Palmusunnuntai nyt koitti. Aikaisemmalla kristityn kirkon aikakaudella
oli jonkun piinaviikon päivän käyttämistä taistelua varten katsottu
kirkonkirousta ansaitsevaksi pyhänpäivän rikkomiseksi. Roman kirkko oli
suureksi kunniakseen määrännyt, että koko pyhällä Pääsiäisajalla,
jolloin ihmisen vapahdus synnin rangaistuksesta oli tapahtunut,
sotamiekan tulisi pysyä tupessansa, ja että vihollisten hallitsijain
piti tätä Jumalan rauhaksi nimitettyä kielto-aikaa pyhänä pitää. Mutta
pedontapainen julmuus myöhemmissä sodissa Skotlannin ja Englannin
välillä oli näiden sopivain, jumalisten sääntöin noudattamisen kokonaan
lopettanut. Hyvin usein valittiin suurimmat pyhäpäivät rynnäkköä
varten, kun näet toivottiin että vihollinen silloin tavattaisiin
hartauden toimissa, vastarintaan varustamatonna. Näin oli Jumalan
rauha, jota ennen katsottiin tähän aikaan kuuluvaksi, nyt jäänyt pois
tavasta; päinvastoin ei ollut harvinaista, että juuri suuret
kirkkopyhät valittiin taistelun kautta toimeen pantavaa Jumalan
tuomiota varten, jonka kaltainen nykyinenkin kiista suuresti oli.
Tässä tilaisuudessa kuitenkin noudatettiin ensin kaikkia kirkonmenoja
tavallisella juhlallisuudella, ja itse taistelijatkin ottivat
niihin osaa. Kantaen pajun-oksia kädessään, joita paraiten sopi
käyttää palmun-oksain sijasta, marssivat he, toinen joukko
Karthausilais- toinen Domikolais-luostariin, missä kuulivat messua ja
kumminkin jollakin ulkonaisella hartaudella valmistivat itsensä päivän
veriseen leikkihin. Suuri huoli oli tietysti pidetty siitä, että he
tällä marssilla eivät tulisi niin likelle toisiansa, jotta olisivat
toistensa toropillien äänen saaneet kuulla; sillä muuten he, niinkuin
toisiaan kiekkumisella taisteluun härsyttävät tappelukukot, olisivat jo
rynnänneet ja ryhtyneet tappeluun ennen tuloansa oikealle tanterelle.
Perth'in kaupungin asukkaat tungeskelivat kaduilla, joita myöten tää
tavaton saattojoukko kulki, ja täyttivät tihein parvin ne molemmat
kirkot, joissa viholliset clan'it kuulivat messua; kaikki tahtoivat
nähdä Vuorelaisten käytöksen, saadakseen heidän ulkonäöstään jo vähän
arvata, kumpi puolue luultavasti pian alkavassa taistelussa mahtoi
päästä voitolle. Kirkossa, vaikkeivät juuri liioin olleet tottuneet
Herran huoneessa käymään, Vuorelaiset käyttivät itseänsä aivan
siivosti; ja vaikka heidän luonteensa oli hurja ja kesytön, harva vaan
osoitti mitään uteliaisuutta tai kummastusta. He näkyivät arvelevan,
heidän arvonsa alenevan siitä, jos he näyttäisivät kummastusta tai
hämmästystä niistä monista esineistä, jotka epäilemättä ensikertaa
tulivat heidän silmiensä eteen.
Mille puolelle onni oli kallistuva, siitä harva taitavimmistakin
tuntijoita uskalsi päättää mitään ennalta; Torkil'in sekä hänen
kahdeksan vahvan poikansa jättiläisvartalo kuitenkin taivutti muutamia
miehiä, jotka olivat olevinaan jäsenien ja jänterien tuntijoita,
ennustamaan voittoa Duhele-clan'ille. Naisväen luuloon vaikutti hyvin
paljon Eachin Mac-Ian'in kaunis vartalo, jalo muoto sekä uljas ryhti.
Sangen moni tunnusteli sen pojan kasvoja tutuiksi; mutta nykyinen
loistava soturinpukunsa teki, että ainoasti yksi läsnä oleva tunsi tuon
nuoren Vuorelais-päällikön samaksi, joka oli ollut hanskurin halpana
oppipoikana.
Tämä yksi, niinkuin ei ole vaikea arvata, oli Wynd'in seppä, joka oli
tunkeinut etumaiseen riviin niiden joukossa, mitkä pyrkivät näkemään
Duhele-clan'in uljaita uroita. Hänen sydämessään liikkui sekaisin vihaa,
kateutta ja samassa jotakin ihmeen tapaista, kun hän näki entisen
hanskurin oppipojan, joka nyt oli riisunut halvat ryysynsä ja loisti
päällikkönä, vilkkaan silmänsä ja uljaan ryhtinsä, otsansa ja kaulansa
jalon muodon, niinkuin myös hyvinrakennettuin jäseniensä ja kirkkaitten
varustensa puolesta hyvin ansaiten etumaisen paikan miesparvessa, joka
oli valittu elämällään tai kuolemallaan heimonsa kunniaa kannattamaan.
Seppä tuskin tahtoi uskoa, että tässä hänen edessään oli sama hurja
poika-nulikka, jonka hän oli paiskannut pois luotansa, aivan kuin
ampiaisen, mikä häntä olisi pistänyt, vaan jonka hän olisi
ylenkatseellisella sääliväisyydellä heittänyt kuoliaksi tallaamatta.
"Hän näyttää uljaalta hyvässä rautapaidassani", mutisi Heikki
itsekseen; "se onkin paras, mikä ikinä on lähtenyt hyppysistäni. Mutta
jos hän ja minä seisoisimme vastakkain jossain, missä ei mikään muu
käsi voisi auttaa eikä muu silmä nähdä, kylläpä sen vannon kaiken
kautta, mikä tässä kirkossa on pyhää, tuo kelpo haarniska pian taas
olisi tekijänsä käsissä! Kaikki, mitä minulla on, antaisin siitä, jos
saisin vaan kolme kertaa aikamiehen tavoin läimähdyttää hänen
olkapäihinsä ja koettaa rikkoa omaa parasta työtäni -- mutta se onni ei
voi koskaan tulla minulle osaksi. Jos hän nyt tulevasta taistelusta
pääsee hengissä, niin on hänellä oleva niin suuri sankarin maine, että
hän kyllä saattaa olla liian ylpeä, pannaksensa uuden-uutukaisen
sota-onnensa alttiiksi taistelussa minun kaltaiseni halvan porvarin
kanssa. Hän on lähettävä toisen miehen taisteluun sijastaan ja paneva
vastaani tuon ammatti-veljeni Vasara-Norman'in, josta ei mulle tule
muuta huvia kuin se että taas saan läimäyttää yhtä Vuoriston sonnia
päähän. Jos vaan saisin tavata Simo Hanskuria! -- Menenpä nyt toiseen
kirkkoon häntä hakemaan; sillä totta kai hän nyt lienee palannut
Vuoristosta".
Seurakunta jo alkoi lähteä pois Dominikolais-kirkosta, silloin kuin
seppä tämän päätöksen teki; hän koetti siis panna sen joudulla toimeen
ja tunki väkijoukon läpi niin kiireesti kuin vaan suinkin paikan ja
tilaisuuden juhlallisuus sallivat. Tungoksen läpi pyrkiessään sattui
hän silmänräpäykseksi niin liki Eachin'ia, että heidän silmänsä
kohtasivat toisiaan. Sepän karkeat, päivettyneet kasvot punastuivat
hänen takomansa kuuman raudan karvaisiksi ja pysyivät useimman minuutin
yhtä tulisina. Eachin'in muodossa nähtiin vielä kirkkaampi suuttumuksen
hehku ja hänen silmistänsä iski verivihollisuuden salama. Mutta tämä
äkillinen hehku vaaleni kohta tuhkankarvaiseksi kelmeydeksi, ja hänen
silmänsä heti taas vältti sille vastaan tulevaa vihaista, vaan lujaa
katsetta.
Torkil, jonka silmät eivät koskaan luopuneet tästä kasvatista,
näki hänen mielenliikutuksensa ja katsahti huolella ympärilleen,
keksiäksensä sen syytä. Mutta Heikki oli jo poistunut, riennossaan
Karthausilais-luostarille. Tähän nyt päivän kirkolliset toimet
päättyivät ja samat miehet, joilla juuri äsken oli ollut palmuja
kädessään sen suuren tapauksen muistoksi, mikä oli tuonut rauhan
maan päälle sekä ihmisille hyvän suosion, nyt kiiruhtivat
taistelutanterelle. Muutamilla oli mielessä ihmisveljeinsä hengen
ottaminen taikkapa omansa menettäminen; toiset taas pyrkivät
katselemaan tuota veristä Heikkiä samalla raa'alla halulla, jolla
pakanat katselivat gladiatoriensa taisteluja.
Väentungos oli niin tiheä, että jokainen muu mies olisi arvellut
mahdottomaksi päästä sen läpi. Mutta yleinen kunnioitus Wynd'in
Heikkiä, Perth'in kaupungin sankaria kohtaan, niinkuin myös yleinen
tieto, että hänellä oli voima itsellensä tietä raivata, taivutti kaikki
tekemään tilaa, niin että hän pian oli aivan Chattan-clan'in soturein
vieressä. Toropillinpuhaltajat astuivat parven etupäässä. Näiden
jäljestä kannettiin tuota tuttua lippua, jossa näkyi mateleva
vuorikissa sekä tää siihen sopiva allekirjoitus: "Älä koske kissaan
kintaittomin käsin!" Sitten tuli päällikkö, kahdenkätinen miekkansa
kädessä, ikään kuin suojana heimokuntansa vaakunalle. Hän oli
vartaloltaan keskinkertainen, ijältään jo yli viidenkymmenen; vaan ei
vielä hänen muodossaan eikä jäsenissään näkynyt mitään voiman
vähenemisen eikä vanhuuden painon alkua. Hänen tummanpunaisissa,
lyhyissä kähärissään jo siellä, täällä ilmautui yksi ja toinen
harmahtava hius; mutta hänen astuntansa ja ryhtinsä oli vielä
tanssissa, metsästyksessä sekä sodassa yhtä kepeät, kuin jos ei hän
vielä olisi ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hänen harmaissa
silmissänsä hehkui hurja tuli, joka osoitti samassa urhoutta sekä
julmuutta; mutta otsan, kulmain sekä huulten näössä ilmoitti itseänsä
viisaus ja kokemus. Muut valitut taistelijat seurasivat häntä
parittain. Useammissa muodoissa näkyi hiukan huolta, sillä aamulla
olivat he huomanneet yhden joukostansa olevan poissa; ja niin
vimmaisessa tappelussa kuin se, joka nyt oli edessä, tämä yhden miehen
vähemmyys näytti sangen tärkeältä kaikkien paitsi uljaan päällikön,
Mac-Gillie Chattanach'in mielestä.
"Älkää Saksilaisille virkkako mitään hänen poissa-olostaan", kielsi
urhoollinen johtaja, kun hänelle tuo hänen joukkonsa vähennys
ilmoitettiin. "Kavalat Alankomaan kielet muuten saattaisivat sanoa,
yhden Chattan-clan'in miehistä olleen pelkurin, ja että muut kenties
auttoivat häntä pakoon, saadakseen tekosyyn väistyä pois tappelusta.
Olenpa varma, että Ferquhard Day vielä ilmautuu riviimme, ennen kuin
olemme valmiit tappeluun. Ja jos ei hän tulisikaan, eikö minussa ole
kahdenkin Duhelen miehen vertaa? Ja emmekö lähtisi heidän kimppuunsa
vaikkapa viistoista kolmeakymmentä vastaan, mieluummin kuin että
päästäisimme käsistä maineen, minkä tää päivä on meille tuottava?"
Miehet vastasivat päällikkönsä urhoolliseen puheesen hurraamisella,
vaan yhtähyvin heidän silmänsä huolella yhä vilkkuivat sinne, tänne,
siinä toivossa että voisivat palajavan karkulaisen keksiä. Kenties oli
päällikkö itse ainoa tuosta urhoollisesta parvesta, jolle se seikka oli
aivan yhdentekevä.
He marssivat marssimistaan katuja pitkin, yhtään mitään Ferquhard
Day'stä näkemättä, joka monen virstan päässä, vuorien takana,
par'-aikaa oli saamassa kaikkea sitä palkkiota, jonka onnellinen
rakkaus voi menetetyn kunnian sijaan antaa. Mac-Gillie Chattanach yhä
kulki kulkuansa eikä ollut huomaavinaankaan karkulaisen poissa-oloa.
Näin saavuttiin viimein North-Inch'ille, kauniille, lakealle
tasangolle, aivan liki kaupunkia, missä porvarein oli tapa pitää
sotaharjoituksensa.
Tämän kankaan toista sivua huuhtoo syvä, valtava Tay-joki. Sen varrelle
oli laitettu vahva aituus, joka kolmelta puolelta sulki itseensä
sataviiskymmentä kyynärää pitkän, seitsemänkymmentäneljä leveän alan.
Neljännellä sivulla oli joki, joka arveltiin kyllin lujaksi aituudeksi.
Tarhan ympäri oli rakennettu istumapenkkejä katsojia varten, joiden ja
aituuksen väliin kuitenkin oli jäänyt leveä loma, missä joukko
aseellisia jalka- ja ratsumiehiä sekä alhaisempi katselijain lauma oli
saanut sijansa. Kaupunginpuoleisessa tarhan päässä oli lavarivi
kuningasta ja hänen hovilaisiansa varten, niin runsaasti kaunistettu
lehti-oksilla sekä kullatuilla koristeilla, että se paikka tämän
nykyiseen päivään saakka on säilyttänyt nimen Kultainen eli Kullattu
Lehtimaja.
Vuorelaisten soittoniekat, jotka soittelivat kukin liittokuntansa
_pibroch'ia_ eli sotamarssia, vaikenivat, kankaalle saavuttaessa, sillä
niin oli käsketty. Kaksi vahvaa, mutta vanhaa soturia, jotka kantoivat
kukin clan'insa sotalippua, meni toinen toiseen, toinen toiseen tarhan
päähän; he pistivät lippunsa maahan ja seisoivat siinä katselemassa
tappelua, johon heidän ei pitänyt ottaa osaa. Lippuin viereen
toropillin-puhaltajatkin, joiden myös piti olla taisteluun puuttumatta,
ottivat sijansa.
Kansa tervehti molempia parvia sillä yleisellä huudolla, millä
tämmöisissä tilaisuuksissa aina tervehditään niitä, joiden
tempailemisesta toivotaan huvitusta. Tähän tervehdykseen eivät valitut
taistelijat vastanneet mitään; molemmat puolueet vaan marssivat omaan
aituuksen päähän, missä oli portteja, joista päästettiin sisään.
Kummankin portin luona oli vahva soturijoukko vartioimassa, ja
sotamarski toisessa, kreivi Crawford toisessa päässä tarkoin
katsastivat joka miehen, tutkien oliko hänellä määrätyt aseet ja
varukset, nimittäin teräskypäri, rautarengaspaita, kahdenkätinen miekka
sekä väkipuukko. He myös lukivat kummankin parven miesmäärän, ja suuri
oli hämmästys kansanjoukossa, koska Errol'in kreivi kohotti kättänsä ja
huusi: "Hoi! -- Taistelu ei voi alkaa, sillä Chattan-clan'ista puuttuu
yksi mies".
"Mitä lukua siitä?" sanoi nuori Crawford'in kreivi, "heidän olisi
pitänyt lukea joukkonsa tarkemmin, ennen kuin kotoa läksivät".
Sotamarski ja yli-airut kuitenkin yksinmielin päättivät, ettei tappelu
saisi alkaa, ennen kuin puute olisi täytetty; ja yleinen pelko nousi
kokouneessa kansassa, että kaikkein suurten varustusten perästä ei
tulisi mitään tappelua ollenkaan.
Kaikista läsnä olevista ei ollut kenties enempää kuin kaksi, jotka
iloitsivat siitä, että tappelu luultavasti lykättäisiin toistaiseksi;
ne kaksi olivat Duhele-clan'in päällikkö sekä helläsydäminen Robert
kuningas. Sillä välin molemmat päälliköt tulivat keski-tanterelle
keskustelemaan; heillä oli kummallakin yksi ystävänsä, ja
neuvon-antajansa seurassaan, jota paitsi myös yli-airut, sotamarski,
Crawford'in kreivi sekä ritari Charteris yhtyivät heihin, ollaksensa
päätöksen teossa apuna. Chattan-clan'in päällikkö ilmoitti olevansa
valmis ja halukas kohta paikalla tappeluun ryhtymään, lukumäärän
epätasaisuudesta huolimatta.
"Siihen", vastasi Tammiston Torkil, "Duhele-clan'i ei voi suinkaan
suostua. Teidän on mahdoton saada meiltä voiton kunniaa miekalla, ja te
siis nyt vaan haette tekosyytä, voidaksenne, jos tappiolle jäätte,
niinkuin itsekin arvaatte jäävänne, sanoa, että siihen ainoastaan
vähempi lukumääränne oli syynä. Mutta minä tahdon keinon ehdoittaa --
Ferquhard Day oli nuorin teidän joukostanne -- Eachin Mac-Ian
puolestaan on nuorin meistä. Pankaamme hänet pois joukosta sen miehen
edestä, joka taistelua pakeni".
"Se on vallan kohtuuton ja epätasainen ehdoitus", huudahti Toschach
Beg, Mac-Gillie Chattanach'in luutnantti, jos niin voi sanoa.
"Päällikön henki on heimokunnalle niinkuin ilma sieramille, emmekä
ikinä suostu siihen, että meidän päällikkömme käypi vaaraan, joka ei
myös samassa tule Duhele-clan'in päällikölle osaksi".
Torkil näki suurella tuskalla, että hänen tuumansa oli tyhjäksi
menemässä, koska ei toiselta puolelta tahdottu Eachin'in poisjäämiseen
suostua. Hän mietti nyt millä syillä tukeaisi ehdoitustaan, mutta
samassa Eachin itse sekaantui asiaan. Hänen pelkuriutensa, se tulee
huomata, ei ollut sitä halpaa, itsekästä laatua, joka saattaa ihmisiä
huolettomasti mieluummin häpeää päällensä ottamaan kuin itsensä vaaraan
antamaan. Päinvastoin, vaikka luonnonlaadultaan pelkuri, oli hän
sydämessään miehuullinen, ja taistelun välttämisestä tuleva häpeä tällä
hetkellä voitti pelon.
"En tahdo kuullakaan", virkkoi hän, "semmoisesta ehdoituksesta, että
minun miekkani pysyisi tupessa täänpäiväisessä kunniarikkaassa
tappelussa. Jos olenkin nuori sotataidossa, niin on kuitenkin
ympärilläni kyllin uljaita urhoja, joiden esimerkkiä voin seurata, jos
en heidän vertaisiaan töitä tehdä".
Hän lausui nämät sanat innolla, joka petti Torkil'in, kenties nuoren
päällikön itsensäkin.
"Jumala siunatkoon hänen jaloa sydäntänsä!" arveli kasvatus-isä
itsekseen. "Kyllähän mä tiesin, että tuo ilkeä lumous tulisi vielä
rikotuksi, ja että hänet riivannut vetelys-henki jälleen oli pakeneva,
niin pian kun toropilli ensi kerran soisi ja lippu ensikerran
liehahtaisi!"
"Kuulkaa, yli-airut", virkkoi sotamarski. "Tappelua ei sovi enää
lykätä paljoa myöhemmäksi, sillä pian on keskipäivä. Koetelkoon
Chattan-clan'in päällikkö vielä jäljellä olevan puolentunnin aikana
hankkia jonkun toisen tuon karkurin sijaan, jos voi; vaan jos hän ei
voi, niin tapelkoot niinkuin nyt ovat".
"Siihen kyllä myönnyn", sanoi yli-airut, "vaikka ei ole yhtään sen
clan'in miestä lähempänä kuin seitsemän peninkulman päässä, enkä siis
käsitä mistä Mac-Gillie Chattanach apulaisen voisi saada".
"Se olkoon hänen asiansa", virkkoi sotamarski. "Mutta jos hän runsaan
palkkion lupaisi, olisi täällä yltäkyllin vahvoja poikia tämän
aituuksen ympärillä, jotka ilolla mahtaisivat panna jäsenensä
liikkeelle tämmöisessä tässä tarjona olevassa leikissä. Tekisipä minun
mieli itsekin, jos arvoni ja virkani sen sallisivat, yrittää pari
sivallusta noiden metsän poikien joukossa, ja luulisin siitä tulevan
minulle kunniaa".
He ilmoittivat päätöksensä Vuorelaisille, ja Chattan-clan'in
päällikkö vastasi: "Teidän päätöksenne on tasapuolinen ja jalo,
kunnian-arvoiset herrat, ja minä katson velvollisuudekseni noudattaa
teidän neuvoanne. -- Julistakaa siis, airuet, että jos jonkun tehnee
mieli Chattan-clan'in rivissä ottaa osaa tään päivän vaaroihin sekä
kunniaan, hänen pitää kohta saada yksi kruunukolikko sekä lupa
taistella joukossani viimeisiin veriin asti".
"Kovinpa te olettekin itara varoistanne, päällikkö", sanoi yli-airut;
"yksi kultainen kruunukolikko on sangen pieni palkka tämmöisestä tässä
tarjona olevasta ottelusta".
"Jos joku mies kunnian vuoksi tahtoo yhtyä taisteluun", vastasi
Mac-Gillie Chattanach, "niin siinä on palkkaa kyllin; enkä huolikaan
apuuni miestä, joka ainoasti kullan tähden tempaa miekkansa tupesta".
Airuet sillä välin olivat kulkeneet puolen matkan tarhan ympäri,
seisahtuen aika ajoin ja huutaen julistusta, niinkuin oli käsketty;
vaan ei näkynyt vähintäkään halua yhdessäkään tarttua pestiä ottamaan.
Muutamat nauroivat pilkallisesti Vuorelaisten köyhyydestä, kun niin
vaarallisesta työstä oli niin mitätön palkka luvattu. Toiset suuttuivat
siitä, että porvarein veret niin halvoiksi oli arvattu. Ei näyttänyt
kukaan vähintäkään halua tarjottuun tehtävään ryhtymään, siksi kun
julistus tuli Wynd'in Heikin korviin. Tämä seisoi aituuksen vieressä,
aika ajoin puhellen pormestari Craigdallien kanssa, taikka oikeastaan
vaan puolella korvalla kuullellen mitä pormestari hänelle puheli.
"Haa! mitä tuossa nyt julistetaan?" huudahti hän.
"Se on aulis tarjomus Mac-Gillie Chattanach'ilta", selitti
Griffin-ravintolan isäntä; "hän lupaa kultaisen kruunukolikon sille,
joka täksi päivää tahtoo ruveta vuorikissaksi ja hiukan mennä surman
suuhun hänen puolestansa! Ei mitään muuta".
"Mitä?" huudahti seppä kiivaasti, "hakevatko he miestä, jonka tekis
mieli taistella Duhele-clan'ia vastaan?"
"Niin mar' he tekevät", sanoi ravintolan isäntä; "mutta eivätpä, luulen
ma, löytäne yhtään niin hupsua miestä koko Perth'istä".
Tuskin oli hän sen sanan saanut suustansa, niin hän jo näki sepän
yhdellä hyppäyksellä keikahtavan aituuksen yli ja ilmautuvan
tappelutanterelle, sanoen: "Tässä minä olen, airut, Wynd'in Heikki,
jonka tekisi mieli taistella Chattan-clan'in puolella".
Ihastushuuto nousi kansanjoukosta; mutta vakaammat porvarit, jotka
eivät nähneet vähintäkään syytä tähän Heikin tekoon, päättivät että
tappelunhimo oli hänen päänsä kokonaan pyörälle saattanut. Erittäin oli
ylituomari suutuksissa.
"Hullu sinä olet, Heikki!" sanoi hän. "Eihän sinulla ole kahdenkätistä
miekkaa eikä rautarengas-pantsaria".
"Eipä ole", vastasi Heikki, "sillä minä annoin omaksi tarpeekseni
tehdyn rengaspantsarin tuolle loistavalle Duhele-clan'in päällikölle
tuossa, jonka hartiot pian saavat kokea minkäkaltaisilla läimäyksillä
minun on tapana kiinnittää pantsarinrenkaita toisiinsa! Ja mitä
kahdenkätiseen miekkaan tulee, tään pojan puukkonen kelvannee minulle,
siksi kun saan raskaamman käteeni".
"Se ei käy laatuun", virkkoi Errol'in kreivi. "Kuules, seppä, sinun
pitää, sen vannon Neitsyt Maarian kautta, saaman minun milanolainen
pantsarini sekä kelpo espanjalainen miekkani".
"Kiitoksia paljon, jalo kreivi; mutta se ruoripuukin, millä teidän
urhoollinen esi-isänne käänsi onnen Loncartyn tappelussa puolelleen,
kelpaisi jo minulle aivan hyvin. Sangen vähän olen tottunut miekkoihin
tai rautapaitoihin, jotka eivät ole omatekemiäni; sillä sitten en
tiedä, kuinka kovia sivalluksia edellinen kestää katkeamatta,
jälkimmäinen rikkoumatta".
Sillä välin oli se huhu, että peloton seppä aikoi taistella ilman
haarniskatta, juossut koko katselijajoukon ympäri ja myös levinnyt
kaupunkiin; mutta kun määrätty hetki jo oli aivan lähellä, kuului
kimakka naisen ääni, joka kiljuen pyysi päästäkseen tungoksen läpi.
Kansa teki tälle väkinäiselle pyrkijälle tilaa, ja hän lähestyi näin,
hengästyneenä juoksusta, kantaen rautarengas-paitaa sekä kahdenkätistä
miekkaa. Hän tunnettiin pian Olivier Proudfuten leskeksi, ja hänen
tuomansa aseet olivat sepän omat, mitkä vainajalla oli olleet lainassa
tuona turmiollisena iltana, jolloin hän murhattiin, ja mitkä
luonnollisesti oli viety hänen kotiinsa yhdessä ruumiin kanssa. Ne nyt
kiitollinen leski, vaivaten itseään, toi taistelutarhaan tällä
silmänräpäyksellä, jolloin tämmöiset koetetut aseet ja varukset olivat
niiden omistajalle erittäin tärkeät. Ilolla otti Heikki tutut
sotakalunsa, jotka leski vapisevalla kiireellä auttoi hänen päälleen,
sen perästä sanoen hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: "Jumala avuksi
lesken ja orpoin puolustajalle, ja turmio kaikille, mitkä hänen eteensä
sattuvat!"
Lujemmalla luottamuksella tunsi nyt seppä monesti koetetun pantsarinsa
päällään; hän pudisti itseään, ikään kuin kohentaakseen rautapaitaa
oikein ruumista myöten, veti sitten miekan tupesta, heilahdutti sitä
päänsä yli ja sivalsi sillä ilman halki, johon se viuhuen teki
kahdeksan-numeron muodon, niin kepeällä ja sujuvalla kädellä, että kyllä
näkyi kuinka voimakkaasti ja taitavasti hän osasi käyttää raskasta
asettaan. Taistelijoita nyt käskettiin marssimaan kerta tarhan ympäri,
kuitenkin keskimatkallaan poiketen yli toiselle puolelle, etteivät
tulisi vastakkain, ja kumartaen, mennessään kullatun lehtimajan
sivuitse, missä kuningas istui.
Tämän marssin aikana useimmat katselijat toistamiseen uteliaasti
vertasivat molempien puolueitten vartalon kokoa, sekä jäsenien ja
jäntereitten vahvuutta, koetellen arvata, minkälainen taistelun loppu
tulisi. Satavuotinen veriviha kaikin väkivalta- ja kostotöineen paloi
jokaisen miehen sydämessä. Heidän muotonsa oli peloittavalla tavalla
vääntynyt heissä hehkuvasta tulisesta ylpeydestä, vihasta sekä hurjasta
päätöksestä tapella henkiin ja veriin asti.
Katselijajoukon läpi kävi iloinen mutina, jonka kautta kiihtynyt toivo,
että tästä tulisi aika verisauna, ilmoitti itseään. Vetoa lyötiin niin
hyvin lopullisesta voitosta ylimalkaan kuin myös erityisten miesten
tehtävistä urhotöistä. Heikki Sepän kirkas, suora ja innokas katsanto
erittäin ihastutti kaikkia katselijoita, ja hänestä tarjottiin vetoa,
että hän oli tappava kolme vihollista, ennen kuin itse kaatuisi. Tuskin
oli seppä kerjinnyt varustaa itsensä valmiiksi, niin jo päällikköin
käsky kutsui taistelijat kaikki sijoilleen. Samassa silmänräpäyksessä
kajahti kansanjoukosta, joka odotuksissaan oli nyt hiljaa, Simo
Hanskurin ääni Heikin korviin, huutaen: "Heikki Seppä, Heikki Seppä,
mikä raivo sinut on riivannut?"
"Kas niin, hän tahtoisi pelastaa toivorikkaan vävynsä sepän kourista",
oli Heikin ensimmäinen ajatus -- toinen että hänen toki pitäisi kääntyä
ja puhua pari sanaa hanskurin kanssa -- ja kolmas, ettei kunniansa
sallinut hänen millään muotoa luopua siitä joukosta, johon oli
ruvennut, eikä edes näyttää mitään halua taistelun viivyttämiseen.
Hän antautui siis kokonaan päivän tehtävään. Päälliköt olivat kumpikin
järjestäneet joukkonsa kolmeen riviin, kymmenen miestä jokaisessa.
Miesten välillä oli aina niin leveät lomat, että heillä oli hyvä tila
heiluttaa miekkojansa, jotka olivat viis jalka pitkät, kädensijaa
lukematta. Toisen ja kolmannen rivin piti varaväkenä tulla avuksi, jos
ensimmäiselle pahoin kävi. Duhele-clan'in sotarinnan oikealle kyljelle
sijoitti itsensä päällikkö, Eachin Mac-Ian, toiseen riviin kahden
kasvatusveljensä väliin. Neljä heistä seisoi äärimmäisinä ensimmäisen
rivin oikeassa päässä, ja itse isä kahden jäljellä olevan poikansa
kanssa kolmannessa rivissä rakkaan päällikön suojana. Erittäin piti
Torkil itsensä aivan liki, häntä varjellakseen. Näin seisoi Eachin siis
joukkonsa yhdeksän kaikkein vahvimman miehen keskellä, joista neljä oli
suojana hänen edessään, yksi kummallakin puolella, sekä kolme takana.
Chattan-clan'in sotarinta oli samalla tavalla järjestetty, sillä
eroituksella vaan, että päällikkö seisoi keskimmäisen rivin
keskustassa, eikä oikean kyljen päässä. Senvuoksi Heikki Seppä, joka
vastapäätä olevassa joukossa ei nähnyt muuta kuin yhden vihollisen,
nimittäin Eachin-paran, pyysi itselleen sijan Chattan-clan'in
ensimmäisen rivin vasempaan päähän. Mutta päällikkö ei siihen
ehdoitukseen suostunut; ja huomautettuansa Heikille, että tämän tuli
häntä totella, koska oli häneltä pestin ottanut, osoitti hän sepälle
paikan kolmannessa rivissä, juuri itsensä takana. Se oli epäilemättä
kunniapaikka, jonkatähden Heikin ei sopinut siitä pois kieltäytyä,
vaikka hän siihen kovin vastahakoisesti suostui.
Asetettuaan näin itsensä vastakkain, molemmat clan'it ilmoittivat
vanhan perintövihansa sekä halunsa kahakkaan hurjalla kiljahduksella,
jolla Duhele-clan'i ensin pani alkuun ja johon Chattan-clan'i kohta
vastasi. Molemmat samassa heiluttivat miekkojansa, uhaten toinen
toistansa, ikään kuin näin olisivat tahtoneet masentaa vihollistensa
sydämiä, ennen kuin tositaisteluun ryhdyttiin.
Tällä rohkeutta koettavalla hetkellä Torkil, joka ei ikinä ollut
osannut pelätä omasta puolestaan, tunsi pelkoa kasvattinsa puolesta,
vaan lohtui kuitenkin jälleen, kun näki hänen miehuullisen ryhtinsä.
Myös harvat sanat, jotka Eachin puhui miehilleen, lausuttiin rohkeasti,
ja olivat heille hyvä kiihoitus taisteluun, sillä hän ilmoitti
päätöksensä heidän kanssaan yhdessä mennä voitolle tahi kuolemaan.
Enempiin vaarin-ottamisiin ei ollutkaan enään aikaa. Kuninkaan torvet
nyt käskivät rynnäkölle, toropillitkin kajahduttivat kimakkaa,
hurjistuttavaa säveltänsä, ja taistelijat, marssien toisiansa vastaan
säännöllisessä järjestyksessä, yhä kiihdyttivät vauhtiansa, siksikun
viimein siitä tuli kova juoksu. Näin he ryntäsivät vastakkain tanteren
keskipaikassa, samoin kuin hurja koski ryöpsähtää vastakkain meren
paisuvan luodeveden kanssa.
Minuutin tai parin ajalla nähtiin ainoasti molempien etumaisten rivien
taistelevan koko joukon kahdentaisteluita, hakkaellen toisiansa
pitkillä miekoillaan; vaan pian toinen ja kolmas rivi molemmin puolin
yhtyivät leikkiin, kiihtyneinä yhtä paljon tulisesta vihasta kuin myös
kunnianhimosta. He tunkeutuivat esiin kaikkien lomien kautta, ja näin
muuttui taistelu sekasortoiseksi mellastukseksi. Nuot summattoman
suuret miekat yhä nousivat ilmaan ja taas iskivät alas, muutamat aina
vielä kirkkaina, toiset täynnä virtaavaa verta; olisipa, siihen hurjaan
vauhtiin nähden, jolla ne heilahtelivat, pikemmin luullut niiden
liikkuvan jonkun konstikkaan koneen kuin ihmiskäsien voimalla. Useat
taistelijoista, ollen lilan tiheässä tungoksessa, että olisi ollut
mahdollista noita pitkiä miekkoja enää käyttää, olivat jo
väkipuukkoihinsa tarttuneet ja pyrkivät aivan vastustajainsa kimppuun.
Veri virtasi jo tulvana, ja kaatuvien parahduksia alkoi jo kuulua
taistelijain sotakiljahdusten rinnalla; sillä Vuorelaisten ainaisen
tavan mukaan he eivät vaan huutaneet, mutta kiljuivat. Nekään
katselijoista, joiden silmät paraiten olivat tottuneet tämmöisiin
verilöylyihin ja sekasortoisiin temmellyksiin, eivät kuitenkaan voineet
huomata, että voitto olisi vielä ruvennut kallistumaan toiselle tai
toiselle puolelle. Taistelu siirtyi välistä vähän edes- tai taapäin,
mutta ne voitot olivat ainoasti silmänräpäyksen-aikuisia ja menivät
taas melkein samassa käsistä vastapuolueen kovemman rynnäkön kautta.
Toropillien hurjat sävelet yhä vielä kuuluivat koko sen melun läpi, ja
kiihdyttivät taistelijain vimmaa yhä uusiin ponnistuksiin.
Yht'-äkkiä kuitenkin, ikään kuin molemminpuolisesta suostumuksesta,
soittivat toropillit peräytymismerkin; se oli valittavainen nuotti,
ikäänkuin surulaulu kaatuneista. Molemmat puolueet vetäytyivät
poikemmaksi toinen toisensa kimpusta, hengähtääksensä muutamain
minuuttein ajan. Katselijain silmät uteliaasti tarkastivat taistelijain
supistuneita rivejä, kun ne nyt tappelusta peräytyivät; mutta yhä vielä
oli mahdoton päättää, kumpi puolue oli enemmän tappiolla. Näytti siltä
kuin olisi Chattan-clan'i menettänyt hiukkaa vähemmän miehiä kuin
Duheliläiset. Noin kaksikymmentä miestä yhteensä makasi tantereella
kuolleena tai kuolemaa tekevänä; ja poishakatut jalat tai kädet, leukaa
myöten halkaistut päät, olkapäästä syvälle rintaan käyvät haavat olivat
todistuksena taistelun vimmasta, käytettyin aseitten hirveästä laadusta
sekä taistelijain käsien kuolettavasta voimasta.
Chattan-clan'in päällikkö oli osoittanut lujimpaa urhollisuutta ja
saanut helpon haavan. Eachin, henkivartijakuntansa ympärillään, oli
myös uljaasti taistellut. Hänen miekkansa oli veressä, hänen ryhtinsä
rohkea, sotaisa; ja hän hymyili, kun ukko Torkil, likistäin häntä
vasten rintaansa, lausui hänelle tuhansia kiitoksia ja siunauksia.
Molemmat päälliköt, annettuaan väkensä huoahtaa kymmenen minuutin
aikaa, jälleen järjestivät sen sotarintaan, joka nyt oli kolmatta osaa
lyhyempi. He asettivat nyt itsensä likemmäksi joen rantaa kuin
edellisessä ottelussa; sillä entisessä paikassa olivat haavoitetut ja
kuolleet jaloissa. Muutamain edellisistä nähtiin aika ajoin pyrkivän
istualleen, saadakseen vielä kerran vilkaista tappeluun; mutta sitten
he taas kohta vaipuivat maahan ja useimmat kuolivat liikaan
verenvuodatukseen, sillä se elinmehu virtasi tulvana _claymoren_
(Vuorelaismiekan) hirvittävistä reijistä.
Heikki Seppä oli helppo erottaa, siitä kun hän oli Alankolais-puvussa
ja kun hän oli jäänyt seisomaan edelliselle tappelutanterelle. Siinä
hän seisoi, nojautuen miekkahansa, ruumiin vieressä, jonka pää oli
sivalluksen voimasta kymmenen kyynärän päähän lentänyt; lakissa näkyi
tammenlehti, Eachin Mac-Ian'in henkivartijain tunnusmerkki. Sen miehen
kaadettuaan ei ollut Heikki enää toista sivallusta yrittänyt, ainoasti
lyönyt syrjälle monia, häntä itseään, niinkuin myös muutamia päällikköä
tavoittavia. Mac-Gillie Chattanach säikähtyi, koska hän, annettuaan
väelleen käskyn jälleen sotarintaan käymään, näki voimakkaan
rekryyttinsä jäävän paikalleen, kauas rivistä, näyttäen sangen vähän
halua heidän joukkoonsa yhtymään.
"Mikäs sun on, mies?" huusi päällikkö. "Voiko näin väkevässä ruumiissa
asua heikko, pelkurimainen henki? Tule ja yhdy taisteluun".
"Te juuri ikään sanoitte minut pestatuksi palkkalaiseksi", vastasi
Heikki. "Jos olen semmoinen, niin", hän viittasi tuohon päättömään
ruumiisen, "olen jo tehnyt kyllin päiväpalkastani".
"Sitä, joka minua palvelee tunteja lukematta", sanoi päällikkö, "minä
palkitsen rahoja lukematta".
"Sitten", virkkoi seppä, "tahdon jatkaa tappelua vapaehtoisena ja siinä
paikassa, joka minulle enimmin on mieleen".
"Sen saat tehdä aivan mielesi mukaan", vastasi Mac-Gillie Chattanach,
hänkin katsoi viisaaksi tehdä mieliksi apulaiselle, josta oli niin
suuri toivo.
"Hyvä on", sanoi Heikki; ja nostaen raskaan aseensa olkapäälleen,
hän riensi ilolla muitten luokse, valiten itselleen paikkansa
Duhele-clan'in päällikön vastapäätä.
Silloin Eachin'in miehuus ensi kertaa vähän horjahti. Hän oli jo kauan
aikaa tietänyt Heikin parhaaksi miekkamieheksi, minkä Perth'in kaupunki
sekä koko sen seutu olisi voinut lähettää kiistatanterelle. Vihaan,
jolla hän seppää kilpakosijanaan katseli, sekaantui samassa muisto
siitä, kuinka helposti Heikki kerran, vaikka aseetonna, oli torjunut
päältään hänen äkillisen, hurjan päällekarkauksensa. Ja kun hän nyt
näki kuinka Wynd'in Heikki yhä tuijotteli häneen päin, verestä vuotava
miekka kädessään, nähtävästi aikoen rynnätä juuri hänen päälleen, niin
masentui Eachin'in rohkeus ja hänen sydämensä alkoi horjua, joka seikka
ei jäänyt hänen kasvatus-isältään huomaamatta.
Eachin'in hyväksi onneksi Torkil'in oma sydän, samoin kuin kaikkein
niiden, joiden kanssa hän oli ikänsä elänyt, oli järkähtämättömän luja,
eikä hän siis saanut päähänsä sitä ajatusta, että joku mies hänen
omasta clan'istansa, varsinkin hänen päällikkönsä ja kasvattinsa, voisi
olla luontoista miehuutta vailla. Jos hän sen olisi käsittänyt, niin
olisi hänen tuskansa ja vimmansa kenties kiihtynyt siihen määrään, että
hän olisi Eachin'in surmannut, pelastaakseen hänen kunniansa
häväistyksestä. Mutta hänen sydämensä ei ottanut vastaan sitä ajatusta,
että hänen kasvattinsa saattaisi olla pelkuri; sillä se ajatus
hänestä oli niin luonnoton ja pirullinen. Että Eachin oli jonkun
panemahurmauksen alainen, se oli selitys, johonka taika-uskoisuus oli
Torkil'in saattanut; hän kysyi siis nyt tuskallisesti, vaikka vaan
kuiskaamalla: "Jokos lumous taas pienentää henkeäs, Eachin?"
"Niin tekee, voi minua kurjaa!" vastasi onneton nuorukainen; "ja tuossa
juuri se ilkeä noita seisookin!"
"Mitä!" huudahti Torkil, "ja sinä käyt hänen takomassaan rautapaidassa?
-- Norman, sinä onneton poikani, miksi sinä toit sen riivatun
haarniskan?"
"Jos lienee nuoleni väärin sattunut, en tiedä muuta neuvoa kuin että
ammun oman henkeni samaa tietä", vastasi Norman Vasaramies. "Seiso vaan
lujana, kyllä saat nähdä kuinka minä sen lumouksen rikon".
"Niin, seiso vaan lujana", sanoi Torkil. "Hän saattaa kyllä olla ilkeä
noita; mutta onpa kuitenkin minun oma korvani kuullut ja oma kieleni
sen ennustanut, että Eachin on tästä tappelusta pääsevä eheänä,
vapaana, ilman haavatta -- tulkoon vaikka mikä Saksilais-tietäjä sitä
valheeksi ajamaan. Hän saattaa kyllä olla väkevä mies; mutta koko tään
uljaan tammistoni tulee ensin kaatua, oksineen, tyvineen, ennen kuin
hän pääsee sormellaankaan koskemaan minun kasvattiini. Piiriin hänen
ympärilleen, pojat -- _Bas air son Eachin!_ (Kuoloon Eachin'in
puolesta)".
"Kuoloon Eachin'in puolesta!" kajahti takaisin Torkil'in poikien
suusta.
Tästä uskollisuudesta rohjenneena, nousi taas Eachin'in masentunut
miehuus, ja hän huusi uljaasti clan'insa pillinpiiparille: "_Seid
suas!_ s.o. Soita!"
Hurja sotamarssi taas käski rynnäkölle; mutta molemmat puolueet
lähestyivät toinen toistansa hitaammin kuin ensikerralla, niinkuin
miehet, jotka nyt tunsivat ja täydessä arvossa pitivät toinen toisensa
urhouden. Wynd'in Heikki, kiihkeässä taistelunhalussansa, astui
Chattan-clan'in rivin eteen ja viittasi Eachin'ia vastaan tulemaan.
Mutta Norman hyppäsi eteen kasvatus-veljensä suojaksi, ja nyt
seisahtuivat molemmat puolueet hetkeksi, ikään kuin olisivat tämän
kahdentaistelun päättymisestä tahtoneet ottaa itselleen ennustusta,
minkälainen päivän yleinen päätös oli tuleva. Vuorelainen lähestyi,
suuri miekkansa kohotettuna, ikään kuin sivaltaakseen; mutta juuri kun
hän tuli miekan pituuden päähän, hän pudotti maahan sen pitkän ja
raskaan aseensa, hypähti kepeänä sepän miekan yli, samassa kun tää
yritti häneen iskeä, ja veti väkipuukkonsa esiin. Näin päästyään niin
liki, ettei seppä häntä voinut miekalla poistorjua, hän iski Heikkiä
mainitulla aseella, sepän omalla lahjalla, kurkkuun, kääntäen pistonsa
alas rintaan ja huutaen kovalla äänellä: "Näin sinä opetit minua
pistämään!"
Mutta Wynd'in Heikillä oli omatekemänsä rautapaitansa, kaksinkerroin
päärmätty reunuksella karaistusta teräksestä. Jos hänen suojuksensa
olisi ollut vähemmin luja, niin olisi nyt tullut ijäksi loppu hänen
taisteluistaan. Niinkin hän sai helpon haavan.
"Hupsu!" vastasi hän, antaen Norman'ille semmoisen läimäyksen pitkän
miekkansa kahvanponnella, että Vuorelainen horjahti taaksepäin,
"kyllähän mä opetin sinut pistämään, vaan en neuvonutkaan kuinka se
pisto saadaan poistorjutuksi!" Samassa hän antoi vastustajalleen
sivalluksen, joka halkaisi Vuorelaisen pään, teräslakista huolimatta.
Ja astuen kuolleen ruumiin yli, hän pyrki nuoren päällikön kimppuun,
joka nyt seisoi suojatonna hänen edessään.
Mutta Torkil'in kaikkuva ääni karjahti: "_Far eil air son Eachin!_
(Vielä toinen Eachin'in puolesta!) ja ne kaksi veljestä, jotka
seisoivat päällikkönsä molemmin puolin, ryntäsivät Heikin päälle,
sivaltaen yht'-aikaa, joten hänen täytyi puolustukseen tyytyä.
"Eteenpäin, Vuorikissan pojat!" huusi Mac-Gillie Chattanach.
"Pelastakaa se uljas Saksilainen! Antakaa noitten haukkain tuossa
maistaa kynsistänne".
Vaikka jo pahasti haavoitettuna, päällikkö itsekin komperoihe sepän
avuksi ja hakkasi maahan toisen _leichtach'eista_ (henkivartijoista),
jotka Heikkiä ahdistivat. Omalla kelpo miekallaan Heikki vapautti
itsensä toisesta.
"_Reist air son Eachin!_ (Taas toinen Eachin'in puolesta!)" huusi
uskollinen kasvatus-isä.
"Kuoloon Eachin'in puolesta!" vastasi taas kaksi hänen kuoloon
määrätyistä pojistansa, rynnäten vimmaista seppää sekä hänelle avuksi
tulleita vastaan. Eachin sillä välin siirtyi enemmän vasemmalle
puolelle, hakien vähemmin peloittavia vihollisia, ja viritti
urhoollisuudellaan taas miestensä sammuvaa toivoa. Molemmat Tammiston
pojat, jotka hänen lähtöänsä olivat suojelleet, saivat saman kohtalon
kuin edellisetkin veljensä; sillä Chattan-clan'in päällikön huuto oli
sille tanteren kulmalle tuottanut muutamat hänen uljaimmista
sotureistaan. Torkil'in pojat eivät kaatuneet ilmaiseksi, vaan hirveitä
merkkejä heidän miekoistansa näkyi sekä kaatuneissa että myös pystyssä
pysyvissä. Mutta se seikka, että parhaitten soturein aina täytyi pysyä
yhdessä koossa päällikkönsä ympärillä, ei ylimalkaan ollut eduksi
Duhele-clan'ille. Niin harvat olivat nyt enää ne, jotka taistelun
jatkamiseen kykenivät, että oli helppo lukea Chattan-clan'in
puolella viisitoista miestä, nekin melkein kaikki haavoitettuja;
Duhele-clan'ista ei ollut enää enempää kuin kymmenkunta jäljellä,
niissä neljä päällikön henkivartija-joukossa, Torkil itsekin siihen
luettuna.
Yhtä hyvin taisteltiin ja ponnisteltiin yhä vielä, ja sitä myöten kun
voima raukeni, näkyi vimma vaan kiihtyvän. Wynd'in Heikki, hänkin jo
haavoitettuna monessa paikassa, yhä vielä pyysi läpimurtaa taikkapa
sukupuuttoon hävittää sitä uljasten urhoin muuria, jotka häntä vastaan
taisteli hänen viha miehensä ympärillä. Mutta yhä vielä Torkil'in
huutoon: "Taas toinen Eachin'in puolesta!" taas kajahti turmiontuottava
vastaus, "Kuoloon Eachin'in puolesta!" Voitto näin aina vielä näytti
epätietoiselta, vaikka Duhele-clan'in joukko oli niin paljoa pienempi.
Voimain uupumus nyt taas pakoitti taistelijat levähdykseen.
Chattan-clan'in miehiä nähtiin vielä olevan kaksitoista, joista
kuitenkin kaksi, kolme tuskin enää pysyi pystyssä, muuten kuin miekan
nojassa. Viis vaan oli jäljellä Duhele-clan'ista, niissä Torkil ja
hänen nuorin poikansa, molemmat helposti haavoitettuna. Eachin yksin
oli vielä säilynyt aivan eheänä; niin valppaasti olivat kaikki häntä
tarkoittavat sivallukset tulleet poistorjutuiksi. Uupumuksen kautta oli
nyt molempain puolueitten vimma rauennut synkkämieliseksi
toivottomuudeksi. He astuivat horjuellen, ikään kuin unessaan,
kaatuneitten välitse, ja katselivat näitä, niinkuin olisivat tahtoneet
menetettyin ystäväinsä näön kautta taas kiihdyttää vihaansa vielä
elossa olevia vihollisia vastaan.
Eikä aikaakaan, niin kokoutuivat edellisistä hurjista kahakoista vielä
sailyneet jälleen, jatkaakseen tätä taistelua viimeiseen mieheen asti
aivan joen rannalla, koska siellä maa oli vähemmin liukas veristä ja
vähimmin kaatuneitten ruumiita jaloissa.
"Jumalan tähden -- sen armon tähden, jota me joka päivä rukoilemme
itsellemme", sanoi helläsydäminen vanha kuningas Albanyn herttualle,
"tehkää jo nyt tästä loppu! Miksi sallittaisiin noitten kurjain,
räpäleiksi hakattuin ihmisten jatkaa teurastustaan viimeiseen asti? --
Varmaankin he nyt jo tottelisivat ja suostuisivat sovintoon
kohtuullisilla ehdoilla".
"Rauhoittukaa, armollinen herra kuningas", virkkoi veli. "Nämä miehet
ovat Alankomaiden pahin turmio. Molemmat päälliköt yhä vielä ovat
elossa -- jos he pääsevät tästä hengissä, niin koko tämän päivän työ on
turha. Muistakaa lupaustanne valtaneuvoskunnassa, ettette huuda: seis!"
"Sinä pakoitat minut suureen syntiin, Albany, sekä kuninkaana, jonka
tulee suojella alamaisiansa, että myös kristittynä, jonka tulee
rakastaa veljiänsä uskossa".
"Te päätätte väärin, kuninkaallinen majesteetti", vastasi Albanyn
herttua; "nämät tässä eivät olekaan uskollisia, vaan tottelemattomia
kapinoitsijoita, niinkuin Crawford'in kreivi voipi todistaa. Ja vielä
vähemmin he ovat kristityitä miehiä, sillä Dominikolais-abotti
varmaankin on vahvistava sanani, että he enemmän kuin puoleksi ovat
pakanoita".
Kuningas huokasi syvään. "Tehkää sitten mielenne mukaan; te olette
liian viisaat, että minä saattaisin väitellä teidän kanssanne. Minä
vaan voin kääntää kasvoni pois ja sulkea silmäni umpeen, niin etten näe
enkä kuule tuota minua inhottavaa verisaunaa. Mutta hyvin tiedän, että
Jumala kumminkin on rankaiseva minua siitä, kun edes olen läsnä tässä
ihmishenkien hävityksessä".
"Soittakaa torvia", käski Albanyn herttua. "Heidän haavansa
kohmettuvat, jos he kauemmin viivyttelevät".
Tämän puheen aikana Torkil hyväili ja rohkaisi päällikköänsä.
"Vastusta sitä lumousta vaan muutamia minuutteja vielä", virkkoi hän.
"Ole vaan hyvillä mielin -- sinä pääset tästä ilman mitään haavaa
taikka ruhjausta, ilman vammaa sekä vikaa. Ole vaan hyvillä mielin!"
"Ja kuinkas minä voisin olla hyvillä mielin", vastasi Eachin, "kun
kaikki uljaat heimolaiseni yksi toisensa perästä ovat kaatuneet
kuolijaksi jalkojeni eteen? -- kuolleet kaikki minun puolestani, joka
en koskaan olisi rahtuakaan heidän ystävyydestään ansainnut?"
"Ja mitä varten he olisivat sitten syntyneet, jos ei siksi että
menisivät kuolemaan päällikkönsä puolesta?" kysyi Torkil vakavasti.
"Mitäs huolii valittaa siitä, jos ei nuoli palaja viineensä, kunhan se
pilkkuun on sattunut? Ole iloinen vaan! Kas tässä olemme, Tormot ja
minä, vielä vasta aivan vähän haavoitettuna, vaan vuorikissat tuolla
kömpivät ja köntistelevät tasankoa myöten, ikään kuin koirat olisivat
heidät jo puoleksi kuristaneet. -- Vielä yksi uljas rynnäkkö, niin
voitto on meidän, vaikka saattaisi kyllä niin käydä, että sinä yksin
jäät henkiin. Runoniekka, soita ryntäysmarssia!"
Toropilli-piiparit molemmin puolin taas soittivat sotamarssia, ja
taistelijat taas sekaantuivat käsikahakassa, ei tosin enää entisellä
voimalla, mutta kuitenkin raukenemattomalla vihalla. Heihin yhtyivät
nyt nekin, joiden olisi ollut asia olla taisteluun puuttumatta, vaan
jotka eivät nyt kuitenkaan malttaneet olla siitä erillään. Molemmat
vanhat urhot, jotka lippuja kantoivat, olivat vähitellen lähestyneet
paikoistansa tarhan eripäissä ja seisoivat nyt jo aivan liki itse
tappelutannerta. Kun he näin näkivät verisaunan läheltä, nousi heissä
molemmissa halu kostaa veljiänsä taikka myös kuolla heidän kanssansa.
He kävivät vimmaisesti toinen toisensa kimppuun niillä peitsillä,
joihin liput olivat kiinnitetyt; vaihdettuansa useampia kuolettavia
pistoja, he rupesivat painiskelemaan, yhä vaan pitäen lippunsa kiinni.
Näin he viimein taisteluvimmassaan yhdessä putosivat Tay-jokeen, josta
he tappelun jälkeen löydettiin hukkuneina, aina vielä kovasti toinen
toisensa kimpussa. Nyt tappelun kiihko, vimman ja epätoivon hurjuus
myös tarttui runoniekkoihin. Molemmat toropillin-soittajat, jotka
kaiken tappelun aikana olivat voimiansa myöten koettaneet pitää
veljiensä miehuutta vireillä, näkivät nyt taistelun alkavan loppua
taistelevain miesten puutteesta. He viskasivat maahan soittonsa,
ryntäsivät vimmaisesti toinen toisensa päälle, väkipuukko kädessä,
kumpikin enemmän pitäen silmällä kuinka saisi toisen surmatuksi kuin
itsensä suojelluksi; ja näin Duhele-clan'in toropillinsoittaja melkein
kohta kaatui kuolijaksi, ja Chattan-clan'in runoniekka samassa sai
haavan henkipaikkaan. Tämä viimeinmainittu kuitenkin vielä tarttui
soittoonsa, ja clan'in _pibroch'in_ (sotamarssin) sävelet
heikontumistaan heikontuen yhä vielä kajahtelivat Chattanilaisille,
niin kauan kuin kuolevalla soittoniekalla oli henkeä rinnassa, millä
puhaltaa. Hänen soittonsa, tai kumminkin siihen kuuluva pilli, on aina
vielä tallella erään Vuorelaispäällikön suvussa, suuressa arvossa
pidettynä, _federan dhu_ s.o. mustan pillin nimellä.
Sillä välin tässä loppukahakassa nuori Tormot, jonka isänsä oli, samoin
kuin muutkin veljet, käskenyt päällikkönsä suojelukseen, oli saanut
kuolemaa tuottavan haavan sepän säälimättömän miekan kautta. Muut
molemmat, jäljellä olevat miehet Duhele-clan'ista olivat jo myös
kaatuneet, ja Torkil'in täytyi nyt kasvattinsa sekä haavoitetun
Tormot'in kanssa peräytyä kahdeksan tai kymmenen Chattanilaisen edestä.
He seisahtuivat nyt viimeisen kerran aivan joen äyräälle, johon
viholliset, ponnistaen voimiansa niin paljon kuin heidän haavansa
sallivat, pyrkivät jäljestä. Torkil oli juuri saapunut sille paikalle,
missä hän aikoi viimeistä vastarintaa yrittää, koska nuori Tormot
vaipui maahan ja heitti henkensä. Hänen kuolonsa pakoitti isän rinnasta
ensimmäisen ja ainoan huokauksen, mikä hänestä oli kuulunut koko tään
turmiollisen päivän aikana.
"Tormot poikani!" virkkoi hän, "nuorimpani, rakkaimpani! Mutta kunhan
vaan Eachin tulee pelastetuksi, kaikki on pelastettu. -- Nyt, mun armas
kasvattini, olen puolestas antanut kaikki, mitä ihminen voipi, paitsi
vielä vihoviimeistä annintani. Anna minun päästää auki tään
turmiontuottavan rautahaarniskasi soljet, ja pane sinä päälles
Tormot'in varukset; ne ovat kepeät ja sopivat sinulle hyvin.
Sill'-aikaa kun rautapaitaa muutat, ryntään minä noiden vaivaisten
päälle ja pitelen heitä niin kovin kuin jaksan. Enkä luulisi niistä
tulevankaan kovin paljon vaivaa; sillä he kömpivät yksitellen
peräkkäin, niinkuin poikkijalkaiset sonnit. Ja kumminkin, sinä
silmäteräni, jos en voikaan sinua pelastaa, voin kuitenkin näyttää
sinulle, kuinka mies kuolee".
Näin puhuessaan Torkil päästi auki nuoren päällikkönsä rautapaidan
soljet, siinä yksinkertaisessa luulossa, että hän sillä keinoin saisi
paulat rikotuiksi, joihin muka noidan konstit ja pelko olivat kietoneet
nuorukaisen sydämen.
"Isäni, isäni, enemmänkin kuin isäni!" sanoi onneton Eachin. "Pysy
tässä mun kanssani! -- Kun vaan sinä olisit vieressäni, niin, sen
tunnen, olisi minussa miehuutta taistella henkiin ja veriin asti".
"Se on mahdoton", vastasi Torkil. "Minun pitää estää heitä ennättämästä
tänne, sillä aikaa kun sinä muutat rautapaitaa. Jumala ijät kaikki
sinua siunatkoon, minun sieluni rakkaus!"
Ja sitten Tammiston Torkil, heiluttaen miekkaansa, ryntäsi päälle
samalla kuolemaa tuottavalla sotahuudolla, mikä jo niin monta kertaa
oli kajahtanut tällä verisellä kedolla: "_Bas air son Eachin!_" --
Nämät sanat kajahtivat kolme kertaa ukkosen jyrinän tapaisella äänellä,
ja joka kerta hän samassa hakkasi maahan yhden Chattan-clan'in
miehistä, sitä myöten kuin he kömpien tulivat häntä likelle. -- "Hyvin
hakattu -- haukka! -- Hyvin lensit, kotka!" kuului katselijajoukosta,
kun he näkivät nämät urhotyöt, jotka vielä viimeisellä hetkellä
näkyivät olevan muuttamaisillaan tappelun päätöstä. Mutta yht'-äkkiä
kaikki huudot vaikenivat, ja nyt kuului ainoasti miekkain kalske niin
hirveä, että olisi luullut koko taistelun alkaneen uudestaan tässä
kahakassa Tammiston Torkil'in sekä Wynd'in Heikin välillä. He
läimäyttivät, hakkasivat ja pistivät, ikään kuin nyt vasta ensikertaa
sinä päivänä olisivat vetäneet miekkansa tupesta. Heidän vimmansa oli
molemminpuolinen, sillä Torkil näki Heikissä sen ilkeän noidan, joka
hänen luulonsa mukaan oli hänen kasvatuspoikansa lumonnut; ja seppä nyt
näki edessään sen jättiläisen, joka koko ajan oli estänyt häntä siitä,
minkätähden vaan hän oli koko asiaan sekaantunut -- nimittäin
kahdentaistelunsa Eachin'in kanssa. He taistelivat tasavoimalla, jota
luultavasti ei olisi ollut, jos ei Heikiltä, hän kun oli enemmän
haavoitettu kuin vastustajansa, olisi puuttunut yksi osa tavallista
nopeuttansa.
Sillä valin Eachin, jäätyään yksin ja huolettomasti sekä turhaan
yritettyään pukeutua kasvatusveljensä haarniskaan, tunsi sydämessään
häpeän ja tuskan voiman. Hän riensi eteenpäin kasvatus-isälleen avuksi
tuossa hirveässä ottelussa, ennen kuin joku Chattanilaisista joutuisi
lisäksi. Mutta kun hän oli kymmenen askeleen päässä, lujana
päätöksessään ottaa osaa tähän taisteluun elämästä ja kuolemasta,
kasvatus-isänsä juuri kaatui, halkaistuna kaulaluusta hamaan sydämeen
asti, vielä viimeisellä hengenvedollaan kuiskaten sanat: "Kuoloon
Eachin'in puolesta!" -- Onneton nuorukainen näki parhaan ystävänsä
kaatuvan, ja samassa seisoi nyt hänen edessään se verivihollinen, joka
koko tappelun aikana oli häntä tavoitellut; se vihollinen seisoi nyt
siinä, ainoasti yhden miekan pituuden matkan päässä hänestä, ja kohotti
jo asettansa, jolla oli hakannut maahan kaikki suojukset, jotka häntä
olivat estäneet nuoren päällikön henkeä saamasta. Tämä seikka yksin jo
olisi voinut korkeimmilleen nostaa Eachin'in luontoisen pelkuriuden;
kenties hän myös sen lisäksi muisti olevansa ilman mitään haarniskaa,
ja että koko rivi muitakin vihollisia, kyllä ontuvia, vaivaisia, vaan
yhtähyvin koston- ja verenhimoisia, oli tulossa ja lähellä. Olkoon
siinä kyllin sanottu, kun kerromme että hänen miehuutensa masentui,
hänen silmänsä pimenivät, hänen korvissaan kuului kilinää, hänen päänsä
kävi pyörälle -- kaikki muut ajatukset katosivat tuossa uhkaavan
kuoleman pelossa. Yritettyään heikon sivalluksen seppää vastaan, hän
taaksepäin hypähtämällä väisti siitä aiottua vastausta; ja ennen kuin
seppä jälleen kerkesi kohottaa asettansa, Eachin oli itsensä Tay-jokeen
viskannut. Häpäisevä huuto kuului hänen jäljestään, kun hän ui joen
poikki, vaikka kenties tuskin kymmenkuntakaan huutajista itse olisivat
tehneet toisin tämmöisessä tilaisuudessa. Heikki katsoi pakolaisen
jälkeen ääneti, hämmästyneenä, vaan ei jaksanut liioin ajatellakaan
tämän paon seurauksia, sillä uupumus hänessä näkyi pääsevän voitolle,
samassa kun taistelun kiihoittava vaikutus loppui. Hän istahti rannan
nurmikolle ja koetti saada tuketuiksi kumminkin niitä haavojansa, mitkä
pahimmin verta vuosivat.
Voittajat nyt saivat tämmöisissä tilaisuuksissa tavalliset
onnentoivotukset palkinnokseen. Albanyn herttua useampain toisten
herrain kanssa meni alas taistelutannerta katselemaan; ja Wynd'in
Heikille erittäin osoitettiin kunniaa.
"Jos tahdot minun väkeeni yhtyä, kunnon poika", lausui Musta Douglas,
"niin muutan sinun nahkaisen esiliinas ritarin vyöksi, sekä annan
sinulle porvari-ammattisi sijaan sadan markan maan arvosi
kannatukseksi".
"Kiitän teitä nöyrimmästi", vastasi seppä alakuloisesti, "vaan minä jo
olen kyllin kyllä vuodattanut verta; ja Jumala on minut sillä
rangaissut, että teki tyhjäksi ainoan toivoni, jonka vuoksi menin tähän
taisteluun".
"Mitä, veikkonen?" kysyi Douglas. "Etkö taistellut Chattan-clan'in
puolesta, ja eikö sille ole tullut loistava voitto osaksi?"
"Minä taistelin omin päin", vastasi seppä huolimattomasti.
Hyvä Robert kuningaskin nyt lähestyi sinne tasajuoksurin selässä; hän
oli tullut tappotanterelle käskemään, että haavoitetut otettaisiin
holhottaviksi.
"Herra kreivi Douglas", sanoi hän, "te kiusaatte tätä mies-parkaa tässä
maallisilla asioilla, vaikka hänellä vaan näkyy olevan lyhyt aika enään
jäljellä hengellisiä ajattelemaan. Eikö ole hänellä tässä mitään
ystäviä, jotka kantaisivat hänet pois paikkaan, missä huoli voi tulla
pidetyksi sekä hänen ruumiinsa haavoista että hänen sielunsa
autuudesta?"
"Hänellä on tässä ystäviä yhtä monta kuin kunnon miehiä Perth'in
kaupungissa", virkkoi ritari Charteris, "ja minä katson itseni
lähimmäiseksi".
"Maanmoukassa aina on maatiaishajunsa", sanoi ylpeä Douglas, kääntäen
hevosensa poispäin. "Ritari-arvon tarjomus Douglas'ilta olisi hänet,
vaikka surman suussakin, taas voimiinsa virottanut, jos hänen
ruumiissaan olisi ollut yksi pisarakin jaloa verta".
Huolimatta tästä mahtavan kreivin äkäisestä lauseesta, Kinfauns'in
herra hyppäsi alas hevosen selästä ja tukesi käsillään Heikkiä, joka
nyt voimattomuudessaan vaipui pitkällensä. Mutta vielä ennen häntä
kerkesi Simo Hanskuri, joka nyt toisten korkeampi-arvoisten porvarein
kanssa oli taistelutarhaan tullut.
"Heikki, rakas Heikkini!" sanoi ukko. "Voi mikäs sinut riivasi tähän
verisaunaan menemään! -- Nyt olet kuoleman kielissä -- et enää jaksa
puhua".
"Ei -- kyllä minä jaksan puhua", vastasi Heikki. "Katri -- --" Hän ei
kuitenkaan jaksanut virkkaa sen enempää.
"Katri voi hyvin, toivon minä, ja tulee omaksesi -- se on, jos -- --"
"Jos hän on pelastettu, arvelit kai sanoa, vanha mies", sanoi Douglas,
joka, vaikka hiukan suuttunut tarjomuksensa hylkäämisestä, oli kovin
jalomielinen, ettei tämä tapaus tässä olisi hänen sydäntänsä
liikuttanut. -- "Hän on pelastettu, jos Douglas'in lipussa lienee
kyllin turvaa -- hän on pelastettu, ja tulee rikkaaksi. Douglas voi
antaa rikkautta niille, jotka sitä kalliimpana kuin kunniaa katsovat".
"Hänen suojeluksensa tähden, armollinen herra, seuratkoot isän
sydämestä tulevat kiitokset ja siunaukset aina jaloa Douglas'ia. Vaan
mitä rikkauteen tulee, me olemme jo kyllin rikkaat -- kulta ei voisi
saattaa tätä rakasta poikaani tässä terveeksi".
"Katsos kummaa!" ihmetteli kreivi, "halpasukuinen mies hylkää
aatelis-arvon -- ja porvari hylkää kultaa!"
"Jos sallitte mun puhua, herra kreivi", virkkoi ritari Charteris,
"minä, joka itsekin olen aatelismies ja ritari, rohkenen sanoa, että
urhon, semmoisen kuin Wynd'in Heikki, kyllä sopii hylätä kaikki
arvonimet -- ja kunnon miehen, semmoisen kuin tää kunnian-arvoinen
porvari, kyllä sopii halveksia kultaa".
"Te teette oikein, ritari Charteris, kun puhutte kaupunkinne puolesta,
enkä minä sitä suinkaan ota pahaksi", virkkoi Douglas. "En pakoita
lahjojani kenellekään. -- Mutta", lisäsi hän, kuiskaten Albanyn
herttuan korvaan, "teidän, herra herttua, pitäisi nyt saattaa pois
kuningas tästä verisestä paikasta, sillä hänen täytyy vielä tänä iltana
saada kuulla _se sanoma_, joka huomenna aamun koittaessa on kajahtava
yli koko avaran Skotlannin. Tämä vanha viha on nyt sammutettu. Mutta
minunkin on surku, että niin monta uljasta Skotlannin urhoa tässä makaa
surmattuna, joiden miekat olisivat tasapäässä tappelussa voineet
kallistaa voiton yhteisen isänmaan puolelle".
Suurella vaivalla saatiin Robert kuningas pois tältä tappelutanterelta;
kyynelet vuosivat viljalta alas hänen lakastuneita poskiansa sekä
valkoista partaansa myöten, kun hän kaikkia läsnäolevia, niin
aatelisherroja kuin pappeja, rukoili huolta pitämään harvain vielä
hengissä olevain haavoitettuin ruumiista sekä sieluista, ja saattamaan
kuolleet kunnialla hautaansa. Papit, jotka sattuivat likellä olemaan,
hartaasti lupasivat toimittaa molemmat nämät asiat ja täyttivätkin
sitten lupauksensa uskollisesti ja hurskaasti.
Näin päättyi tää kuuluisa taistelu Perth'in North-Inch-niityllä.
Neljästäseitsemättäkymmenestä urhoollisesta miehestä (runoniekat sekä
lipunkantajatkin lisäksi luettuna), jotka uljaasti astuivat sisään
tähän turmiolliseen tarhaan, ainoasti seitsemän jäi henkiin. Nekin
kannettiin paareilla, tilassa, joka ei ollut paljoa parempi kuin
kuolleitten sekä kuolemaa tekeväin, joiden kanssa sekaisin he
kuljetettiinkin surullisella saatolla pois tältä taistelunsa
tanterelta. Eachin yksin pääsi täältä haavatonna -- vaan myös
kunniatonna. Ei ole nyt enää tästä muuta kerrottavaa, kuin että
karannut päällikkö oli ainoa henkiin jäänyt Duhele-clan'in miehistä; ja
koko se liittokunta hajosi tämän tappion jälkeen. Siihen kuuluneista
clan'eista pyytävät nyt muinaistutkijat ainoasti arvaamalla saada
jotain selkoa, sillä tään ratkaisevan tappelun jälkeen ne eivät enää
koskaan kokouneet yhden lipun ympärille. Chattan-clan'i sitä vastaan
yhä edelleen kukoisti ja laajeni vallassa; ja parhaat suvut pohjoisessa
Vuoristossa kehuvat olevansa peräisin Vuorikissan heimosta.