Kun talvi-ilt' on pitkä, takan ääreen
Istahda kanssa kunnon vanhusten,
Ja kuule heidän tarinoitansa
Ajoista suruisista menneistä;
Ja ennen kuin sä sanot hyvästi,
Palkaksi heidän murhejutuistansa,
Mun häviöni kerro surkea.
Kuningas Rikard III,
5:s Näytös, 1:nen Kohtaus.
Aivan toisellainen, kuin mitä julkisesti ilmoitettiin Falkland'issa,
olikin petetyn kruununperillisen todellinen kohtalo. Kunnianhimoinen
Albanyn herttua oli päättänyt että hänen piti kuolla, saadakseen täten
pois ensimmäisen ja pahimman esteen oman perheensä ja kruunun väliltä.
Jaakko, kuninkaan nuorempi poika, oli pieni lapsi, joka sopivan
tilaisuuden tullessa voitiin sitten helposti saada syrjälle sysätyksi.
Pyrintö mahtavuuteen sekä viime aikoina syttynyt viha entistä herraa
vastaan olivat tehneet Ramornyn kernaaksi apulaiseksi nuoren Rothsayn
herttuan surmaamisen hankkeessa. Kullanhimo sekä luontainen ilkeys
saattoivat Dwining'inkin siihen ahkerasti osaa ottamaan. Viekkaimmalla
julmuudella oli päätetty huolellisesti karttaa kaikki väkivaltaiset
keinot, joista voi jälkiä jäädä; prinssin hengen piti sammuman
itsestään, sen kautta että hänen heikko ja nyt vielä pahanvointinen
ruumiinsa saatettiin kaikellaisen puutteen alaiseksi. Skotlannin
kruununperillistä -- käyttääksemme Ramornyn sanoja toisessa
tilaisuudessa -- ei ollut aikomus murhata; hänen elämänsä vaan piti
loppua.
Prinssin makuukammari Falkland'in tornissa oli erittäin sovelias
tämmöisen kauhean vehkeen toimeenpanoon. Pieniä, kaitoja rappusia
myöten, joista tuskin oli tietoa, pääsi luukun kautta linnan
maanalaisiin vankihuoneisin; tätä käytävää myöten oli entisten
linnan-isäntien ollut tapa salaa, valepuvussa käydä katsomassa
mainittuin surkeitten huoneitten asukkaita. Samaa tietä myös veivät
nuot konnat itsestään tietämättömän prinssin alas alimpaan käähkänään,
niin syvälle vaan sisukseen, ettei luultu minkään ohkauksen tai huudon
voivan siitä kuulua; ja samassa voi ovi telkeineen kauan aikaa kestää
murtamis-yrityksiä, jos se paikka tulikin keksityksi. Bonthron, joka
siksi tarpeeksi oli tullut pelastetuksi hirsipuusta, oli halukkaana
apulaisena tässä Ramornyn julmassa kostotyössä eksynyttä, petettyä
herraansa vastaan.
Tämä konna meni taas alas vankihuoneesen, juuri silloin kun prinssi
alkoi toipua horroksestaan ja herätessään tunsi kuolettavan kylmyyden
sekä raskaat kahleet, jotka tuskin vaan sallivat hänen liikahtaakaan
kostealta olkivuoteeltaan. Rothsayn ensimmäinen ajatus oli, että tää
oli kauheaa unta -- toinen toi hänelle hämärän aavistuksen todellisesta
tilasta. Prinssi huusi, huhusi -- viimein vimmoissaan kiljahti -- mutta
ei tullut mistään apua eikä vastannut mikään muu kuin kaiku
vankihuoneen holvatusta laesta. Tuo helvetin apulainen kuuli nämät
tuskalliset huudot ja luki ne levollisesti palkkioksi soimaus- ja
herjaus-sanoista, joilla Rothsayn herttua aikanaan oli puhunut ilmi
vaistontapaisen inhonsa häntä vastaan. Vasta kun onneton nuorukainen
uupuneena ja toivotonna oli vaiennut, päätti tuo raakalainen ilmaantua
vankinsa silmien eteen. Telkeet vedettiin pois, lukko lusahti, prinssi
kohotti itseään niin paljon kuin hänen kahleensa sallivat -- punertava
valo, joka pakoitti hänet silmiään ummistamaan, välkähti huoneen läpi,
ja, taas ne avatessaan, näki hän edessään tuon kauhistavan miehen,
jonka hän luuli kuolleeksi. Hän vaipui kammostuen maahan. "Minä olen
tuomittu ja ijankaikkisessa kadotuksessa", huusi hän; "ja helvetin
inhottavin perkele on määrätty minua piinaamaan!"
"Kyllä minä olen elossa, armollinen prinssi", virkkoi Bonthron; "ja
siksi että tekin saisitte elää ja elämästä iloita, tehkäät nyt niin
hyvin ja käykää ruokaan käsiksi".
"Päästä minut irti näistä kahleista", sanoi prinssi, "vapauta minut
tästä vankihuoneesta -- niin sinusta, vaikka kyllä olet konna, on
tuleva rikkain mies koko Skotlannissa".
"Vaikka saisin kultaa saman verran kuin nuot kahleesi painavat",
vastasi Bonthron, "niin mieluummin kuitenkin näkisin sinut raudoissa
kuin ottaisin sen kullan! Mutta katsahdapas tänne -- olithan aika
herkkusuu -- katsopas minkälaista apetta olen sulle hankkinut". Se
konna pirullisella ilolla aukaisi raakaan vuotaan käärityn mytyn, joka
hänellä oli kainalossa, ja näytti onnettomalle prinssille, heiluttaen
tulisoihtuansa edestakaisin sen edessä, äsken rungostaan erilleen
hakatun häränpään, joka siihen aikaan oli Skotlannissa varma kuoleman
ilmoitus. Hän pani sen prinssin vuoteen eli pikemmin pahnain
jalkopuolelle maahan. "Sillä syö kovin ahneesti", sanoi hän; "mahtaa
kulua pitkä aika, ennen kuin taas saat toisen aterian".
"Virka minulle vaan yksi asia, konna", kysyi prinssi, "Tietääkö Ramorny
tästä?"
"Kuinkas muuten olisi sinut saatu viekoitetuksi tänne? -- Teeri-parka,
nyt olet, kun oletkin, satimessa!" vastasi murhamies.
Näin sanoen hän pani oven kiinni, telkeet kilahtivat, ja prinssi-parka
jäi pimeyteensä, yksinäisyyteensä ja kurjuuteensa. "Voi minun isäni! --
Minun profeetallinen isäni! -- Tää sauva, jota käytin tuekseni, oli
todellakin peitsi!" Mutta jättäkäämme jo seuraavat tunnit ja päivät,
täynnä ruumiin vaivoja, täynnä sielun tuskia.
Yhtähyvin ei ollut Jumalan tahto, että tämä julma työ jäisi kostamatta.
Vaikka muut linnan-asukkaat, joilla vaan oli tuo prinssin sairaus
mielessä, eivät liioin pitäneet lukua Hanskurin Katrista eikä
harpputytöstä, ei sallittu kuitenkaan näiden neitoin lähteä pois, ennen
kuin olisi nähty minkä lopun tuo peloittava tauti oli saava ja oliko se
todellakin tarttuvaista laatua. Näin pakoitettuina yhdessä olemaan
nämät molemmat onnettomat tytöt tulivat hyviksi tuttaviksi, miltei
ystäviksi; ja tämä ystävyys vielä kiintyi, kun Katri sai kuulla tämän
harpputytön olevan sen saman, jonka tähden hän oli ollut Wynd'in
Heikille suutuksissa. Katri sai nyt tietää että Heikki oli aivan
viaton, ja kuulteli hartaasti Loviisan loppumattomia ylistyksiä
uljaasta puolustajastaan. Harpputyttö, joka tunsi Katrin säädyn ja
arvon ylemmyyden, puhelikin mielellään aineesta, joka näkyi olevan
kuulijalle niin mieleen; olipa hän kiitollisuudessaan sepittänyt
seuraavan pienen laulunkin, jota sitten kauan ja yleisesti laulettiin
Skotlannissa.
Sinilakki[38] sa,
Uros rohkea,
Paits vilppiä, paits pelkoa,
Sydämes luj' on sanassaan,
Ja kätes luja miekassaan.
Maailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Kyll' urho Saksan jalo on,
Ritari Franskan verraton,
Kun peitsell' alkaa taistelon,
Ja poika Englannin kenties
Kaikist' on tarkin joutsimies;
Mut mailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Sanalla sanoen, vaikka laulutytön pahamaineinen elatuskeino muuten
olisi ollut syynä, ettei Katri mielellään olisi seurustellut Loviisan
kanssa, huomasi hän nyt, kun pakko kerran oli heidät yhteen seuraan
saattanut, että se pieni soittoniekka oli varsin nöyrä ja toiselle
kaikki mieliksi tekevä kumppali.
Tällä tavoin he elivät neljä, viis päivää ja keittivät itselleen
ruokansa omassa huoneessaan, niin paljon kuin mahdollista välttääksensä
kyökkipalvelijain silmiä, kenties myös pahoja sanoja. Kun niiden kanssa
oli jotain välttämätöntä puhuttavaa, Loviisa, joka oli enemmän tottunut
keinoja keksimään, luonteeltaan rohkeampi, ja halukas Katrille mieliksi
tekemään, kernaasti otti vaivakseen heidän yksinkertaisiin aterioihinsa
tarpeellisten ruoasten hankkimisen ruokamestarilta sekä niiden
valmistamisen hänen kotimaansa omituisella taidolla.
Kuudentena päivänä, vähää ennen päivällistä, oli harpputyttö lähtenyt
ulos tälle asialle; ja raittiin ilman hengittämisen tarvis taikka
toivo, löytää vähäisen ruohoja ruoan höysteeksi tai kumminkin pari
aikaista kukkasta pöydän koristeeksi, oli houkuttanut hänet linnaan
kuuluvaan pieneen puutarhaan. Sieltä hän palasi huoneesensa tornissa
kalmankelmeänä, haavanlehden tavoin vapisevana. Hänen pelästyksensä
myös tarttui Katriin, joka töin tuskin vaan sai suustaan sanoja,
kysyäkseen mikä uusi onnettomuus nyt oli tapahtunut.
"Onko Rothsayn herttua kuollut?"
"Pahempi vielä! He kuolettavat häntä nälällä!"
"Hullutusta!"
"Ei, ei, ei, ei!" vastasi Loviisa kuiskaamalla, ja hänen sanansa
kiirehtivät niin tiheään peräkkäin, että Katri häntä tuskin ymmärsi.
"Olin ruohoin haussa höysteeksi soppaan, koska te eilen sanoitte niitä
mielellänne syövänne -- silloin pieni koirani, joka oli tunkeunut
tiheään rautatammi-viidakkoon, mikä kasvoi muutamista vanhoista
raunioista tornin juurella, tuli vinkuen ja älisten jälleen ulos. Minä
hiivin likemmäksi syytä siihen tiedustamaan -- ja voi! silloin kuulin
ähkäyksen niinkuin koska ihminen on viimeisessä tuskassa, mutta niin
hiljaisen, ikään kuin se olisi tullut vaan sisimmästä syvyydestä.
Viimein havaitsin sen tulevan kapeasta halenteesta muurissa, joka oli
muratti-kasvilla peitetty. Ja kun panin korvani aivan liki sitä läpeä,
kuulin selvään kuinka prinssi sanoi: 'Ei nyt enää voi kauan kestää', ja
sitten hänen äänensä vaipui hiljaiseen rukoukseen".
"Armollinen Jumala! Puhuttelitko häntä?"
"Minä sanoin: 'Tekös te olette siinä, armollinen prinssi?' ja siihen
tuli vastaus: 'Kuka minua sillä arvonimellä pilkkaa?' -- Minä kysyin
häneltä voisinko häntä jollakin tavoin auttaa, enkä unohda ikinä
minkälaisella äänellä hän vastasi: 'Ruokaa!! -- Ruokaa! -- Minä kuolen
nälkään!' -- Ja sitten tulin tänne sitä teille virkkamaan. -- Mitäs me
nyt teemme? -- Pitääkö huutaa talon väki liikkeelle?"
"Voi! se taitaisi olla hänelle pikemmin turmioksi kuin avuksi", sanoi
Katri.
"Vaan mitäs me sitten teemme?"
"En oikein tiedä vielä", sanoi Katri, joka tärkeinä hetkinä oli
neuvokas ja rohkea, vaikka tavallisissa tilaisuuksissa ei vetänyt
kumppalilleen vertaa keksivässä sukkeluudessa. "En oikein tiedä vielä
-- vaan Brucen suvun vesa ei saa jäädä avutta kuolemaan."
Näin sanoen hän otti pienen ruukun, jossa heillä oli soppansa, ynnä
myös lihan, josta he sen olivat keittäneet, pisti muutamat ohukaiset
leivät, jotka hän oli leiponut, päällysvaatteensa alle, viittasi
kumppaliansa, heidän ateriaansa myös kuuluvaa maito-astiaa ottamaan, ja
näin he kiirehtivät puutarhaan.
"Vai on meidän kaino kaunottaremmekin kerran ulkona?" virkkoi yksi
palvelijoista, ainoa, joka tällä hetkellä heille vastaan sattui. Mutta
Katri vaan meni eteenpäin vastaamatta tai muuten hänestä huolimatta, ja
he pääsivät pieneen puutarhaan ilman mitään sen enempää häiritsemistä.
Loviisa näytti hänelle viidakolla peitettyä rauniokasaa, aivan tornin
juurella. Siinä oli luultavasti ennen aikaan ollut joku kylkirakennus,
ja tuo kaitainen, vankihuoneesen alas menevä ilmaläpi oli sen sisustaan
päättynyt. Mutta rakennuksen rauetessa oli läpi ulko-ilmaan asti
jatkunut, niin että sen kautta nyt hämärä päivän säde pääsi alas
syvyyteen, vaikka ne, jotka siellä kävivät, tulisoihtu kädessä, eivät
sitä olleet voineet huomata.
"Tässä on kaikki aivan ääneti", virkkoi Katri, hetkisen aikaa tarkkaan
kuulleltuaan. "Jumala taivaallinen auttakoon! Hän on kuollut".
"Pitää koettaa yhtä keinoa, vaikka se on vähän vaarallinen", virkkoi
Loviisa ja helisytti harppunsa kieliä sormillaan.
Huokaus oli ainoa vastaus vankihuoneen pohjasta. Katri nyt uskalsi
puhua. "Minä olen tässä, armollinen herra -- olen teille ruokaa ja
juomaa tuonut".
"Haa, Ramorny! Se pilkka on liian myöhäinen -- minä jo kuolen", kuului
vastaus.
"Hänen päänsä on sekava, eikä se olekaan ihme", ajatteli Katri; "mutta
onpa kuitenkin toivoa, niin kauan kuin on hengen kipinä hänessä".
"Minä se olen, armollinen herra -- Hanskurin Katri -- minä toisin
teille ruokaa, jos vaan sen saisin hyvin alas teidän luoksenne".
"Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Minä jo luulin tuskani loppuneen,
mutta rupeaapa se nyt taas kalvamaan suoliani, kun kuulen puhuttavan
ruoasta".
"Ruoka on tässä, mutta kuinkas -- voi kuinkas! -- sen saamme alas
teidän luoksenne? Tää rako on niin kapea ja muuri niin paksu! Mutta
jopa nyt keinon keksinkin. Joutuun, Loviisa. Leikkaa minulle pajun
vesa, pisin, minä löydät".
Harpputyttö täytti käskyn ja päästä halkaistun vavan avulla Katri laski
alas useampia soppaan kasteltuja leipäpaloja, jotka näin yht'-aikaa
soivat syömistä sekä juomista.
Onneton nuorukainen söi hiukan, suurella vaivalla, ja rukoili sitten
tuhansia siunauksia alas auttajansa päälle. "Olin aikonut sinua himoni
orjaksi", sanoi hän, "ja yhtä hyvin nyt pyydät pelastaa henkeäni. Mutta
pakene jo pois ja pelasta itsesi".
"Me tulemme takaisin ja tuomme ruokaa, niin usein kuin vaan tilaisuutta
tulee", sanoi Katri; mutta samassa harpputyttö nykäisi hihasta,
viitaten häntä ääneti ja liikahtamatta olemaan.
Molemmat lymysivät raunioin väliin ja kuulivat nyt kuinka Ramorny ja
lääkäri hartaasti puhelivat keskenään.
"Hän on vahvempi kuin luulin", virkkoi edellinen hiljaa käheällä
äänellä. "Kuinka kauan Dalwolsy kesti Liddesdalen ritarin vankeudessa
Hermitagen linnassa?"
"Kaksi viikkoa", vastasi Dwining; "mutta hän oli vahva mies, ja sai
hiukan apua jyvistä, jotka karisivat lattian kautta hänen ylitsensä
olevasta aitasta".
"Eikös olisi parempi lopettaa asia joutuisammin. Musta Douglas on
tulossa tännepäin. Hän ei tiedä tästä Albanyn herttuan salaisuudesta.
Hän on pyrkivä prinssin puheille; _pitää_ siis olla loppu ennen kuin
hän tulee".
He kulkivat edemmäksi, yhä jatkaen tätä salaista turmiollista
keskusteluaan.
"Nyt riennetään torniin", virkkoi Katri, kun näki että he olivat
lähteneet puutarhasta. "Olin ma keksinyt pakokeinon -- itselleni --
siitä nyt teemme pelastuskeinon prinssille. Maitotyttö tulee aina
linnaan iltamessun aikana ja tavallisesti jättää päällysvaatteensa
tuohon käytävään, kun hän viepi maidon kyökkiin. Ota sinä se vaate,
kääri itses siihen kokonaan ja mene rohkeasti vartijan ohitse. Siihen
aikaan hän on juovuksissa; niin että maitotyttönä estämättä pääset
portista ulos sekä sillan yli, jos vaan astut tietäsi pelkäämättä.
Sitten kiirehdi Mustan Douglas'in luokse; hän on meidän lähin ja ainoa
apumme".
"Mutta", esteli Loviisa, "eikös hän juuri ole se sama julma herra, joka
minulle häväistystä ja rangaistusta uhkasi?"
"Semmoiset kuin minä ja sinä", vastasi Katri, "eivät koskaan pysy koko
tuntia Douglas'in muistossa, ei pahassa eikä hyvässä. Vie hänelle se
sanoma, että hänen vävyänsä, Skotlannin kruununperillistä kuoletetaan
-- että hän petturein käsissä nääntyy nälkään tässä Falkland'in
linnassa, niin et saa ainoasti anteeksi, vaan vielä palkinnonkin
päälliseksi".
"Palkinnosta en huolikaan", sanoi Loviisa; "itse tässä teossa on jo
kyllin palkintoa. Mutta luullakseni on täällä pysyminen vaarallisempi
kuin lähteminen -- anna siis minun jäädä tänne prinssi-paran
ruokkijaksi, ja lähde sinä apua noutamaan. Jos he tappavat minut, ennen
kuin kerkiät takaisin, niin jätän sinulle mitättömän harppuni
perinnökses ja pyydän sinua Charlot-parkaani hyvin kohtelemaan".
"Ei, Loviisa", vastasi Katri, "sinä olet tottuneempi ja enemmän
oikeutettu vaeltaja kuin minä -- mene sinä -- ja jos, niinkuin kyllä
saattaa tapahtua, sitten palatessas tapaat minut kuolleena, niin anna
isä-paralleni tää sormus sekä kähärä tukastani, ja sano hänelle että
Katri meni kuolemaan, yrittäessään pelastaa Brucen perillistä. Ja anna
tää toinen kähärä Heikille; sano hänelle että Katri häntä viimeiseen
hengenvetoonsa asti muisteli; ja että, jos olinkin hänen mielestään
liian arka toisten ihmisten verestä, ei syynä ollut se, että olisin
pitänyt omani liian kalliina".
He itkeä nyhkyttelivät näin kaulatuksin, ja vielä jaljillä olevat
tunnit iltaan saakka kuluivat parempien keinojen miettimisessä, miten
vangille saataisiin ruokaa alas. Muun muassa he laittoivat, onteloita
ruokoja yhteen pujottamalla torven, jota myöten voitaisiin hänelle
juomistakin suuhun laskea. Viimein Falkland'in kylän kirkon kellot
soittivat iltamessuun. Maitotyttö tuli lekkereineen, tuoden talonväelle
maitoa, ja samassa myös saattaen sekä kuulustellen uusia sanomia.
Tuskin oli hän kyökkiin astunut, niin harpputyttö, vielä kerran
halattuaan Katria ja vakuutettuaan hänelle järkähtämätöntä
uskollisuuttansa, hiljaa hiivi rappusia myöten alas, pieni koiransa
kainalossa. Silmänräpäyksen kuluttua näki pelosta aivan hengästyksissä
oleva Katri hänen huolettomasti astuvan laskusillan yli, maitotytön
päällysvaatteesen käärittynä.
"Oho", sanoi vartija, "aikaiseenpa palasit tänä iltana, Maija Priita!
Eipä suurta iloa tuolla talossa -- Niin, tyttö -- tauti-aika on ikävä
aika!"
"Minulta unohtui pykäläpuuni", vastasi neuvokas Franskalais-tyttö, "ja
joudun takaisin ennen kuin kerkiäisi saada kerma-astian kuorituksi".
Hän riensi edelleen, karttaen Falkland'in kylän, ja poikkesi
jalkapolulle, joka puiston kautta meni. Katri hengähti helpommin ja
kiitti Jumalaa, kun näki Loviisan kaukaisuuteen katoovan. Vaan tulipa
vielä toinen tuskanhetki Katrille, silloin kun karkulaisen pako tuli
tietyksi. Se tapahtui niin pian kuin maitotyttö, viivyttyänsä tunnin
ajan asialla, jonka olisi voinut kymmenessä minuutissa toimittaa,
viimein teki lähtöä ja havaitsi, että joku oli hänen harmaan
sarkatakkinsa vienyt. Ruvettiin asiata tarkoin tutkimaan; silloin talon
piiat muistivat harpputytön ja arvelivat hänen olevan sitä laatua,
jotka mielellään vaihtavat vanhan takin uuteen. Vartija, kun häneltä
ankarasti tiedusteltiin, ilmoitti nähneensä maitotytön jälleen lähtevän
pois kohta iltamessun ajan jälkeen; ja kun maitotyttö itse tätä ajoi
valheeksi, ei hänellä ollut muuta vastausta, kuin että se sitten
mahtoi; olla perkele.
Mutta kun harpputyttöä ei mistään löytynyt, oli helppo arvata kuinka
asia todella oli tapahtunut. Hovimestari siis meni Ramornylle ja
lääkärille, jotka nyt melkein aina yhdessä olivat, ilmoittamaan, että
toinen naisvangeista oli päässyt pakoon. Pieninkin seikka jo herättää
syyllisen epäluulot. He katsahtivat toinen toiseensa hämmästyksellä ja
sitten menivät yhdessä Katrin pieneen kammariin, tiedustellakseen
Loviisan pakoa ennen kuin hän olisi kerjinnyt mitään peittämiskeinoja
keksiä.
"Missäs on sinun seurakumppalisi, tyttö?" kysyi Ramorny ankaralla,
käskeväisellä äänellä.
"Ei minulla ole mitään seurakumppalia täällä", vastasi Katri.
"Älä puhu joutavia", sanoi ritari; "minä tarkoitan harpputyttöä, joka
vielä äsken asui sinun kanssas tässä kammarissa".
"Hän on lähtenyt pois, niin kuulin sanottavan", vastasi Katri; "hän
kuuluu lähteneen noin tunti sitten".
"Ja minne?" kysyi Dwining.
"Kuinka", vastasi Katri, "minä voin tietää mitä tietä ainainen
maankuljeksija lähtee kulkemaan? Hän oli varmaan kyllästynyt tähän
yksinäiseen elämään täällä, joka on niin aivan toisellainen kuin nuot
juhlapidot ja tanssit, joissa hän ammatissansa on tottunut käymään. Hän
on lähtenyt pois, ja minä vaan ihmettelen sitä, että hän niin kauan
viipyi".
"Se siis", sanoi Ramorny, "on kaikki, mitä sinulla on meille
sanottavaa?"
"Kaikki mitä minulla on teille sanottavaa, ritari Ramorny", vastasi
Katri lujasti; "ja vaikka prinssi itsekin rupeaisi minua tutkimaan, en
voisi kertoa enempää".
"Ei tainne olla suurta pelkoa, että hän koskaan enää kunnioittaa sinua
puheellaan", sanoi Ramorny, "vaikka ei hän kuolisikaan Skotlannin
suruksi".
"Onko Rothsayn herttua niin pahasti sairas?" kysyi Katri.
"Ei ole apua, jos ei taivaasta", vastasi Ramorny, katsahtain ylöspäin.
"Sieltä toki voipi vielä tulla apua", sanoi Katri, "vaikkei ihmisavusta
näyttäisikään toivoa".
"Amen!" lausui Ramorny suurimmalla ykstotisuudella ja Dwining'kin
muodosti muotonsa sen mukaan, vaikka hänen näytti olevan vallan vaikea
saada hillityksi ilkkuvaa, jos kohta hiljaista pilkkanauruansa, joka
hänessä varsinkin aina tahtoi nousta, silloin kuin joistakin
jumalisista asioista tuli puhe.
"Ihmisiäkö, maan päällä syntyneitä ihmisiäkö nämät ovat eivätkä
ilmeisiä paholaisia, jotka näin rukoilevat Jumalaa prinssin puolesta,
vaikka he pisara pisaralta imevät onnettoman herransa sydänveriä!"
mutisi Katri, koska hänen molemmat tutkijansa tyhjin toimin olivat
lähteneet. "Miksi taivaan nuolet nyt ovat nukuksissa? Mutta kyllä ne
pian iskevät alas -- ja voi! jos ne myös vielä voisivat pelastaa,
samassa kun rankaisevat!"
Päivällis-aika, jolloin kaikki linnaväki istui ruoalla, oli se hetki,
jonka Katri arveli sopivimmaksi kenenkään huomaamatta mennäkseen muurin
raolle. Odottaessaan sitä hetkeä huomasi hän tavattoman hyörimisen
linnassa, jossa aina sen jälkeen, kun Rothsayn herttua vankihuoneesen
suljettiin, oli haudan hiljaisuus vallinnut. Laskusilta laskettiin alas
ja nostettiin jälleen, ja sen ratinaan sekaantui hevosten kopina, kun
huoveja läksi ulos ja taas tuli takaisin, ratsut uuvuksissa ja
vaahdossa. Katri huomasi myös, että kaikki palvelijat, jotka hän sattui
näkemään ikkunastaan, olivat aseissa. Kaikesta tästä hänen sydämensä
rupesi kovasti sykkimään, sillä se ennusti avun lähenemistä; ja paitsi
sitä tuossa häärinnässä jäi pieni puutarha vielä enemmän käymättä.
Viimeinkin tuli päivällis-aika. Katri oli hankkinut semmoisia
ruoka-aineita, joita oli helpoin laskea alas onnettoman vangin luokse;
hän oli sanonut juuri niitä erittäin haluavansa, ja kyökkimestari näkyi
kernaasti tekevän hänelle mieliksi. Katri nyt kuiskasi muurin rakoon,
ilmoittaen tuloansa -- mutta ei kuulunut vastausta -- hän puhui
kovemmin, vaan kaikki oli ääneti.
"Hän nukkuu", mutisi Katri puoliääneensä, vaan samassa hän säpsähti ja
huudahti, kun hänen takanansa eräs ääni vastasi: "Niin, hän on
nukahtanut -- vaan ijäksi".
Katri katsahti taaksensa -- ritari Ramorny seisoi siinä täysissä
varuksissaan; mutta kypärin silmiverho oli auki ja hänen muotonsa oli
enemmän kuolemaan tuomitun kuin tappeluun menevän soturin näköinen.
Ramorny jatkoi puheensa ykstotisella äänellä, puoleksi niinkuin vaan
olisi ollut merkillisen tapauksen huoleton katselija, puoleksi kuin
siihen osallinen.
"Katri", virkkoi hän, "minä puhun sinulle totta. Hän on kuollut -- sinä
olet koettanut parastasi auttaaksesi häntä -- nyt et enää voi mitään".
"En voi -- en tahdo sitä uskoa", sanoi Katri. "Jumala minua
armahtakoon! Rupeaisinhan epäilemään Jumalan kaikkivaltaa, jos uskoisin
että niin ilkeä rikos on saanut tapahtua".
"Älä epäile Jumalan kaikkivaltaa, Katri, vaikka Hän on sallinut tuon
irstailijan puuttua omiin pauloihinsa. Vaan tule nyt kanssani --
minulla olisi jotain sanottavana, mikä sinua koskee. Tule, sanon minä",
(sillä Katri viivytteli), "jos et tahdo jäädä tänne Bonthron-pedon tai
tuon lääkärin Dwining'in armoille".
"Kyllä tulen", vastasi Katri; "ettehän kuitenkaan voi tehdä minulle
muuta kuin mitä Jumala sallii".
Ramorny astui edeltä torniin, nousten ylös portaita portaitten perästä,
tikapuita tikapuitten jälkeen.
Katrin rohkeus masentui. "En tahdo mennä edemmäksi", virkkoi hän.
"Minnekä te minua viette? -- Jos kuolemaan, niin voin kuolla tässäkin".
"Ainoasti tornin huipulle, hupsu", sanoi Ramorny, työntäen auki
teljetyn oven, josta pääsi tornin holvikatolle. Siellä nähtiin miehiä
nakkauskoneita laitokseen varustamassa, joutsipyssyjä virittämässä ja
kiviä kasoihin latomassa. Mutta tätä puolustusväkeä ei ollut enempää
kuin pari kymmentä, ja niissäkin Katri luuli huomaavansa epäilystä,
kahdella päällä olemista.
"Katri", virkkoi Ramorny, "minun täytyy seisoa tässä paikassa;
puolustukseni sitä vaati. Mutta voinhan puhua sinulle tässä paikassa
yhtä hyvin kuin muuallakin".
"Puhukaa vaan", vastasi Katri. "Kyllä minä kuulen".
"Sinä olet, Katri, tunkeunut veriseen salaisuuteen. Onko sinulla myös
lujuutta sitä asiaa salassa pitää?"
"En ymmärrä mitä te tarkoitatte, ritari Ramorny", vastasi tyttö.
"Katsos. minä olen kuolettanut -- murhannut, jos se sana mielestäs on
oikeampi -- entisen herrani, Rothsayn herttuan. Tuo hengenkipinä, jota
sinun hyvyytes vielä viritteli, oli helppo sammuttaa. Viimeisellä
hetkellään hän huusi isäänsä. Sinua raukaisee -- vaan pysy lujana --
minulla olisi vielä enempää sanomista. Sinä nyt tiedät rikokseni, vaan
et vielä mikä minua siihen on pakoittanut. Katsos! tää kinnas tässä on
tyhjä -- oikean käteni menetin minä hänen tähtensä; ja kun näin ei
minusta enään ollut apua, hän hylkäsi minut niinkuin vanhaksi käyneen
koiran; hän pilkkasi vahinkoani ja käski minua luostariin menemään --
siinä muka nyt oli oleva asuntoni, ei enää saleissa ja palatseissa,
missä oli ollut luonnollinen sijani! Huomaa se -- surkuttele ja auta
minua".
"Missä asiassa te vaaditte apuani?" kysyi vapiseva tyttö. "Enhän voi
saattaa takaisin, mitä olette menettäneet, enkä myös olla puhumatta
ilmi rikostanne".
"Sinä voit olla puhumatta, Katri, siitä, mitä tuossa viidakossa olet
kuullut ja nähnyt. En vaadi muuta kuin lyhyt-aikuista unohtamista
sinulta, jonka sana tulee uskotuksi jos sanot asian olleen niin tai
näin. Sinun seurakumppalisi, tuon kometjantin, tuon ulkomaalaisen sanaa
ei ole kukaan pitävä nuppuneulankaan arvossa. Jos tähän suostut, niin
uskon henkeni sinun sanasi turviin, ja aukaisen portin noille tuossa,
jotka lähenevät. Jos et lupaa olla vaiti, aion puolustaa tätä linnaa,
siksikun joka mies olemme kaatuneet, ja sinut syöksen alas tältä tornin
huipulta. Niin, katso vaan alas tuohon -- ei se ole hyppäys, johon
ajattelematta sopii käydä. Seitsemät portaat kiipesit tänne ylös
suurella vaivalla ja, ahdistuneella hengästyksellä; mutta tältä
huipulta alas syvyyteen olet lentävä joutuisammin kuin kerkiät
huoahtaakaan! -- Anna lupauksesi, kaunis tyttö; sillä minä en tahtoisi
sinulle tehdä pahaa, vaikka kuitenkin olen luja päätöksessäni".
Katri seisoi siinä säikähtyneenä; ei ollut hänessä voimaa vastata
tuolle hurjalle miehelle; samassapa Dwining'in tulo säästikin häneltä
vastaamisen vaivan. Tämä puhui niillä nöyrillä kumarruksilla, jotka
hänellä kaikkina aikoina olivat omituiset, ja samassa ainaisella,
puoleksi hillityllä pilkallisella irvistyksellään, joka tuon nöyryyden
valheeksi osoitti.
"En tee oikein, jalo ritari, kun tulen häiritsemään teidän
seurustelemistanne tään kauniin neidon kanssa. Mutta minä tuonkin vaan
pienen, mitättömän kysymyksen".
"Puhu, kiusanhenki!" sanoi Ramorny. "Pahat sanomat sinua huvittavat,
vaikka itseäskin koskisivat, kunhan vaan samassa myös toisia ihmisiä
koskevat".
"Hum! -- hih -- hii! -- Tahtoisinpa vaan kysyä, onko teillä, jalo
herra, aikomus tehdä se sankarityö ja puolustaa tätä linnaa
yksinäisellä kädellänne -- suokaa anteeksi -- arvelin sanoakin:
yksinäisellä käsivarrellanne? -- Ei se kysymys ole aivan joutava; sillä
minusta lienee vähän apua puolustuksessa, jos ette voi saada
piirittäjiä houkutetuiksi pieniä rohtoja minulta ottamaan -- hih, hii,
hii! ja Bonthron on niin hyvässä sikahumalassa kuin vaan olut ja
paloviina suinkin voi saada aikaan -- vaan te, hän ja minä, siinä onkin
koko linnaväkenne, jolla on halua tehdä vastarintaa".
"Mitä! -- eikö ne toiset konnat tahdo taistella?" kysyi Ramorny.
"En ole ikinä nähnyt miehiä, joiden mieli vähemmin teki siihen
temppuun", vastasi Dwining, "enpä koskaan ikinäni. -- Mutta tuossapa
tuleekin jo pari heistä. -- _Venit extrema dies_[39] -- hih, hii, hii!"
Eviot ja Buncle samassa lähenivät; heidän muotonsa osoitti synkkää
lujuutta, niinkuin miehissä, mitkä ovat päättäneet vastustaa
valtiastansa, jota kauan aikaa ovat totelleet.
"Mitä nyt!" sanoi Ramorny, astuen heille vastaan. "Miksi olette
jättäneet paikkanne? -- Miksi olet jättänyt vahtitornin, Eviot? -- Ja
sinä toinen, enkö ollut käskenyt sinua nakkauskoneita laitokseen
panemaan?"
"Meillä olisi sananen teille sanottava, ritari Ramorny", vastasi Eviot.
"Me emme huoli ottaa osaa tähän taisteluun".
"Mitä! Omat knaappiniko niskoittelevat minua vastaan?" huudahti
Ramorny.
"Me olimme teidän knaappinne ja hovipoikanne, herra ritari, niinkauan
kuin te olitte Rothsayn herttuan tallimestarina. -- Mutta nyt käy huhu,
että herttua ei enään ole elossa -- me tahdomme tietää, onko siinä
perää".
"Kuka petturi tuota tuommoista valhetta uskaltaa levittää?"
"Kaikki, jotka ovat käyneet tiedustelemassa metsän reunalla, herra
ritari -- minä itsekin olin joukossa -- tuovat samat sanomat.
Harpputyttö, joka eilen karkasi linnasta, on levittänyt sen sanoman
joka paikkaan, että Rothsayn herttua on murhattu taikka kumminkin
kuoleman kielissä. Douglas on tulossa suuren voiman kanssa -- --".
"Ja te, pelkurit, joutavan huhun tähden, luovutte herrastanne?" sanoi
Ramorny vihastuneena.
"Herra ritari", sanoi Eviot, "antakaa Bunclen ja minun nähdä Rothsayn
herttua ja kuulla hänen omasta suustaan käsky, että tää linna on
puolustettava; jos sitten emme taistele viimeiseen veripisaraan asti,
niin hirttäkää minut vaan korkeimman tornin huippuun. Mutta jos hän
luonnolliseen tautiin on kuollut, niin tahdomme antaa tään linnan
kreivi Douglas'in käsiin, joka nyt kuuluu olevan kuninkaan sijainen. --
Taikka jos -- Jumala siitä varjelkoon! -- meidän jaloa prinssiä vastaan
on kavaluutta harjoitettu, niin emme myöskään tahdo tulla rikokseen
osallisiksi murhamiehiä aseillamme puolustamalla, oli ne kutka
lienevätkin".
"Eviot", sanoi Ramorny, kohottaen kädettömän käsivarsi-tynkkänsä, "jos
ei tää kinnas tässä olisi tyhjä, niin ei sinulla olisi ollut kyllin
elämästä jäljellä, keritäkses puhua ilmi kaksi sanaakaan tästä
hävyttömästä puheestasi".
"Asia on niinkuin on", vastasi Eviot, "ja me vaan täytämme
velvollisuutemme. Minä olen teitä kyllin kauan seurannut, ritari
Ramorny, vaan tähän viimein seisahdutan ratsuni".
"Hyvästi sitten, ja periköön hiisi teidät kaikki!" huudahti vimmastunut
paroni. "Käske tuoda hevoseni!"
"Meidän sankarimme aikoo lähteä karkuun", virkkoi lääkäri, joka hiljaa
oli lähestynyt Katria, ennen kuin tyttö sen huomasikaan. "Katri, sinä
olet taika-uskoinen hupsu, niinkuin kaikki muukin vaimonsuku; yhtähyvin
on sinulla hiukkanen älyä, ja minä puhun siis sinulle, joka ymmärrät
paremmin kuin tuo härkälauma ympärillämme. Nuo ylpeät vapaaherrat,
jotka maailmaa hallitsevat, mitä ne ovat vastoinkäymisen hetkellä? --
akanoita tuulessa. Annas että heidän moukkarikouransa tai heidän
patsaanvahvuiset säärensä tulevat vialle, niin pyh! -- koko urho on
mennyt -- miehuus ja rohkeus ei niissä ole mitään -- jäsenet ja
jänteret kaikki. Niin kauan kuin heillä on pedonkaltainen
ruumiinvoimansa, he eivät ole vimmaista härkää paremmat -- ota se pois,
niin meidän ritari ja sankari makaa ähkien maassa, niinkuin härkäkin,
jolta kinttusuonet on poikki hakattu. Ei niin ole viisas mies --- niin
kauan kuin hituinenkin tuntoa on tallella hänen rutistetussa tai
silvotussa ruumiissansa, hänen miehuutensa on yhtä luja kuin ennen. --
Katri, tän' aamuna minä aioin sinua tappaa; mutta nyt olen iloinen että
sinä saat jäädä eloon ja kertoa kuinka tää mitätön lääkäri, tää
pillerintekijä, tää pulverinsurvoja, tää myrkynsyöttäjä meni kuolemaan
yhdessä uljaan ritari Ramornyn kanssa, joka jo on vapaaherra ja toivoi
pääsevänsä Lindores'in kreiviksi. -- Eläköön se korkea-arvoinen herra!"
"Vanha mies", sanoi Katri, "jos todellakin olet niin lähellä ansaittua
rangaistustas, niin olisivat toisellaiset ajatukset sinulle paljon
terveellisemmät kuin nuot turhanpäiväisen viisastelemiset ja hurjat
kerskailemiset. -- Pyri jonkun pyhän miehen puheille".
"Niin", vastasi Dwining ylenkatseella, "mun muka pitäisi turvata
rasvaiseen munkkiin, joka -- hih, hii, hii! -- ei itsekään ymmärrä sitä
lampaanlatinaa, mitä kartasta lukien jätkyttelee. Tuommoinen muka olisi
sopiva neuvon-antaja miehelle, joka on sekä Espanjassa että Arabiassa
tieteitä harjoittanut! Ei, Katri, minä tahdon ripittäjäkseni semmoisen,
jota silmän on hyvä katsella; siksi suon sinulle sen kunnian. --
Katselepas nyt tuossa tuota meidän uljasta ritaria -- hänen otsastaan
tippuu hiki, hänen huulensa vapisevat tuskasta; sillä meidän uljas
ritari -- hih, hii, hii! -- anelee armoa entisiltä palvelijoiltansa,
eikä ole hänen kielensä kyllin liukas, saadakseen heidät häntä
kynsistään hellittämään. Katsopas kuinka kaikki hänen kasvonsa jänteet
tempailevat, kun hän rukoilee noita kiittämättömiä pölkkypäitä, joille
hän aina on täysin kourin jaellut lahjoja; eikä hän kuitenkaan pyytäisi
muuta kuin saada sen verran ennakkomatkaa, yrittäessään pakoa, kuin
mitä koirien edessä juoksevalla jänekselläkin on, jos hänelle oikeus ja
kohtuus suodaan. Katso myös tota yrmeää, jörömäistä muotoa, noita
maahanpäin luotuja silmiä, joilla kotipetturit, häilyen pelon ja häpeän
vaiheella, kieltävät herraltansa sitä pikkuista pelastuksen toivoa. Ja
nuot luontokappaleet olivat mielestään paljon parempia miehiä kuin
minä. Ja sinäkin, hupsu tyttö, pidät jumalaasi niin halpana, että
uskot, tuommoisten kurjain raukkain olevan hänen kaikkivaltansa
luomia!"
"Ei! sinä paha mies, ei!" vastasi Katri innokkaasti. "Jumalani, jota
palvelen, on luodessaan nuot miehet, suonut heille ne avut, joilla he
olisivat voineet häntä tuntea ja palvella, ihmisveljiänsä varjella ja
holhoa, pyhyyttä ja hurskautta noudattaa. Heidän oma ilkeä sydämensä
ynnä paholaisen kiusausten kanssa ovat tehneet heidät semmoisiksi kuin
he nyt ovat. Voi tunkekoon tämä oppi myös sinunkin kiviseen sydämeesi!
Jumala on sinulle suonut ymmärrystä enemmän kuin muille ihmisille,
suonut sinulle silmät, millä tunkesit luonnon salaisuuksiin, suonut
sinulle terävän älyn ja taitavan käden. Mutta ylpeytesi on kaikki ne
hyvät avut myrkyttänyt ja tehnyt uskottomaksi jumalan-kieltäjäksi sen,
joka olisi voinut olla kristityn seurakunnan viisaita miehiä!"
"Jumalankieltäjäksi, sanot sinä?" vastasi Dwining. "Onhan minulla
kenties epäilykseni siinä suhteessa -- mutta pian nyt saan nähdä, mitä
perää siinä on. Tuossa jo tulee se mies, joka on lähettävä minut,
niinkuin jo tuhansia ennenkin, siihen paikkaan, missä kaikki salaisuus
selviää".
Katri käänsi silmänsä erääsen lääkärin osoittamaan lakeuteen metsässä
ja näki sinä täyttä nelistä lähenevän ratsujoukon. Niiden keskellä
liehui lippu, jonka, vaikka Katri ei voinut sen vaakunaa eroittaa,
yleinen huuto hänen ympärillään tunnusti Mustan Douglas'in omaksi.
Ratsumiehet seisahtuivat nuolenkannattaman päähän linnasta, ja airut
kahden torvensoittajan kanssa lähestyi valtaporttia, missä hän, kovasti
torviansa soitatettuaan, vaati vapaata pääsyä korkea-arvoiselle ja
mahtavalle Archibald'ille Douglas'in kreiville, kuninkaan sijaiselle,
jolla tätä nykyä oli kaikki kuninkaan valta käsissään. Hän käski
samassa linnaväkeä, maankavaluuden rangaistuksen uhalla, aseensa maahan
laskemaan.
"Kuulitteko te sen?" virkkoi Eviot Ramornylle, joka seisoi yrmeänä,
kahden vaiheella. "Tahdotteko te käskeä avata linnan portit, vai
pitääkö minun -- --"
"Ei, konna!" keskeytti ritari, "viimeiseen asti tahdon kumminkin olla
käskijänä. Avatkaa portit, laskekaa laskusillat alas ja antakaa linna
Douglas'in kreivin haltuun".
"No, sitä toki sopii sanoa miehuulliseksi vapaan tahtonsa
osoittamiseksi", sanoi Dwining. "Samalla lailla myös nuot äsken
kiljuvat vaskitorvet tuossa voisivat sanoa soittavansa omasta vapaasta
tahdostaan ne sävelet, jotka likaiset soittajat niiden kautta
torahduttivat".
"Kurja mies!" sanoi Katri, "taikka ole ääneti, taikka käännä ajatuksesi
ijankaikkisuuden puoleen, jonka kynnyksellä nyt seisot".
"Ja mitäs se sinua koskee?" vastasi Dwining. "Et sillä kuitenkaan,
tyttöseni, voi auttaa että kuulet mitä puhun, ja sinä olet sen
kuitenkin sitten muille kertova, sillä sinun sukupuolesi ei sitäkään
malta olla tekemättä. Perth'in kaupunki ja koko Skotlanti ovat
kuulevat, minkälaisen miehen he kadottavat, kun Henbane Dwining
kuolee!"
Rautavarusten kilinä nyt ilmoitti, että tulijat olivat hypänneet alas
hevosen selästä, astuneet portista sisään ja par'-aikaa riisuivat
aseita vähäiseltä linnalaisjoukolta. Douglas'in kreivi itse nousi ylös
tornin katolle muutamien miehiensä kanssa, joille antoi käskyn vangita
Ramorny sekä Dwining. Toiset laahasivat hämmästyneen Bonthron'in esiin
jostain kolosta.
"Näiden kolmenko hallussa prinssin hoito yksin-omaisesti oli, niin
kauan kun hänen sanottiin olevan sairaana?" kysyi Douglas, jatkaen
tutkintoa, jonka jo oli alhaalla salissa aloittanut.
"Ei kukaan muu saanut häntä nähdä, herra kreivi", vastasi Eviot,
"vaikka minä kyllä tarjosin apuani".
"Neuvo meidät herttuan kammariin, ja vangit vietäkööt kanssamme. --
Myös pitäisi täällä linnassa olla eräs vaimo-ihminen, jos ei hän jo
liene murhattu tai piiloon viety -- hän seurusteli tään harpputytön
kanssa, joka ensiksi toi hätäsanoman".
"Tässä hän on, herra kreivi", sanoi Eviot, tuoden Katrin esiin.
Hänen kauneutensa sekä mielenliikutuksensa tekivät myös tuohon
kovasydämiseen kreiviin jonkun vaikutuksen.
"Älä pelkää mitään, tyttö", sanoi hän; "sinä olet sekä kiitoksia että
palkintoakin ansainnut. Kerro vaan minulle, niinkuin jos seisoisit
Jumalan edessä, mitä tässä linnassa olet nähnyt ja kuullut".
Muutamilla sanoilla selitti Katri koko sen hirveän salaisuuden.
"Sinun puheesi", sanoi Douglas, "on sanasta sanaan yhtäpitävä
harpputytön kertomuksen kanssa. -- Näyttäkää meille nyt prinssin
asunto".
He menivät siihen huoneesen, jossa Rothsayn herttuan oli luultu asuvan;
mutta avain oli poissa, niin että kreivin, sisään päästäksensä, täytyi
väkisin särkeä ovi. Siellä löydettiin onnettoman prinssin laihtunut,
likainen ruumis ikään kuin kiireissä vuoteelleen viskattuna.
Murhamiesten aikomus oli epäilemättä ollut laittaa ruumis semmoiseen
paikkaan, että näyttäisi hänen kuolleen luonnollista kuolemaa; mutta
Loviisan paosta noussut hätä oli heidät hämmästyttänyt. Douglas katseli
tätä harhatielle houkuteltua nuorukaista, jonka hurjat himonsa ja
oikkunsa olivat saattaneet tämmöiseen ennen-aikaiseen, hirveään
loppuun.
"Minulla oli loukkauksia kostettavana", sanoi hän; "mutta tää tämmöinen
näkö poistaa kaiken vihan!"
"Hih hii! -- olihan meillä aikomus laittaa kaikki", sanoi Dwining,
"että olisi enemmän mieleen teille, kaikkivaltias herra kreivi. Mutta
te tulitte liian äkkiä tänne, ja hätäisillä herroilla on hitaat
palvelijat".
Douglas ei ollut kuulevinaan näitä vangin sanoja, niin tarkkaan hän
katseli edessään makaavan ruumiin laihtunutta, kelmeätä muotoa ja
kangistuneita jäseniä. Katri, joka mielenliikutuksesta jo oli
pyörtymäisillään, viimein sai luvan lähteä pois tästä kauheasta
paikasta, ja meni kaikkialla vallitsevan sekasorron läpi entiseen
huoneesensa, missä takaisintullut Loviisa hänelle kaulaan kavahti.
Douglas sillä välin jatkoi tutkimusta. Prinssin kangistuneesta kourasta
löydettiin hius-suortuva, joka väriltään ja muulta näöltään oli
Bonthron'in sysimustan tukan kaltainen. Näytti siis siltä, kuin, vaikka
nälkä työn oli aloittanut, Rothsayn kuolemaan kuitenkin lopulla
väkivaltakin oli ollut syynä. Salainen käytävä alas vankihuoneesen,
jonka avain löydettiin tuon alhaisemman murhamiehen vyöltä -- itse
vankeusluolan asema, rako sen seinässä, joka sen yhdisti ulko-ilmaan,
ynnä myös kurja olkivuode permannolla, jolle kahleet vielä oli jääneet
-- kaikki nämät seikat täydesti todistivat Katrin sekä harpputytön
kertomuksen todeksi.
"Älkäämme kauemmin viivytelkö silmänräpäystäkään", sanoi Douglas
läheiselle sukulaiselleen Balvenyn herralle, kun he vankihuoneesta
olivat ylös tulleet. "Viekää murhamiehet pois ja hirttäkää heidät
linnan muurille".
"Mutta, korkea-arvoinen herra, jonkunlainen laillinen tuomio taitaisi
olla kuitenkin sopiva", vastasi Balveny.
"Mitä varten?" kysyi Douglas. "Olenhan tavannut heidät teosta kiinni,
ja kyllä minun edesvastaukseni kannattaa viipymätöntä mestausta. Mutta
malttakaas -- onhan meillä joitakuita Jedwood'in miehiä joukossamme?"
"Yhtäkyllin Turnbull'eja, Rutherford'eja, Ainslieitä y.m." sanoi
Balveny.
"Pankaa sitten heistä lautakunta kokoon; he ovat kaikki hyviä miehiä ja
rehellisiä, paitsi että elantonsa hankkimisessa hiukkasen koukkuja
tekevät. Pitäkää te huoli noiden kavaltajain mestaamisesta, sill'-aikaa
kuin minä istun oikeutta suuressa salissa, ja koetetaanpa
valalautakuntako vai mestausmies ennen kerkiää saada tehtävänsä
tehdyksi, me istumme Jedwood'in oikeutta -- hirtämme kiireesti ja
tutkimme hiljakseen".
"Malttakaa vielä, herra kreivi", sanoi Ramorny, "te saattaisitte muuten
saada katua hätäilemistänne. Tahdotteko te sallia minun puhua teille
pari sanaa muiden kuulematta?"
"En millään muotoa!" sanoi Douglas; "puhu vaan suoraan mitä sinulla
lienee sanottavaa, kaikkein tässä läsnäolevain kuullen".
"Tietäkää sitten, te kaikki", virkkoi Ramorny kovalla äänellä, "että
tää jalo kreivi tässä oli saanut kirjeitä Albanyn herttualta sekä
minulta, jotka olivat lähetetyt tuon pelkurin ja petturin, Bunclen
kautta -- kieltäköön hän sen, jos tohtii -- ja niissä oli se neuvo
annettu, että prinssi vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista ja
pidettäisiin tässä Falkland'in linnassa".
"Vaan ei niissä ollut sanaakaan", vastasi Douglas tylyllä
irvistelemisellä, "siitä että hänet piti viskata vankeuskomeroon --
näännyttää nälällä -- ja kuristaa. -- Viekää pois ne konnat, Balveny;
he saastuttavat jo Jumalan ilmaa liian kauan".
Vangit laahattiin nyt linnan muurille. Mutta sill'aikaa kun heille
hirsipuuta varustettiin, pyysi lääkäri hartaasti saadakseen vielä
kerran puhutella Katria, sielunsa autuuden tähden, niin hän sanoi --
niin että tyttö, siinä toivossa että hänen paatunut sydämmensä kukaties
tällä loppuhetkellä oli heltynyt, suostui tulemaan muurille ja
läsnä-olemaan tapauksessa, joka häntä muuten kammotti.
Hän näki Bonthron'in humalapäissään aivan tietämätönnä kaikesta;
Ramorny, jolta ritarivaruksensa oli riisutut, turhaan koetti peitellä
pelkoansa ja puhui papin kanssa, jonka apua hän oli pyytänyt; ja
Dwining oli sama nöyrän- ja kohteliaannäköinen, matelevainen olento
kuin aina ennenkin. Hänellä oli kädessään pieni hopeakynä, jolla oli
jotain pärmäliuskaan kirjoittanut.
"Katri", sanoi hän, "hih, hii, hii! -- minä tahtoisin puhua sinulle
uskonnostani".
"Jos niin on aikomuksenne, miksi tahdotte minulle puhuen tuhlata
aikanne? -- Puhukaa tälle pyhälle isälle tässä".
"Tuo pyhä isä", virkkoi Dwining. "Hih, hii, hii! -- jo palvelee samaa
jumalaa kuin minäkin. Siksi tahtoisin mielummin saada sinut
käännyttämällä uuden palvelijan lisään epäjumalani alttarin eteen. Tämä
pärmäliuskanen on sinulle ilmoittava, kuinka pääset minun kappeliini,
missä sitä jumalaa niin usein olen täydessä turvassa palvellut. Siinä
olevat kuvat jätän sinulle perinnöksi, suoraan sanoen sentähden että
vihaan ja ylenkatson sinua hiukkasta vähemmin kuin ketään muuta noista
hupsuista raukoista, joitten kanssa minun on täytynyt tähän asti
seurustella niinkuin vertaisteni kanssa. Ja nyt lähde! -- taikka jää
tänne ja katso, tekeekö myrkynkeittäjän loppu hänen elämänsä
valheeksi".
"Pyhä Neitsyt varjelkoon!"
"Ei", virkkoi lääkäri, "minulla on vaan yksi sana sanottava, ja tuo
uljas aatelisherrakin sen kuulkoon, jos tahtoo".
Ritari Balveny lähestyi jollakin uteliaisuudella; järkähtymätön lujuus
tässä miehessä, jolla ei ollut koskaan ollut miekka kädessä, rautapaita
ryntäillä, ja joka ruumiinrakennukseltaan melkein oli vaivainen kääpiö,
tuntui hänestä melkein noituudelta.
"Te näette tään pikkuisen kapineen tässä", virkkoi pahantekijä,
näyttäen kynäänsä. "Mutta sen avulla voin kuitenkin päästä itse Mustan
Douglas'inkin kynsistä".
"Älkää antako hänelle läkkiä eikä paperia", kielsi Balveny kiireesti,
"ettei hän kirjoita itselleen jotain loitsulukua".
"Ei se ole niin, älkää pahaksi panko, viisas ja uljas herra -- hih,
hii, hii!" sanoi Dwining tavallisella hihityksellään, ja väänsi auki
kynän kärjen, jonka sisässä oli jotain pesusienen tapaista, ei suurempi
palanen kuin herne vaan. "Katsokaas nyt, näin -- --" sanoi vanki ja
pyykkäisi sen suuhunsa. Se vaikutti samassa silmänräpäyksessä. Hän
kaatui kuoliaksi heidän eteensä, tuo ylenkatseellinen irvistys yhä
vielä muodossansa.
Katri kiljahti ja juoksi pois, pyytäen kiireisellä alas-astumisella
päästä tuota kauhistusta näkemästä. Ritari Balvenykin silmänräpäyksen
ajaksi hämmästyi, vaan sitten huusi: "Se voipi olla noitakonsti!
Hirttäkää hänet muurille, olkoon kuollut tai elävä. Jos hänen ilkeä
henkensä vaan on hetkiseksi muualle paennut, niin se palatessaan on
tapaava ruumiinsa niskat poikki".
Hänen käskynsä täytettiin. Sitten tuli Ramornyn ja Bonthron'in vuoro.
Jälkimmäinen hirtettiin, oikein käsittämättäkään mitä hänelle aiottiin
tehdä. Ramorny, joka oli kalmankelmeä, vaan jossa yhä vielä paloi sama
ylpeys, mikä oli ollut hänen turmionsa, muistutti olevansa ritari,
jonka tähden vaati itselleen kuolemaa miekan kautta hirsinuoran sijaan.
"Douglas'in ei ole tapa peruuttaa tuomioitansa", sanoi Balveny. "Mutta
yhtähyvin on sinulle kaikki oikeus ja kohtuus tapahtuva. Käskekää kokin
tulla tänne kyökkikirveensä kanssa". -- Käsketty palvelija ilmautui. --
"Mitäs niin vapiset, lurjus?" kysyi häneltä Balveny. "Katsos, sinun
tulee kirveelläs hakata kultakannukset pois tään näin miehen
kantapäistä. -- Ja nyt, Juhana Ramorny, et ole enää ritari, vaan
roisto. -- Vie hänet hirsipuuhun, pyöveli! Hirtä hänet kumppaliensa
keskelle, ja korkeammalle kuin muut, jos niin sopii".
Neljännestunnin kuluttua Balveny meni alas Douglas'ille ilmoittamaan,
että pahantekijät oli saaneet loppunsa.
"Sitten ei ole apua pitemmästä tutkimisesta", sanoi kreivi. "Mitä te
sanotte, hyvät lautamiehet, olivatko nuot miehet maankavaluuteen
syypäät -- olivatko vai ei?"
"Olivat", huusivat taipuvaiset lautamiehet liikuttavalla
yksimielisyydellä, "ei ole mitään lisää todistusta tarvis".
"Soittakaa sitten torvia ja noustaan hevosen selkään -- mutta ainoasti
omat palvelijani tulee kanssamme. Ja pitäköön joka mies suunsa tässä
tapahtuneitten seikkain suhteen, siksi kun ne saatetaan kuninkaan
tietoon, joka ei käy laatuun, ennenkuin tuo tappelu Palmusunnuntaina on
ollut ja loppunut. Käskekää seuraamme tulevat miehet erilleen muista,
ja varoittakaa jokaista, seuratkoon kanssamme tai jääköön tänne, että
se, joka loruja suustaan laskee, on kuollut mies".
Muutamien minuuttien kuluttua kreivi Douglas jo istui hevosen selässä
ja niin myös hänelle seuralaisiksi valittu joukko. Sanansaattaja
lähetettiin hänen tyttärelleen, Rothsayn herttuan leskelle, että hän
menisi suoraan Perth'iin, Lochleven-järven rantaa myöten, Falkland'iin
poikkeematta, ja että hän ottaisi suojansa alle Hanskurin Katrin sekä
harpputytön, henkilöinä, joiden turvallisuudesta kreivi piti surua.
Ratsastaessaan metsän kautta katsahtivat he vielä kerran taakseen ja
näkivät hirtettyin ruumisten roikkuvan tuolla, ikäänkuin kolmena
mustana pilkkuna linnan muurissa.
"Käsi on nyt saanut rangaistuksensa", virkkoi Douglas, "mutta kukapa
vaatii edesvastaukseen pään, jonka käskystä tämä teko tehtiin?"
"Te tarkoitatte Albanyn herttuaa?" kysyi Balveny.
"Niin teen, orpana; ja jos saisin noudattaa sydämeni mielitekoa,
niin nostaisin siitä kanteen häntä vastaan, sillä minä olen varma, että
hän tään teon oli käskenyt, mutta ei meillä ole mitään todistusta
siitä, ei muuta kuin suuri epäluulo, ja Albanyn herttuaan ovat
Stuart-suvun lukuisat ystävät kiintyneet, joille todella, kuninkaan
kykenemättömyyteen sekä Rothsayn irstaisin tapoihin nähden, ei
jäänytkään muuta ehtoa, päällikköä itselleen ottaessaan. Jos minä siis
rikkoisin liiton, minkä äsken olen Albanyn herttuan kanssa solminut,
niin siitä syntyisi välttämättömästi keskinäissota, ja se olisi meidän
Skotlanti-paran turmio, nyt kun sitä ulkoakin sota-vaara uhkaa tuon
petturin March'in kreivin avulla maahan ryntäävältä Percyltä. Ei,
Balveny -- Albanyn herttuan rangaistus täytyy jättää Jumalan käsiin,
joka oikealla ajallansa kyllä on kostava tään pahanteon hänelle sekä
hänen suvulleen".