Muutamia päiviä myöhemmin läksi luutnanttimme joukko liikkeelle
Lubniea kohti. Kun oli päästy Dnieperin yli, alkoi leveä arotie, joka
Zukin, Semi-Mogilyn ja Chorolin kautta vei Czehrynistä Lubnieen.
Toinen samallainen tie vei ruhtinaallisesta pääkaupungista Kiovaan.
Varhaisempina aikoina, ennen hetmani Zólkiewskin taistelua Solanican
luona, ei näitä teitä ollut. Kiovaan kuljettiin silloin Lubniesta
arojen kautta, erämaiden halki. Czehryniin oli vesimatkaa ja takaisin
tullessa mentiin Chorolin kautta. Yleensä oli tämä Dnieperin varrella
oleva seutu -- vanha polowcien maa -- autiona, vasta Villeistä
kentistä lähtien oli se puoleksi asuttu. Tatarit kävivät sitä silloin
tällöin tervehtimässä ja kasakat tekivät sinne hyökkäyksiään.
Sula'n varrella humisivat äärettömät, todella sananmukaisesti
"koskemattomat" metsät. Paikoittain taas oli Sulan, Rudan,
Sleporodin, Korowajn, Orzawiesin, Psiolan ja muiden sekä suurempien
että pienempien jokien ja vesien mataloituneille rannoille
muodostunut vesijättöä, joka kasvoi pensaita ja petäjikköä. Näissä
metsissä ja rämeissä viihtyivät kaikkinaiset metsäneläimet.
Syvimmissä pimennoissa asusti äärettömiä parrakkaita piisonihärkiä,
karhuja ja villisikoja, ja näiden rinnalla suuri lauma harmaita
susia, ilveksiä, näätiä, peuroja ja punaisia saigoja. Soissa
jokien poukamissa pesivät majavat ja näistä majavista kerrottiin
Zaporozessa, kasakkain maassa, että niiden joukossa on satavuotisia,
vanhuuttaan lumivalkeita vanhuksia.
Korkeammilla paikoilla näitä kuivia aroja temmeltelivät villihevosten
laumat takkuisina ja verestävin silmin. Joissa kuhisi kuhisemalla
kaloja ja vesilintuja. Kummallinen oli tämä maa, puoleksi se nukkui,
mutta oli siinä myöskin muinaisen ihmisasutuksen jälkiä. Kaikkialla
näki tuhkaläjiä ja raunioita ammoin hävinneistä linnoista. Itse
Lubnie ja Chorol olivat nousseet tällaisista tuhkaläjistä. Kaikkialla
oli runsaasti hautakumpuja, sekä uudempia että vanhempia, ne olivat
jo havumetsän peitossa. Ja täällä, niinkuin Ukrainan aroillakin,
nousi öisin maan alta henkiä ja verta-imeviä peikkoja ja vanhat
kasakat kertoivat toisilleen nuotiovalkean ääressä ihmeellisiä
juttuja siitä, mitä joskus oli tapahtunut näissä synkissä metsissä.
Siellä oli kuulunut ties minkä petojen ulvontaa, kiljunaa, joka
oli puoleksi ihmisen, puoleksi pedon, ja kauheata melua, aivan
kuin olisi taisteltu tai oltu metsästyksellä. Vesien pohjalta
kuuluivat uponneitten kaupunkien kellot. Maa oli epäystävällinen
ja luoksepäästämätön, mistä kohden se oli liian pehmeää, missä
taas vallitsi veden puute, missä se oli palanut, missä kuiva. Ja
vaarallinen se oli asua, sillä sinne asettuneita uhkasivat tatarien
hyökkäykset. Enimmäkseen siellä kävivätkin vain Dnieperin koskien
takaiset kasakat pyydystämässä majavia, metsäneläimiä ja kalaa.
Rauhan aikana hajosi nimittäin suurin osa Dnieperin suiston miehiä
Siczystä metsästysretkille tai, kuten sanottiin, ansiotyöhön jokien
varsille, syvänteihin, metsiin ja kaislikkoihin. Ja nämä miehet
saivat majavia sellaisistakin paikoista, joiden olemassaolo, oli vain
harvojen tiedossa.
Mutta myöskin vakinainen asutus yritteli näillä mailla hakea
jalansijaa, niinkuin kasvi, joka yrittää, missä ikinä voi, päästä
kiinni juurineen maaperään, ja vaikka repeytyykin irti, kasvaa
kuitenkin uudestaan taas kiinni.
Niin nousi erämaihin kaupunkeja, kyliä ja yksinäisiä asumuksia,
sekä vapaitten talonpoikien yhteiskuntia että herraskartanoja. Maa
oli paikoittain hyvinkin hedelmällistä ja vapaus houkutteli sinne
ihmisiä. Mutta vasta silloin alkoi elämä kukoistaa näillä mailla,
kun ne joutuivat ruhtinas Wisniowieckien käsiin. Ruhtinas Michal
ryhtyi, mentyänsä naimisiin ruhtinas Mohilan tyttären kanssa, innolla
järjestämään Dnieperin takaista aluettansa. Hän tuotti sinne väkeä,
asutti erämaat, vakuutti veronvapauden kolmeksikymmeneksi vuodeksi,
rakensi luostareja ja pani voimaan omat ruhtinaalliset määräyksensä.
Sellainenkin maanviljelijä, joka oli aikoja sitte asettunut
paikoilleen ja luuli asuvansa omaa kontuaan, siirtyi mielellään
ruhtinaan alustalaiseksi, kun hän niinmuodoin pääsi ruhtinaan
mahtavan suojeluksen alaiseksi ja turvaan tatarien ja toisinaan
heitäkin pahempien Dnieperin suistolaisten hyökkäyksiltä. Mutta
todellinen elämä alkoi täällä sittenkin kukoistaa nuoren ruhtinas
Jeremin rautaisen käden johdolla. Heti Czechrynin takana alkoi hänen
ruhtinaskuntansa ja loppui vasta likellä Konotopia ja Romnya. Hänen
ruhtinaallinen omistuksena ei kuitenkaan rajoittunut yksin tähän,
sillä hänen maansa alkoivat Sandomirin vojevodakunnassa ja ulottuivat
Volynian, Valkovenäjän ja Kiovan vojevodakuntiin asti. Dnieperillä
oleva alue muodosti kuitenkin niinsanoaksemme silmän Putywlin
voittajan päässä.
Kauvan väijyi tatarilainen Orelin ja Worsklan varsilla, vainuten
kuin susi ennenkuin uskalsi kannustaa ratsunsa pohjoista kohti --
Dnieperin suistolaiset eivät uskaltaneet yrittää tänne. Rauhattomat
kulkurijoukot antautuivat nyt ruhtinaan palvelukseen, irtolainen
kulkuriväki, joka oli tottunut elinkeinonaan harjoittamaan pahantekoa
ja ryöväystä, otettiin päivätöihin ja sai ruveta viljelemään
peltotilkkuja rajaseuduilla. Sen tehtäväksi tuli vartioida
ruhtinaskunnan rajoja, ja sieltä se kuin kahlehdittu verikoira,
hampaat irvassa, uhkasi vieraita hyökkääjiä.
Kaikki kukoisti ja kihisi elämää. Teitä rakennettiin vanhojen
umpeen menneiden sijalle. Jokiin tehtiin tokeita, vangiksi otettu
tatari tai suistolainen, joka oli saatu kiinni ase kädessä
ryöväyksen teosta, pantiin vetämään niihin maata. Siellä missä
ennen tuuli villisti leikitteli kaislikossa ja sudet ja uponneiden
henget ulvoivat, jyrisivät nyt myllyt. Noin neljäsataa kiveä,
lukuunottamatta sinne tänne siroitettuja tuulimyllyjä, jauhoi viljaa
Dnieperin takana. Neljäkymmentä tuhatta veronalaista suoritti
veroa ruhtinaan kassoihin. Metsät olivat täynnä mehiläiskekoja,
rajoille kohosi yhä uusia kyliä, kartanoja ja vapaiden talonpoikien
asumuksia. Arolaitumilla kävi villihevosten rinnalla kesyjä karja- ja
hevoslaumoja. Mäntymetsien ja arojen loppumatonta yksitoikkoisuutta
elävöittivät jo taloista kohoilevat sauhut sekä kreikanuskoisten- ja
katolisten kirkkojen kullatut tornit. Erämaa oli kun olikin muuttunut
ihmisten asuma-alaksi.
Herra luutnantti Skrzetuski ajoi iloisena ja verkalleen kuin omalla
alueellaan ikään. Hän tiesi jo etukäteen kaikki syöttöpaikkansa
matkan varrella. Oltiin juuri tammikuun alussa vuotta 1648. Talvi
oli poikkeuksellisen ihana, eivät mitkään vanhat merkit pitäneet
paikkaansa. Ilmassa henki kevät, maa oli käynyt pehmeäksi ja sen
pinnalla välkkyi sulanut vesi. Pelloilla vihersi oras, aurinko
lämmitti niin voimakkaasti, että puolenpäivän aikaan turkki kuumensi
matkamiehen selässä kuin kesällä.
Luutnantin seurue lisääntyi huomattavasti, kun siihen Czechrynissä
liittyi valakialainen lähetystö, joka hospodarinsa asioissa oli
menossa Lubnieen herra Rozwan Ursun johdolla. Tämän lähetystön
mukana kulki toistakymmentä sotamiestä ja joukko vankkureita ja
palvelijoita. Sitäpaitsi ratsasti luutnantin rinnalla tuttavamme
herra Longinus Podbipienta, lisänimeltään Zerwikaptur, vyöllään pitkä
miekka ja matkassaan muutamia palvelijoita.
Aurinko, kaunis sää ja lähestyvän kevään tuoksu juovuttivat ilollaan
sydämet. Luutnantti oli sitäkin iloisempi, kun hän pitkältä matkalta
palasi ruhtinaan katon alle, jossa oli samalla hänenkin kattonsa. Hän
palasi toimitettuaan asiansa hyvin ja oli varma, että hänet hyvin
otetaan vastaan.
Mutta hänen iloonsa oli muitakin syitä.
Paitsi ystävällistä ruhtinasta, jota luutnantti rakasti koko
sydämestään, odotti häntä Lubniessä vielä pari mustaa silmää,
suloista kuin mesi.
Ne olivat Anusia Borzobohaty-Krasienskin, ruhtinas Griseldan
hovineidon, koko naisparven kauneimman tytön silmät. Anusia oli suuri
veitikka, kaikki Lubniessä ihailivat häntä, mutta hän ei välittänyt
kenestäkään. Ruhtinatar Griselda oli tavoiltaan juhlallinen ja
ankara, mutta se ei estänyt nuoria katselemasta toisiansa hellin
silmin ja huokailemasta itsekseen. Herra Skrzetuskikin huokaili
noiden mustien silmien puoleen, samoinkuin kaikki muutkin, ja kun hän
joskus levähdyspaikalla sattui jäämään yksin, tarttui hän luuttuunsa
ja lauloi:
"Sinä olet hunajaa ja mettä."
Tai:
"Kuten tatarilaishordi
otat vangiksi ihmisraukan!"
Mutta koska hän oli iloinen mies ja ammattiinsa suuresti mieltynyt
sotilas, niin hän ei pannut kovin pahakseen vaikka Anusia
hymyili muillekin kuin hänelle, esimerkiksi herra Bychowiecille
valakialaisesta lippukunnasta, tykistöupseeri herra Wurcelille,
rakuunaupseeri herra Wolodyjowskille, vieläpä herra Baranowskillekin,
husaarille, vaikka tämä viimemainittu oli jo hyvin harmaantunut
ja puhui sihisten, koska kiväärin kuula oli vahingoittanut hänen
suulakeansa. Luutnanttimme oli jo kerran taistellutkin Anusian
tähden herra Wolodyjowskin kanssa, mutta kun täytyi liian kauvan
viipyä Lubniessä, pääsemättä tappelemaan tatarien kanssa, niin kävi
olo Anusiankin luona ikäväksi. Ja kun sattui matka, niin hän lähti
mielellään, tuntematta ikävää tai kaipausta.
Mutta nyt palatessaan Krimistä, jossa oli menestyksellä toimittanut
asiansa, kiiruhti hän iloisena kotiin ja kiihoitti hevostansa,
siinä ratsastaessaan herra Longinuksen rinnalla, joka istui ison
liiviläisen tamman selässä, väsyneenä ja surullisena, kuten aina.
Lähetystön vankkurit, sotamiehet ja saattojoukko jäivät melkoisesti
heistä jäljelle.
-- Herra lähettiläspä makaa vankkureilla kuin puupölkky ja nukkuu
lakkaamatta, sanoi luutnantti. -- Paljon ihmeitä hän minulle kertoi
Valakiastaan, lopulta väsyi kokonaan. Hauskaa sitä oli kuunnella.
Täytyy myöntää, että se on rikas maa, ilmanala on hyvä, kultaa,
viiniä, hedelmiä ja karjaa on yllin kyllin. Mieleeni johtui, että
meidän ruhtinaamme äiti oli Moldaun ruhtinaan Mohilan tytär ja että
ruhtinaalla niin muodoin on yhtä hyvä oikeus Valakian hospodarin
valtaistuimelle kuin kenellä muulla tahansa. Eikähän tuo Valakia
olekaan meidän nuorille herroillemme mikään tuntematon maa. Ovatpa
he siellä antaneet selkään sekä turkkilaisille että tatareille,
valakialaisille ja siebenbürgiläisille.
-- Mutta kansa siellä on pehmeämpää kuin meillä, kuten herra
Zaglobakin Czechrynissä minulle kertoi, sanoi herra Longinus, --
ja jollen minä uskoisikaan häntä, niin saa siihen vahvistuksen
rukouskirjoista.
-- Kuinka niin rukouskirjoista?
-- Minulla on matkassani tuollainen rukouskirja, niin että kyllä
voitta saada nähdä.
Sen sanottuansa aukaisi herra Longinus satulaan kiinnitetyn repun,
veti esiin pienen, huolellisesti nahkakansiin sidotun kirjan, suuteli
sitä ensin hartaasti ja, käännettyään muutamia lehtiä, sanoi:
-- Olkaa hyvä ja lukekaa.
Herra Skrzetuski alkoi:
-- "Sinun suojaasi pakenemme, pyhä jumalanäiti..." Mitenkäs tässä on
puhe valakialaisista? Tämähän on messua.
-- Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin.
-- "... Jotta tulisimme Kristuksen uhreista otollisiksi. Amen!"
-- No ja nyt kysymys...
Skrzetuski luki:
-- "Kysymys: miksikä valakialaista ratsuväkeä sanotaan kevyeksi?
Vastaus: sillä se pakenee kevyesti." Hm, totta puhutte. Tosiaankin,
tässä kirjassa vallitsee kummallinen asioiden sekoitus.
-- Tämä on, nähkääs, sotamiesten kirja. Rukousten viereen on siinä
liitetty kaikenlaisia sotilaallisia selityksiä, joista saa oppia
tuntemaan eri kansoja ja tietämään mikä niistä on parempi, mikä
huonompi. Mitä sitte valakialaisiin tulee, niin osoittautuu oikeaksi,
että pojat siellä ovat pelkureja ja sitäpaitsi suuria pettureita.
-- Että he ovat pettureita, se pitää paikkansa. Ilmeneehän se jo
ruhtinas Michalin seikkailuistakin. Varmaa se on, ja minä olen
itsekin sen kuullut, ettei sikäläinen ole luonnostaan mikään
erinomainen sotilas. Mutta muuten on ruhtinaalla erinomainen
lippukunta valakialaista väkeä, jossa herra Bychowiec on
alipäällikkönä, en kuitenkaan tiedä varmaan, onko siinä edes
kahtakymmentä varsinaista valakialaista.
-- Mitäs oikein luulette, herra luutnantti, -- onko ruhtinaalla
paljonkin väkeä aseissa?
-- Noin kahdeksan tuhatta, lukuun ottamatta kasakoita, jotka
majailevat palankoissa eli kauppaloissa. Mutta Zacwilichowski sanoi
minulle, että uutta väkeä värvätään.
-- Ehkäpä tästä, jos Jumala suo, pääsee sotaretkelle herra ruhtinaan
johdolla?
-- Sanotaan, että valmistettaisiin suurta sotaa turkkilaisia vastaan
ja että itse kuningas lähtisi liikkeelle koko valtakunnan sotavoiman
kanssa. Tiedän myöskin, että tatareille on annettu varoituksia ja
että nämä nyt pelosta eivät uskalla lähteä ryöstöretkille. Sen
kuulin Krimissä, jossa minut otettiin kaikin puolin kunniallisesti
vastaan, oikein _honeste_, sen vakuutan. Huhu käy nimittäin nyt, että
silloin kun kuningas lähtee liikkeelle hetmanien kanssa, ruhtinaan
tulee rynnätä Krimiin ja lyödä hajalleen kaikki tatarit. Ja onhan se
selvää, ettei sellaista luottamustointa jätetä toisille.
Herra Longinus kohotti kätensä ja silmänsä ylöspäin.
-- Auta armias Jumala, että tulisi tuollainen pyhä sota kristikunnan
ja meidän kansamme kunniaksi, ja suo minun, syntisen, täyttää
siinä pyhät lupaukseni, että saisin lohtua suruuni tai löytäisin
kunniallisen kuoleman.
-- Oletteko tehnyt jonkin pyhän sotalupauksen?
-- Sellaiselle ritarille kuin te, voin avata sieluni salaisuudet,
kaikki _arcana_. Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta koska te
kallistatte suosiollisesti korvanne näille asioille, niin alan. Te
tiedätte, että vaakunani tunnusnimi on Zerwikaptur. Se johtuu siitä,
että, kun ennen muinoin Grunwaldin taistelussa esi-isäni Stowejko
Podbipienta näki ratsastajien rivissä kolme ritaria, joilla oli
munkin päähine, niin hän ajoi heitä kohden ja löi heti nämä kolme
miestä kahtia poikki. Tästä mainehikkaasta teosta ylistävät vanhat
kronikat esi-isääni...
-- Ei ollut teidän esi-isällänne heikompi käsi kuin teilläkään ja
täydellä syyllä hän sai Zerwikapturin nimen.
-- Myös antoi kuningas hänelle vaakunan ja on siinä kolme pukinpäätä
hopeaisella pohjalla, muistoksi noista ritareista, koska heidänkin
kilvissään oli kuvattuna tuollaiset päät. Tämän vaakunan ynnä tämän
miekan tässä jätti Stowejko Podbipienta perinnöksi jälkeläisilleen ja
kehoitti heitä ylläpitämään suvun ja miekan mainetta ja _splendor'ia_.
-- Täytyy sanoa, että polveudutte hienosta suvusta. Herra Longinus
alkoi raskaasti huoata. Toinnuttuaan hän vihdoin sanoi:
-- Ollen sukuni viimeinen, lupasin Trokissa pyhälle Neitsyelle elää
puhtaudessa ja etten polvistu vihkimatolle ennenkuin esi-isäni
Stowejko Podbipientan mainehikkaan esimerkin mukaan olen tällä
samalla miekallani, yhdellä ainoalla sivalluksella lyönyt irti
kolme päätä. Armias Jumala, näethän, että olen tehnyt kaikki mitä
olen voinut. Puhtauteni olen säilyttänyt tähän päivään saakka,
heltyneen sydämeni olen pakottanut vaikenemaan, sotaa olen hakenut ja
taistellut, mutta onnea ei ole ollut.
Luutnantti hymähti partaansa.
-- Ette siis ole saanut hakatuksi noita kolmea päätä?
-- Kas kun ei ole sattunut eteen! Minulla ei ole onnea. Kaksi olen
välistä saanut, mutta kolmea en koskaan: Ei ole sattunut ratsastamaan
vastaani kolmea miestä ja vaikea on pyytää vihollisilta, että he
pysähtyisivät juuri eteeni, jotta hakkaisin heiltä päät poikki.
Jumala yksin näkee minun suruni: luissani on voimaa, varoja minulla
on... mutta nuoruus, _adolescentia_ häipyy! Neljäänkymmeneen viiteen
vuoteen olen päässyt, sydämessä on voimakas kaipuu, suku sammuu
-- noita kolmea päätä vaan ei kuulu, ei kuulu... Ja niin katoaa
Zerwikaptur minun kanssani, naurun aihe minä olen ihmisille, kuten
herra Zagloba oikein sanoo, mutta kaikki kannan kärsivällisesti ja
uhraan Herralle Jeesukselle.
Liettualainen alkoi taasen huokailla niin että hänen liiviläinen
tammansakin, nähtävästi myötätunnosta herraansa kohtaan, rupesi
hyppimään ja korskui kaihoisasti.
-- Sen sanon teille, lausui luutnantti, -- että jollette ruhtinas
Jeremin johdolla saa toivomaanne tilaisuutta, niin tuskin koskaan.
-- Suokoon Jumala, vastasi herra Longinus. -- Siksipä lähdenkin
pyytämään herra ruhtinaalta lupaa päästä palvelukseen.
Keskustelun katkaisi kummallinen siipien havina. Kuten jo on
mainittu, eivät linnut tänä talvena olleet muuttaneet merten taa
eivätkä joet jäätyneet, ja siksi oli kaikkialla paljon vesilintuja.
Juuri tällä hetkellä lähestyi luutnantti Skrzetuski herra Longinuksen
kanssa Kahamlikin rantaa. Silloin heidän päänsä päälle yhtäkkiä
humahti kokonainen parvi kurkia, jotka lensivät niin matalalla,
että melkein olisi voinut heittää niitä puupalikalla. Lauma lensi
kauheasti kirkuen ja nousi, sensijaan että olisi laskeutunut
kaislikkoon, yhtäkkiä ilmaan.
-- Nehän kiitävät ikäänkuin niitä ajettaisiin takaa, sanoi herra
Skrzetuski.
-- Kas kas, näettekö! sanoi herra Longinus, osoittaen valkoista
lintua, joka kaltevassa asennossa lentäen, leikkasi ilmaa, kiitäen
kurkiparvea kohden.
-- Haukka, haukka! Se estää niitä laskeutumasta, huudahti luutnantti.
-- Lähettiläällä on haukkoja, hän on varmaan päästänyt haukan.
Samassa hetkessä lennätti paikalle herra Rozwan Ursu, ajaen täyttä
laukkaa mustalla arapialaisella hevosellaan, ja hänen jäljessään
muutamia sotilaspalvelijoita.
-- Herra luutnantti, tahdotteko nähdä jotakin hauskaa.
-- Onko tämä teidän haukkanne?
-- On kyllä, ja hyvä onkin, katsokaappa...
Heidän kaikkien kolmen ajaessa edellä, seurasi valakialainen
haukkamestari, vanne kädessä. Silmät tähdättyinä lintuihin, huusi hän
täyttä kurkkua, usuttaakseen haukkaa taisteluun.
Ahkera haukka pakotti kurjet nousemaan ylöspäin. Sitte se itse
salamana nousi vielä korkeammalle ja liiteli parven yläpuolella.
Kurjet lyöttäytyivät suureksi rypääksi, kallistellen siipiänsä
kuin myrsky. Uhkaavat huudot täyttivät ilman, linnut ojentelivat
kaulojaan, oikoivat nokkiansa ylöspäin kuin mitäkin keihäitä, ja
odottivat hyökkäystä. Mutta haukka vaan kierteli niiden yläpuolella.
Välistä se laskeutui alemma, välistä se nousi ylöspäin, ikäänkuin
epäröiden ryntäisikö se noita sataa terävää nokkaa vastaan,
jotka odottivat sen rintaa. Sen valkeat sulat loistivat auringon
valaisemina taivaan poutaisessa sinessä.
Yhtäkkiä lintu, jättäen parven koskematta, kiisi kuin nuoli kauvas
etäisyyteen ja katosi puiden ja kaislikkojen saarten taa.
Ensimäisenä lähti herra Skrzetuski täyttä laukkaa ajamaan sitä
takaa, lähettiläs, haukkamestari ja herra Longinus noudattivat hänen
esimerkkiänsä. Äkkiä pysähdytti luutnantti hevosensa tienkäänteessä.
Uusi ja kummallinen näky kohtasi täällä hänen silmäänsä. Keskellä
tietä makasivat kyljellään vaunut, joista akseli oli katkennut. Kaksi
kasakkaa piteli valjaista päästettyjä hevosia, kuski oli poissa, hän
oli nähtävästi lähtenyt hakemaan apua. Vaunujen vieressä seisoi kaksi
naista, toinen puettuna ketunnahkaturkkiin, päässä pyöreäpohjainen
ketunnahkalakki, hänen kasvonsa olivat ankarat ja miesmäiset.
Toinen oli soreavartaloinen nuori neito, hänen piirteensä olivat
ylimykselliset ja hänen kasvonsa säännölliset. Neidon olalla istui
haukka ja noukki rauhallisena rintahöyheniään.
Luutnantti pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että takakaviot
kaivautuivat tien hiekkaan. Hämmentyneenä hän kohotti käden lakkinsa
reunaan eikä tietänyt mitä sanoa, tervehtiäkö vai alkaako kutsua
haukkaa. Hän oli sitä hämmentyneempi, kun häneen näädännahkaisen
päähineen sisältä katseli sellainen silmäpari, ettei hän ollut
ikänänsä vielä nähnyt vertaa; nuo silmät olivat mustat, samettiset ja
kyyneltyneet, ne vivahtelivat, ne leimusivat, niiden rinnalla Anusia
Borzobohatan silmät vaalenivat kuin kynttilät soihtujen rinnalla.
Näiden silmien yläpuolelle piirtyivät tummat silkkiset kulmakarvat
kahdeksi hienoksi kaareksi, punastuvat posket hehkuivat kuin ihanin
kukka, vadelmaväristen huulten raosta näkyivät hampaat kuin helmet
ja päähineen alta soluivat alas rehevät mustat hiukset. "Junoko itse
omassa persoonassaan, vaiko joku muu jumaluus?" ajatteli luutnantti
nähdessään tuon nuolenjoustavan vartalon, korkean poven ja tytön
olkapäällä valkean haukan. Luutnanttimme jäi seisomaan paljastetuin
päin ja katseli ääneti ihmekuvaa. Vain hänen silmänsä loistivat ja
hänen sydämensä ympäri tarttui kuin käsi. Hän oli jo lausumaisillaan:
"Jollet sa kuolevien ole joukkoa, vaan jumaloiden..."
kun lähettiläs ja herra Longinus samassa hetkessä ratsastivat
paikalle ja heidän jäljessään haukkamestari vanteineen. Viimemainitun
nähdessään jumalatar ojensi haukkaa varten kätensä ja tämä,
siirtyen alas olalta, asettui hänen kädelleen. Luutnantti kiiruhti
nyt haukkamestarin edelle ottaakseen pois linnun, kun yhtäkkiä
tapahtui ihmeellinen enne. Haukka, asettaen toisen jalkansa neidon
kädelle, tarttui toisella luutnantin käteen, ja sensijaan että olisi
istuutunut, alkoi iloisesti vikistä ja vetää näitä käsiä toistensa
luo niin voimakkaasti, että niiden täytyi koskettaa toisiaan.
Luutnanttia värisytti, mutta lintu antoi vasta silloin siirtää
itsensä vanteeseen, kun haukkamestari oli pannut haukkalakin sen
päähän. Silloin vanhempi nainen alkoi puhua.
-- Ritari, sanoi hän, -- kuka lienettekin, niin älkää kieltäytykö
auttamasta naisia, jotka ovat jääneet tielle eivätkä tiedä mitä
tehdä. Kotiin ei meillä enään ole kuin kolme penikulmaa, mutta vaunun
akseli katkesi ja meidän täytyy ehkä nyt jäädä yöksi taivasalle.
Kuskin lähetin poikieni luo toimittamaan meille toisia vaunuja, mutta
ennenkuin hän saapuu sinne ja palaa, tulee pimeä ja kammottaa jäädä
tänne yöksi, kun täällä likellä on hautausmaa.
Vanha aatelisnainen puhui nopeaan ja niin karkealla äänellä, että
luutnanttia hämmästytti. Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti:
-- Armollinen rouva, ei tule kysymykseen, että me jättäisimme teidät
ja arvoisan tyttärenne tielle. Me matkustamme Lubnieen, jossa olemme
sotilaina ruhtinas Jeremin palveluksessa, tiemme sattuu siis käymään
samaan suuntaan -- ja vaikkapa ei sattuisikaan, niin tekisimme
mielellämme mutkan, kunhan vaan voisimme jollakin tavalla olla
avuksi. Vaunuja minulla tosin ei ole, sillä sotilaan tapaan kuljen
tovereineni ratsain, mutta herra lähettiläällä on ja hän kohteliaana
kavaljeerina tarjoaa luullakseni mielellään vaununsa armollisen
rouvan ja arvoisan tyttärenne käytettäväksi. Lähettiläs kohotti
soopelinkarvaista lakkiansa, koska hän, tuntien puolan kielen,
ymmärsi mistä oli kysymys, ja astui heti, kuten kohteliaan pajarin
sopii, esiin kauniisti kumartaen. Sitten hän käski -- haukkamestarin
nopeasti ratsastaa hakemaan vaunuja, jotka olivat jääneet hyvän
matkaa jäljellepäin. Sillä välin luutnantti katseli neitoa. Tämä ei
voinut kestää hänen tulista katsettansa, vaan loi silmänsä alas.
Kasakannäköinen nainen virkkoi:
-- Palkitkoon Jumala herrojen avuliaisuuden, mutta koska Lubnieen on
vielä pitkä matka, niin älkää halveksiko minun ja poikieni kattoa,
jonka alle pyydän teitä vieraiksi. Me olemme Rozlogi-Siromachysta,
minä olen ruhtinas Kurcewicz-Bulyhan leski ja tämä ei ole minun
tyttäreni, vaan mieheni veljen, vanhemman Kurcewiczin tytär. Hän
on uskonut orvon meidän haltuumme. Poikani ovat nyt kotona ja minä
palaan Czerkasysta, jossa kävin uhraamassa pyhän ja puhtaimman
Neitsyen alttarilla. Palatessa kohtasi meitä sitte tällainen vastus
ja jolleivat herrat olisi olleet niin kohteliaita, olisi meidän
täytynyt jäädä yöksi tielle.
Ukrainalaisruhtinatar olisi puhunut kauvemminkin, mutta samassa
näkyivät kaukana vaunut, hiljaa liketen lähettilään sotilasseurueen
ja herra Skrzetuskin sotamiesten ympäröiminä.
-- Onko armollinen rouva ruhtinas Wasili Kurcewiczin leski? kysyi
luutnantti.
-- En, vastasi ruhtinatar nopeasti ja ikäänkuin suuttuneena. -- Minä
olen Konstantinin leski, mutta tämä on Wasilin tytär Helena, lisäsi
hän, osoittaen neitoa.
-- Ruhtinas Wasilista on paljon kerrottu Lubniessa. Olihan hän suuri
sotilas ja ruhtinas Michal vainajan uskottu.
-- Lubniessa en ole ollut, sanoi leskiruhtinatar
Kurcewicz jonkinlaisella ylpeydellä, -- enkä tiedä mitään Wasilin
sotilastoimista, mutta hänen myöhäisemmistä teoistaan ei kannata
puhua, koska kaikki ne tuntevat. Kuullessaan viime sanat taivutti
ruhtinatar Helena päänsä kuin viikatteen katkaisema kukka, mutta
luutnantti puuttui vilkkaasti puhumaan:
-- Älkää sanoko niin, armollinen rouva. Ruhtinas Wasili oli
inhimillisen oikeuden kauhean erehdyksen perusteella tuomittu
menettämään päänsä ja omaisuutensa ja hänen täytyi pelastaa henkensä
pakenemalla. Mutta myöhemmin hänen syyttömyytensä tuli ilmi, joka
myöskin tehtiin tiettäväksi, ja hänelle palautettiin rehellisen
miehen kunnia. Ja tämän kunnian täytyy olla sitä suuremman, mitä
suurempi vääryys oli.
Ruhtinatar katsahti luutnanttiin tuimasti ja hänen epämiellyttävillä,
terävillä kasvoillaan kuvastui selvä viha. Mutta vaikka herra
Skrzetuski oli nuori mies, oli hänessä kuitenkin sellainen
ritarillinen uljuus ja hänen katseensa oli niin kirkas, ettei
ruhtinatar uskaltanut vastustaa häntä. Sensijaan hän kääntyi
ruhtinatar Helenan puoleen:
-- Sinun ei sovi kuunnella tätä keskustelua. Käy katsomaan, että
matkasäkit siirretään ajopeleistämme niihin vaunuihin, joissa
herrojen suostumuksella tulemme ajamaan.
-- Suoko neiti minun auttaa? sanoi luutnantti. Ja yhdessä menivät he
vaunujen luo. Mutta heti kun he seisahtuivat vastatusten, molemmille
puolille vaunun ovia, kohosivat ruhtinattaren silkkiset silmäripset
ja hänen katseensa lankesivat luutnantin kasvoille kuin kirkas,
lämmin auringonpaiste.
-- Kuinka olen teille kiitollinen, sanoi hän äänellä, joka luutnantin
korvissa soi kuin luutun ja huilun suloiset sävelet. -- Kuinka olen
kiitollinen siitä että puolustitte isäni kunniaa ja asetuitte sitä
vääryyttä vastaan, jolla hänen lähimmät sukulaisensa häntä kohtelevat.
-- Armollinen neiti, vastasi luutnantti, tuntien, että hänen
sydämensä suli kuin keväinen lumi, -- päästäkseni osalliseksi
tällaisesta kiitollisuudesta olisin, sen tietää Jumala, valmis
menemään tuleen tai vuodattamaan vereni. Mutta kun vain haluni on
suuri ja ansioni kovin pieni, niin kuinka voisinkaan vastaanottaa
armollisen neidin huulilta tällaista kiitollisuuden palkkaa!
-- Älkää halveksiko sitä, enhän minä, köyhä orpo, voi muuten osottaa
kiitollisuuttani.
-- En toki sitä halveksi, puhui luutnantti kasvavalla voimalla, --
mutta niin suuren suosion tahtoisin ansaita pitkällä ja uskollisella
palveluksella ja sitä vain pyydän, että armollinen neiti suvaitsisi
antaa minulle tilaisuutta suorittaa tuota palvelusta.
Ruhtinatar punastui ja hämmentyi kuullessaan nämä sanat. Sitte hän
yhtäkkiä kalpeni ja vastasi, nostaen kädet kasvoilleen, surullisella
äänellä:
-- Onnettomuutta se vaan toisi teille tuo tuollainen palvelus, hyvä
herra.
Luutnantti kumartui vaunun oven yli ja sanoi hiljaa ja hellästi:
-- Tuokoon mitä Jumala suo ja vaikkapa toisi tuskaakin, niin valmis
olen lankeamaan neidin jalkain juureen ja rukoilemaan teiltä tätä
palvelusta.
-- Ei ole mahdollista, ritari, että te, juuri vasta minut nähtyänne,
olisitte niin halukas tuohon palvelukseen.
-- Tuskin olin teidät nähnyt, kun jo unohdin itseni ja huomasin,
että minun, vapaan sotamiehen täytyy muuttua orjaksi. Mutta niin on
nähtävästi Jumalan tahto. Tunne on kuin nuoli, joka odottamattomasti
lävistää rinnan. Ja nyt tunnen minä tuon vasaman, vaikka eilen en
olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sen minulle sanonut.
-- Jollette eilen itsekään uskonut, niin kuinkas minä voin uskoa
tänäpänä?
-- Aika tulee parhaiten antamaan neidille siitä vakuutuksen, mutta
minun vilpittömyyteni voitte tuntea vaikka heti paikalla sekä
sanoistani että myöskin kasvoistani.
Ja taas ruhtinattaren silkkiset silmäverhot kohosivat ja hänen
katseensa kohtasi nuoren sotilaan miehekkäät ja jalot kasvot sekä
silmäyksen, joka oli niin täynnä ihastusta, että tumma puna peitti
neidin posket. Hän ei kuitenkaan enään painanut silmiään maata kohden
ja hetken ajan luutnantti sai juoda hänen ihanien silmiensä suloa.
Ja he katselivat toisiaan kuin kaksi olentoa, jotka, vaikka ovatkin
kohdanneet toisensa vain arotiellä, tuntevat, että he ovat heti
valinneet toisensa, kuin kaksi olentoa, joiden sielut heti alkavat
liidellä toistensa luo kuin kaksi kyyhkystä.
Ihastuksen hetken katkaisi ruhtinatar Konstantowan terävä ääni,
joka kutsui nuorta ruhtinatarta. Vaunut saapuivat. Valakialaiset
sotamiehet alkoivat siirtää niihin tavaroita rikkoutuneista vaunuista
ja hetken perästä oli kaikki valmista.
Herra Rozwan Ursu oli siis kohteliaana miehenä luovuttanut omat
vaununsa molemmille naisille, luutnantti nousi satulaan ja niin
lähdettiin liikkeelle.
Oli jo ilta. Kahamlikin tulvivat vedet kimmelsivät kullanvärisinä
laskevan auringon ja iltaruskon purppurassa. Korkealle ylös
taivaalle asettui lauma kevyitä punertavia pilviä, jotka siitä
hiljalleen siirtyivät alas taivaanrantaa kohti, ikäänkuin väsyneinä
lentelemään taivaalla ja haluten laskeutua levolle johonkin
kaukaiseen tuntemattomaan kehtoon. Herra Skrzetuski ratsasti nuoren
ruhtinattaren kohdalla, mutta ei puuttunut keskustelemaan hänen
kanssaan, sillä vieraiden läsnäollessa hän ei voinut puhua neidon
kanssa niinkuin äsken ja joutava puhe ei tahtonut häneltä luistaa.
Hänen sydämessään asui onni ja päässä humisi kuin viini.
Koko karavaani kulki reippaasti eteenpäin ja hiljaisuutta häiritsivät
vain hevosten korskahdukset tai jalustamien kilinä. Sitte alkoivat
valakialaiset sotamiehet takimmaisissa vankkureissa vetää
alakuloista valakialaista laulua. Pian he kuitenkin lakkasivat ja
silloin alkoi kuulua herra Longinuksen nenään kaiutettu ääni, joka
vuorostaan lauloi jotakin hurskasta laulua. Oli jo pimennyt, tähdet
vilkuttelivat taivaalla ja valkeita sumuja nousi kosteilta niityiltä,
jotka näyttivät äärettömiltä meriltä.
Saavuttiin metsään, mutta tuskin oli ajettu muutama sata askel,
kun alkoi kuulua kavioiden töminää ja viisi ratsastajaa ilmestyi
karavaanin eteen. Nuoret ruhtinaat, jotka olivat kuskilta saaneet
tiedon äitiä kohdanneesta onnettomuudesta, olivat rientäneet häntä
vastaan, tuoden muassaan vaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä
hevosta.
-- Keitä te olette -- poikani, eikö niin? huusi vanha ruhtinatar.
Ratsastajat lähenivät vaunuja.
-- Me, äiti.
-- Terve teille. Näitä herroja saan kiittää siitä etten enää tarvitse
apua. Kas tässä ovat poikani, jotka suljen herrojen suosioon, Simeon,
Juri, Andrej ja Mikolai. Entä viides -- kuka se on? sanoi hän,
katsoen tarkemmin. -- No, jolleivat vanhat silmäni petä pimeässä,
niin se on Bohun.
Nuori ruhtinatar vetäytyi äkkiä syvemmälle vaunuihin.
-- Kumarran nöyrästi sekä teille, ruhtinatar, että teille nuori
ruhtinatar Helena, sanoi viides ratsastajista.
-- Bohun, sanoi vanha ruhtinatar, -- oletko, haukkani, saapunut
rykmentistä? Onko teorba mukana? Terve, terve. Hoi, pojat, olen
jo pyytänyt arvoisia herroja yöksi Rozlogiin ja kumartakaa nyt
vuorostanne tekin heitä. "Vieras taloon, Jumala taloon." Olkaa
tervetulleet kattomme alle.
Bulyhat nostivat lakkiaan.
-- Pyydämme nöyrimmästi arvoisia herroja astumaan matalaan majaamme.
-- Hänen korkeutensa lähettiläs ja herra luutnantti ovat jo luvanneet
tyytyä siihen mitä talomme voi tarjota. Saamme nyt siis ottaa vastaan
arvoisat ritarit, vaikken tiedä, kuinka meidän köyhä ravintomme tulee
maistumaan herroille, jotka ovat tottuneet hoviherkkuihin.
-- Sotilaan ruualla me elämme emmekä hoviherkuilla.
Ja herra Rozwan Ursu lisäsi:
-- Olenpa minä jo saanut kokea aatelistalojen vieraanvaraisuutta ja
tiedän, ettei hovinkaan aulius vedä sille vertoja.
Vaunujen kulkiessa eteenpäin vanha ruhtinatar Puhui edelleen:
-- Kauvan, kauvan siitä jo on, kun meillä oli hyvät ajat. Volyniassa
ja Liettuassa elää vielä Kurcewiczeja, jotka pitävät kemuja ja
viettävät ylimyksen elämää, mutta he eivät tahdo tuntea köyhempiä
sukulaisiaan, josta heitä Jumala rangaiskoon. Me elämme köyhästi,
melkein kuin kasakat, mutta herrat saavat antaa sen anteeksi ja ottaa
vastaan mitä hyvästä sydämestä tarjoamme. Minulla ja pojillani on
hallussamme yksi kylä ja toistakymmentä lopottia. Lisäksi meillä on
holhottavanamme tämä neiti.
Nämä sanat kummastuttivat luutnanttia, sillä hän oli Lubniessa
kuullut, ettei Rozlogi ole mikään pieni aatelistila ja että se
lisäksi on aikoinaan kuulunut Helenan isälle, ruhtinas Wasilille.
Hänestä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta kysyä, millä tavoin se oli
joutunut ruhtinas Konstantinin ja hänen leskensä haltuun.
-- Teidän armollanne on viisi poikaa, eikö niin? kysyi herra Rozwan
Ursu.
-- Minulla on ollut viisi poikaa, komeaa kuin leijonat, sanoi
ruhtinatar, -- mutta vanhimmalta, Wasililta puhkaisivat pakanat
Bjalogrodissa soihduilla silmät ja siitä menetti hän myöskin
järkensä. Kun nuoret lähtevät sotaretkelle, niin minä jään yksin
kotiin tuon vanhimman kanssa, niinkuin myöskin tämän neidin kanssa,
josta on enemmän surua kuin huvia.
Ylenkatseellinen sävy, jolla vanha ruhtinatar puhui miehensä
veljentyttärestä, tuli niin selvästi näkyviin, ettei se voinut jäädä
luutnantilta huomaamatta. Viha kiehui hänen rinnassaan ja hän oli
vähällä päästää ruman kirouksen, mutta sanat kuolivat huulille, kun
hän, katsoessaan nuoreen ruhtinattareen, kuun valossa näki kyyneliä
hänen silmissään.
-- Mikä neidin on? Mitä te itkette? kysyi hän hiljaa.
Nuori ruhtinatar vaikeni.
-- Minä en voi nähdä neidin itkevän, sanoi herra Skrzetuski ja taipui
häntä kohden. Huomatessaan, että vanha ruhtinatar keskustelee herra
Rozwan Ursun kanssa eikä katsele sinne päin, hän jatkoi rukoillen:
-- Sanokaa Jumalan tähden edes sana, sillä Jumala näkee, että minä
antaisin vereni ja terveyteni, kun vaan voisin lohduttaa teitä.
Yhtäkkiä hän tunsi, että joku ratsastajista painoi häntä niin lujaan,
että hevosten kyljet hieroivat toisiaan.
Keskustelu nuoren ruhtinattaren kanssa katkesi, kun herra Skrzetuski
hämmästyneenä ja suuttuneena kääntyi uskalikon puoleen.
Kuutamossa hän nyt näki kaksi silmää, jotka katsoivat häneen
röyhkeästi, vaatien taisteluun ja pilkaten.
Nuo kauheat silmät loistivat kuin suden silmäterät pimeässä metsässä.
-- Mitä perhanaa? mietti luutnantti, -- onko tuo itse paholainen vai
mikä? ja katsoen lähempää noihin hehkuviin silmäteriin, hän kysyi: --
mitä te ratsastatte tuolla tavalla ja tuijotatte minuun?
Ratsastaja ei vastannut mitään, vaan katseli edelleen yhtä
itsepintaisesti ja röyhkeästi.
-- Jos teistä on pimeä, niin voin iskeä tulta ja jos tie on liian
ahdas, niin huis arolle! lausui luutnantti kiihtyneellä äänellä.
-- Lähde sinäkin, puolalainen pois siitä vaunun luota, niin pian kuin
näet aron, vastasi ratsastaja.
Luutnantti, joka oli nopea toimimaan, ei vastannut mitään, vaan
potkaisi jalallaan niin voimakkaasti päälleryntääjän ratsua vastaan,
että hevonen kirkaisi ja vyöryi siinä silmänräpäyksessä tiepuoleen.
Ratsastaja pysähdytti sen kuitenkin samassa, ja käytti jo siltä kuin
hän aikoisi käydä luutnantin kimppuun. Samassa kuului kuitenkin
vanhan ruhtinattaren terävä, komentava ääni:
-- Bohun, mitä sinä teet?
Nämä sanat vaikuttivat heti. Ratsastaja käänsi hevosensa ympäri ja
ajoi toiselle puolen tietä ruhtinattaren luo. Tämä lausui:
-- Mitä sinä ajattelet? Et sinä nyt ole Perejaslawissa etkä Krimissä,
vaan Rozlogissa, huomaa se. Karahuta nyt heti edelle ja näytä meille
tietä, sillä pian kuljetaan pitkin rotkonpohjaa ja siellä on pimeä.
Herra Skrzetuski oli yhtä hämmästynyt kuin suuttunut. Tuo Bohun haki
nähtävästi riitaa ja olikin aikomuksissaan onnistumaisillaan. Mutta
miksi hän haki riitaa ja minkätähden tuo odottamaton hyökkäys?
Luutnantin päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus, että tässä on kysymys
nuoresta ruhtinattaresta. Hän tuli vakuutetuksi että niin oli, kun
hän, katsahtaessaan nuoren ruhtinattaren kasvoihin, yön pimeydestä
huolimatta huomasi, että ne olivat kalpeat ja pelästyneet.
Sillävälin oli Bohun vanhan ruhtinattaren käskyä noudattaen
karauttanut eteenpäin. Katsellen hänen jälkeensä sanoi vanha
ruhtinatar puoleksi itsekseen, puoleksi luutnantille:
-- Hän on huimapäinen kasakka.
-- Nähtävästi ei siinä päässä ole tarpeeksi järkeä, vastasi herra
Skrzetuski ylenkatseellisesti. -- Onko tuo kasakka armollisen rouvan
poikien palveluksessa?
Vanha ruhtinatar heittäytyi taaksepäin vaunuissa.
-- Mitä te sanottekaan, hyvä herra, -- hän on Bohun, kasakkajoukon
alipäällikkö, kuuluisa sankari, poikieni ystävä ja minulle kuin
kuudes poika. Varmaan olette kuullut hänen nimensä, sillä kaikkihan
sen tuntevat.
Ja herra Skrzetuski tunsi todella hyvin tämän nimen. Eri
kasakkapäälliköiden ja atamanien nimien seasta se aina sukelsi
pinnalle ja oli kaikkien suussa molemmin puolin Dnieperiä. Sokeat
maankiertäjät lauloivat Bohunista markkinoilla ja kapakoissa ja
illanvietoissa kerrottiin tuosta nuoresta huimapäästä ihmeellisiä
asioita. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut, sitä ei tietänyt kukaan.
Varma oli vain, että arot, Dnieper, sen kosket ja Czertomelik
kaikkine kaalamoineen, lahtineen, syvänteineen, saarineen,
kallioineen ja kaislikkoineen olivat olleet hänen kehtonaan. Pienestä
pojasta asti hän oli elänyt tässä villissä maailmassa.
Rauhan aikana hän muiden kanssa kävi kalastamassa ja metsästämässä,
yhdessä puolialastoman toverijoukon kanssa hän silloin samoili kaikki
Dnieperin suot ja kaislikot, toisinaan taas hän vietti kokonaisia
kuukausia metsien syvyydessä. Kouluna hänellä oli ryöstöretket
Dnieperin aroille -- sieltä hän toi tatarien raavas- ja hevoslaumoja
--, väijytykset, tappelut, sotaretket tatariheimoja vastaan
Bjalogrodiin ja Moldauhun, tai veneretket Mustallamerellä. Päivänsä
hän vietti ratsun selässä, yönsä aron nuotiotulen ääressä, muunlaisia
öitä ja päiviä ei hän tuntenut. Jo aikaisin oli hän päässyt koko
Suistomaan suosikiksi, aikaisin oli hän alkanut johtaa toisia ja
pian oli hän rohkeudessa voittanut kaikki muut. Hän oli valmis sadan
ratsumiehen kanssa lähtemään vaikkapa Baktshisarajhin valaisemaan
itse khanin kasvot tulipalolla. Hän poltti tatarien leirit ja
kauppalat, surmasi asukkaat ja revitytti kiinni saadut tatarit
hevosten välissä. Hän teki ryntäyksensä kuin myrsky ja poistui
tantereelta kuin kuolema. Merellä saattoi hän kuin hullu hyökätä
turkkilaisten galeerien kimppuun. Hän karkasi Dniesterin ja Tonavan
suun väliselle arolle, mennen, kuten hänestä sanottiin, oikopäätä
jalopeuran kitaan. Muutamat hänen sotaretkistään olivat suorastaan
hullun tekoja. Monet vähemmän rohkeat ja vähemmän uskaliaat miehet
kuolivat paaluun lyötyinä Stambulissa tai mätänivät soutaessaan
turkkilaisia galeereja. Hän tuli aina takaisin terveenä ja muassaan
runsas saalis. Kerrottiin, että hän oli koonnut tavattomat aarteet
ja että hän säilyttää niitä kätkettyinä Dnieperin kaislikkoihin.
Välistä oli nähty hänen, jalat savessa, tallaavan brokaadeja ja
hopealankoja, levittävän hevosensa kavioiden alle mattoja, tai
damastiin puettuna kylpevän tervassa, osottaakseen siten tahallaan,
kuinka kasakka halveksii tuollaisia jaloja kankaita ja pukuja.
Kauvan ei hän viihtynyt yhdessä kohden. Hänen tekojansa johtivat
haaveelliset päähänpistot. Välistä hän, tultuansa Czehryniin,
Czerkasiin tai Perejaslawiin hurjisteli kuin viimeistä päivää muiden
zaporogilaisten kanssa. Välistä taas hän eli kuin munkki, ei puhunut
ihmisten kanssa ja karkasi aroille. Joskus hän kokosi ympärilleen
sokeita, joiden soittoa ja laulua hän kuunteli päiväkausia, sitte
heittääkseen kolikoita kunkin eteen. Aateliston joukossa hän osasi
käyttäytyä hovikavaljeerina, kasakkain keskuudessa villeimpänä
kasakkana, ritarien kanssa ritarina ja ryövärien joukossa ryövärinä.
Toiset pitivät häntä hulluna, niin hillitön ja hurja sielu hän
oli. Mitä varten hän maailmassa eli, mitä hän tahtoi, minne pyrki,
ketä palveli, -- sitä ei hän tietänyt itsekään. Hän palveli aroja,
myrskytuulia, sotaa, rakkautta ja omaa mielikuvitustaan. Juuri
mielikuvitus erotti hänet muista raakalaisuskalikoista ja koko
rosvojoukosta, jonka tarkoituksena oli vain rosvous ja jolle oli
samantekevää, ryöstääkö tatarilta vaiko omiltaan. Bohun otti
ryöstösaalista, mutta piti sodasta enemmän kuin saaliista ja rakasti
vaaroja niiden oman viehätyksen takia. Kullalla hän maksoi laulun,
kunniaa hän ajoi takaa, muusta hän ei välittänyt.
Kaikista uskalikoista edusti hän parhaiten kasakkaritaria, siksi
laulukin valitsi juuri hänet lemmikikseen ja levitti hänen nimensä
mainetta yli koko Ukrainan.
Viime aikana oli hän tullut Perejaslawin kasakkain alipäälliköksi,
mutta itse asiassa hänellä oli ylipäällikön valta, sillä vanha Loboda
piteli jo heikosti kädessään päällikkönuijaa.
Herra Skrzetuski tiesi hyvin, kuka Bohun oli ja kun hän kysyi
vanhalta ruhtinattarelta, onko hän kasakkana hänen poikiensa
palveluksessa, niin hän teki sen tahallisesti, ylenkatseensa
osotukseksi. Sillä hän aavisti Bohunista saavansa vihamiehen ja,
huolimatta kaikesta urhon kunniasta, kiehahti luutnantissa veri, kun
kasakka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin röyhkeästi.
Hän arveli niinikään, että vaikka kaikki nyt jäi alkuunsa, niin se ei
lopu siihen. Herra Skrzetuski oli ovela kuin vapsahainen, hän luotti
itseensä eikä äkkiä luopunut aikeistaan, ja vaaroja hän melkein haki.
Hän oli valmis vaikkapa heti kannustamaan ratsunsa Bohunia vastaan.
Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ajoi nuoren ruhtinattaren
rinnalla. Vaunut olivat jo tulleet rotkon ohi ja kaukaa näkyivät
valot Rozlogista.