Jos sydän vaan on viaton,
Puhtaana pysyvi,
Ain' ilo sille suotu on,
Kuink' onni pyörivi.
Burns.
Kääntykäämme nyt taas Perth'in kaupungin Kaunottaren puoleen, joka
Douglas'in käskystä oli tullut lähetetyksi pois tuosta hirvittävästä
Falkland'ista ja viedyksi kreivin tyttären, Rothsayn herttuan lesken
turvan alle. Se rouva silloin par'-aikaa asui Campsie-nimisessä
erakkohuoneessa, jonka rauniot yhä vielä kohoovat jaloina Tay-joen
äyräällä. Se seisoi jyrkän kallion huipulla, ja sen juuritse virtasi
mainittu majesteetillinen joki, joka tässä paikassa on erittäin
merkillinen Campsie Linn nimisen koskensa kautta; virran vedet siinä
pauhaten ryöpsähtävät alas basalttikallio-rivistä, joka sulkee väylän
aivan kuin ihmiskäden rakentama patomus. Ihastuneina paikan kauniisen
näkö-alaan olivat Cupar'in luostarin munkit tähän rakentaneet huoneen,
joka oli tuntemattomalle pyhälle miehelle, nimeltä St. Hunnand,
pyhitetty, ja tänne heidän oli tapa välistä tulla huvittelemaan taikka
rukoilemaan. Tämän huoneen portti oli mielellään tullut avatuksi
mainitulle jalosukuiselle rouvalle; sillä koko se kulma oli Douglas'in
liittolaisen, mahtavan lord Drummond'in vallan alla. Tässä sai herttuan
leski isänsä kirjeen sen soturiparven päälliköltä, joka oli Katrin sekä
harpputytön Campsiehen saattanut. Vaikka hänellä olikin ollut paljon
valittamista Rothsayn herttuan käytöksestä, tuli kuitenkin tää
jalosukuinen rouva, saadessaan sanoman puolisonsa arvaamattomasta ja
hirveästä lopusta, syvästi liikutetuksi, ja vietti enimmän osan
seuraavaa yötä kyyneleissä sekä rukouksissa.
Seuraavana aamuna -- se oli tuo merkillinen Palmusunnuntai --
herttuatar käski Hanskurin Katrin sekä harpputytön eteensä. Molempien
tyttöjen mieli oli vielä suuresti masennuksissa ja liikutettuna
hirveistä tapauksista, joissa he niin äsken olivat olleet osalliset; ja
Margareeta-rouvan, samoin kuin myös hänen isänsä, ulkonäkö enemmän
nosti pelkoa kuin uskallusta. Mutta hänen puheensa ilmoitti kuitenkin
lempeyttä, vaikka samassa silminnähtävää, syvää surua. Hän tiedusteli
heiltä kaikkia, mitä heillä olisi kerrottavana hänen harhatielle
eksyneen, ajattelemattoman puolisonsa viimeisestä kohtalosta. Hän
lausui kiitollisuutensa siitä, että Katri ja harpputyttö, vaikka sen
kautta itse vaaraan joutuivat, olivat yrittäneet pelastaa Rothsayn
herttuaa tuosta kauheasta kuolemasta. Sitten hän käski heitä kanssansa
kirkkoon tulemaan; ja päivällis-ajan tultua hän ojensi kumpaisellekin
kätensä suudeltavaksi, jonka perästä salli heidän mennä omasta
ravinnostaan huolta pitämään. Lähtiessä hän vielä lupasi molemmille,
erittäin Katrille voimallisen turvansa, jonka tukena, niin hän sanoi,
myös oli oleva itse Douglas'in kreivin suoja; ja se oli oleva muurina
molempien nuorten naisten ympärillä, niin kauan kuin hän eli.
Tytöt, erottuaan leski-prinsessasta, söivät päivällisensä rouvan
kammarineitsyitten kanssa, jotka syvässä surussansa osoittivat
juhlallisuutta, mikä kokonaan masensi vilkkaan Franskalaisen kepeän
sydämen ja myös teki Hanskurin Katrin luonteeltaan jo yksvakaisemman
käytöksen jäykäksi. Ystävykset, siksihän heitä nyt hyvin sopi sanoa,
siis olivat iloiset, kun viimein pääsivät noiden korkean rouvan
palvelijain seurasta; nämät myös puolestaan, jotka kaikki olivat
aatelis-sukua ja katsoivat porvarin tyttären sekä maatakuljeksivan
harpputytön jokseenkin sopimattomiksi kumppaleiksi itselleen, ilolla
näkivät niiden lähtevän kävelylle luostarin ympäristöön. Huoneen
toisella puolella levisi pieni puutarha pensaineen, hedelmäpuineen,
ulottuen jyrkkään syvyyteen asti; siitä sen ainoasti eroitti kallion
reunalle rakennettu muuri, niin matala, että silmä helposti saattoi
mitata syvyyttä sen juurella ja katsella tuolla alhaalla taistelevia
vesiä, jotka vaahdoten, pauhaten ja raivoten vyöryivät sulkunsa yli.
Perth'in kaupungin Kaunotar ja hänen kumppalinsa hiljakseen kävelivät
tämän muurin sisäpuolitse kiertelevää polkua pitkin, ihaellen kaunista
näkö-alaa ja arvellen itsekseen, kuinka ihana se vasta mahtoi olla
silloin, kun kesä oli verhonnut kaikki puut lehtivaipallaan. Jonkun
aikaa katselivat he tätä kaikkea ääneti. Mutta viimein harpputytön
iloinen, rohkea sydän kohosi kaikkein noiden vaikeitten seikkain yli,
joissa he olivat olleet ja aina vielä olivat.
"Vieläkö Falkland'in kauhistukset, kaunis ystäväni, yhä masentavat
sinun mieltäsi? Koeta vaan ne unhottaa, niinkuin minäkin teen. Me emme
voi kepeästi kepsuttaa elämän polkua myöten, jos emme vaipastamme aina
taas pudista pois siihen tulleita sadepisaroita".
"Niitä kauhistuksia en voi ikinä unhoittaa", vastasi Katri. "Mutta tätä
nykyä olenkin huolissani isäni turvallisuudesta; enkä myös voi olla
muistamatta, kuinka suuri joukko urhoollisia miehiä par'-aikaa on
surmaansa saamassa, ainoasti peninkulman päässä tai vähän enemmän
meistä".
"Sinä tarkoitat tuota taistelua kuudenkymmenen valitun Vuorelaisen
välillä, josta Douglas'in tallirenki meille kertoi? Sepä olisi näkö,
jota runoniekan kelpaisi nähdä. Mutta hyi näitä minun akkamaisia
silmiäni -- ne eivät voi koskaan hämärtymättä nähdä vastakkain
välkähtäviä miekkoja. Mutta katsos -- katsos tuonne, Katri! Tuo
juokseva sanansaattaja varmaankin tuopi sanomia taistelusta".
"Luullakseni se on tuttu, joka tuossa niin huimasti juoksee", sanoi
Katri. "Mutta jos se on se, jota luulen, niin mahtaa hänessä olla
hurjia ajatuksia, jotka häntä niin vimmaiseen vauhtiin ovat ajaneet".
Heidän näin puhuessaan, karkulainen käänsi juoksunsa puutarhaan päin.
Loviisan pikku koira juoksi hänelle vastaan, hiljaisesti haukkuen,
mutta palautui jälleen kohta madellen, ja lymysi vinkuen omistajansa
taakse. Sillä luontokappaleet sen huomaavat, kun hillitsemätön vimma
hurjalla vauhdillaan ajaa ihmistä, eivätkä uskalla mennä sen tielle.
Karkulainen, yhä vielä juosten samalla huimalla juoksulla, tuli nyt jo
puutarhan sisään. Päänsä oli lakiton, hiukset pörhössä; hänen kallis
nuttunsa sekä muut vaatteensa olivat nähtävästi äsken läpikastuneet
vedessä. Hänen nahkaiset pieksunsa olivat monin paikoin revityt ja
leikatut, ja jalkojen jäljissä näkyi verta. Hänen katsantonsa oli
hurja, peloittava ja tulinen.
"Conachar", virkkoi Katri, kun nuorukainen yhä juoksi, nähtävästi
näkemättä mitä oli hänen edessään, niinkuin jäneksienkin laita kuuluu
olevan, koska koirat heitä kovasti ahdistavat. Mutta hän pysähtyi
äkkiä, sen nimen kuultuaan.
"Conachar", sanoi Katri, "taikka oikeammin Eachin Mac-Ian -- mitäs tämä
tietää? -- Onko Duhele-clan'i jäänyt tappiolle?"
"Ne nimet, joilla tää tyttö minua mainitsee, olivat ennen minun
nimeni", vastasi karkulainen, silmänräpäyksen aikaa ajateltuaan. "Niin,
minua sanottiin Conachar'iksi, silloin kun olin onnellinen, ja
Eachin'iksi, silloin kun olin mahtava. Mutta nyt ei minulla ole mitään
nimeä, eikä ole enää semmoista clan'ia olemassakaan, jota mainitsit. Ja
sinä olet hupsu tyttö, kun olemattomalle puhut olemattomista".
"Voi sinua onnetonta! -- --"
"Ja miksi olisin sitten onneton, sanopas se?" huudahti nuorukainen.
"Jos olenkin pelkuri ja konna, eikö pelkureilta ja konnilta juuri ole
valta elementtein yli? -- Enkö ole päässyt veden läpi, hukkumatta, ja
enkö astunut maata, sen aukeamatta minua nielläkseen? Kuinkas siis
kuoleman-alainen ihminen voisi estää, mitä olen päättänyt?"
"Voi, hän on hullu!" sanoi Katri. "Nouda kiireesti apua. Minulle hän ei
tee pahaa; mutta suuresti pelkään, että hän on tekevä pahaa itselleen.
Katsos kuinka hän tuijottelee alas tuohon pauhaavaan pyörteesen!"
Harpputyttö riensi pois käskyä täyttämään; ja Conachar'in raivo näkyi
viihtyvän hänen lähdettyään. "Katri", virkkoi nuorukainen, "nyt kun tuo
on lähtenyt, voin sanoa, että sinut tunnen -- minä tiedän myös että
rakastat rauhaa ja vihaat sotaa. Mutta kuules -- mieluummin kuin että
olisin sivaltanut vihollistani, olen luopunut kaikesta, mikä miehellä
on rakkainta -- minulta on mennyt kunnia, mennyt hyvä maine, menneet
ystäväni" -- hän peitti kasvonsa käsillään -- "ja semmoiset ystävät! --
Voi! heidän rakkautensa oli vielä suurempi vaimonkin rakkautta! --
Miksikä peittäisin kyyneleitäni? -- Kaikki tietävät häpeäni -- kaikki
myös nähkööt suruni. Niin, kaikki saakoot sen nähdä, mutta kukapa minua
surkuttelisi? -- Katri, kun tuossa hullun tavoin juoksin laaksoa
myöten, miehet niinkuin vaimotkin jälkeeni huusivat häpeää! --
Kerjäläinenkin, jolle viskasin almun, että edes hänen siunauksensa
saisin, nakkasi sen inholla takaisin, lisäten kirouksen pelkurille!
Jokainen helisevä kirkonkellokin soi: 'Häpeä tuolle kunniattomalle
koiralle!' Järjettömät elukat myykivät ja määkivät -- tuima tuuli
vinkui ja vonkui -- vedet pauhasivat ja peuhasivat -- ja niistä
kaikista vaan kuuluisi: 'häpeä pelkurille!' -- Nuot yhdeksän uskollista
urhoa yhä vainoovat minua; he huutavat heikolla äänellä: 'Sivalla yksi
kerta vaan ja kosta meitä, jotka kaikki menimme kuolemaan sinun
puolestas!"
Onnettoman nuorukaisen puhuessa näitä raivoisia sanoja, tuntui risahdus
pensaissa. "Ei ole muuta kuin yksi tie!" huusi hän, hypäten ylös
muurille, ja samassa pelolla katsahtain pensaikkoon päin, jossa pari,
kolme palvelijaa oli hiivimässä likemmäksi, ottaaksensa häntä kiinni.
Mutta kun hän näki ihmisen tulevan pensaan peitosta näkyviin,
heilahdutti hän käsiään hurjasti päänsä yli, huusi: "Kuoloon Eachin'in
puolesta!" ja hyppäsi kallion reunalta pauhaavaan koskeen alas.
Tarpeeton on sanoa, että ainoasti ohdakkeen untuvat olisivat voineet
jäädä mäsäksi rutistumatta tämmöisessä putouksessa. Mutta joki oli
tulvillaan eikä tuonut onnettoman nuorukaisen tähteitä koskaan
näkyviin. Erilaiset tarut ovat kuitenkin mikä milläkin tavalla
jatkaneet kertomusta hänestä. Toiset uskoivat Duhele-clan'in nuoren
päällikön päässeen eheänä rantaan, paljon alempana Camsien koskea. Sen
perästä hän, vaeltaessansa epätoivoisena Rannochin erämaassa, oli
tavannut Klemetti-isän, joka mainitussa erämaassa asui erakkona,
Culdee-ukon sääntöin mukaan. Siellä hän kuuluu käännyttäneen
epätoivoisen, katuvaisen Conachar'in, joka sitten asui erakon majassa,
ottaen osaa hänen rukouksiinsa sekä puutteisinsa, siksi kun kuolema
heidät molemmat, kunkin vuorostaan, korjasi.
Toinen kummempi tarina kertoo, _Daione Shie'itten_ eli keijukaisväen
pelastaneen hänet kuolemasta; Conachar'in sanotaan sitten jatkaneen
vaellustaan metsiä ja erämaita pitkin, aseilla varustettuna muinaisten
Vuorelaisten tavalla, mutta pitäen miekkansa vasemmassa kädessä. Hänen
haamunsa ilmaantuu aina syvästi surullisena. Joskus se näkyy tahtovan
käydä matkalaisen kimppuun; mutta jos tämä pelottomasti vastarintaan
ryhtyy, hän aina pakenee. Nämät tarut ovat saaneet alkunsa kahdesta
omituisesta seikasta hänen historiassaan: hänen osoittamastaan
pelkuriudesta sekä hänen itsemurhastansa -- joita molempia seikkoja ei
ole liioin koskaan kuultu muista Vuorelais-päälliköistä.
Simo Hanskuri piti huolta siitä, että hänen ystävänsä Heikki hyvin
kuljetettiin hänen omaan kotiinsa Curfew-kadun varrella hoidettavaksi;
ja kun hän sitten samana iltana tuli Camsiehen, tapasi hän tyttärensä
kovassa kuumetaudissa, joka oli seuraus noista äsken nähdyistä
kauhistuksista, erittäin hänen kasvinkumppalinsa hirveästä lopusta.
Harpputyttö hoiti Katria rakkautensa voimalla hyvin huolellisesti ja
valppaasti; ja hanskuri lupasi, ettei suinkaan tulisi aihetta häntä
syyttää, jos Loviisa ikinä enää otti harppunsa soittaakseen, muitten
kuin omaksi huviksensa.
Joku aika kului, ennenkuin Simo-ukko uskalsi tyttärelleen kertoa Heikin
viimeisistä sankartöistä sekä pahoista haavoista; ja hän pyysi
parhaimman mukaan vetää esiin sitä seikkaa, että uskollinen rakastaja
oli mieluummin hylännyt sekä korkean arvon että rikkauden, kuin että
olisi oikein ruvennut soturin virkaan ja Douglas'in seuralaiseksi.
Katri huokasi syvään ja pudisti päätään, kun kuuli kertomuksen tuosta
verisestä Palmusunnuntaista North-Inch-kankaalla. Mutta luultavasti hän
oli tullut siihen päätökseen, että harva mies vaan voi sivistyksessä
ja valistuksessa kohota oman aikakautensa yli, ja että niinä
rauta-aikoina, joina heidän oli elettävä, Heikki Sepän kaltainen
huimapäinen, yli reunain paisuvakin uljuus toki oli parempi sitä
heikkoutta, joka viimein oli Conachar'in turmioon saattanut. Jos
hänellä vielä lienee ollut jonkunlaisia epäilemisiä siinä suhteessa,
niin ne kuitenkin haihtuivat Heikin rukoilemisten kautta kun palannut
terveys jälleen salli hänen itse puhua puolestansa.
"Oikein minua hävettää sitä sanoa, Katri; vaan ovatpa nyt, kun ovatkin,
kaikki tappelutuumat aivan inhoksi minulle. Tuolla viimeisellä
tanterellani sain nähdä verta niin yltäkyllin, että tiikerikin olisi
kylläiseksi tullut. Senvuoksi olen nyt päättänyt ripustaa miekkani
seinälle, enkä aio sitä enää ottaa alas muuten, kuin jos olisi
tapeltava Skotlannin vihollisia vastaan".
"Ja jos Skotlanti sitä vaatisi", vastasi Katri, "minä silloin omin
käsin vyöttäisin sen vyöllesi".
"Ja, Katti", lisäsi iloinen hanskuri, "me maksamme runsaasti
sielumessuja niiden hyväksi, jotka Heikin miekan kautta ovat surmansa
saaneet. Ja sillä keinoin ei saada ainoasti omaatuntoamme
viihdytetyksi, vaan myös päästään jälleen sovintoon kirkon kanssa".
"Siksi tarpeeksi, isä-kulta", vastasi Katri, "sopii käyttää tuon ilkiön
Dwining'in aarteet. Hän on lahjoittanut ne minulle, mutta ettehän te,
arvaan ma, huoline panna hänen häijyjä verirahojansa omain rehellisten
säästöjenne sekaan!"
"Yhtä vähän kuin tahtoisin tuoda ruton talooni", sanoi lujamielinen
hanskuri.
Ilkeän apteekkarin aarteet siis jaettiin kaupungin neljälle
luostarille, eikä sitten enää kuulunut koskaan vähintä epäluulon
vivahdustakaan Simo ukon taikka hänen tyttärensä oikea-uskoisuudesta.
Heikki ja Katri vihittiin neljä kuukautta North-Inch'in tappelun
perästä, eivätkä ole hanskurein sekä vasaramiesten ammattikunnat ikinä
niin sievästi tepastelleet miekkatanssissa, kuin silloin Perth'in
kaupungin uljaimman porvarin sekä kauniimman tytön häissä. Kymmenen
kuukautta myöhemmin makasi pulska poikanen pehmoisessa kätkyessä, ja
Loviisa häntä heijaeli, laulaen:
Sinilakki sa,
Uros rohkea j.n.e.
Myös on vielä pojan kummienkin nimet säilyneet muistossa. Ne olivat
"Korkea ja mahtava herra, herra Archibald Douglas'in kreivi,
kunnian-arvoinen ja kelpo Ritari Patrik Charteris, Kinfauns'in Herra,
ja armollinen Prinsessa Margareeta, kuninkaallisen Korkeuden, Rothsayn
Herttuan, Taavetti-vainajan leski". Tämmöisen suojan alla voi suku pian
kohota arvossa; ja useammat Skotlannin parhaista suvuista, varsinkin
Perth'in läänissä, ja monet sodassa tai rauhantoimissa kuuluisat miehet
ylpeilevät siitä, että _gow chrom_ sekä Perth'in kaupungin Kaunotar
ovat heidän esivanhempansa.