Vuosi 1647 oli kumma vuosi. Kaikkinaiset merkit taivaalla ja maan
päällä ennustivat silloin onnettomuutta ja harvinaisia tapahtumia.
Ajan kronikoitsijat kertovat, että jo keväästä alkaen oli liikkeellä
suunnattomia heinäsirkkalaumoja. Ne tulvivat aroilta ja hävittivät
kedot ja viljavainiot. Varmaan tämä tiesi, että tatarilaiset
valmistautuivat hyökkäämään maahan. Kesällä tapahtui suuri
auringonpimennys ja pian senjälkeen ilmestyi pyrstötähti taivaalle.
Varsovassa nähtiin pilvissä hauta ja tulinen miekka. Toiset väittivät
ruton olevan tulossa tuhoamaan maata ja ihmisten sukukuntaa.
Turvauduttiin paastoihin ja almunantoon. Vihdoin tuli niin leuto
talvi, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Eteläisissä
vojevodakunnissa eivät joet ensinkään jäätyneet ja aamuisin sulava
lumi paisutti ne yli äyräittensä niin että rannat olivat tulvaveden
vallassa. Satoi runsaasti. Aro likosi ja muuttui ainoaksi järveksi.
Keskipäivälle taas paistoi aurinko niin lämpöisesti, että Bracslawin
vojevodakunnassa [käsitti osan Podoliaa ja nykyistä Kiovan
kuvernementtia. Suoment. muistutus.] ja Ukrainan aroilla nurmet
vihannoivat jo joulukuun keskivaiheilla. Mehiläiset alkoivat hurista
ja surista keoissaan. Karja ammui tarhassa. Kun siis nyt koko luonnon
järjestys tuntui olevan sekaisin, kääntyivät levottomat mielet ja
katseet odottamaan onnettomuutta Ukrainan puolelta, sillä sieltä se
likinnä tuntui olevan odotettavissa.
Aroilla ei kuitenkaan tapahtunut mitään merkillistä. Ne ottelut ja
kahakat, jotka siellä nytkin suoritettiin, olivat varsin tavallista
laatua, niiden näkijöinä olivat ainoastaan kotkat, haukat ja arojen
pedot.
Sellaista oli aroilla. Viimeiset asutuksen jäljet päättyivät
etelässä Czehrynin takana Dnieperin puolella ja Dniesteristä
lähtien jonkun matkan päässä Umanista. Sitte riitti loppumatonta
aroa aina mereen asti. Molemmat joet olivat sen kahden puolen
ikäänkuin kehyksinä. Dnieperin koskien alapuolella, Suistomaassa eli
niinsanotussa Nizissä, siinä missä joki teki polven, saattoi vielä
tavata kasakka-asutusta, mutta itse aroilla ei asunut ainoatakaan
ihmisolentoa ja ainoastaan siellä täällä jokien varsilla näkyi
jokin maavarustus kuin saari meressä. Nimellisesti kuului tämä maa
Puolan valtakunnalle, mutta valtakunta salli tatarien käyttää sitä
laidunmaanaan. Kun kasakat taas usein ahdistivat tatareja, oli
laidunmaa samalla taistelukenttänä.
Kuinka paljon siellä oli taisteltu ja kuinka paljon sinne oli
kaatunut ihmisiä, sitä oli mahdoton tietää ja muistaa. Haukat, kotkat
ja korpit yksin sen tiesivät ja kun kaukaa kuuli siipien havinaa ja
rääkymistä ja kun näki lintuparvien kiertävän samaa kohtaa, tiesi,
että siellä lepää hautaamattomia ruumiita tai luita. Heinikossa
väijyttiin ihmisiä kuin mitäkin susia tai suhakkeja, aroantilopeja.
Joka tahtoi, ampui. Karanneet rikoksentekijät piileskelivät villeillä
aroilla, asestetut paimenet kaitsivat siellä karjojaan, ritarit
hakivat sieltä seikkailuja, ryövärit saalista, kasakat tatareja,
tatarit kasakoita. Joskus piti olla kokonaisia joukkokuntia
vartioimassa karjaa hyökkääjiä vastaan. Aro oli niinmuodoin yhtaikaa
sekä autio että täysi, äänetön ja uhkaava, hiljainen ja täynnä
väijytyksiä. Näitä seutuja ei turhaan nimitetty "Villeiksi kentiksi".
Toisinaan otti suuri sota haltuunsa aron. Silloin virtaili
siellä tatarijoukkoja ja kasakkaparvia ja liikkui puolalaisia
ja valakialaisia lippukuntia. Öisin hirnuivat sekä hevoset että
ulvoivat sudet, messinkirumpujen ja kalistimien ääni kuului aina
Mustallemerelle asti, sekä pitkin niinsanottua Mustaa tietä että
Kuczmanin valtatietä [eteläisen Bugin ja Dniesterin välillä,
nykyisessä Podolian kuvernementissa. Suoment. muistutus.] -- olisi
luullut kokonaisen kansainvaelluksen olevan liikkeellä. Puolan rajaa,
Kamienecista Dnieperille, vartioivat kasakkakylät ja maanvarustukset
ja kun tielle alkoi syntyä liikettä, saattoi sen huomata siitä,
että lukemattomat lintuparvet suuntasivat kulkunsa pohjoista kohti.
Risteilevät tatarijoukot olivat ne tietenkin pelästyttäneet.
Mutta tuli tatari sitte Mustasta metsästä tai Dniesterin Valakian
puoleiselta rannalta, niin hän aina, yhdessä lintujen kanssa,
pysähtyi arolle, pohjoisiin vojevodakuntiin.
Tänä talvena eivät kuitenkaan lintujen laumat kirkuen suunnanneet
kulkuaan Puolaa kohti. Arolla oli tavallista hiljaisempaa.
Kertomuksemme alkaa hetkenä, jolloin aurinko laski, punaillen
säteillään autiota seutua. Pohjoisella äärellä Villejä kenttiä,
pitkin Omelniczekjoen pituutta aina sen laskuun saakka, ei
terävinkään silmä olisi voinut keksiä elävää olentoa, ei edes
liikettä aron tummassa, kuivassa kuloheinässä. Ainoastaan toinen
puolisko auringon kiekkoa oli vielä näkyvissä ilman rannalla. Taivas
oli jo tummennut ja arokin hämärtyi hämärtymistään. Vasemmalla
rannalla, jonkun matkan päässä joesta, oli töyräs, jota paremmin
olisi saattanut luulla hautakummuksi kuin mäeksi -- tällä töyräällä
kiilteli entisen kasakka-asumuksen rauniot. Ehkäpä oli joku Teodorik
Buczacki kerran rakennuttanut siihen kasakkavarustuksen -- vihollisen
hyökkäys oli sen sittemmin hävittänyt. Raunioista lankesi maahan
pitkä varjo. Etäisyydessä kimmeltelivät tulvivan Omelniczekjoen
vedet, sillä kohdalla läheten Dnieperiä. Illan rusko sammui kuitenkin
sammumistaan sekä maasta että taivaalta. Ilmasta kuuluivat kurkien
huudot, linnut olivat matkalla merta kohti. Muuten ei hiljaisuutta
häirinnyt ainoakaan ääni.
Yö lankesi arolle ja yön mukana tuli aaveiden hetki. Silloin
kertoilivat kyliä vartioivat urhot toisilleen tarinoita kaatuneista,
jotka äkkikuolema oli temmannut pois keskeltä syntistä elämää.
Heidän varjonsa karkeloivat pitkin aroa, niitä pitelemässä ei ollut
ristejä enempää kuin kirkkojakaan. Kun illan soimut pohjoisessa
alkoivat sammua, ennustaen puoliyön hetkeä, luettiin kylissä
rukouksia vainajien puolesta. Tiedettiin niinikään, että Villeillä
kentillä harhailevat varjot olivat asettuneet matkustajien tielle
ja vaikeroiden rukoilleet heiltä pyhän ristin merkkiä. Vampyyrejä
oli niinikään tavattu ulvoen ajamassa ihmisiä takaa. Tottunut korva
saattoi jo kaukaa eroittaa suden ulvonnan vampyyrin ulvonnasta.
Kokonaiset varjojen sotajoukot olivat tulleet liki kyliä niin että
vartioiden oli pitänyt hälyttää miehistö liikkeelle. Tällainen
ennusti usein suurta sotaa. Yksityisten aaveiden kohtaaminen ei
sekään tietänyt hyvää, sitä ei kuitenkaan aina tarvinnut pelästyä,
sillä elävä ihminenkin saattoi joskus ilmaantua arolle ja liukua
matkalaisten ohitse kuin haamu, joten häntä helposti saattoi luulla
hengeksi.
Yön langettua yli Omelniczekjoen seudun, ei siis tuntunut vähääkään
oudolta, että hävitetyn kylän raunioille nyt ilmaantui aave, vai
olisiko se ollut ihmisolento. Kuu nousi juuri Dnieperin takaa ja
valaisi Villit kentät sekä likeisten ohdakkeiden latvoja että
kaukaista aroa myöten. Samassa tuli näkyviin muitakin yöllisiä
olentoja. Ohi kiitävät pilvenhattarat peittivät tuontuostakin
kuunvalon, joten nuo olennot vuoroin välkkyivät valoisina, vuoroin
ikäänkuin sammuivat. Ajoittain ne kokonaan hävisivät ja tuntuivat
uponneen varjoihin. Ne suuntasivat kulkunsa töyräälle, jolla
ensimainittu olento seisoi, hiipivät hiljaa, varovasti ja hitaasti,
joka hetki pysähtyen kuuntelemaan.
Niiden liikkeissä oli jotakin peloittavaa, kuten koko tässä näköään
niin tyynessä arossa. Silloin tällöin nousi tuulenhenki Dnieperin
takaa ja pani kuivat ohdakkeet raunioiden juurella surullisesti
kahisemaan ja vapisemaan, ikäänkuin ne olisivat pelänneet. Vähitellen
hävisivät olennot, kadoten raunioiden varjoon. Yön kalpeassa valossa
näkyi ainoastaan yksi olento, seisoen paikallaan kukkulalla.
Vihdoin alkoi melu kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Hän astui
töyrään syrjälle ja rupesi tarkkaavasti katselemaan eteensä aroille.
Tuuli taukosi samassa, kahina lakkasi ja hiljaisuus oli täydellinen.
Äkkiä kuului läpitunkeva vihellys. Hätääntyneet äänet huusivat
kimeästi: "Hoi! hoi! Jeesus Kristus! auttakaa! lyökää!" Tuliluikut
paukahtelivat, punaiset valot välkähtelivät pimeydessä. Kavioiden
kapse sekaantui teräksen kilinään. Joitakin uusia olioita näytti
ilmaantuneen arolle kuin maan alta. Tuntui siltä kuin myrsky äkkiä
olisi ottanut valtoihinsa hiljaisen, pahaenteisen aron. Ihmisten
valitus ja kauhun huudot vuorottelivat, kunnes kaikki hiljeni ja
taistelu oli päättynyt.
Villeillä kentillä oli taasen oteltu, niinkuin niin monasti ennen.
Joukko ratsastajia ryhmittyi nyt töyräälle ja muutamat astuivat alas
hevosen selästä ikäänkuin tarkastaakseen jotakin.
Äkkiä kajahti pimeydestä voimakas, käskevä ääni:
-- Hoi! iskekää tulta ja näyttäkää tänne! Samassa räiskyivät kipunat
ja liekki tarttui kuiviin kaisloihin ja päreihin, joita aron kulkijat
aina pitivät varalla matkassaan.
Varsilyhty lyötiin maahan ja sen punaisessa hohteessa näkyi selvästi
muutaman kymmenen miehen suuruinen joukko, kumartuneena tarkastamaan
miestä, joka makasi maassa.
Ne olivat sotamiehiä punaisissa univormuissa, sudennahkalakit päässä.
Yksi, joka istui uljaan ratsun selässä, tuntui olevan toisten
johtaja. Hän astui maahan, likeni makaavaa miestä ja kysyi:
-- No, vääpeli, vieläkö on hengissä vai joko on kuollut?
-- Vielä on hengissä, herra luutnantti, mutta kurkku korisee.
Heittonuora on tukahuttanut hänet.
-- Kuka tuo lienee?
-- Ei se ole tatari -- tuntuu olevan suuri herra.
-- Siunatkoon sitte itsensä.
Päällikkö katseli tarkemmin miestä, joka makasi maassa.
-- Näyttää olevan hetmani, sanoi hän.
-- Ja mainio hänellä on tatarilainen hevonen, ei itse khanillakaan
ole sen parempaa, sanoi vääpeli. -- Tuolla sitä pitelevät.
Päällikkö katsahti vääpelin viittaamaan suuntaan ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. Kahden ratsumiehen rinnalla seisoi todella erinomainen
hevonen, kuulostellen korvillaan, levitellen sieraimiaan, oikoellen
kaulaansa ja pelästyneesti katsellen herraansa päin.
-- Otammehan me hevosen, herra luutnantti? kysyä tokaisi vääpeli.
-- Vai sinä, pakana, ottaisit kristityltä ihmiseltä arolla hänen
hevosensa!
-- Mutta sotasaalis...
Heidän puheensa keskeytyi, sillä kuristuneen kurkusta kuului entistä
voimakkaampaa korinaa.
-- Kaatakaa vähän viinaa hänen suuhunsa, sanoi päällikkö, -- ja
irroittakaa vyö.
-- Jäädäänkö tähän yöksi?
-- Jäädään. Riisukaa hevoset ja tehkää nuotio. Sotamiehet rupesivat
hääräämään minkä jaksoivat.
Toiset hieroivat ja herättelivät tuntematonta miestä, toiset
kokosivat polttoainetta, toiset levittelivät tantereelle kamelin- ja
karhuntaljoja.
Päällikkö, joka jo oli unohtanut kuristuneen vieraan, irroitti
vyönsä ja asettui loikomaan rovion ääreen. Hän oli hyvin nuori,
jäntevä ja sirorakenteinen, kasvot olivat tummanveriset ja hienot,
nenä voimakkaasti kaartuva kuin kotkalla. Hänen silmistään loisti
uhkarohkeus ja kestävyys, mutta ilme kasvoissa oli rehellinen.
Rehevä, ajamaton parta teki hänet vakavamman näköiseksi kuin hänen
ikänsä edellytti.
Kaksi palvelijaa hääri illallisvalmistuksissa. Lampaanpuolikas oli
jo ripustettu paistumaan. Satuloilta noudettiin muutamia päivällä
ammuttuja kanakurkia ja metsäkanoja. Ruvettiin nylkemään saigaa.
Rovio loimusi korkealle, tehden arolle suuren, punaisen valokehän.
Kuristunut mies alkoi vähitellen tointua.
Jonkun aikaa katseli hän verestävin silmin vieraita kasvoja
ympärillään, sitte hän yritti nousta. Sotamies joka äsken oli
puhunut päällikön kanssa, koetti kohottaa häntä kainaloista; toinen
antoi tapparan hänen käteensä ja vieras nojasi siihen todella
kaikin voimin. Hänen kasvonsa olivat vielä punaiset ja verisuonet
pullistuneet, mutta hän sai jo kuristuneesta kurkustaan esiin
ensimäisen äänen:
-- Vettä!
Hänelle annettiin viinaa ja hän joi juomistaan. Nähtävästi juoma teki
hänelle hyvää, sillä kun hän viimeinkin irroitti pullon huuliltaan,
kysyi hän jo selvällä äänellä:
-- Kenen käsiin minä olen joutunut? Päällikkö nousi ja tuli hänen
luokseen:
-- Niiden jotka ovat pelastaneet teidät.
-- Eivätkö herrat sitten heittäneetkään ansaa pääni ympäri?
-- Meidän aseemme on miekka eikä ansa. Teidän epäilyksenne loukkaa
rehellisiä sotamiehiä. Päällekarkaajanne olivat tatareiksi puettuja
rosvoja. Jos haluatte heidät nähdä, niin tuolla he makaavat kuin
teurastetut lampaat.
Hän osoitti kädellään muutamia tummia ruumiita, jotka makasivat
maassa töyrään alapuolella. Mutta tuntematon lausui:
-- Sallikaa minun levätä.
Huovalla peitetty satula, jolla hän oli istunut, asetettiin hänen
päänsä alle ja hän painui ääneti nukkumaan.
Hän oli mies parhaimmassa iässään, keskimittaa, mutta erittäin
harteva ja muutenkin jättiläismäisesti roteva. Kasvot olivat
kummallisen näköiset. Pää oli äärettömän suuri, iho lakastunut ja
päivän polttama, mustat silmät hiukan viistossa kuin tatarilla,
ohuita huulia kiersivät kapeat viikset, jotka kuitenkin päättyivät
tuuheihin tupsuihin. Voimakkaat piirteet todistivat rohkeutta ja
ylpeyttä. Hänessä oli samalla kertaa jotakin puoleensavetävää
ja poistyöntävää -- hetmanin ylpeyteen oli yhtynyt tatarilainen
viekkaus, hyväntahtoisuus ja viileys.
Kun hän hetkisen oli levännyt satulaa vastaan, nousi hän ja läksi
kaikkien hämmästykseksi, sensijaan että olisi kiittänyt, katsomaan
kaatuneita.
-- Moukka! murahti luutnantti.
Tuntematon katseli nyt tarkkaan jokaisen kasvoja ja ravisti
päätään, kuten ihminen tekee joka on arvannut kaikki. Sitte hän
hiljalleen palasi luutnantin luo, vaistomaisesti hapuroiden kylkiään,
pistääkseen sormet vyöhönsä.
Varmuus miehessä, joka hetki sitte oli päästetty irti ansasta, ei
miellyttänyt nuorta luutnanttia ja hän virkkoi pisteliäästi:
-- Luulisi teidän etsivän tuttuja noiden rosvojen joukosta tai
lukevan isämeitää heidän sielujensa pelastukseksi.
Tuntematon lausui ylpeästi:
-- Te sekä erehdytte että olette oikeassa: olette oikeassa, koska
minä todella etsin tuttuja, mutta erehdytte, koska nuo miehet eivät
olleet rosvoja, vaan erään aatelismiehen, naapurini, palvelijoita.
-- Sitte nähtävästi ette juo tuon naapurin kanssa samasta kaivosta.
Omituinen hymy värähti tuntemattoman ohuilla huulilla.
-- Erehdys, naurahti hän hampaiden välitse. Hetken kuluttua jatkoi
hän ääneen:
-- Anteeksi, hyvä herra, minun olisi ensin pitänyt kiittää avustanne
ja pelastuksesta, joka tempasi minut äkkikuolemasta. Teidän miehenne
korjasivat varomattoman tekoni, kun erosin väestäni, mutta minun
kiitollisuuteni onkin yhtä suuri kuin teidän hyväntahtoisuutenne.
Näin lausuttuaan ojensi hän luutnantille kätensä. Ylpeä nuori mies ei
kuitenkaan liikahtanut paikalta. Ei hän myöskään rientänyt ojentamaan
kättään.
-- Haluaisin, virkkoi hän -- ensin mielelläni kuulla, olenko
tekemisissä aatelismiehen kanssa, sillä vaikka en sitä epäilekään,
niin ei minun sovi ottaa vastaan kiitosta nimettömältä.
-- Näen että teissä asuu todellisen jalosukuisen henki -- oikein te
sanoitte. Minun olisi pitänyt alkaa sekä puheenpitoni että kiitokseni
ilmoittamalla nimeni. Olen Zenobi Abdank, sitä Abdank haaraa, joka
kilvessään kantaa pientä ristiä, aatelismies Kiovan vojevodakunnasta
ja eversti ruhtinas Dominik Zaslawskin kasakkalippukunnassa.
-- Ja minä olen Jan Skrzetuski, luutnantti ruhtinas Jeremi
Wisniowieckin kyrassierilippukunnassa.
-- Palvelette kuuluisan soturin johdolla. Sallikaa minun nyt kiittää
ja ojentaa käteni.
Luutnantti ei enään epäillyt. Tosin kyrassierit aina kohtelivat
olkainsa takaa muiden lippukuntien väkeä, mutta olihan herra
Skrzetuski nyt aroilla, keskellä Villiä kenttiä, ja siellä eivät
sellaiset asiat paina paljoa. Olihan Abdank sitäpaitsi eversti, hän
sai siitä epäämättömän todistuksen, kun sotamiehet toivat vieraalle
vyön ja sapelin, jotka olivat riisuneet virvoitellessaan häntä.
Samalla ojennettiin everstille lyhyt nuija, jossa oli luinen varsi
ja nuppi norsunluusta, juuri sellainen, jommoista kasakkaeverstit
käyttävät. Zenobi Abdankin puku oli lisäksi erittäin komea ja hänen
sivistynyt puhetapansa todisti nopeaa järjenjuoksua ja seuraelämän
tottumusta.
Herra Skrzetuski pyysi häntä kanssaan illalliselle. Paistetun lihan
haju nousikin jo roviosta, vaikuttaen sekä haju- että makuaisteihin.
Palvelija otti paistit tulelta ja tarjosi ne tinavadilla. Herrat
rupesivat syömään ja kun heidän eteensä vihdoin tuli antelias
pukinnahkasäkki, täynnä moldaulaista viiniä, syntyi heidän välillään
vilkas keskustelu.
-- Kunhan tästä pääsisikin onnellisesti kotiin! sanoi Jan herra.
-- Vai olette te kotimatkalla? kysyi Abdank. -- Mistä, jos saan kysyä?
-- Kaukaa. Krimistä asti.
-- Mitä te siellä? Veittekö lunnaita?
-- En, herra eversti. Kävin itse khanin luona. Abdank höristi
uteliaana korviaan.
-- Vai sillä lailla. Mitä te sitte teitte khanin luona?
-- Vein kirjeen ruhtinas Jeremiltä.
-- Vai lähettiläänä siis. Mistäs ruhtinas sitte kirjoitti khanille?
Luutnantti katsahti kireästi vieraaseensa.
-- Herra eversti, virkkoi hän, -- te katsoitte äsken silmiin rosvoja,
jotka olivat heittäneet ansan kaulaanne -- se oli teidän asianne.
Mutta mitä ruhtinas kirjoittaa khanille, se ei kuulu teihin enempää
kuin minuunkaan, vaan ainoastaan heihin.
-- Ihmettelin tässä vasta, lausui viekkaasti Abdank, -- kuinka hänen
korkeutensa ruhtinas lähettää khanin luo noin nuoren miehen, mutta
kuultuani vastauksenne, en sitä enään ihmettele, sillä näen, että
teissä on vanhan viisaus ja kokemus, vaikka olettekin nuori.
Luutnantti antoi mairittelevien sanojen mennä toisesta korvasta
sisään, toisesta ulos, kierteli nuoria haiveniaan ja kysyi:
-- Mutta sanokaappas te, herra eversti, minulle, mitä te haitte
Omelniczekjoelta ja kuinka te yksinänne läksitte liikkeelle.
-- En minä lähtenyt yksin, olin vain jättänyt mieheni matkalle.
Olen menossa Kudakiin herra Grodzickin luo, joka on pantu sinne
päälliköksi. Hetmani on lähettänyt minut viemään hänelle kirjeitä.
-- Kuinka te ette kulje aluksella, jokea?
-- Sain käskyn, jota ei minun sovi rikkoa.
-- Kumma, että hetmani antaa sellaisia käskyjä. Arolla te jouduitte
kun jouduittekin vaaraan, jonka varmaan olisitte välttänyt joella.
-- Herra luutnantti, onhan aro tällä hetkellä rauhallinen. Me emme
ole eilispäivän tuttuja, minä ja aro. Siihen mikä minulle tapahtui,
on syynä ihmisten pahuus ja viekkaus.
-- Kuka teitä sitte niin ahdistaa?
-- Siitä tulisi pitkä juttu. Minulla on paha naapuri, herra
luutnantti. Hän on hävittänyt minulta kodit ja konnut, tappanut
poikani ja hyökkäsi nyt, kuten näkyy, minun kimppuuni.
-- Minkätähden ei herra eversti käytä sapelia?
Viha leimahti Abdankin voimakkaille kasvoille, silmät kipunoivat
synkkinä ja hän lausui hitaasti ja läpitunkevasti:
-- Kyllä minä käytän sapelia enkä, jumal'avita, turvaudukaan muihin
aseihin, kun käyn vihamiehiäni vastaan.
Luutnantin piti juuri ruveta puhumaan, kun arolta kuului kavioiden
kapsetta tai oikeastaan hevosten jalkain töminää pehmeää maanpintaa
vastaan. Luutnantin palvelija, joka toimi vartiana, juoksi samassa
ilmoittamaan, että joitakin miehiä lähenee.
-- Varmaan minun väkeäni, sanoi Abdank, -- jotka jäivät Tasminin
taakse. Lupasin odottaa heitä täällä, kun en aavistanut väijytyksestä
mitään.
Hetken perästä oli joukko ratsastajia ympäröinyt kummun. Tulen
valossa erottautui hevosen päitä, sieraimet levällään ja väsymyksestä
päristellen. Hevosten selästä katseli ihmiskasvoja. Varjostaen
käsillä silmiään liekkiä vastaan tuijottivat miehet kiukkuisesti
eteensä.
-- Hoi, keitä te olette? kysyi Abdank.
-- Oikean Jumalan palvelijoita! kuului vastaan pimeydestä.
-- Minun väkeäni, sanoi Abdank kääntyen luutnantin puoleen. --
Tulkaa, tulkaa!
Toiset astuivat hevosen selästä ja tulivat valkean ääreen.
-- Kyllä me koetimme kiirehtiä, minkä ennätimme, isä kulta. Mikäs
sinulle on tullut?
-- Väijytys. Chwedko roisto oli saanut tietää paikan ja odotti täällä
tovereineen. Varmaan ne jo hyvän aikaa olivat odottaneet minua. Ansan
heittivät kaulaani.
-- Herra varjele! Herra varjele! Mikäs tämä ljahi, tämä puolalainen
sinun rinnallasi on?
Puhuessaan katselivat miehet uhkaavasti herra Skrzetuskiin ja hänen
seuralaisiinsa.
-- Ne ovat hyviä ystäviä, sanoi Abdank. -- Olen kun olenkin jo terve
ja reipas. Pian jatkamme matkaa.
-- Jumalan kiitos! me olemme valmiit. Tulokkaat lämmittelivät käsiään
nuotion ääressä, sillä yö oli kylmä, vaikka olikin poutainen aika.
Miehiä oli neljänkymmenen vaiheilla, he olivat kookkaat ja hyvin
varustetut. Heitä ei mitenkään olisi saattanut uskoa luetteloihin
merkityiksi ja siis Puolan valtakunnan palveluksessa oleviksi
kasakoiksi -- seikka joka mitä suurimmassa määrässä oli omiaan
hämmästyttämään herra Skrzetuskia, varsinkin kun heidän lukumääränsä
oli niin suuri. Tämä kaikki tuntui hyvin epäilyttävältä. Jos hetmani
olisi lähettänyt Abdankiksi nimitetyn herran Kudakiin, niin hän
tietysti olisi pannut hänen matkaansa luetteloihin merkityitä
kasakkoja, ja minkä järjen nimessä hän oli käskenyt häntä kulkemaan
Czehryniin aroteitä eikä jokea pitkin? Kulku kaikkien jokien poikki,
jotka Villien kenttien läpi juoksevat Dnieperiin, ei saattanut muuta
kuin hidastuttaa matkaa. Näytti siltä kuin niinsanottu herra Abdank
kaikin keinoin olisi tahtonut välttää Kudakia.
Koko herra Abdankin olento hämmästytti sekin nuorta luutnanttia. Hän
oli heti pannut merkille, että kasakat, jotka yleensä toverillisesti
seurustelivat päällystönsä kanssa, kohtelivat häntä sellaisella
kunnioituksella, kuin jos hän olisi ollut hetmani. Hän mahtoi olla
suuri herra, mikä sekin hämmästytti herra Skrzetuskia, kun hän tunsi
Ukrainan sekä tuolta että tältä puolen Dnieperiä eikä milloinkaan
ollut kuullut puhuttavan mistään kuuluisista Abdankeista. Lisäksi oli
tuon vieraan miehen kasvoissa jotakin omituista -- hänestä hehkui
salainen voima kuin lieskasta kuumuus, jokin taipumaton tahto, joka
todisti, ettei tämä mies väisty mitään eikä ketään. Juuri tuollainen
tahto kuvastui ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kasvoissa, mutta
ruhtinas oli saanut sen synnynnäisenä lahjana suuren sukuperänsä ja
valtansa perustuksella, kun se sensijaan hämmästytti tällaisella
outonimisellä miehellä keskellä Villejä kenttiä.
Herra Skrzetuski mietti hyvän aikaa. Hänen päähänsä pälkähti, että
vieras ehkä on mahtava pakolainen, joka välttääkseen tuomionsa
täytäntöönpanoa, piileskelee aroilla kuin mustalainen -- sitte
hän tuli ajatelleeksi, että hänen edessään ehkä on ryövärijoukko
ukrainalaisia kasakkoja. Tämä viimeinen olettamus ei kuitenkaan
tuntunut todennäköiseltä. Johtajan puku ja koko käytöskin todistivat
toista. Lopuksi ei luutnantti tietänyt mitä uskoa, hän päätti
ainoastaan olla varoillaan. Abdank käskikin jo tuoda ratsunsa.
-- Herra luutnantti, virkkoi hän, -- jolla on tie edessä, sen
täytyy lähteä liikkeelle. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä
pelastuksesta. Suokoon Jumala minun saada palkita teitä samanlaisella
palveluksella.
-- Enhän minä tietänyt, kenen pelastin, niinmuodoin en ole ansainnut
kiitosta.
-- Teidän vaatimattomuutenne on yhtä suuri kuin teidän
miehuullisuutenne. Sallikaa minun ojentaa teille tämä sormus.
Luutnantti rypisti kulmakarvojaan ja astui askeleen taapäin, mitaten
Abdankia silmillään. Tämä jatkoi, äänessä ja liikkeissä miltei
isällinen arvokkaisuus:
-- Katsokaa, en anna teille tätä sormusta sen rahallisen arvon
vuoksi, vaan siksi, että sillä on muita ominaisuuksia. Kerran kun
minä nuorella iälläni olin muhamettilaisten vankina, sain sen eräältä
toivioretkeläiseltä, joka palasi Pyhältä maalta. Kantaan on kätketty
multaa Kristuksen haudalta. Tällaista lahjaa ei sovi työntää luotaan,
vaikkapa rikollisetkin kädet sen ojentaisivat. Te olette nuori mies
ja soturi ja jos vanhuskin on likellä hautaa eikä tiedä, mikä häntä
voi kohdata ennen hänen viimeistä hetkeään, niin paljon enemmän
vaaroja täytyy olla tarjona sille, jonka edessä on pitkä ikä. Tämä
sormus suojelee ja varjelee teitä, kun tuomiopäivä lähestyy, ja minä
sanon teille, että tuomiopäivä paraikaa on lähestymässä yli Villien
kenttien.
Syntyi hetken äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin rovion räiske ja
hevosten päristeleminen.
Kaukaisuudessa ulvoivat valittaen sudet. Äkkiä jatkoi Abdank äskeistä
puheluaan, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen:
-- Tuomiopäivä lähestyy paraikaa yli Villien kenttien ja kun se
saapuu, niin hämmästys totisesti valtaa Jumalan luodut.
Luutnantti otti koneentapaisesti sormuksen. Oudon miehen sanat olivat
saattaneet hänet aivan ymmälle.
Vieras silmäili eteensä aron pimeyteen.
Sitte hän kääntyi ja nousi hevosen selkään. Hänen miehensä odottivat
jo kummun juurella.
-- Lähdetään pois! Lähdetään pois! Hyvästi, sotilas ja ystävä! huusi
hän luutnantille. -- Nykyään ovat ajat sellaiset, ettei veli luota
veljeensä, sentähden et sinäkään tiedä, kenen olet pelastanut, sillä
minä en ole sanonut sinulle nimeäni.
-- Ettekö siis olekaan Abdank?
-- Abdank on minun vaakunanimeni.
-- Entä nimenne?
-- Bohdan Zenobi Chmielnicki.
Tämän sanottuaan lasketti hän alas töyräältä ja hänen väkensä seurasi
häntä. Pian olivat he sumun ja yön peitossa. Kun he olivat päässeet
muutaman sylen päähän, toi tuuli mukaansa kasakkalaulun sanat:
"Vapahda, Herra, meidät onnettomat,
ikeestä raskaasta,
Mahmetin uskosta! --
Vie aamun koittohon,
tyynehen valkamaan
iloiseen voittohon
kristittyjen maailmaan. --
Sa kuule, Herra, meidän huutomme,
onnettomien rukoukset,
sua rukoilevat orjapoloiset."
Hiljalleen hälvenivät sävelet, sulaen vihdoin yhteen tuulessa
soittavan kuloheinän kahinan kanssa.