teille kaikki. Czehrynistä kiiruhdatte veneillä Kudakiin,
sanotte minulta terveisiä herra Grodzickille ja jätätte hänen
käsiinsä tämän kirjeen. Hän päästää teidät kulkemaan Dnieperin
koskien ohi ja hankkii tarpeelliset kuljettajat. Siczissä ei teidän
pidä viipyä kauvan, katselkaa, kuunnelkaa ja palatkaa, jos olette
pysynyt hengissä, sillä tehtävänne ei ole helppo.
-- Minun elämäni on teidän ruhtinaallisen armonne vallassa. Kuinka
monta miestä saan ottaa mukaani?
-- Ottakaa neljäkymmentä vartiomiestä. Lähtekää liikkeelle tänään
illalla ja tulkaa minulta saamaan ohjeita ennen iltaa. Uskon teille
tärkeän toimen.
Herra Bychowiec oli tyytyväinen. Etuhuoneessa hän tapasi Skrzetuskin
muutamien tykistöupseerien seurassa.
-- Mikäs nyt on? kysyivät nämä häneltä.
-- Lähden tänään matkaan.
-- Minne, minne?
-- Czehryniin ja sieltä eteenpäin.
-- Otappa minut mukaasi, sanoi Skrzetuski.
Ja saatettuaan hänet hänen asuntoonsa alkoi hän rukoilla ja pyytää,
että Bychowiec luovuttaisi hänelle tuon tehtävänsä.
-- Niin totta kuin olet minun ystäväni, sanoi hän, -- pyydä mitä
tahdot, turkkilainen hevonen, arapialainen ratsu ja minä annan enkä
säästä mitään, kun vaan saan lähteä matkalle, sillä minun mieleni
palaa sille taholle maailmaa. Ja jos tahdot rahaa, niin annan, kun
vain luovutat tehtävän minulle. Kunniaahan ei se sinulle tuota, sillä
sitä tuottaa vasta sota, jos se alkaa, ja sinä voit hukkua tällä
matkalla. Tiedän myöskin, että Anusia on rakas sinulle niinkuin
muillekin ja jos sinä lähdet, niin ne koppaavat hänet sinulta.
Tämä oli arka asia Bychowiecille, mutta hän pysyi kuitenkin
päätöksessään. Mitäs ruhtinas sanoisi, jos hän luopuisi toimesta,
eikö hän pahastuisi hänelle? Merkitseehän ruhtinaan suosio hänelle
paljon.
Sen kuultuaan Skrzetuski lähti nopeasti ruhtinaan luo ja käski
paashin heti paikalla ilmoittaa hänen tulostaan.
Paashi palasi hetken perästä, sanoen, että ruhtinas käskee astumaan
sisään.
Luutnantin sydän takoi kuin vasaroiden, koska hän pelkäsi, että
ruhtinas sanoo hänelle vain lyhyesti "ei" ja silloin ei auta muu kuin
jättää kaikki.
-- Mikä on asiana? sanoi ruhtinas, luoden katseensa luutnanttiin.
Skrzetuski teki syvän kumarruksen.
-- Armollinen ruhtinas, olen tullut nöyrimmästi pyytämään, että
Siczin retki uskottaisiin minulle. Bychowiec ehkä luopuisi
toimestaan, koska on minun ystäväni ja koska tuo retki minulle on
niin tärkeä, kuin jos olisi kysymyksessä koko elämäni. Bychowiec
pelkää vain, että teidän armonne suuttuu hänelle.
-- Jumalan nimessä, sanoi ruhtinas, -- enhän minä ketään lähettäisi
niin mielelläni kuin sinua, mutta arvelin, ettet ehkä mielelläsi
lähde, kun hiljan olet ollut niin pitkällä matkalla.
-- Armollinen ruhtinas, vaikka minut lähetettäisiin vielä tänä
päivänä, niin aina mielelläni lähden sille suunnalle.
Ruhtinas katseli häntä mustilla silmillään pitkään ja kysyi hetken
perästä:
-- Mitä asioita sinulla sitte on sielläpäin? Luutnantti seisoi
hämillään kuin syyllinen, voimatta kestää tutkivaa katsetta.
-- Huomaan jo, että minun täytyy sanoa totuus, koskeivät mitkään
salaisuudet voi pysyä piilossa teidän armonne tarkalta silmältä. En
vain tiedä, suvaitseeko teidän armonne suosiollisesti kuunnella minua.
Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän tutustui ruhtinas Wasilin tyttäreen
ja kuinka hän rakastui neitoon. Hänen mielensä tekisi nyt käydä häntä
tervehtimässä ja Siczistä palatessa tuoda hänet Lubnieen, saadakseen
hänet suojaan kasakkamelskeiltä ja Bohunin tunkeilevaisuudelta. Vain
vanhan ruhtinattaren vehkeistä hän jätti kertomatta, koska hänen
lupauksensa sitoi häntä. Sitten hän hartaasti pyysi ruhtinaalta, että
Bychowiecin tehtävä uskottaisiin hänelle ja ruhtinas sanoi:
-- Minä olisin muutenkin antanut sinun lähteä tuolle matkalle
ja pannut miehiä mukaasi, mutta koska olet kertonut kaikki niin
viisaasti ja avomielisesti, niin täytyy minun tehdä se jo sinun
itsesikin tähden, jotta voisit yhtaikaa kuulla oman tunteesi käskyä
ja toimittaa minun asiani.
Sen sanottuaan hän löi yhteen käsiänsä ja käski sisään astuvan
paashin pyytää herra Bychowiecin huoneeseen.
Luutnantti suuteli iloissaan ruhtinaan kättä ja tämä taas hänen
päätänsä. Sitte ruhtinas sulki hänet syliinsä ja käski hänen olla
huoleti. Hän piti tavattoman paljon Skrzetuskista, koska hän oli
oiva sotilas ja upseeri, johon kaikessa saattoi luottaa. Sitäpaitsi
sitoi heitä yhteen tunne, joka vallanalaisen Skrzetuskin puolelta
oli ihailua esimiestään kohtaan ja tämän puolelta myötätuntoista
luottamusta. Ruhtinaan ympärillä hääri aina joukko hovimiehiä, jotka
oman etunsa vuoksi palvelivat ja imartelivat häntä, mutta Jeremin
kotkanmieli tiesi hyvin, kenestä saattoi pitää kiinni. Hän tiesi,
että Skrzetuskin mieli oli puhdas kuin kyynel, siksi hän piti häntä
suuressa arvossa ja oli kiitollinen Skrzetuskin kiintymyksestä.
Ilolla hän niinikään kuuli, että hänen lempiupseerinsa rakasti
Wasili Kurcewiczin tytärtä. Wasilihan oli ollut Wisniowieckien
vanha palvelija ja hänen muistonsa oli ruhtinaalle erityisen kallis
senvuoksi, että hänen kohtalonsa oli ollut niin surullinen.
-- En ole kiittämättömyydestä Wasili Kurcewiczia kohtaan ollut
tiedustelematta tytön vaiheita. Mutta kun holhoojat eivät ole käyneet
Lubniessa eikä korviini ole tullut mitään valituksia heitä vastaan,
pidin heitä rehellisinä ihmisinä. Koska nyt kuitenkin olet minulle
muistuttanut tytöstä, niin tulen pitämään hänet mielessäni kuin oman
tyttäreni.
Kun Skrzetuski tämän kuuli, ei hän voinut tarpeeksi ihmetellä
ruhtinaan hyvyyttä: mies, jonka hartioilla lepäsi niin monenmoisten
julkisten tehtävien taakka, moitti itseään siitä, ettei hän ollut
pitänyt huolta entisen sotilaansa ja hovimiehensä tyttärestä! Samassa
tuli herra Bychowiec paikalle.
-- Hyvä herra, sanoi hänelle ruhtinas, -- nyt on sovittu niin, että
te lähdette matkaan siinä tapauksessa että haluatte, mutta minä
pyydän teiltä: luovuttakaa minun tähteni tehtävä Skrzetuskille.
Hänellä on omat huomioonotettavat syynsä, joiden takia hän haluaa
tuolle retkelle ja minä mietin teille jotakin korvausta.
-- Armollinen ruhtinas, vastasi Bychowiec, -- teidän armonne osottaa
minulle suurta suosiota, kun kysyy mieltäni, vaikka voisi vain
käskeä. En olisi tämän suosion arvoinen, jollen ottaisi sitä vastaan
mitä kiitollisimmalla mielellä.
-- Kiitä ystävääsi, sanoi ruhtinas kääntyen Skrzetuskin puoleen, --
ja lähde valmistautumaan matkaan.
Skrzetuski kiittikin lämpimästi Bychowiecia ja oli muutaman tunnin
kuluttua valmis. Lubniessa oli hänen jo aikoja sitten ollut vaikea
pysytellä ja tämä retki oli kokonaan hänen toivomustensa mukainen.
Ensinnä päätti hän käydä katsomassa Helenaa. Sitte täytyi hänen
kyllä olla pitemmän aikaa hänestä erossa, mutta tämä väliaika oli
välttämätön, kun tavattomien sateiden jälkeen ei teitä voinut kulkea.
Helena ja hänen tätinsä eivät mitenkään voisi vielä tulla Lubnieen
ja Skrzetuskin olisi niinmuodoin täytynyt joko odottaa Lubniessa
tai viipyä Rozlogissa, joka olisi ollut vanhan ruhtinattaren kanssa
tehtyä sopimusta vastaan ja sitäpaitsi herättänyt Bohunin epäluulon,
mikä oli vieläkin pahempi asia. Vasta Lubniessa voisi Helena olla
turvassa Bohunin vehkeiltä. Oli siis parasta, että kun Helenan vielä
täytyi joksikin aikaa jäädä Rozlogiin, Skrzetuski paluumatkalla
ruhtinaan antaman turvajoukon suojassa toisi hänet mukaansa. Näin
hän laski, läksi kiireesti matkalle, otti mukaansa ruhtinaan kirjeet
ja ohjeet sekä matkakuluiksi rahavartian antamat varat. Ennen yön
tuloa hän jo oli tiellä, saattonaan Rzendzian ja neljäkymmentä miestä
ruhtinaan kasakkalippukunnasta.