Kurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui
Koryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka.
Suvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa,
mutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi
volynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä
miehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan
meni Michal Wisniowieckin, kuuluisan "Jareman" isän palvelukseen.
Saavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään
ruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi
Krasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin
Wilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti
asumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan,
joka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä
avioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä
synnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin
naimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä
kasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä
olivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen
varallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia,
joka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa
hylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon.
Tämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja
jakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät
Kurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili
yhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä
sattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan
leirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu
kirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti.
Tällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti
oli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti
kaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä
allekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki
epäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän
oli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka
valtiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen,
täytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän
vannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä
holhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan
että hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen,
ettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin
luottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi.
Senjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti
senjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan
keisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa
tiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli
kuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä
lakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen
syyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti
nimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen
Sheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä
todistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio
peruutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen
kunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian
myöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä
Wisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan
täysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut
jäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla
kokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei
voinut kärsiä häväistystä.
Helena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena
ja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat.
Konstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta
suvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain
hänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman
jälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat
vapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja
naapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa
kolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta
Siwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna,
ratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas
Jeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani
toimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar,
taasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä,
joka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin
ja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän
rakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen
ihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet
säätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki
opetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin.
Lubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa
hovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua
kansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua
asettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset
syynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen.
Vaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja
hän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi
Wasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi
ehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin
soi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin
Kurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa
puolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo
poikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin,
nyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja
sotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä
kirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai
harjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja
suopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta,
sillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita
tunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri,
mutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja
kovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin
tammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät
aatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli
heille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet
seikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu
vastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli
vuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain
kanssa "ansiolla", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja
tatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi
työkseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein
kotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika
Wasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja
hänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta
silloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen
istua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli
hän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä
tullut jumaliseksi.
Nuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta
heille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa
Rozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs
ja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät
nähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli
lyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan
kuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja
ulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä
rivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila
oli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea
arvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt
valoa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin
ääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty
aljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei
asepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita.
Huomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan.
Se muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa
aatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta
ryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita
vastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista
väkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin
olisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden
kimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat
alkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja
kirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle,
mutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden
ja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja
ihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta
talon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä
tultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat
verhotut aseilla ja villipetojen nahoilla.
Kahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa
valossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä
panssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä
välkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine
nappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia,
kallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä,
joiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui
kilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä
puolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita
sapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen
valossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu
kimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja,
nuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat
vanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita
käytettiin susien takaa-ajoon.
Eteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi
uunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava
tuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä.
Paljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty
komeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen,
karheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan
kultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja
pokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja
hyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä
kynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat
ryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko
huone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita
talon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi
sekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus.
Kallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla,
ebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä.
Kankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien
rinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla,
nähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain
harvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä
tai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet
olivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista "hyvyyttä", s.o.
voittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo
vanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat
tuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun
mieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla,
kuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti
ihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen
talot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki
komeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä
ja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat
palvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka
Liettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään.
Nuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti
ja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen
kuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää
nauruaan.
Vanhin, Simeon, sanoi:
-- Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka
osotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin
kotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa.
Vaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen
johdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän
kuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä,
hänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet,
arvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: "lyömme
otsamme maahan".
Sillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen
saliin.
-- Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, -- minulla ei ole aikaa
puhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle
nuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa.
-- Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, --
maailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole
häntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko
nuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä
sapelilla silmiin.
-- Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on,
kasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän
on Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä
hän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään
putoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä
tulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan,
karkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen --
mitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai
hyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu,
kun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen
tai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa
rauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä
tulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta.
Kasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että
ruhtinatar oli oikeassa.
-- He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, -- ja minä hillitsen
itseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa.
-- Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet
kiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi
täällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa.
-- Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille
imelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en
tartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi
tuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne.
-- Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita
ja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä
vieraiden luo.
He palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä
miten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään
hyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden.
Silloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi
Bohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä
kiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus,
joka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää
tottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä
äsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän
näki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat
mustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus
tunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi.
Otsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli
jaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen
yli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät
hampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta
yleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen
kauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon
lammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään
pitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä
pitempi punainen kontush -- samaa punaista väriä käyttivät kaikki
Perejaslawin kasakat --, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen
sapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat
vyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva
oli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat.
Näin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin
korkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen
vapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet
alhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli
juttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin
päänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei
heidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti:
-- Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra.
-- Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti.
-- Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan
Bahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos
suotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi.
-- Mitä tietoja tarkoitatte?
-- Kerrotaan, että jos hänen armonsa kuningas alkaa sodan
turkkilaista vastaan, niin ruhtinas-vojevoda käy tervehtimässä
Krimiä tulella ja miekalla. Tästä huhusta on syntynyt suuri ilo
koko Ukrainassa ja Suistomaassa, sillä jollemme sellaisen päällikön
johdolla pääse pitämään lystiä Bahtshisaraissa, niin silloin ei
koskaan.
-- Ja lystiä pidetäänkin, Jumal'avita, puuttuivat puheeseen
Kurcewiczit.
Luutnanttia huvitti se kunnioitus, jolla tuo hurjapää puhui
ruhtinaasta, siksi hän hymähti ja sanoi leppyisemmällä äänellä:
-- Näen ettette vielä ole saanut kylläksenne sotaretkistä
Suistomaahan, sotaretkistä jotka kuitenkin ovat peittäneet teidät
kunnialla.
-- Pikkusota -- pikkukunnia, suursota -- suurkunnia. Konaszewicz
Sahaidaczny ei saavuttanut sitä pienten kasakkajoukkojen etunenässä,
vaan suuressa Chotinin taistelussa.
Samassa aukenivat ovet ja saliin astui verkalleen Wasili,
vanhin Kurcewiczeja, Helenan taluttamana. Hän oli keski-ikäinen
mies, kalpea ja laiha, kasvot olivat askeettiset ja surulliset,
muistuttaen bysanttilaisia pyhimyskuvia. Pitkät hiukset, jotka
olivat onnettomuudesta ja tuskasta ennen aikojaan harmaantuneet,
valuivat olkapäille asti, silmäin sijassa oli kaksi punaista kuoppaa,
käsissään hän piti messinkiristiä, jolla alkoi siunata salia ja
kaikkia läsnäolevia.
-- Isän Jumalan, Vapahtajan ja pyhän Neitsyen nimessä, sanoi hän, --
jos olette apostoleja ja tuotte hyviä sanomia, olkaa tervetulleet
kristittyjen kynnysten yli. Amen.
-- Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutisi ruhtinatar, -- hänen
järkensä on sekaisin.
Wasili siunaili yhä ristillä ja lausui:
-- Kuten "Apostolien keskusteluissa" sanotaan: "jotka vuodattavat
verta uskon takia, tulevat vapahdetuiksi. Jotka kaatuvat maallisten
tavarain, voitonhimon tai saaliin tähden, tulevat kadotukseen."
Rukoilkaamme. Voi teitä veljet, voi minua, sillä me olemme
voitonhimon tähden käyneet sotaa. Jumala, ole armollinen meille
syntisille, Jumala ole armollinen. Mutta te, miehet, jotka olette
saapuneet kaukaa, mitä uutisia tuotte? Oletteko apostoleja?
Hän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi
hetken perästä:
-- Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja
valmiit kaatumaan uskon takia.
-- Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. -- Mutta meille ei ole
vielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua.
Viime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo
kuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä
sanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse
eteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä.
Hiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori
ruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua:
Öin päivin huudan, Herra, Sua,
Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni,
oi Isä, armahda sa mua
ja kaitse teitäin.
Sokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka
tuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi
vähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja
hän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena.
-- Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan,
sanoi hiljaa vanha ruhtinatar. -- Hänen mielenvikansa on nähkääs
sellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut
taloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja.
Helena lauloi yhä:
Ties näytä mulle, Herra herrojen,
oon eksynehen matkamiehen lainen,
kuin laiva ulapalla harhaavainen,
ma tietä löydä en.
Helenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu
kädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana,
ettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä,
upposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta
vanhan ruhtinattaren sanat:
-- Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän
herroja tulemaan illalliselle.
-- Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat
yhdessä äitinsä kanssa.
Herra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa
vanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti
kiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän
tunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät.
-- Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen
neiti, sanoi Skrzetuski.
-- Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien
lauluun, vastasi Helena.
-- En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni
pistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani
asti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se
vasta olisi sietämätön tuska.
-- Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut.
-- Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä
elämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä
koskaan.
Purppuran puna kohosi nuoren ruhtinattaren kasvoille ja rinta alkoi
voimakkaasti aaltoilla. Hän aikoi vastata, mutta vain hänen huulensa
vapisivat. Herra Skrzetuski lausui edelleen:
-- Pikemmin armollinen neiti unohtaa minut tuon kauniin hurjapään
tähden, joka tulee säestämään teidän lauluanne balalaikalla.
-- En koskaan, en koskaan, kuiskasi tyttö. -- Mutta olkaa hänen
suhteensa varoillanne, hän on kauhea ihminen.
-- Mitä minulle merkitsee yksi kasakka! Vaikka koko Sicz olisi hänen
puolellaan, olen valmis uhraamaan kaikki teidän tähtenne. Te olette
minulle kuin arvaamaton aarre, te olette valoni ja maailmani. Kun
vain tietäisin, että tekin pidätte minusta.
Hiljainen "pidän" soi kuin taivaallinen soitto herra Skrzetuskin
korvissa ja hänestä tuntui siltä kuin ainakin kymmenen sydäntä
sykkisi hänessä. Kaikki kirkastui hänen silmissään ikäänkuin
auringonsäde olisi langennut maailmaan. Häntä hallitsi jokin ennen
tuntematon voima, hänellä oli kuin siivet hartioilla. Illallisen
aikana välähtivät häntä vastaan muutaman kerran Bohunin kasvot, jotka
olivat aivan muuttuneet ja kalpeat, mutta luutnantti, tuntiessaan
Helenan vastarakkauden, ei välittänyt tästä kilpailijasta. "Hitto
hänet vieköön", ajatteli hän itsekseen. "Tulkoonpa minun tielleni,
niin minä halkaisen hänet." Muuten hänen ajatuksensa kulkivat toiseen
suuntaan.
Hän tunsi näet, että Helena istui hänen vieressään, niin likellä,
että melkein olkapää kosketti olkapäätä. Hän näki, ettei puna
poistunut neidon hehkuvilta kasvoilta. Hän näki, aaltoilevan
rinnan ja silmät, jotka välistä olivat ujosti alas painuneina ja
silmäripsien peittäminä, välistä taas loistivat kuin kaksi tähteä.
Myöskin Helenassa, vaikka hän olikin vanhan ruhtinattaren vartioima
ja eli orpoudessa, surussa ja pelossa, virtasi kuuma ukrainalainen
veri. Heti kun lämpimät rakkauden säteet häneen lankesivat, hän
puhkesi kukkaan kuin ruusu ja heräsi uuteen, tuntemattomaan
elämään. Hänen kasvoistaan loisti onni ja rohkeus; mielenliikutus
ja ihastus, jotka taistelivat neitseellisen ujouden kanssa,
maalasivat hänen poskilleen ihanat ruusuiset värit. Herra Skrzetuski
oli kuin hulluna, hän joi runsaasti, mutta sima ei vaikuttanut
häneen, sillä hän oli jo juovuksissa rakkaudesta. Hän ei nähnyt
ketään muuta pöydässä kuin oman rakastettunsa, hän ei nähnyt, että
Bohun kalpenemistaan kalpeni ja tarttui usein tikarinsa kahvaan,
hän ei kuullut kuinka herra Longinus jutteli jo kolmatta kertaa
esi-isästään Stowejkosta ja Kurcewiczit retkistään turkkilaisen
tavaran haussa. Kaikki joivat paitsi Bohun ja parhaimman esimerkin
antoi vanha ruhtinatar, kohottaen maljansa milloin vieraiden, milloin
armollisen herra ruhtinaan, milloin moldavalaisen hospodarin Lupulin
kunniaksi. Puhuttiin myöskin sokeasta Wasilista ja hänen entisistä
ritarintöistään, tuosta onnettomasta sotaretkestä ja nykyisestä
mielenhäiriöstä, jonka vanhin poika Simeon selitti näin:
-- Nähkääs, hyvät herrat, jos pieninkin rikka silmässä estää
näkemästä, kuinkas ei sitte isot tervapalaset, kun koskettavat
järkeä, saisi aikaan sekaannusta.
-- Se onkin sangen herkkä _instrumentum_, huomautti siihen herra
Longinus.
Silloin vanha ruhtinatar näki, että Bohunin hahmo oli aivan muuttunut.
-- Mikä sinun on, haukkaseni?
-- Sielua särkee, äiti, vastasi mies synkästi. -- Mutta kasakan sana
ei ole savua. Minä pidän siis sen.
-- Kestä, poikani, niin saat palkkasi.
Illalliset olivat päättyneet, mutta mettä kaadettiin yhä kousiin.
Sitte tulivat sisään kasakat, jotka olivat kutsutut tanssimaan.
Balalaikat ja rumpu alkoivat helistä ja äsken unesta heränneiden
poikien täytyi soiton kuullessaan ruveta tanssimaan. Myöhemmin
alkoivat myöskin nuoret Bulyhat hypellä. Vanha ruhtinatar, joka oli
vetäytynyt syrjään, polki paikallaan ja hyppeli sekä hyräili. Sen
nähdessään riensi herra Skrzetuski Helenan kanssa tanssiin. Kun hän
kiersi kätensä neidon ympärille, tuntui hänestä, että hän painaa
kappaletta taivasta rintaansa vastaan. Tanssin käänteissä kiertyivät
Helenan pitkät palmikot Skrzetuskin kaulan ympäri, ikäänkuin tyttö
olisi tahtonut ainiaaksi sitoa hänet itseensä. Silloin ei nuori
aatelismies enää voinut hillitä itseänsä, vaan huomatessaan ettei
kukaan näe, kumartui ja suuteli koko voimallaan Helenan suloisia
huulia.
Myöhään yöllä, kun Skrzetuski oli yksin herra Longinuksen kanssa
tuvassa, jossa heille oli valmistettu yösijat, istuutui luutnantti
sensijaan että olisi mennyt maata, penkille ja puhui:
-- Toisen miehen kanssa saatte huomenna lähteä Lubnieen.
Podbipienta, joka juuri oli lopettanut isämeitänsä, avasi silmät
selälleen ja kysyi:
-- Kuinka niin? Aiotteko jäädä tänne?
-- En jää, mutta sydän jää ja vain tuon suloisen muisto, _dulcis
recordatio_ lähtee minun mukanani. Te näette minut suuressa
mielenliikutuksessa, sillä hellien tunteitten vallassa tuskin saan
hengitettyä.
-- Olette siis rakastunut nuoreen ruhtinattareen?
-- Olen, niin totta kuin seison tässä edessänne. Uni pakenee
silmälautojani ja minulla on halu vain huokailla, jotta ihan sulan
höyryksi. Sanon tämän vain siksi, että kun minulla on hellä ja
rakkautta isoava sydän, ymmärtäisitte minun tuskani.
Herra Longinus alkoi itsekin huokailla, merkiksi siitä että hän
ymmärtää rakkauden tuskat, ja kysyi hetken perästä surullisella
äänellä:
-- Ehkä tekin olette luvannut jäädä puhtaaksi?
-- Teidän kysymyksenne ei ole paikallaan, sillä jos kaikki tekisivät
samanlaisen lupauksen, niin silloin ihmisten suvun, _genus
humanum'in_, täytyisi hävitä loppuun.
Palvelijan sisääntulo katkaisi keskustelun. Hän oli vanha tatari,
jolla oli viekkaat, mustat silmät ja kasvoissa ryppyjä kuin
kuivaneella omenalla. Astuttuaan sisään hän loi merkitsevän katseen
herra Skrzetuskiin ja kysyi:
-- Eivätkö herrat tarvitse mitään? Ehkä kousallisen simaa tyynyn
viereen?
-- Emme tarvitse.
Tatari likeni Skrzetuskia ja mutisi:
-- Minulla on herralle sana neidiltä.
-- Tule, sinä kunnon mies! huusi luutnantti iloisena. -- Voit sen
kyllä sanoa tämän ritarin läsnäollessa, sillä olen juuri ilmaissut
hänelle salaisuuteni.
Tatari veti hihankäänteestään esiin nauhan.
-- Neiti lähettää teille tämän nauhan ja käskee sanoa, että hän
rakastaa teitä kaikesta sielustaan.
Luutnantti tarttui nauhaan ja alkoi innoissaan suudella sitä ja
painella rintaansa vastaan. Ja vasta hiukan tyynnyttyään hän kysyi:
-- Mitä neiti käski sanoa?
-- Että hän rakastaa herraa kaikesta sielustaan.
-- Kas tässä saat taalarin. Hän siis sanoi, että hän rakastaa minua?
-- Sanoi.
-- Kas tässä saat toisen taalarin. Jumala sinua siunatkoon, sillä
neiti on minulle rakkain maailmassa. Sano hänelle... tai odotappa,
kirjoitan hänelle itse, tuo minulle mustetta, kynää ja paperia.
-- Mitä? kysyi tatari.
-- Mustetta, kynää ja paperia.
-- Sitä ei ole meidän talossa. Ruhtinas Wasilin aikana oli ja silloin
kun nuoret ruhtinaat oppivat munkilta kirjoitusta, mutta siitä on jo
kauvan.
Herra Skrzetuski näpäytti sormiaan.
-- Herra Podbipienta, eikö teillä ole mustetta ja kynää?
Liettualainen levitti kätensä ja nosti silmänsä ylöspäin.
-- Mitä hittoa, sanoi hän, -- kylläpä tässä nyt on puuhaa!
Tatari oli sillävälin asettunut, jalat ristissä allaan, tulen ääreen.
-- Mitä tässä nyt tarvitsee kirjoittaa, sanoi hän, kohennellen
hiiliä. -- Neiti on mennyt maata ja sen minkä herra nyt kirjoittaisi,
voi hän huomenna itse sanoa.
-- Jos niin on, niin ei auta mikään. Olet, näen mä, nuoren
ruhtinattaren uskollinen palvelija. Kas tässä saat kolmannen
taalarin. Oletko jo kauvankin palvellut täällä?
-- Ohhoh, neljätoista vuotta siitä on, kun ruhtinas Wasili otti
minut vangiksi ja siitä asti olen uskollisesti palvellut häntä. Sinä
yönä jolloin hän, kadotettuaan kunniallisen nimensä, jätti lapsensa
Konstantinille, sanoi hän minulle: Czechly, älä jätä tyttöä, vaan
vartioi häntä kuin silmäterää, lahai Allah!
-- Ja niin sinä teetkin.
-- Niin teen ja vartioin.
-- Kerroppa mitä sinä näet täällä ja kuinka neidin on olla.
-- Pahaa hänelle täällä suodaan, sillä tahdotaan antaa hänet
Bohunille, joka on kadotettu koira.
-- Siitä ei tule mitään. Tässä on mies, joka pitää neidistä huolen.
-- Niin, sanoi vanhus, kohennellen palavia hiiliä, -- ne tahtoisivat
antaa hänet Bohunille, jotta hän ottaisi neidon ja veisi kuin susi
karitsan ja jättäisi heidät Rozlogiin, sillä Rozlogi on neidin,
ruhtinas Wasilin perintönä, eikä heidän. Myöskin on Bohun valmis
hyvittämään neidin, sillä hänellä on kaislikoissa enemmän kultaa ja
hopeaa kuin Rozlogissa hiekkaa. Mutta neiti vihaa häntä siitä asti
kun Bohun neidin läsnäollessa löi nuijalla kuoliaaksi miehen. Veri
valui silloin heidän välilleen ja viha versoi. Jumala on yksi.
Luutnantti ei sinä yönä voinut nukkua. Hän käveli tuvan permannolla,
katseli kuuta ja teki ajatuksissaan kaikellaisia johtopäätöksiä. Nyt
hän ymmärsi Bulyhain pelin. Jos joku nuori aatelinen ympäristöstä
olisi ottanut ruhtinattaren, niin hän olisi muistanut Rozlogin asian
ja vaatinut taloa neidolle, sillä hänelle se kuului, ehkäpä hän vielä
olisi vetänyt Bulyhat tilille holhouksesta. Sentakia muutenkin jo
kasakkojen tilaan joutuneet Bulyhat olivat päättäneet antaa tytön
kasakalle. Sitä ajatellessaan herra Skrzetuski pusersi kätensä
nyrkkiin ja tavoitteli miekkaansa. Hän päätti kun päättikin tehdä nuo
vehkeet tyhjiksi ja tunsi olevansa kyllin voimakas saadakseen sen
aikaan. Lisäksi Helenan holhous kuului myöskin ruhtinas Jeremille,
koska Wisniowieckit aikoinaan olivat antaneet Rozlogin vanhalle
Wasilille ja koska Wasili itse oli Barista lähettänyt kirjeen
ruhtinaalle ja pyytänyt häntä holhoojaksi. Monet yleiset asiat, sodat
ja suuret yritykset olivat saaneet aikaan sen, ettei vojevoda vielä
tähän asti ollut itse ryhtynyt holhoukseen. Ei kuitenkaan tarvinnut
muuta kuin sanalla muistuttaa häntä siitä ja hän oli tekevä oikeutta.
Päivänvalo alkoi jo kajastaa, kun herra Skrzetuski heittäytyi
vuoteelle. Hän nukkui sikeästi ja heräsi aamulla, valmis päätös
mielessään. Hän ja herra Longinus pukeutuivat kiireesti, sillä
vaunut olivat jo valjastetut ja herra Skrzetuskin sotamiehet
istuivat ratsujensa selässä, valmiina lähtöön. Vierastuvassa
vahvisti lähettiläs itseään vielä liemellä Kurcewiczien ja vanhan
ruhtinattaren seurassa, mutta Bohunia ei näkynyt, lieneekö hän vielä
maannut vaiko ratsastanut tiehensä.
Syötyään sanoi Skrzetuski:
-- Armollinen rouva, _tempus fugit_, aika kuluu ja kohta täytyy minun
astua ratsun selkään. Siis: ennenkun kiitollisina vierasvaraisuudesta
lausumme jäähyväiset, on minun puhuttava eräästä tärkeästä asiasta
armollisen rouvan ja teidän herrojen poikienne kanssa.
Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui hämmästys. Hän katsoi poikiinsa,
lähettilääseen ja herra Longinukseen, ikäänkuin heidän kasvoistansa
saadakseen selityksen arvoitukseen, ja sanoi hiukan levottomalla
äänellä:
-- Olen valmis palvelemaan teitä.
Lähettiläs tahtoi nousta, mutta ruhtinatar ei sallinut sitä, vaan
lähti sensijaan eteiseen, jonka seinät olivat täynnä aseita ja
kiväärejä. Nuoret ruhtinaat asettuivat riviin äitinsä taakse, joka
seisoen vastapäätä Skrzetuskia kysyi:
-- Mistä asiasta sitte tahdotte puhua?
Luutnantti tähtäsi häneen tuiman katseen ja sanoi:
-- Suokaa anteeksi, arvoisa rouva ja te nuoret ruhtinaat, että
menettelen vasten tapaa ja sensijaan että esittäisin asiani
arvokkaiden lähettiläiden kautta, itse esiinnyn oman asiani
ajajana. Mutta muu ei ole mahdollista ja pakkoa vastaan ei kukaan
voi taistella. Siksi esitän ilman pitempää viivyttelyä arvoisalle
rouvalle ja herroille holhoojina nöyrän pyyntöni, että suvaitsisitte
antaa minulle ruhtinatar Helenan vaimoksi.
Jos sinä hetkenä, näin talviseen aikaan, salama olisi iskenyt
Rozlogin asepihalle, niin se varmaan olisi tehnyt ruhtinattareen ja
hänen poikiinsa vähemmän vaikutuksen kuin luutnantin sanat. Jonkun
aikaa he hämmästyneinä katselivat puhujaan, joka seisoi heidän
edessänsä pää pystyssä, tyynenä ja ihmeen ylpeänä, ikäänkuin ei hänen
tarkoituksensa lainkaan olisi ollut pyytää, vaan käskeä, eivätkä he
osanneet löytää sanaakaan vastaukseksi. Sensijaan kysyi ruhtinatar:
-- Kuinka...? tekö...? Helenaako?
-- Minä, armollinen rouva. Ja päätökseni on horjumaton.
Tuli hetken äänettömyys.
-- Odotan vastaustanne.
-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi ruhtinatar tyynnyttyään ja
hänen äänensä oli kuiva ja terävä, -- sellaisen kavaljeerin pyyntö ei
ole meille vähäinen kunnia, mutta asiasta ei voi tulla mitään, sillä
minä olen luvannut Helenan jo toiselle.
-- Arvostelkaa kuitenkin, hyvä rouva, tunnollisena holhoojana, eikö
lupauksenne ole vasten nuoren ruhtinattaren tahtoa ja enkö minä ole
parempi kuin se, jolle olette hänet luvannut.
-- Hyvä herra, minun asiani on ratkaista, kumpiko on parempi.
Voittehan olla paraskin, mutta meille se on yhdentekevää, sillä teitä
emme tunne.
Luutnantti ojensi itsensä vieläkin ylpeämpään ryhdin ja hänen
katseensa, vaikka pysyikin kylmänä, oli kuin terävä veitsi.
-- Kyllä minä teidät tunnen, petturit, ärjyi Skrzetuski. -- Te
tahdotte antaa lankonne tyttären alhaiselle miehelle, jotta hän
jättäisi teidät rauhassa hallitsemaan vääryydellä anastettua tilaa.
-- Itse olet petturi! huusi ruhtinatar. -- Niinkö sinä palkitset
vieraanvaraisuutemme, sellaista kiitollisuuttako sinä kannat
sydämessäsi! Käärme, mikä sinä olet, mistä olet tullut?
Nuoret Kurcewiczit alkoivat koputella keppejään ja hakea seiniltä
aseita, mutta luutnantti huudahti:
-- Pakanat, te olette riistäneet itsellenne orvon maatilan, mutta
aikeestanne ei tule mitään. Päivän päästä on armollinen ruhtinas jo
saava siitä tiedon.
Kuultuaan tämän ruhtinatar kiirehti huoneen perälle, tempasi käteensä
heittokeihään ja astui luutnanttia kohden. Nuoret ruhtinaat taas,
ottaen mitä käteen sattui, mikä sapelin, mikä nuijan, mikä veitsen,
asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen, huohottaen kuin raivoisa
susilauma.
-- Vai lähdet sinä ruhtinaan luo! huusi rouva. -- Tiedätkö edes,
palaatko täältä elävänä. Ehkä tämä on sinun viimeinen hetkesi.
Skrzetuski pani kädet ristiin rinnalleen eikä räväyttänyt silmää.
-- Minä palaan Krimistä ruhtinaallisena lähettiläänä, sanoi hän,
-- ja jos täällä vuodatetaan pisarakaan minun vertani, niin kolmen
päivän kuluttua ei tästä paikasta ole jäljellä tuhkaakaan ja te
menehdytte Lubnien maanalaisessa vankilassa. Onko maailmassa mahtia,
joka voisi teitä silloin varjella? Älkää uhatko, sillä minä en pelkää
teitä!
-- Jos me hukummekin, niin hukut sinä ensin.
-- Lyö siis, tässä on rintani.
Nuoret ruhtinaat ja etunenässä heidän äitinsä pitivät yhä aseita
suunnattuina luutnantin rintaa kohden, mutta tuntui siltä kuin jotkut
näkymättömät kahleet olisivat kytkeneet heidän kätensä. Läähättäen
ja kiristellen hampaitaan he riehuivat voimattomassa raivossa, mutta
kukaan ei uskaltanut lyödä. Wisniowieckin peloittava nimi lannisti
heidän voimansa.
Luutnantti hallitsi asemaa.
Ruhtinattaren voimaton kiukku purkautui herjausten tulvaan.
-- Hävytön roisto, heittiö, vai tekee sinun mielesi ruhtinaallista
verta? Siitä ei tule mitään. Me annamme tytön kenelle hyvänsä paitsi
sinulle. Siitä ei edes sinun ruhtinaasi voi rangaista meitä.
Skrzetuski vastasi:
-- Tässä ei ole aikaa esittää minun aatelista sukujohtoani, mutta
luulen, ettei teidän ruhtinuutenne tarvitsisi hävetä minun miekkaani
ja kilpeäni. Koska alhainenkin mies teille kelpaisi, niin olen minä
ainakin häntä parempi. Mitä taas tulee minun omaisuuteeni, niin
voi sekin kilpailla teidän omaisuutenne kanssa. Ja kun te sanotte,
ettette anna minulle Helenaa, niin sanon minä puolestani: saatte
rauhassa jäädä Rozlogiin, en vaadi tiliä holhouksestanne.
-- Älä lahjoita sitä mikä ei ole omaasi.
-- En lahjoita, lupaan vaan vastaisuuden varalta ja takaan lupauksen
ritarisanalla. Valitkaa siis: joko saatte armolliselle ruhtinaalle
tehdä tilin holhouksestanne ja lähteä Rozlogista, tai annatte minulle
tytön ja saatte pitää tilan.
Heittokeihäs vaipui verkalleen ruhtinattaren kädestä. Hetken perästä
se kolahtaen putosi permannolle.
-- Valitkaa, toisti Skrzetuski. -- Joko rauha tai sota.
-- Onpa onni, sanoi ruhtinatar jo leppeämmin, -- että Bohun lähti
haukkoineen metsästämään. Hän ei tahtonut nähdä teitä, sillä
hän epäili teitä jo eilen. Muuten ei tämä olisi loppunut ilman
verenvuodatusta.
-- Arvoisa rouva, en minäkään kanna sapelia vain painona vyössäni.
-- Ajatelkaa nyt sentään, hyvä herra, sopiiko kohteliaan kavaljeerin
ensin tulla ystävällisesti taloon ja sitte ruveta ahdistamaan ihmisiä
tällä tavalla sekä tahtomaan tyttöä väkivallalla aivan kuin mistäkin
turkkilaisesta vankeudesta.
-- Sitäpä se juuri onkin. Pitihän hänet vasten hänen tahtoansa
myytämän alhaissukuiselle miehelle.
-- Älkää sanoko sitä Bohunista, sillä vaikka hän onkin vanhempiensa
puolesta tuntematon mies, niin on hän erinomainen sotilas, mainio
ritari, meille lapsesta asti tuttu ja kuin sukulainen talossamme.
Hänelle merkitsee tytön vieminen samaa kuin pistos hänen rintaansa.
-- Arvoisa rouva, minun täytyy nyt lähteä. Suokaa siis anteeksi, että
kerran vielä toistan: valitkaa!
Ruhtinatar kääntyi poikiensa puoleen:
-- Mitäs te, pojat, sanotte tämän kavaljeerin nöyrään pyyntöön?
Bulyhat katselivat toisiansa, kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat.
Vihdoin mutisi Simeon:
-- Jos käsket lyödä, äiti, niin lyömme. Jos käsket antaa tytön, niin
annamme.
-- Paha lyödä ja paha antaa.
Sitte ruhtinatar, kääntyen Skrzetuskin puoleen, sanoi:
-- Te olette pusertanut meidät seinää vastaan niin että olemme
litistymäisillämme. Bohun on hurja mies ja uskaltaa vaikka mitä. Kuka
suojelee meitä hänen kostoltaan? Itse hän kyllä voi saada tuhonsa
armolliselta ruhtinaalta, mutta sitä ennen hän tuhoaa meidät. Mitä
meidän on tehtävä?
-- Se on teidän asianne. Ruhtinatar vaikeni hetken.
-- Kuulkaa, hyvä kavaljeeri. Tämän kaiken täytyy pysyä salassa.
Bohunin lähetämme Perejaslawiin, itse tulemme Helenan kanssa Lubnieen
ja te pyydätte ruhtinaalta, että hän lähettää meille suojajoukon
Rozlogiin. Bohunilla on tässä lähellä puolitoista sataa hurjapäätä
kasakkaa, osa niistä on täällä. Te ette voi ottaa Helenaa heti, sillä
silloin Bohun ryöstää hänet itselleen. Toisin ei asiaa voi järjestää.
Lähtekää siis kenellekään kertomatta salaisuutta ja odottakaa meitä.
-- Mutta jos te petätte minut?
-- Jospa vaan voisimme, mutta emme voi, sen ymmärrämme itsekin.
Luvatkaa, että pidätte asian salassa määrättyyn aikaan asti.
-- Lupaan. Annatteko siis tytön?
-- Emmehän voi olla antamattakaan, vaikka meidän on Bohunia sääli.
-- Hyi, hyi, nuoret herrat, sanoi luutnantti yhtäkkiä, kääntyen
nuorten ruhtinasten puoleen. -- Teitä on tässä neljä miestä kuin
tammea ja, peläten yhtä ainoaa kasakkaa, tahdotte selviytyä hänestä
petoksella. Vaikka minun täytyykin teitä kiittää, sanon kuitenkin:
sellainen ei sovi kunnialliselle aatelille.
-- Älkää te sekaantuko siihen asiaan, kirkaisi ruhtinatar. -- Se
ei kuulu teihin. Mitäs me voimme? Montako sotamiestä teillä on
panna hänen puoltatoista sataa hurjapäätään vastaan? Voitteko
suojella meitä? voitteko suojella edes Helenaa, jonka hän on valmis
väkivallalla riistämään? Tämä ei ole teidän asianne. Lähtekää
Lubnieen ja mitä me nyt teemme, se kuuluu ainoastaan meille, kunhan
vain tuomme sinulle Helenan.
-- Tehkää mitä tahdotte. Yhden asian vain vielä sanon teille: jos
täällä tapahtuu pieninkin vääryys nuorelle ruhtinattarelle, niin voi
silloin teitä!
-- Älkää te kohdelko meitä tuolla tavalla, ettette vielä saata meitä
epätoivon tekoihin!
-- Tehän olette tahtoneet tehdä hänelle väkivaltaa. Ja nytkin
myydessänne hänet Rozlogista, ei mieleenne ole johtunut edes kysyä,
miellyttääkö minun persoonani häntä.
-- Miksi me kysyisimme hänen mieltään sinusta? sanoi ruhtinatar,
tukahuttaen kiukkua, joka uudelleen alkoi riehua hänen rinnassaan,
koska hän hyvin tunsi ylenkatseen ilmauksen luutnantin sanoissa.
Simeon lähti hakemaan Helenaa ja palasi hetken perästä hänen kanssaan
eteiseen.
Äskeiset vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat vielä jyrisevän
ilmassa kuin päättyvän rajumyrskyn etenevä jylinä. Ihmiset seisoivat
vielä silmäkulmat rypyssä, katseet synkkinä ja hahmoiltaan ankaroina,
kun Helenan ihanat kasvot ilmestyivät huoneeseen, niinkuin aurinko
tulee esiin myrskyn jälkeen.
-- Hyvä neiti, sanoi ruhtinatar synkkänä ja osoitti Skrzetuskia, --
jos tämä herra on sinun mielesi mukainen, niin on hän sinun tuleva
miehesi.
Helena kävi valkeaksi kuin seinä. Häneltä pääsi huudahdus, hän peitti
silmät käsillään ja ojensi ne sitte yhtäkkiä Skrzetuskia kohden.
-- Onko tämä totta? kuiskasi hän hurmaantuneena.
* * * * *
Myöhäisenä iltahetkenä kulki lähettilään ja luutnantin saattue
verkalleen metsätietä Lubniea kohti. Skrzetuski ja herra Longinus
Podbipienta ratsastivat edellä, heidän jäljissään kulkivat pitkänä
jonona lähettilään vaunut ja vankkurit. Luutnantti oli kokonaan
alakuloisuuden ja kaihon vallassa. Yhtäkkiä herättivät hänet tästä
mielialasta laulun katkonaiset sanat:
"Tuuti tuuli sydäntä kipeää".
Keskellä metsää, kapealla polulla tuli Bohun vastaan. Hänen hevosensa
oli kauttaaltaan vaahdon ja loan peitossa.
Kasakka oli nähtävästi tapansa mukaan kiidättänyt aroille ja metsiin
antautuakseen tuulen tuuditettavaksi, kadotakseen kaukaisuuteen
ja unohdukseen ja koettaakseen päästä sydämensä kivusta. Nyt hän
palasi Rozlogia kohti. Nähdessään tämän komean, todella ritarillisen
miehen, joka välkähti esiin ja samassa katosi, tuli herra Skrzetuski
ehdottomasti itsekseen ajatelleeksi, vieläpä lausuneeksikin: oli se
sentään onni, että hän halkaisi miehen Helenan nähden.
Yhtäkkiä jokin ilkeä tunne alkoi painaa häntä. Hänen oli tavallaan
sääli Bohunia, mutta vielä enemmän häntä harmitti, että hän oli
antanut ruhtinattarelle sanansa, eikä nyt voinut kannustaa hevostaan
Bohunin jälkeen ja sanoa:
-- Me rakastamme samaa tyttöä, siis toisen meistä täytyy kuolla. Vedä
esille, kasakka, sapelisi!