Kun kuningas oli lähtenyt ratsastamaan takaisin siihen luostariin,
jossa hän asui, kysyi Albanyn herttua muuttuneella katsannolla ja
vapisevalla äänellä Douglas'in kreiviltä: "Ettekö te, herra kreivi,
joka omin silmin näitte suuren osan tuosta surullisesta tapauksesta
Falkland'issa, tahtoisi viedä sanomaa siitä veli-paralleni?"
"En, vaikka saisin siitä koko avaran Skotlannin maan omakseni",
kieltäytyi Douglas. "Mieluummin paljastaisin rintani, nuolen
kannattaman matkan päässä pilkkutauluksi sadalle Tynedalen
joutsimiehelle. En, Douglas'in linnan pyhä Brigitta auttakoon! Ei mulla
olisikaan muuta sanottavaa, kuin että tapasin sen kovaonnisen
nuorukaisen kuolleena. Mitenkä se kuolema hänelle tuli osaksi, sen te,
herra herttua, kenties paremmin osaisitte selittää. Ja jos ei nyt olisi
March'in kapina ja Englannin sota esteenä, kylläpä sitten puhuisinkin
oman ajatukseni asiasta aivan julki". Näin sanottuaan ja kumarrettuaan
kuninkaalle kreivi ratsasti pois omalle majapaikalleen, jättäen
herttuan sinne kertomaan, mitä oli tapahtunut, miten paraiten taitaisi.
"Vai March'in kapina ja Englannin sota?" mutisi herttua itsekseen.
"Entäs oma etusi, ylpeä kreivi, jota, olit kuinka itsevaltias olitkin,
et uskalla erottaa minun edustani. No hyvä, koska se teko jäi minun
tehtäväkseni, minun tulee se tehdä, ja minä sen tahdonkin tehdä".
Hän seurasi kuningasta hänen kammariinsa. Robert katsoi häneen jollakin
kummastuksella, koska Albanyn herttua oli käynyt istumaan.
"Sinun kasvosi ovat kalmankelmeät, Robert", sanoi kuningas. "Soisinpa
että aina syvemmältä ennalta ajattelisit, milloin verenvuodatus tulee
puheeksi, koska tämä verisauna sinua on niin syvästi liikuttanut. Ja
kuitenkin, Robert, rakastan sinua sitä paremmin nyt, kun oikea lempeä
luonteesi joskus tulee näkyviin kylmä-älyisen valtioviisautesi kuoren
alta".
"Kiittäisinpä Jumalaa, kuninkaallinen veljeni", vastasi Albanyn herttua
puoleksi sulkeuneella äänellä, "jos tuo verinen tanner, jonka tuossa
näimme, olisi pahin asia, mistä meidän tänäpäivänä tulee kuulla. Sangen
vähän tuhlaisin sääliäni noihin hurjiin metsäläisiin, jotka tuossa
makaavat kasoittain, niinkuin eläväin raatoja, mutta -- --" hän
pysähtyi.
"Mitä!" huudahti kuningas säikähtyen. "Mitä uusia pahoja taas kuuluu?
-- Rothsayn herttuako? -- niin se varmaan on -- Se on Rothsayn herttua.
-- Puhu suusi puhtaaksi! -- Mikä uusi hullutus on tullut tehdyksi? --
Mikä uusi onnettomuus on tapahtunut?"
"Herrani -- kuninkaani -- onnettoman veljenpoikani hullutukset ja
vallattomuuden teot ovat nyt kaikki loppuneet".
"Hän on kuollut! -- hän on kuollut!" kiljahti vanha kuningas
tuskissaan. "Albany, sinun veljenäs rukoilen sinua -- vaan ei -- en
olekaan kauemmin sinun veljesi! Kuninkaanas käsken sinua,
salavehkeinen, viekas mies, tuomaan ilmi kaikki, mitä vaan tiedät
pahinta!"
Vapisevalla äänellä vastasi Albanyn herttua: "Tapauksen eriseikkoja
minä vaan vaillinaisesti tiedän -- varma on vaan se, että onneton
veljenpoikani toissa yönä tavattiin kammarissaan kuolleena -- hän oli
äkilliseen kohtaukseen kuollut -- niin minulle on kerrottu".
"Voi Rothsay! -- Voi minun rakas Taavettini! -- Voi jospa Jumala olisi
sallinut minun kuolla sinun edestäsi -- minun poikani -- minun
poikani!"
Näin valitti, raamatun voimakkailla sanoilla, tää heikko, poikansa
menettänyt isä, repien harmaata partaansa ja tukkaansa; eikä Albanyn
herttua, jota omatuntonsa sanattomaksi ahdisti, uskaltanut keskeyttää
tätä surun vihuria. Mutta melkein samassa kuninkaan tuskallinen suru
muuttuikin vimmaksi -- joka oli niin perinvastainen hänen luonteensa
tavalliselle pehmeydelle ja arkuudelle, että Albanyn omantunnon vaivat
kokonaan unohtuivat pelon tähden.
"Vai tämä oli sinun siveydellisten puheittes ja jumalisten saarnojesi
loppu!" virkkoi kuningas. "Mutta tää petetty isä, joka uskoi poikansa
sinun käsiisi, uskoi viattoman karitsansa teurastajan haltuun, onkin
kuningas! -- sen saat nyt kovaksi onnekses kokea. Saisiko murhaaja
tässä seisoa veljensä edessä, -- tahrattuna oman veljenpoikansa
verillä? -- Ei! -- Hoi, te tuolla ulkona! -- Mac-Lewis! -- Brandanet!
-- Kavaluutta! -- Murhaa! -- Aseisin, jos rakastatte Stuart-sukua!"
Mac-Lewis riensi sisään useampain henkivartijain kanssa.
"Murhaa ja kavaluutta!" huudahti onneton kuningas, "Brandanet -- teidän
jalo prinssinne", -- -- suru ja mielenliikutus silmänräpäykseksi
keskeyttivät sen kauhean ilmoituksen, jota hän aikoi heille antaa.
Viimein hän kuitenkin jatkoi yhä katkeavalla äänellä. "Tuokaa kirves ja
mestauspölkky heti paikalla pihaan! -- Vangitkaa" -- sana tarttui
kiinni hänen kurkkuunsa.
"Ketä pitää vangita, jalo herra kuningas?" kysyi Mac-Lewis, joka,
nähdessään kuninkaan tämmöisessä vihan vimmassa, joka oli
perinvastainen hänen käytöksensä tavalliselle lempeydelle, melkein
luuli, että hänen järkensä oli tullut häiriölle äsköisessä tappelussa
nähdyistä tavattomista kauhistuksista. -- "Ketä minun pitää vangita,
kuninkaallinen majesteetti? Eihän tässä ole ketään muuta kuin teidän
kuninkaallinen veljenne, Albanyn herttua".
"Aivan niin", vastasi kuningas, jonka lyhyt-aikuinen kostonhimon vimma
jo alkoi asettua. "Aivan oikein -- ei ketään muuta kuin Albanyn herttua
-- ei ketään muuta kuin minun äitini kantama -- ei ketään muuta kuin
minun veljeni. Voi Jumalani! anna minulle voimaa tukehduttaa tuota
sydämessäni hehkuvaa syntistä vimmaa -- _Sancta Maria, ora pro nohis!_
(Pyhä neitsyt Maaria, rukoile puolestamme!)"
Mac-Lewis katsahti ihmeellä Albanyn herttuaan, joka pyysi peittää
hämnästystänsä syvällä surkuttelemisella, ja kuiskasi upseerille: "Se
paha sanoma on liian kovasti vaikuttanut hänen päähänsä".
"Mikä paha sanoma, jos saan luvan armolliselta herttualta kysyä?"
vastasi Mac-Lewis. "En minä ole mistään kuullut".
"Mitä! -- Ettekö ole kuulleet veljenpoikani, Rothsayn herttuan
kuolosta?"
"Onko Rothsayn herttua kuollut, herra Albanyn herttua!" huudahti
uskollinen Brandani suurimmalla hämmästyksellä ja kauhistuksella.
"Milloin, kuinka ja missä?"
"Kaksi päivää sitten -- ei ole vielä tietoa millä tavalla --
Falkland'issa".
Mac-Lewis silmänräpäyksen aikaa katsoi herttuaan; sitten hän palavin
silmin ja lujalla katsannolla kääntyi kuninkaan puoleen, joka näkyi
syvästi vaipuneen hiljaiseen rukoukseen: "Kuninkaallinen majesteetti!
minuutti tai kaksi sitten teiltä jäi -- yksi sana -- kesken sanomatta.
Sallikaa sen tulla ulos suustanne, ja teidän tahtonne on oleva teidän
Brandaneinne lakina".
"Minä juuri rukoilin voimaa kiusausta vastaan, Mac-Lewis", virkkoi
toivoton kuningas, "ja sinä sen tahdot tuoda eteeni. Tahdotko antaa
paljastetun miekan mielipuolen miehen käteen! -- Mutta voi, Albany! --
minun ystäväni, minun veljeni -- minun luottamusmieheni! -- kuinka --
kuinka hennoit tehdä sen!"
Nähdessään että kuningas jo oli leppyisämmällä mielellä, Albanyn
herttua vastasi suuremmalla lujuudella kuin siihen asti: "Minun
linnassani ei ole mitään muuria, joka saattaisi kuoleman estää -- enkä
ole ansainnut tuota ilkeää epäluuloa, joka teidän sanoissanne, herra
kuningas, itseään ilmoittaa. Minä sen annan anteeksi, koska siihen
pojattomaksi jääneen isän tuska on syynä. Mutta valmis olen vannomaan
ristin ja alttarin kautta -- ja taivaallisen perintöni sekä
kuninkaallisten vanhempaimme sielujen kautta -- --"
"Vaiti, Robert!" kielsi kuningas. "Älä vielä lisää vääriä valoja
murhaan. -- Ja teitkös kaiken sen siksi, että pääsisit yhtä askelta
likemmäksi kruunua sekä valtikkaa? Ota ne sitten omikses kerrassaan --
ja tuntukoon sinusta, niinkuin ne minusta aina ovat tuntuneet, ikään
kuin ne olisivat tehdyt punakuumasta raudasta! -- Voi Rothsay, Rothsay!
Sinulta kumminkin on kuninkaana oleminen tullut säästetyksi!"
"Kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Mac-Lewis, "sallikaa minun
muistuttaa, että Skotlannin kruunu ja valtikka, silloin kun ne
lakkaavat olemasta teidän hallussanne, ovat Jaakko-prinssille tulevat,
joka nyt on veljensä oikeuden perinyt".
"Oikein, Mac-Lewis", sanoi kuningas kiireesti, "ja samassa hän, se
poika-rukka, myös on perinyt veljensä vaarat. Kiitoksia, Mac-Lewis,
kiitoksia! -- sinä olet muistuttanut minulle mieleen, että minulla
vielä on jotain tehtävää maailmassa. Kutsu Brandanesi aseisin, niin
joutuun kuin suinkin voit. Älä salli yhdenkään tulla kanssamme, jonka
uskollisuutta et aivan varmaan tunne. Älä varsinkaan yhtään, joka on
ollut tekemisissä Albanyn herttuan kanssa -- tään miehen kanssa,
tarkoitan ma, joka on olevinansa veljeni! -- Ja käske että kantotuolini
kohta laitetaan valmiiksi. Me aiomme Dumbarton'iin, Mac-Lewis, taikka
Buten saareen. Jyrkkiä kuiluja, ja salmia, ja Brandaneini rinnat tahdon
panna lapseni suojaksi, siksikun saamme koko meren jään pojan ja hänen
julman setänsä kunnian-himon väliin. -- Hyvästi, Albanyn herttua --
hyvästi ijäksi, sinä kovasydäminen, verinen mies! Nauti valtaa, sen
verran kuin Douglas siitä sinulle sallinee osaksi. -- Mutta älä tule
koskaan enää minun silmieni eteen, vielä vähemmin lähesty minun
jäljelle jäänyttä poikaani! Sillä, samassa kun sen teet, tulee
Brandanein minun käskystäni pistää sinut kuoliaksi pertuskoillaan! --
Mac-Lewis, pidä huoli, että heille se käsky ilmoitetaan".
Albanyn herttua läksi ulos, yrittämättäkään sen enempää puhdistaa
puoltansa tai vastata.
Mitä siinä asiassa sitten tapahtui, kuuluu historiaan. Seuraavassa
parlamentin kokouksessa Albanyn herttua sai valtakunnan säädyt
päättämään, että hän Rothsayn herttuan kuoloon oli viaton; mutta
samassa hän kuitenkin näytti oman syyllisyytensä tunnon, sillä että
lisäksi pyysi ja sai anteeksi-antokirjan siitä samasta rikoksesta.
Onneton, vanha kuningas kätki itsensä Rothsayn linnaan Buten saaressa,
surren menetettyä poikaansa ja kuumeentapaisella pelolla valvoen vielä
jäljelle jääneen henkeä. Katsoen sen keinon parhaaksi turvaksi,
lähetti hän pienen Jaakon Franskaan, sen maan kuninkaan hovissa
kasvatettavaksi. Mutta laiva, jossa Skotlannin kruununperillinen sinne
matkusti, joutui Englantilaisen kaapparin käsiin; ja vaikka silloin
par'-aikaa sattui olemaan välirauha molempien naapurivaltain välillä,
Henrit IV oli niin vailla jalomielisyyttä, että pidätti pojan
vankinansa. Tämä viimeinen onnettomuus kokonaan murti onnettoman Robert
III:n sydämen. Mutta kosto viimein, vaikka hitain askelin, saavutti
hänen kavalan, armottoman veljensä. Albanyn Robert tosin sai itse
rauhassa laskea harmaat hiuksensa hautaan, ja kuninkaansijaisen valta,
jonka hän niin ilkeällä keinolla oli itselleen hankkinut, jäi hänen
pojalleen Murdoch'ille perinnöksi. Mutta yhdeksäntoista vuotta nykyisen
vanhan kuninkaan kuolon perästä Jaakko I palasi Skotlantiin, ja
Murdoch, Albanyn herttua poikineen vietiin mestauslavalle,
rangaistukseksi isänsä syyllisyydestä sekä omastaan.