Koht' alkaa: sydän sykkivi,
Hi'otut miekat on;
Nyt nähdään ken on pelkuri,
Ken urho peloton.
Sir Edwald.
Muistakaamme nyt, että Simo Hanskurin kauniin tyttärensä kanssa oli
täytynyt kiiruhtaa pois kotoa, kerkiämättä ilmoittaa Heikille
peloittavaa syytä lähtöönsä eikä edes lähtöänsäkään. Rakastaja siis,
samana aamuna tullessaan Curfew-kadulle, ei saanutkaan kuulla kunnon
hanskurin sydämellistä tervehdystä, eikä myös tullut hänelle osaksi tuo
Huhtikuun-ilman tapainen, puoleksi iloinen, puoleksi moittivainen
kohtelu suloisen Katrin puolelta, mikä hänelle oli luvattu. Sen sijaan
hän sai sen hämmästyttävän tiedon, että sekä isä että tytär olivat
aikaiseen aamulla lähteneet matkaan, tuntemattoman miehen kutsusta,
joka oli huolellisesti peittänyt kasvonsa näkymättömiksi. Tähän
ilmoitukseen Dorothea, josta jo tiedämme, minkälainen mestari hän oli
pahaa aavistamaan ja myös pahoja aavistuksia muille ennustamaan, vielä
katsoi hyväksi lisätä, että hänen isäntänsä tyttärineen epäilemättä
olivat Vuoristoon paenneet, välttääksensä pelättyä poliisin tuloa.
Heidän lähdettyään oli näet pari, kolme poliisia käynyt talossa, jotka
kuninkaan määräämän tutkijakunnan nimessä olivat hakeneet läpi kaikki
huoneet, painaneet sineetin niihin arkkuihin, missä luultiin papereita
olevan tallella, ja jättäneet kirjallisen haaston isälle sekä
tyttärelle, pilttouden uhalla määrättynä päivänä tutkijakunnan eteen
tulemaan. Kaikki nämät pahat sanomat Dorothea huolellisesti ilmoitti
mitä mustimmalla tavalla, ja ainoa lohdutus, jonka hän pelästyneelle
rakastajalle antoi, oli se, että isäntä oli käskenyt Heikkiä
rauhallisesti Perth'iin jäämään ja luvannut pian laittaa sanomia. Tämä
peruutti sepän ensimmäisestä päätöksestään, kohta myös lähteä
Vuoristoon heidän kohtaloonsa osalliseksi, tuli, mikä tulikin.
Mutta sitten hän muisti monet riitansa useampain Duhele-clan'in miesten
kanssa, ja varsinkin vihollisuus-välinsä Conachar'in kanssa, joka nyt
oli päälliköksi kohonnut. Tarkemmin tätä ajateltuaan, hän ei siis
voinut olla huomaamatta, että hänen kutsumaton tulonsa heidän
turvapaikkaansa pikemmin voisi olla esteeksi heille muuten luultavasti
suodulle turvalle, kuin miksikään avuksi. Heikki hyvin tiesi, että Simo
oli vanha tuttava Duhele-clan'in päällikön kanssa, josta oli arvattava,
että hän saisi suojaa; mutta tälle suojan suomiselle oli sepän tulo
varmaankin oleva haitaksi, eikä hänen urhollisuudestaan olisi ollut
suurta apua kahakassa koko kostonhimoisen Vuorelaislauman kanssa.
Samassa kuitenkin hänen sydämensä sykähteli vihasta, kun hän ajatteli,
että Katri nyt kokonaan oli nuoren Conachar'in vallan alla, jonka
rakkautta Perth'in kaupungin Kaunottareen seppä ei voinut epäillä, ja
jolla nyt oli niin hyvä tilaisuus onnellisesti edistää asiataan. Mitä
jos se nuori päällikkö pani tyttären suostumuksen isälle suotavan
suojan ehdoksi? Heikki ei epäillyt Katrin rakkautta; mutta tytön koko
sydän oli niin itsensä alttiiksi antavainen ja niin hellä isälle, että,
jos rakkaus pantiin toiseen vaa'an lautaseen, isän turvallisuus,
kenties henki toiseen, oli suuresti, peloittavasti epäiltävä, tokko ei
edellinen liian kepeänä kiepsahtaisi ilmaan. Tutkistellen näissä
ajatuksissaan, joista ei meidän kuitenkaan huoli sen enempää puhella,
hän oli päättänyt pysyä kotona ja odottaa ukon lupaamaa sanomaa. Se
tuli, vaan ei hänen huolensa siitä helpoittunut.
Ritari Charteris ei unohtanut lupaustansa, antaa sepälle tietoa
pakolaisten aikeista. Mutta siinä häiriössä, jonka sotaväen kulku
par'-aikaa synnytti, hän ei saattanut itse lähteä sanaa viemään. Hän
siis antoi sen toimen uskotulle miehelleen, Kitt Henshaw'lle. Mutta
tämä kunnon mies, niinkuin lukija jo tietää, oli Ramornyn palkoissa,
jonka huolena oli saada Katrin todellinen olopaikka salatuksi kaikilta
ihmisiltä, erittäin niin rohkealta ja toimelliselta rakastajalta kuin
Heikki. Henshaw siis antoi huolestuneelle sepälle sen tiedon, että
hänen ystävänsä hanskuri oli hyvissä turvissa Vuoristossa; ja vaikka
hän Katrista ei sitä aivan suorin sanoin vakuuttanut, ei hän myös
juuri vastustanut sepän luuloa, että tytärkin, samoin kuin isä, oli
Duhele-clan'in suojan alla. Muuten hän ritari Charteris'in nimessä
lisäsi sen vakuutuksen, että molemmat voivat hyvin, sekä sen
kehoituksen, että heidän turvallisuudelleen niinkuin myös Heikille
itselleen olisi hyödyllisin, jos seppä vaan pysyisi alallaan, odotellen
tapausten menoa.
Vaikka tutkistellen sydämessään, päätti siis Heikki Seppä olla
alallansa, siksi kun saisi varmempia tietoja. Sillä välin hän
valmisteli rautapaitaa, josta piti tulla parhaiten taottu, hienoimmin
hiottu, mikä vielä hänen taitavista käsistään oli lähtenyt. Tämä
mestarityö oli hänelle enemmän mieleen kuin mikään muu, mihinkä hän
olisi voinut ruveta, ja antoi hänelle hyvän syyn sulkea itsensä
pajaansa, välttäen ihmisten seuraa, missä joka päivä syntyvät yhä uudet
juorupuheet ainoasti häiritsivät hänen rauhaansa ja olivat hänelle
kiusaksi. Hän päätti luottaa Simo-ukon hartaasen ystävyyteen, Katrin
uskollisuuteen sekä ylituomarin suosioon; olihan viimeinmainittu niin
suuresti kiittänyt Heikin urhoollisuutta taistelussa Bonthron'ia
vastaan, eikä siis suinkaan, niin seppä toivoi, voinut jättää häntä
auttamatta tänä hädän hetkenä. Mutta päivä vieri päivänsä perästä, ja
Palmusunnuntai jo oli aivan lähellä, kun ritari Charteris, tultuaan
kaupunkiin muutamain aiottua taistelua koskevain varustusten vuoksi,
läksi käymään Wynd'in sepän luona.
Hän astui pajaan hänessä muulloin tavattomalla surkuttelevaisella
muodolla, josta Heikki kohta arvasi hänen tuovan pahoja sanomia. Seppä
säikähtyi, ilmaan jo kohotettu vasara jäi hetken iskemättä kuumaan
rautaan, ja Heikin käsi, jolla muulloin oli jättiläisen voima, raukeni
niin voimattomaksi, että ase oli pudota kourasta ja Heikki ainoasti
töin tuskin sai sen kunnolla lasketuksi maahan.
"Heikki-parka", virkkoi ritari Charteris, "minun sanomani eivät ole
hyviä, -- ei ole kuitenkaan vielä varmaa, onko niissä perää; ja jos ne
ovatkin totta, sinunkaltaisen kelpo miehen ei pitäisi antaa niiden
kovin masentaa mieltä".
"Jumalan tähden, korkea-arvoinen herra", sanoi Heikki, "toivonpa että
te ette tuo mitään pahoja sanomia Simo Hanskurista tai hänen
tyttärestään?"
"Mitä heitä itsiään koskee", vastasi ritari Charteris, "he ovat
terveenä ja hyvissä turvissa. Mutta mitä sinuun tulee, minun sanomani
ovat pahaa laatua. Kitt Henshaw on, arvaan ma, antanut sinulle
tiedoksi, että minä koetin saada Katrille hyvän turvapaikan
kunnian-arvoisen rouvan, Rothsayn herttuan puolison luona. Mutta se
rouva ei olekaan pyyntööni suostunut, ja Katri on tullut lähetetyksi
isänsä luoksi Vuoristoon. Mutta pahin sanoma on vielä virkkamatta.
Olethan kenties kuullut, että Gilchrist Mac-Ian on kuollut, ja että
hänen poikansa Eachin, joka Conachar'in nimellä oli täällä Perth'issä
Simo-ukon opissa, nyt on Duhele-clan'in päällikkö. Ja kuulinpa eräältä
palvelijaltani, suuren huhun käyvän siinä clan'issa, että nuori
päällikkö kosii Katria puolisokseen. Palvelijani sai tämän kuulla
(salaisuutena kuitenkin), käydessään Breadalbanen kulmalla muutamia
taistelua koskevia asioita varustamassa. Se huhu ei ole varma; mutta,
Heikki, se näyttää varsin luultavalta".
"Näkikö, korkea-arvoinen herra, teidän palvelijanne Simo Hanskuria ja
hänen tytärtään?" kysyi Heikki, vaivalla vetäen henkeänsä ja rykäisten,
salatakseen mielenliikutustansa ylituomarilta.
"Ei", sanoi ritari Charteris; "Vuorelaiset näkyivät olevan epäluuloisia
eivätkä päästäneet miestä ukon puheille; ja hän pelkäsi suututtavansa
heitä, jos pyysi saada nähdä Katria. Paitsi sitä hän ei osaa gaelin
kieltä, eikä taas se, joka hänelle asian kertoi, taitanut liioin meidän
kieltämme; voisi siis asiassa olla joku erehdys. Yhtähyvin _on_
semmoinen huhu liikkeellä, ja minä katsoin parhaaksi ilmoittaa sen
sinulle. Mutta voitpa olla ihan varma ettei häät vielä tule ennen
Palmusunnuntaita; ja minä kehoittaisin sinua aivan alallas pysymään,
siksi kun saamme kuulla asian kaikin haaroineen; sillä varmuus on aina
hyvä asia, vaikka koskisikin sydämeen. -- Mene nyt raatihuoneesen",
lisäsi hän, vähän aikaa vaitioltuaan, "neuvoittelemaan taistelukentän
varustamisesta North-Inch-lakeudelle. Sinua siellä olis tarvis".
"En mene, hyvä herra".
"No no, seppä-rukka, kylläpä näen lyhyestä vastauksestas, että seikka
on sinun mieles karvaaksi tehnyt; mutta onhan, kun onkin, vaimoväki
aina kuin tuuliviirit, se on totinen tosi. Salomo ja moni muukin ovat
sen ennen sinua saaneet kokea".
Näin puhuttuaan ritari Charteris läksi, siinä lujassa uskossa, että hän
oli lohduttajan virkaa erin-omaisen tyydyttävällä tavalla toimittanut.
Mutta aivan toiselta tuntui onnettoman rakastajan sydämessä, hänen
sanomiaan sekä lohdutuksiaan kuullellessa.
"Onpa", virkkoi sitten seppä katkerasti itsekseen, "meidän ylituomari
aika kelpo mies; pitääpä hän maar' ritari-nimensä niin korkeassa
arvossa, että, jos hän joutaviakin loruelee, halvan miehen tulisi sitä
järkipuheeksi sanoa, aivan kuin meidän myös täytyisi väljähtynyttä
olutta kiittää, jos se meille tarjottaisiin tuon korkean herran
hopeahaarikasta. Vaan miltäs tää kaikki kuuluisi, jos asia olisi vähän
toinen? Annas että olisin vieremässä alas Corrichie Dhu vuoren jyrkästä
kupeesta ja että, juuri ennen kuin syvyyden reunalle olisin ehtinyt,
herra ylituomari tulisi siihen ja huutaisi: 'Heikki kas tuossa on
pohjaton kuilu, ja kovin on mieleni paha, kun täytyy sinulle ilmoittaa,
että sinä päistikkään olet siihen putoomaisillas. Mutta älä kuitenkaan
ole milläskään; saattaahan Jumala vielä panna jonkun kiven tai pensaan
eteen esteeksi putoukselles. Yhtähyvin arvelin sinulle tekevän hyvää,
saada tietää pahinta, mikä sinulle kohta mahtanee tulla osaksi. En
juuri tiedä, kuinka monta sataa jalkaa se kuilu lienee syvä, mutta
kylläpä siitä saat selvän, kun olet pohjassa, sillä varmuus on hyvä
asia. Ja kuulepas, milloinka tulet meille keilisille?' -- Ja tuommoisia
lorujako hän syöttää minulle, kun hänen ystävän tavoin pitäisi koettaa
pelastaa minun mies-paran niskani taittumasta! Kun tätä ajattelen,
melkein vimmastun hurjaksi, niin että tahtoisin ottaa moukkarini ja
sillä lyödä rikki ja mäsäksi kaikki ympärilläni. Mutta koetanpa
kuitenkin hillitä mieltäni; ja jos tuo Vuoriston korppi, joka itseänsä
kotkaksi kehuu, uskaltaa minun kyyhkyseeni iskeä, niin hän saa kokea,
osaako Perth'in porvarit virittää jousta vai ei!"
Nyt oli Torstai ennen tuota turmion tuottavaa Palmusunnuntaita, ja
molemminpuolisia taistelijoita odotettiin tuleviksi seuraavana päivänä,
niin että heillä piti olla Lauvantai-päivä tallella levähtämistä,
virvoittamista sekä tappeluun valmistumista varten. Kaksi, kolme
kummaltakin puolelta oli jo ennen lähetetty kuulustamaan leiripaikkaa
pienelle joukolleen sekä muita asioita, jotka olivat tarpeelliset,
siksi että tappelu tulisi hyvin järjestetyksi. Heikki ei siis
kummastunut, kun näki pitkän, vahvan Vuorelaisen uteliaasti
tirkistelevän Wynd-kadulla, sillä tavoin kuin metsäläiset aina
ällistellen katselevat sivistyneemmän maan outoja ihmeitä. Heikin sappi
paisui tuon miehen näöstä, osaksi jo hänen kansallisuutensa tähden,
jota kunnon seppä syntymisestään saakka inhosi, ja vielä enemmän sen
vuoksi, koska hän huomasi mainitun miehen käyvän Duhele-clan'in
omituisessa vaateparressa. Hänen lakkiinsa tikattu tammenlehti vielä
lisäksi ilmoitti, että Vuorelainen kuului nuoren Eachin'in
henkivartijoihin, joiden voimasta taistelussa heidän heimonsa niin
suuria toivoi.
Heikki meni pajan sisään, sillä sen miehen näkö alkoi jo hänen
vimmaansa nostaa. Hän tiesi että tää Vuorelainen tuli määrättyyn
juhlalliseen taisteluun eikä siis saanut mihinkään mitättömään
kahakkaan ryhtyä; senvuoksi seppä kumminkin tahtoi välttää kaikkea
rauhallista puhetta hänen kanssaan. Mutta ei aikaakaan, niin pajan ovi
temmattiin auki, ja Gaeliläinen astui sisään liehuvassa vaipassansa,
joka hänen todellista vahvuuttansa vielä näkyi enentävän; hänen
astuntansa oli ylpeä, niinkuin miehen, joka tietää olevansa arvoltaan
suurempi niitä, joiden kanssa on tekemisiin rupeeva. Hän seisahtui,
katsahti ympärilleen, ja näkyi luulevan, että häntä kohteliaisuudella
tervehdittäisiin sekä ihmeellä ihaeltaisiin. Mutta Heikin ei tehnytkään
mieli tehdä tuon ylpeän tulokkaan mieliksi; hän vaan takoa kalkutteli
rintarautaa, joka oli alaisimella, ikään kuin ei olisi vierasta
huomannut.
"Sinä on _gow chrom_ (koukkusääri seppä)?" kysyi Vuorelainen.
"Ne, jotka mielellään itsekin olisivat samoja vääräsääriä, ovat minulle
panneet sen köllin", vastasi Heikki.
"Ei minä pahaa tarkoittikaan", sanoi Vuorelainen; "minä tuli vaan
ostamaan rautahaarniskaa".
"Korjaa vaan paljaat kinttus pois täältä", sanoi seppä. "Minulla ei ole
rautahaarniskaa myötävänä".
"Jos ei nyt olisi vaan kaksi päivää ennen Palmusunnuutaina, niin minä
saisi sinut pian veisaamaan toinen virsi", tiuskasi Gaeliläinen.
"Ja koska se päivä on niin lähellä", virkkoi Heikki yhä vaan samalla
ylenkatseellisella huolettomuudella, "niin ole niin hyvä ja korjaa
luusi".
"Sinä on epäkohtelias junkkari; mutta minä myös on _fir nan ord_
(vasaramies), ja siis minä tietää että seppäkin on tulinen silloin kun
hänen rauta".
"Jos itse olet vasaramies, niin laita itselles itse rautahaarniska",
vastasi Heikki,
"Ja niinpä minä tekisi, eikä suinkaan, vaivaisi sinua sillä asialla.
Mutta ihmiset sanovat, että sinä, _gow chrom_, lukee lukuja ja laulaa
loitsuja niiden miekkojen sekä haarniskain yli, joita taot, niin
että sinun teräsi leikkaavat teräsrenkaita niinkuin paperia, ja
rautapelti- tai rengaspaitasi kilpistyttävät pois peitsiä niinkuin
nuppuneuloja".
"Teille oppimattomille pakanoille voi syöttää mitä lorua hyvänsä, joita
ei kristityt miehet otakaan korviinsa", sanoi Heikki. "Minä viheltelen
ja laulan työssäni mitä milloinkin suuhun sattuu, niinkuin muutkin
rehelliset ammattimiehet, ja tavallisesti se on tuo Vuorelaislaulu:
"'Ohhoh noita Pyövelinportaita!'[40] Vasarani aivan itsestään käypi sen
laulun tahdin mukaan".
"Veikkonen, joutavaa työtä on hevosen kannustaa, kun jalkat on
kammitsassa", sanoi Vuorelainen ylpeästi. "Minä ei saa nyt taistella,
eikä sopi uljas mies härsyttää näin".
"Naulat ja vasara! oikeassa olet siinä asiassa", sanoi seppä, muuttaen
puhetapaansa. "Mutta puhupas suusi puhtaaksi kerrassaan, veikkonen,
mitäs sinä minulta tahtoisit? En ole nyt leikkituulella".
"Rautapaita minun päällikölle, Eachin Mac-Ian'ille", virkkoi
Vuorelainen.
"Sinä sanot olevasi vasaramies? Ymmärrätkö tuommoista?" kysyi seppä,
ottaen esiin arkusta rautarengas-paidan, jonka äsken oli valmistanut.
Gaeliläinen piteli sitä käsissään hiukan kateuden sekaisella
ihastuksella. Hän katsahti uteliaasti jokaista lenkkiä, ja viimein
vakuutti sen olevan parhaan rautapaidan, minkä hän ikinä oli nähnyt.
"Sata lehmä ja härkä ynnä koko lammaslauma päälliseksi olisi vielä aika
huokea hinta", virkkoi hän ikään kuin tunnustelemalla. "Mutta vähempi
ei minun päällikkö voi siitä tarjota, otti ne sitten, mistä otti".
"Se on kaunis tarjous", vastasi Heikki; "mutta kullalla ja tavaralla ei
olekaan se rautapaita saatavana. Minä tahdon koettaa omaa miekkaani
omatekemääni haarniskaan; enkä anna tätä kenellekään, joka ei suostu
minun kanssani vaihtamaan kolmea sivallusta ja yhtä pistoa tasaisella
tanterella. Sillä ehdolla sinun päällikkös sen saapi".
"Hui, hai, mies -- ottaa ryyppy ja mene vuoteelles", vastasi
Vuorelainen tulisella vihastuksella. "Onko hullu? Luuleeko että
Duhele-clan'in päällikkö rupea käsikahakkaan ja temmellykseen mokoman
kuin Perth'in poroporvarin kanssa? Pyh, mies, ja kuulepas nyt mitä minä
sanoo. Minä itse tahtoo tehdä sinulle suurempi kunnia, kuin mitä tulee
sinun suvulle. Minä itse rupea taisteluun sinun kanssa tämän kauniin
rautapaidan edestä".
"Sinun pitää ensin näyttää, että sinussa on minun vertaiseni", virkkoi
Heikki yrmeällä irvistelyllä.
"Mitä! Minä, yksi Eachin Mac-Ian'in henkivartijoista ei on sinun
verta?"
"Koeta vaan, jos tahdot. Sinä sanot olevasi vasaramies -- osaatko
sitten sepän moukkaria viskata?"
"Minä osaa kai -- kysy kotkalta osaako se lentää Ferragon-vuoren yli".
"Mutta ennen kuin rupeat kilpaan kanssani, tulee sinun ensin koettaa
ottelu yhden minun henkivartijani kanssa. -- Dunter hoi! tulepas
sinä voittosille Perth'in kaupungin kunnian puolesta. -- Ja nyt,
Vuorelainen, kas tuossa on koko rivi moukkareita -- valitse mikä
tahansa, ja lähtään puutarhaan".
Vuorelainen, jonka nimi oli Norman-nan-orb s, o. Vasara-Norman,
todisti oikeutensa siihen liikanimeen, sillä että valitsi suurimman
moukkareista, josta Heikki vaan hymyili. Dunter, sepän vahva apulainen,
heilahdutti vasaransa oikein ihmeellisen matkan päähän; mutta
Vuorelainen, hurjasti ponnistain kaikkia voimiansa, viskasi omansa
vielä pari, kolme jalkaa edemmäksi, ja katsahti sitten voittoriemulla
Heikkiin, joka taas vaan hymyllä vastasi.
"Voiko sinä viskata parempi?" kysyi Gaeliläinen, tarjoten sepälle
vasaraansa.
"En tuolla lapsenlelulla", sanoi Heikki, "jossa on tuskin sen verran
painoa, että se lentää vastatuuleen. -- Hansukka, noudapas tänne
Samson; taikka menköön joku teistä vielä sille pojalle avuksi, sillä
Samson on vähän raskaanlainen".
Nyt esille tuotu vasara oli vielä puolta vertaa raskaampi sitä, jonka
Vuorelainen sen tavattoman painoa tähden oli valinnut. Norman seisoi
ällistyksissään; mutta hän hämmästyi vielä enemmän, koska Heikki,
asettaen itsensä asemaan, heilahdutti tuon raskaan kalun paljoa
taemmaksi oikeanpuolista lannettansa ja lennätti sen kädestään niinkuin
nakkaus-koneesta. Ilma vonkui ja vinkui tuon raskaan kappaleen
lentäessä. Viimein se lensi maahan, ja sen rautainen pää iski yhden
jalan syvälle maan sisään, kaksi kyynärän matkaa edemmäksi kuin
Norman'in vasara.
Voitettu ja masentunut Vuorelainen meni siihen paikkaan, mihin vasara
oli iskenyt, nosti sen, punnitsi sitä kädessään suurella ihmeellä ja
tutkisteli sitä tarkoin, ikään kuin olisi luullut keksivänsä siinä
jotain enempää kuin tavallisissa vasaroissa. Viimeksi hän sen antoi
takaisin omistajalle surullisella hymyllä, nytkyttäin olkapäitään ja
pudistain päätänsä, koska seppä kysyi häneltä eikö hänen tehnyt mieli
yrittää parempaa viskausta?
"Minä on jo liian paljon tullut tappiolle tässä leikissä", vastasi hän.
"Minä on menettänyt minun kunnianimi Vasaramies. Mutta takooko sinä
itse, _gow chrom_, alaisinta tuon hevoskuorman raskaisen rautamöhkäleen
kanssa?"
"Sen saat kohta nähdä, veikkonen", virkkoi Heikki, vieden vieraansa
pajaan. "Dunter", käski hän, "nostapas minulle tuo rautakanki ahjosta";
ja kohottaen jättiläisvasaraansa Samson'ia, hän kalkatti rautaa sata
kertaa oikealta vasemmalle -- välin oikealla kädellä, välin vasemmalla,
välin molemmilla, niin suurella sekä voimalla että kätevyydellä, että
hän sai valmiiksi pienen, vaan kaunistekoisen hevosenkengän puolessa
siinä ajassa, mikä tavalliselta sepältä olisi mennyt kepeämmän aseen
avulla.
"Voi, voi!" sanoi Vuorelainen, "vaan miksi sinä tahtoo taistella meidän
nuoren päällikön kanssa, joka on niin paljon suurempaa säätyä, vaikka
olisikin sinä paras seppä, mikä koskaan on tehnyt työtä tulen ja ilman
avulla?"
"Kuules!" sanoi Heikki. "Sinä näyt olevan kelpo poika, ja siksi sinulle
tahdon toden sanoa. Sinun herras on minulle pahaa tehnyt, ja minä annan
hänelle tämän haarniskan ainoasti siksi että pääsisin taisteluun hänen
kanssansa".
"Vai niin, no jos hän sinulle on tehnyt pahaa, niin hän täytyy
taistella sinun kanssa", virkkoi henkivartija. "Pahan tekeminen
jollekulle miehelle, se tempaa pois sulkanen päällikön lakista. Ja
vaikka hän olisikin paras mies koko Vuoristossa, niinkuin Eachin
epäilemättä onkin, hän täytyy taistella sen miehen kanssa, kuin on
pahaa tehnyt, taikka muuten yksi helmi karisee pois hänen
rukousnauhasta".
"Lupaatko taivuttaa häntä siihen", kysyi Heikki, "sunnuntaisen tappelun
perästä?"
"Ohoh, kylläpä minä lupaa tekee parasta, jos varikset ei jo on saaneet
minun luut kaluta. Sillä katsopas, veikko, Chattan-kissojen kynnet
iskee jotensakin syvälle"
"Tää haarniska on siis sinun päällikkösi oma sillä ehdolla", sanoi
Heikki; "mutta jos ei hän sitten maksa minulle määrättyä hintaa, aion
häväistä häntä kuninkaan ja hovin edessä".
"Eipä pelkoa, ei pelkoa; kyllä minä itse tuo hän tappelutarhaan",
vakuutti Norman; "aivan varmaan".
"Sillä teet minulle oikein mieluisen työn", vastasi Heikki; "ja siksi
että lupaus pysyisi sinun muistossasi, lahjoitan sinulle tään
väkipuukon. Katsos -- jos sen pidät lujassa kourassa ja osaat iskeä
vihollisen rautapaidan sekä kauluksen lomaan, niin on tarpeeton kutsua
välskäriä".
Vuorelainen tuhansilla kiitoksilla ilmoitti iloansa ja sitten läksi.
"Olen antanut hänelle parhaan rautarengas-paidan, mikä ikinä on
lähtenyt käsistäni", virkkoi seppä itsekseen, hiukan katuen lahjaansa,
"sen heikon toivon edestä, että hän on tuova päällikkönsä tasapäähän
tappeluun kanssani; ja sitten Katri tulisi sen omaksi, joka hänet
rehellisellä taistelulla voittaa. Mutta pahoin pelkään, tuon
poika-nulikan jollakin lailla väistyvän pois, jos ei hänelle nyt
Palmusunnuntain tappelussa onni ole niin myötäinen, että hän uskaltaa
toistakin taistelua vielä yrittää. Siinä on jotain toivoa kuitenkin;
sillä olenpa monesti ennenkin nähnyt nuoren ensikertalaisen
ensimmäisen tappelunsa perästä äkkiä paisuvan kääpiöstä aika
piruntappajaksi".
Tällä vähäisellä toivolla, mutta lujimmalla päätöksellä odotti Heikki
hetkeä, joka oli hänen kohtalonsa ratkaiseva. Vaan pahaa aavistusta
nosti hänen mielessänsä se, ettei hanskuri eikä hänen tyttärensä olleet
mitään tietoa itsestään antaneet. "Heitä hävettää", arveli seppä
itsekseen; "tunnustaa totta minulle, ja siksi he ovat vaiti".
Perjantai-iltana molempien clan'ien taistelijat, kolmekymmentä miestä
kummassakin joukossa, saapuivat niille paikoille, missä heidän piti
saada lepoa ja virvoitusta. Duhele-clani sai vieraanvaraa rikkaassa
Sconen luostarissa, ja heidän vastustajillensa soi ylituomari majan
Kinfauns'in linnassa, Tarkimmalla huolella noudatettiin kumpiakin
joukkoja kohtaan suurin kohteliaisuus, niin ettei kummallakaan olisi
mitään syytä puolueellisuudesta valittaa. Sotamarski kreivi Errol sekä
nuori Crawford'in kreivi sillä välin keskustelivat ja päättivät kaikki
taistelunjärjestykseen kuuluvat seikat, edellinen Chattan'ien,
jälkimmäinen Duhelein puolesta. Sanansaattajia juoksi juoksemistaan
molempien kreivien välillä, jotka kolmenkymmenen tunnin kuluessa kuusi
kertaa pitivät kokouksia, ennen kuin kaikki taistelu-temput saatiin
tarkoin sovituiksi.
Muuten pelkäsi hallitus suuresti, että vanhat vihat, joista moni kipenä
kyti porvarein ja heidän Vuorelais-naapureinsa välillä, pääsisivät
ilmituleen leimahtamaan; senvuoksi oli julistuksella kielletty
kaupunkilaisia lähenemästä puolta virstaa likemmäksi Vuorelaisten
majapaikkoja; ja samoin myös eivät taisteluun tulleet Vuorelaiset
saaneet ilman erinäistä lupaa käydä Perth'issä. Sotamiehiä asetettiin
välirajalle tätä kieltoa voimassa pitämään, ja ne toimittivat virkansa
niin tarkoin, että estivät Simo Hanskurinkin, vaikka oli Perth'in
kaupungin asukas ja porvari, kotiin menemästä, siitä syystä kun hän
tunnusti tulleensa samalla Eachin Mac-Ian'in miesten kanssa ja kun
hänellä oli sen clan'in värinen vaippa selkänsä peittona. Tämä seikka
esti Simon pääsemästä Wynd'in Heikin puheille ja antamasta hänelle
todellista tietoa kaikesta, mikä heidän lähtönsä jälkeen oli
tapahtunut; näin ei tullut toimeen selitys, joka suuresti olisi
muuttanut lopputapausta tässä kertomuksessa.
Lauantai-iltana saapui vielä miesjoukko, jonka tulo nosti yleistä
huomiota kaupungissa, melkein yhtä paljon kuin odotetun taistelun
valmistukset. Se oli kreivi Douglas, jonka seurassa tuli kaupunkiin
ainoasti kolmekymmentä ratsumiestä, mutta ne kaikki ritareita ja
aatelismiehiä korkeinta säätyä. Ihmisten silmät seurasivat tätä
pelättyä herraa, samoin kuin katselemme kotkan lentoa ilmoissa,
voimatta arvata sen kuninkaallisen linnun matkan suuntaa, mutta ääneti,
tyystin, hartaasti tarkastellen; ikään kuin olisi meillä aavistus
siitä, mitä varten se kiitää taivaan kantta pitkin. Hän ratsasti
hitaasti kaupungin läpi ja taas pohjoisportista ulos. Siellä hän
poikkesi Dominikolais-luostariin ja pyrki Albanyn herttuan puheille.
Kreivi päästettiin viipymättä sisään, ja herttua tervehti häntä
tavalla, joka oli aiottu suosiolliseksi ja lepyttäväiseksi, vaikka se
ei saanut peitetyksi sen alla piilevää viekkautta ja levottomuutta.
Koska ensimmäiset tervehdykset olivat suoritetut, sanoi kreivi
ankaralla yksvakaisuudella "Minä tuon surullisia sanomia. Teidän
kuninkaallinen veljenpoikanne, Rothsayn herttua on kuollut, ja minä
pelkään hänen saaneen surmansa ilkeitten salavehkeitten kautta".
"Salavehkeittenkö kautta!" vastasi herttua hämmästyksellä,
"minkälaisten salavehkeitten kautta? -- Kuka on uskaltanut ruveta
salavehkeisin Skotlannin kruunun perillistä vastaan?"
"Minun asiani ei ole tuoda ilmi mistä nämät epäluulot ovat nousseet",
virkkoi Douglas, "mutta käypä huhu, että kotka sai surmansa nuolen
kautta, jonka häntään sulka sen omasta siivestä oli pistetty, ja että
tammi halkaistiin samasta puusta tehdyllä nalkilla".
"Herra kreivi Douglas", lausui Albanyn herttua, "en minä ole mikään
arvoitusten selittäjä".
"Enkä minä mikään arvuuttaja", vastasi Douglas ylpeästi. "Näistä
papereista voitte te, herra herttua, löytää yhtä ja toista, mikä
lukemisen vaivan maksaa. Minä lähden puoleksi tunniksi ulos luostarin
puutarhaan ja sitten tulen takaisin tänne".
"Te ette siis mene kuninkaan luokse, herra kreivi?" kysyi herttua.
"En", vastasi Douglas; "ja toivonpa teidänkin, herra herttua, yhtyvän
mielipiteeseni, että tää suuri perheellinen suru olisi kuninkaaltamme
salassa pidettävä, siksi kun huomeispäivän asia on suoritettu".
"Siihen mielelläni suostun", sanoi Albanyn herttua. "Kuningas, jos sen
saisi kuulla, ei jaksaisi olla läsnä taistelussa; ja jos ei hän itse
ole läsnä, nuot miehet kenties peräytyvät pois taistelusta, ja koko
asia sitten jääpi kesken. Mutta käykää, olkaa niin hyvä, istumaan, niin
kauan kuin tuota surullista kertomusta Rothsay-paran kohtalosta luen".
Hän pujotteli papereita sormiensa välitse, vilkasten muutamiin vaan
pikimmältään, viipyen toisissa, ikään kuin niiden sisällys olisi ollut
mitä tärkeimpiä. Kulutettuansa neljännestunnin tällä lailla, hän
kohotti silmänsä ja sanoi hyvin yksivakaisesti: "Herra kreivi, näitä
surullisia papereita lukiessani oli minulle kuitenkin lohdutukseksi
nähdä, ettei niissä ole mitään, joka saattaisi uudestaan virittää
eripuraisuutta kuninkaan neuvokunnassa, mikä äsköisen juhlallisen
sovinnon kautta meidän molempien välillämme tuli poistetuksi. Me
sovimme, että onneton veljenpoikani lähetettäisiin syrjäiseen paikkaan,
siksi kun hänen järkensä ajan kuluessa olisi enemmän kypsynyt. Nyt on
kohtalo hänet kokonaan temmannut pois, ja meidän päätöksemme siinä
suhteessa on tarpeeton".
"Jos te, herra herttua", vastasi kreivi, "ette näe mitään, mikä voisi
häiritä sitä hyvää sopua välillämme, jota Skotlannin rauha ja
turvallisuus vaatii, niin en minä ole niin huono isänmaan-ystävä, että
liian tarkkaan semmoista häiritsevää syytä hakisin".
"Minä käsitän tarkoituksenne, kreivi Douglas", virkkoi Albanyn herttua
kiireesti. "Te olitte liian kerkeä luulemaan, että minä suuttuisin
siitä, kun te kuninkaansijaisen viran nojassa rankaisitte nuot ilkeät
murhamiehet minulle läänitetyssä Falkland'in linnassa. Vaan uskokaa
minua, minä päinvastoin olen teille kiitollinen, kun te säästitte
minulta noiden konnain rankaisemisen vaivan, sillä sydämelleni olisi
niiden näkökin ollut kovin tuskallinen. Skotlannin parlamentti on,
arvaan ma, ottava heidän ilkityönsä tutkiakseen, ja iloinen olen minä,
että koston miekka on ollut teidän kaltaisen mahtavan miehen kädessä.
Meidän sopimuksemme, herra kreivi, niinkuin te varmaan muistatte, ei
tarkoittanut muuta kuin minun onnettoman veljenpoikani pitämistä
tiukemmalla, siksi kun hän vuoden tai parin kuluttua olisi järkeen
tullut".
"Semmoinen epäilemättä oli teidän tarkoituksenne, herra herttua, sen
verran kuin puhuitte minulle", vastasi kreivi. "Sen voin ilman vaaraa
vakuuttaa".
"No niin, jalo kreivi, sittenhän ei voi meille tulla mitään moitetta
osaksi, vaikka nuot ilkimykset oman kostonsa tähden jatkoivat meidän
rehellisen päätöksemme verisellä lopulla?"
"Parlamentti saa sen viisauttansa myöten tuomita", sanoi Douglas.
"Kumminkin on minun omatuntoni puhdas".
"Ja niin minunkin", lausui herttua juhlallisesti. "Ja nyt, herra
kreivi, ottakaamme puheeksi, kuinka pieni Jaakko olisi holhottava, joka
veljensä oikeuden kruunuun on perinyt".
"Siitä päättäköön kuningas", vastasi Douglas, joka jo pitkäksyi tätä
keskustelua. "Minä suostuu, pantakoon hänet asumaan mihin hyvänsä,
paitsi Stirling'iin, Donneen tai Falkland'iin". Näin sanoen hän äkisti
läksi ulos.
"Hän on lähtenyt", mutisi viekas Albanyn herttua, "ja sen miehen pitää
minulla olla liittolaisena, -- vaikka hänen hyvin tekisi mieli ruveta
verivihollisekseni. Ei se mitään -- Rothsayn herttua lepää esi-isiensä
rinnalla -- Jaakko saattaa aikanaan mennä samaa tietä -- sitten --
kruunu tulee palkinnoksi kaikista vastuksistani".