Seuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui
ruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa,
jotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta,
joka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten,
Dnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen
kulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi
Skrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo.
Tämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei
ollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko
Lubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut
saapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi
suotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta
miehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista
asiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita,
jotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita
ja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti
kurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja
luvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille
rangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin
suosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen
hevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin
oli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut
ruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että
hän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä
pois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime
tapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen
Dopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä
oli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli
nimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille
kuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään,
joten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset
toisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa.
Siellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä
virkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa
ja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan
luona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia,
osaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä.
Istuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli
äänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin
pakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen
nurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki
oikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat.
-- Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. -- Hän on
zaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja -- viime
sanat lausui vanhus kuiskaten -- minun toverini. Olemme vanhat tutut.
Olemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut.
Varsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon
tavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän
on kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä.
Koko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja
atamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän
on kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän
saattaa olla kauhea.
-- Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä?
-- Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta
kuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut
toisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja
starostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja
naineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä
on vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt
entisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta...
sillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla
piilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen,
että Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja
meidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita
ja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja
kerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan
aatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti
nämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt
kutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja
lähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen
vaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen
kirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet
näitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin
viimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo
Chmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne.
Herra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: -- Sitä kettua! hän petti
minut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin
eversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja
vapautin hänet heittonuorasta.
Zacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä.
-- Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista.
-- On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi
olevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin
viemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan
en uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan
hiiviskeli arolla.
-- Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi?
-- Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla.
Nähtävästi hän oli matkalla Sicziin.
-- Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän.
Oliko hänellä matkassa paljonkin väkeä?
-- Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään.
Jollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat
olisivat kuristaneet hänet.
-- Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako,
starostan palvelijatko?
-- Itse hän niin sanoi.
-- Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli
etsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen
selville, mihin hän on hävinnyt?
-- Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi
valehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta
paremmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä.
-- Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa
kummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on
lähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja
pidättämään hänet maatilalleen.
Luutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella
melulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi
tuimasti ympärilleen ja virkkoi:
-- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat!
Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, pieni ja kiukkuinen.
Kiukkuisuuden vaikutuksen antoivat erikoisesti silmät, jotka
katselivat korkealta päästä kuin kaksi liikkuvaa luumua. Nähtävästi
oli mies hyvin vilkas, tuima ja tuittupäinen herra.
-- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! toisti hän lujemmin ja
terävämmin, kun ei hänelle heti vastattu.
-- Palvelijanne, palvelijanne, vastasivat muutamat äänet.
Se oli Czehrynin ali-starosta herra Czaplinski, nuoren horonzi
Koniecpolskin uskottu palvelija. [Horonzi, oik. lipunkantaja, oli
muinais-puolalainen arvohenkilö, joka kantoi maakunnan lippua
juhlallisissa tilaisuuksissa ja yleisen sotaväennoston aikana.
Suoment. muistutus.]
Czehryniläiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli aika riitapukari
ja kosti ihmisille olemattomistakin. Hänelle täytyi kuitenkin olla
kohtelias, koska hänellä oli suuri vaikutusvalta.
Zacwilichowskia täytyi hänenkin, kuten kaikkien muiden, kohdella
kunnioituksella. Hänen vakavuutensa, kunnollisuutensa ja
urhoollisuutensa olivat siksi tunnustetut. Niin pian kuin herra
Czaplinski hänet näki, tuli hän hänen luokseen ja asettui, ylpeästi
kumarrettuaan Skrzetuskille, simakannuineen heidän pöytänsä ääreen.
-- Tietääkö starosta, kysyi Zacwilichowski -- jotakin Chmielnickistä?
-- Hirsipuuhun hän joutuu, herra horonzi, niin totta kuin minun
nimeni on Czaplinski. Hän on vastaiseksi säästynyt, mutta hän riippuu
vielä kerran hirsipuussa. Mikä hätä nyt on kun hetmanilta jo on
tullut käsky. Jahka minä vaan saankin hänet käsiini!
Ja puhuessaan iski Czaplinski nyrkin pöytään niin että simaa läiskyi
pöydälle.
-- Älkää, hyvä herra, kaatako hukkaan viiniänne! virkkoi herra
Skrzetuski.
Zacwilichowski lausui:
-- Mistä te sen tiedätte? Hänhän on paennut eikä kukaan tiedä missä
hän on.
-- Eikö kukaan tiedä? Minä tiedän -- niin totta kuin nimeni on
Czaplinski. Tunteehan herra horonzi Chwedkon. Tämä Chwedko palvelee
sekä häntä että minua. Hänestä tulee Chmielnickin Juudas. Se on varma
se. Hän on ryhtynyt yhteistyöhön Chmielnickin miesten kanssa. Hän on
ovela. Tietää joka askeleen. On luvannut toimittaa hänet elävänä tai
kuolleena minun käsiini. Hän on lähtenyt arolle jo ennen Chmielnickiä
ja tietää tarkalleen missä hän hänet yllättää. Se on oikea pirun
poika!
Taasen hän läjähytti pöytään kätensä.
-- Älkää valako viiniänne hukkaan! toisti herra Skrzetuski painavasti.
Ali-starosta oli jostakin käsittämättömästä syystä ensi hetkestä
lähtien ollut hänelle vastenmielinen.
Aatelinen herra lensi tulipunaiseksi ja pyöritteli pullistuneita
silmiään, päätellen, että häntä tahdottiin loukata. Hän katseli
kiivaasti Skrzetuskia, mutta hillitsi itsensä nähdessään hänen
kantavan Wisniowieckin värejä. Koniecpolskin väet olivat paraikaa
kireissä väleissä ruhtinaan kanssa. Czehryn ei ollut kaukana
Lubniesta ja vaarallista oli kieltää ruhtinaan väreiltä niille
tulevaa kunnioitusta.
Lisäksi oli ruhtinaan tapana valita miehensä sillä lailla, että oli
paras punnita asioita ennenkuin haki riitaa heidän kanssaan.
-- Vai on siis Chwedko ottanut hankkiakseen Chmielnickin teidän
käsiinne? puuttui Zacwilichowski taasen puhumaan.
-- Chwedko -- on. Ja hankkiikin, niin totta kuin minun nimeni on
Czaplinski.
-- Mutta minäpä sanon teille, ettei hän hanki. Chmielnicki on
onnellisesti päässyt ansasta ja lähtenyt Sicziin, ja siitä on vielä
tänä päivänä annettava tieto herra Krakowskille. Chmielnickin kanssa
ei ole leikittelemistä. Suoraan sanoen: hänellä on enemmän järkeä,
voimakkaampi käsi ja parempi onni kuin teillä, joka aina kiivastutte.
Toistan vieläkin, että Chmielnicki on päässyt leikistä ehein nahoin,
ja jollette usko, niin tämä ritari voi sen teille todistaa. Sillä
eilen tapasi hän Chmielnickin arolla ja hän oli heidän erotessaan
aivan terve.
-- Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista! tokaisi Czaplinski
tulemaan ja repi tukkaansa.
-- Ja tahdotteko vielä tarkempia tietoja, jatkoi Zacwilichowski, --
niin tämä ritari omassa persoonassaan pelasti hänet ja löi teidän
väkenne. Se ei suinkaan ole hänen syynsä, sillä hän oli paluumatkalla
Krimistä eikä tietänyt mitään hetmanin kirjeistä. Hän näki ainoastaan
miehen ryövärien käsissä ja riensi häntä auttamaan. Minä ilmoitan
teille Chmielnickin pelastuksesta, sillä kyllä hän zaporogilaisineen
pian sekaantuu teidän asioihinne eikä ehkä kohtele teitä aivan
lempeästi. Sellaista se on, kun antautuu mokomaan peliin. Hyi
olkoonkin.
Zacwilichowski ei hänkään pitänyt Czaplinskista.
Czaplinski karkasi paikoiltaan eikä suuttumukseltaan tahtonut
saada sanaa suustaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät
pullistuivat entistä ulomma kuopistaan. Hän seisoi Skrzetuskin edessä
ja tokaisi tulemaan yksityisiä sanoja:
-- Mitä... Huolimatta hetmanin kirjeestä... kyllä minä teidät...
kyllä minä teidät...
Herra Skrzetuski ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Nojaten
kyynärpäitä pöytään, katseli hän edessään pyristelevää Czaplinskia
niinkuin haukka katselee kytkettyä varpusta.
-- Tehän käytte minuun kiinni niinkuin takkiainen koiran häntään,
sanoi hän.
-- Minä haastan teidät oikeuteen... Te menette... huolimatta
kirjeestä... Minä vielä kasakat...
Hän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät
alkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen
luontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti
kaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi,
Zacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä.
-- Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. -- Tämä ritari
on, niinkuin näette, minun seurassani.
-- Minä vien teidät linnaan... jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski,
välittämättä mistään ja kenestäkään.
Silloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä
sapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä
kiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta
joutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen.
-- Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi.
-- Jumalan tähden... Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan.
Mutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi
häneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään,
nosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan
häntä penkkien lomitse:
-- Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se
puskee.
Ovelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja
paiskasi ali-starostan kadulle.
Sitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin
viereen.
Hetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte
oli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että
seinät tärisivät.
-- Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin.
-- Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään!
huusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan
Czaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. --
Palvelijat tulevat kantamaan häntä pois.
Se pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei
uskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla
luutnanttiin.
-- Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, -- se koira on aina
saaliinsa kantapäillä.
-- Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä
oli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka
pohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: -- Rakki se
on eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan
Zagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä
lävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla
sovittamassa nuoruuteni syntejä.
-- Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, -- tehän kerran sanoitte,
että juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne.
-- Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen
seikkailu.
-- Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle... mutta perille te ette
ikinä päässyt.
-- En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä
on valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra.
-- Onpa se aika läpi.
-- Minä olen hirttämätön veijari! Tuohon käteen, herra luutnantti.
Nyt tuli toisiakin tekemään tuttavuutta herra Skrzetuskin kanssa
ja julkilausumaan hänelle ihailuaan. Czaplinskista ei yleensäkään
pidetty ja kaikki olivat hyvillään kommelluksesta, mikä hänelle
oli tapahtunut. Kummaa ja käsittämätöntä oli, että kaikki
aateliset Czehrynin seuduilla, alkaen vähimmistä vuokraajista
aina Koniecpolskin henkilökuntaan asti, tuntien, kuten naapurien
tapa on, Czaplinskin ja Chmielnickin riidat, aina asettuivat
viimemainitun puolelle. Chmielnicki kulki nimittäin mainehikkaan
soturin nimissä, hän oli useammassa kuin yhdessä sodassa osoittanut
urheuttaan. Tiedettiin kuninkaankin ylläpitävän suhdetta häneen ja
panevan suurta arvoa hänen mielipiteilleen. Koko juttua pidettiin
tavallisena riitana aatelismiesten kesken, jommoisia, varsinkin
vähävenäläisissä maissa alituiseen sattui. Suosio kallistui sen
puolelle, joka paremmin kykeni herättämään mielenkiintoa eikä kukaan
aavistanut, että tuolla riidalla tulisi olemaan hirveät seuraukset.
Vasta myöhemmin ruvettiin vihaamaan Chimielnickiä ja silloin sekä
aatelisten että hengellisten herrain keskuudessa.
Kaikki tulivat nyt, haarikat pystyssä, herra Skrzetuskin luo.
-- Maljanne herra ja veli! Terveydeksenne! Eläkööt Wisniowieckin
miehet! Sellainen nuorukainen ja jo luutnanttina ruhtinaalla. Eläköön
ruhtinas Jeremi, hetmanien hetmani! Ruhtinas Jeremia me seuraamme
vaikkapa maailman loppuun! -- Turkkilaisia ja tatareja vastaan! --
Stumbuliin! Eläköön armollinen kuninkaamme Wladislaw IV!
Lujimmalla äänellä huusi herra Zagloba, joka juomisessa ja
suunsoittamisessa voitti kokonaisia rykmenttejä.
-- Hyvät herrat! jyrisi hän niin että ikkunaruudut helisivät, -- minä
olen jo kerran haastanut sulttaaninkin oikeuteen väkivallanteosta.
Silloin kun minä olin Galatassa...
-- Jos te vielä puhutte, niin hampaat tippuvat suustanne.
-- Mitenkä niin, hyvät herrat? Tässä neljä linnaoikeuden kohtaa:
raiskaus, murhapoltto, ryöväys ja toisen taloa vastaan harjoitettu
väkivalta, ja eikös tämä ollut juuri _vis armata_, aseellinen
väkivalta.
-- Eihän kuurokaan huuda niinkun te.
-- Ja minä menen vaikka ylimpään oikeuteen...
-- Lakatkaa nyt kerrankin...
-- Ja vielä minä hänet toimitan pannaan ja kiroukseen ja julistan
kunniattomaksi. Ja sitte tulee sota ja julma tuleekin.
-- Terveydeksenne, hyvät herrat!
Toiset nauroivat, niiden joukossa herra Skrzetuski, joka oli
kiihtynyt leikissä. Lihava aatelisherra puhui puhumistaan kuin
kuuro, joka innostuu kuulemaan omaa ääntään. Onneksi erään toisen
aatelismiehen väliintulo teki lopun hänen puheestaan. Tämä ojensi
hänelle kätensä ja alkoi laulavalla liettualaisella ääntämisellä:
-- Rakas Zagloba, tutustuttakaa minutkin herra Skrzetuskiin.
-- Totta kai, totta kai. Hyvä luutnantti, tämä on herra Powsinoga,
Täijalka.
-- Podbipienta, Kantapäänhalkaisija, korjasi aatelisherra.
-- Olkoon menneeksi! Zerwipludran, Housunhalkaisijan vaakunaa.
-- Zerwikapturin, Kallonhalkaisijan, korjasi liettualainen taaskin.
-- Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta.
-- Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra.
-- Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan,
hiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua
kummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä
on poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille
liettualaista: -- viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran
kukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen
kukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos
minä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte
sanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä
on juovuttanut.
-- Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin.
Mutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti
hyväntahtoisesti ja toisti:
-- Antaisitte olla -- rumia juttuja!
Uteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella
saattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että
pää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin
pitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat
tavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa
oli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut
miehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa,
kiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat
ruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin
Liettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se
kun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli
niin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti.
Mutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot
sensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten
koko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja
samoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli
rehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento
asento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui
aina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita
aina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi
hetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä.
-- Herra luutnantti, sanoi hän, -- te olette siis ruhtinas
Wisniowieckin väkeä.
-- Niin olen.
Liettualainen pani kätensä ristiin kuin rukoillakseen ja nosti silmät
taivasta kohti.
-- Se se vasta on soturi, ritari ja päällikkö.
-- Suokoon Jumala Puolalle useampiakin hänen kaltaisiaan.
-- Niin kyllä. Mutta eiköhän voisi päästä hänen palvelukseensa?
-- Varmaan hän mielellään ottaisi teidät. Herra Zagloba sekaantui nyt
keskusteluun.
-- Saahan ruhtinas siten keittiöönsä kaksi paistinvarrasta, teistä
toisen ja toisen teidän miekastanne, tai ainakin hän teistä voi
saada kyökkimestarin. Ehkä hän tekee teistä paalun, johon hirtättää
ryövärejä, tai mittapuikon, jolla mittaa pukukangasta! Hyi, ettette
häpeä hyvänä katolilaisena pitää itseänne käärmeen tai pakanallisen
peitsen pituisena.
-- Rumia juttuja! sanoi liettualainen tuskallisesti.
-- Mikä teidän nimenne olikaan? kysyi herra Skrzetuski. -- Kyllähän
te sen sanoitte, mutta herra Zagloba piti sellaista melua, etten minä
parhaimmallakaan tahdolla voinut sitä kuulla.
-- Podbipienta.
-- Powsinoga.
-- Zerwikaptureja Myszykiszekistä.
-- Siitä ei ole paljoakaan taikaa. Kyllä minä juon hänen viiniään,
mutta narriksi minua saa sanoa, jollei se ole pakanallinen nimi.
-- Onko sitte pitkäkin aika kun läksitte Liettuasta? kysyi luutnantti.
-- Jo minä olen ollut kaksi viikkoa Czehrynissä. Kun minä herra
Zacwilichowskilta kuulin, että te tulette tänne, jäin odottamaan.
Tahtoisin nimittäin teidän kauttanne esittää asiani ruhtinaalle.
-- Mutta sanokaa, tehkää hyvin -- minä olen hyvin utelias sitä
kuulemaan --, mikä tuo pyövelin miekka vyöllänne on.
-- Ei se ole pyövelinmiekka, hyvä herra luutnantti, -- vaan ase, jota
on käytetty sodassa saksalaisritareja vastaan ja joka jo kauvan on
kuulunut meidän suvullemme. Se palveli jo Chojnicen taistelussa erään
liettualaisessa kädessä -- ja nyt käytän minä sitä.
-- Se on ankara ase ja mahtaa olla kauhean raskas -- Molemmilla
käsilläkö sitä käytetään?
-- Sopii käyttää sekä molemmilla että yhdellä.
-- Näyttäkääpä!
Liettualainen veti miekan tupesta ja ojensi sen herra Skrzetuskille,
mutta tämänpä käsivarsi vaipui paikalla. Hän ei voinut vapaasti
pistää enempää kuin iskeäkään sillä. Hän koetti kaksin käsin, mutta
raskasta se vaan oli. Herra Skrzetuskia hävetti ja hän kääntyi
toisten! puoleen.
-- No, hyvät herrat, sanoi hän, -- kuka lyö tällä ristin?
-- Olemme tässä jo koettaneet, vastattiin useista suista. --
Komisarjus Zacwilichowski yksin sen nostaa, mutta hänkään ei tee
ristiä.
-- Entä te itse? kysyi herra Skrzetuski, kääntyen: liettualaisen
puoleen.
Aatelinen tarttui miekkaan ikäänkuin se olisi ollut ruoko ja
heilutteli sitä kuin leikkikalua. Terä vaan välkkyi ja ilma soi.
-- Herra varjelkoon! huudahti Skrzetuski. -- Varmasti ruhtinas ottaa
teidät palvelukseensa.
-- Jumala tietää, että palvelusta jo kaipaankin, sillä miekka ruostuu
tupessani.
-- Ja varmaan järkikin, tokaisi väliin herra Zagloba. -- Sitä ette
voi edes heilutellakaan kuten miekkaanne.
Zacwilichowski oli noussut ja heidän piti juuri luutnantin kansa
lähteä, kun huoneeseen astui valkohapsinen mies. Nähdessään
Zacwilichowskin lausui tämä:
-- Arvoisa herra horonzi ja komisjarus, olen tullut vartavasten
tapaamaan teitä.
Se oli Czerkasin linnaväen päällikkö Barabasz.
-- Ehkä sitte lähdette asuntooni, sanoi Zacwilichowski. -- Täällä on
jo niin paljon väkeä, ettei näe eteensä.
He läksivät yhdessä ja Skrzetuski heidän mukanaan. Kun oli päästy
kynnyksen poikki, kysyi Barabasz:
-- Eikö Chmielnickistä ole saatu tietoja?
-- On. Hän on karannut Sicziin. Tämä upseeri kohtasi hänet eilen
arolla.
-- Eikö hän sitte ole lähtenytkään jokea myöten? Toimitin
pikaratsastajat ottamaan häntä kiinni Kudakiin, mutta se toimenpide
käy siis nyt turhaksi.
Barabasz peitti kädellä silmänsä ja toisti toistamistaan:
-- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!
-- Mikä teitä huolettaa?
-- Ettekö te sitte tiedä kuinka hän on pettänyt minua? Ettekö te
tiedä mitä merkitsee sellaisten todistuskappaleiden tiettäväksi
tekeminen Siczissä? Jeesus siunatkoon! Jollei sota nyt syty kuninkaan
ja muhamettilaisten välillä, niin tämä on kipuna ruutitynnörissä...
-- Kapinaako te ennustatte?
-- En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin
Nalewajkot ja Lobodat.
-- Mutta kuka menisi hänen puolelleen?
-- Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt
kasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat -- ja sen semmoiset!
Herra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä
oli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen
leiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät
koko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä
tilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä
hirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin
tekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he
käyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja,
villapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin
paljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut
mitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä
pyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli,
millä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty
hevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä,
mutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet
leirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa;
sitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta
että metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka
tarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa
talonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista
ja Jumala ties keitä kaikkia -- karkulaisia ja tihutyöntekijöitä
maailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita.
Czehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina
ramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi
pikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset
pillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken
kaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun
sokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan
oli hyvin muodissa:
Harmaja haukka,
armas kuin veli,
ylhäältä lennät,
kauvaksi katsot.
Tämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! -- huu!
haa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan
voideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin
villien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan
Zacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa
henkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen
taipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko
Ukraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli
Zaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu
ja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana
kuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä
ja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella
oli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik
rosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin
vähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin
ajatuksiin.
Vanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin
ajat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan
Vähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että
tämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa.
Hän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut
Sicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin
tietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat
antaa heille tukea aatelia vastaan.
-- Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, -- teidän pitäisi
lähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä
kaikin puolin rauhoittaa.
-- Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, -- sanon teille vain sen,
että niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden
paperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään
Sicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä
sotatappara.
Barabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään
ollut vaikutusvaltaa.
He saapuivat nyt Zacwilichowskin asunnolle. Vanha komisarjus oli
vähitellen voittanut takaisin mielensä tasapainon ja kun he sitte
istuivat simapikariensa ääressä, puuttui hän puhumaan.
-- Kaikki tämä on leikintekoa, jos, kuten väitetään, tulee sota
vain muhamettilaisia vastaan, sillä vaikkei Puola tahdokaan sotaa
ja vaikka valtiopäivät ovatkin tehneet paljon kiusaa kuninkaalle,
niin kuningas yhtäkaikki voi ajaa tahtonsa perille. Koko tämä tuli
voi kääntyä Turkkia vastaan, mutta joka tapauksessa on meillä vielä
aikaa. Aion itse lähteä herra Krakowskin luo esittämään asiaa
ja pyytämään, että hän, ollen meitä likinnä, johtaisi joukkonsa
tännepäin. En tiedä onnistuuko toimeni, sillä tämä urhoollinen ja
kokenut päällikkö on tavattoman ykspäinen ja ylpeä sotajoukostaan.
Jos te, herra eversti, nyt pitäisitte kurissa kasakat ja te, herra
luutnantti, Lubnieen päästyänne, varoittaisitte ruhtinasta pitämään
silmällä Sicziä. Sanon vieläkin: meillä on kyllä jonkun verran
aikaa, vaikka heillä olisikin vehkeet tekeillä. Siczissä ei tällä
hetkellä ole paljonkaan väkeä: kasakat ovat hajonneet kalastamaan
ja metsästämään pitkin Ukrainaa. Ennenkuin he taasen ovat koolla,
on paljon vettä ehtinyt virrata alas Dnieperiä. Ruhtinaan nimi on
kauheassa huudossa ja jos he vielä tietävät, että hänen silmänsä
tähtäävät Czertomelikiin päin, niin ehkäpä he pysyvät alallaan.
-- Kyllä minä valmistun kahden päivän kuluttua lähtemään Czehrynistä,
sanoi luutnantti.
-- Hyvä on. Kaksi tai kolme päivää sinne tai tänne ei merkitse
mitään. Lähettäkää te, Czerkasin herra, pikaratsastajia viemään sanaa
kruunun lipunkantajalle ja ruhtinas Dominikille. Mutta tehän nukutte
herra Barabasz, vai kuinka?
Barabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä
henkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha
eversti syönyt tai juonut -- mikä oli hänen suurin nautintonsa --,
niin hän nukkui.
-- Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, -- ja
tuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa.
Varjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin.
Kanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee
varmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen.
Luutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä
äänekkäämmin ja mutisi unissaan:
-- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!
-- Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus.
-- Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän
tahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä
häntä kohtasi.
-- Ei hän sitä tee. Mutta palvelijansa hän kyllä lähettäisi teidän
kimppuunne, jollette kantaisi ruhtinaan värejä. Ruhtinasta kuitenkaan
ei auta loukata, se ei käy laatuun Koniecpolskinkaan palvelijoille.
-- Olen luvannut odottaa, mutta kahden tai kolmen päivän päästä
lähden. Päällekarkauksia en niitäkään pelkää. Onhan minulla sapeli ja
pieni joukkoni.
Luutnantti jätti hyvästi vanhan komisarjuksen ja läksi.
Nuotiot torilla valaisivat koko kaupunkia niin että olisi luullut
Czehrynin olevan ilmitulessa. Melu ja huudot yltyivät yltymistään
jota enemmän ilta kului. Juutalaiset eivät kuitenkaan liikkuneet
mihinkään asunnoistaan. Yhdellä puolella toria mylvi paimenten
lauma alakuloisia aron lauluja. Villit zaporogilaiset tanssivat
tulien ääressä, viskellen ilmaan lakkejaan, laukaisten "pyssyjään"
ja tyhjentäen viinaa kannuttain. Siellä täällä nousi tappelu,
johon starostan miehet sekaantuivat. Luutnantin täytyi sapelin
lappeella raivata itselleen tietä. Rähinää ja kasakkain meluamista
kuunnellessaan luuli hän jo hetkeksi, että kapina oli alkanut. Tuntui
siltä kuin häneen olisi tähdätty uhkaavia katseita ja ympärillä olisi
kuulunut salaisia kirouksia. Hänen korvissaan soivat soimistaan
Barabaszin sanat: "Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!"
Karjalaumojen mylvinä kaupungilla kävi yhä äänekkäämmäksi ja
zaporogilaiset paukauttelivat pyssyjään, aivan uiden viinassa.
Luutnantti kuuli villit u-haa! u-haa-huudot vielä silloinkin, kun hän
jo pani asunnossaan nukkumaan.