Nyt on meidän aika palata niiden henkilöimme luokse, jotka jätimme
Perth'in kaupunkiin, silloin kun seurasimme hanskuria sekä hänen
kaunista tytärtänsä Kinfauns'iin ja kun siitä vieraanvaraisesta
kartanosta menimme Simo-ukon kanssa Tay-järvelle. Prinssi, ylimpänä
henkilönä, nyt ensiksi vaatii meidän huomiotamme.
Tämä hätäinen, ajattelematon nuorukainen oli jo jokseenkin kärsimätön
yksinäisyydessänsä sotamarskin luona. Vaikka tämän herran seura muuten
olisi ollut kaikin puolin hauska, tuli se kuitenkin prinssille
vastenmieliseksi, siitä ainoasta syystä, että sotamarski tavallaan oli
hänen vanginvartijansa. Suuttuneena sedällensä, närkästyneenä isälleen
Rothsayn herttua aivan luonnollisesti ikävöitsi ritari Ramornyn seuraa,
jonka kautta hän jo oli niin kauan tottunut saamaan huvitusta, samoin
kuin myös ohjausta, vaikka kyllä prinssi olisi varmaan vihastunut, jos
hänelle tätä viimeinmainittua olisi sanottu. Hän käski siis Ramornya
luokseen, jos hänen terveytensä sen salli; hänen piti tulla vettä
myöten pieneen huvimajaan sotamarskin puutarhassa, joka, samoinkuin
ritari Ramornynkin, ulottui Tay-joen rantaan asti. Tätä vaarallista
ystävyyttä uudistaessaan Rothsayn herttua ainoasti muisti sen, että hän
oli ollut ritari Ramornya kohtaan avokätinen ystävä. Ramorny
puolestaan, tätä käskyä saadessaan, ei muistanut muuta kuin herraltaan
saatuja oikullisia loukkauksia, menetetyn kätensä, kevytmielisyyden,
millä prinssi siitä kädestä aina puhui, sekä huolimattomuuden, millä
Rothsayn herttua oli hänet avutta jättänyt tuossa lakintekijän murhaa
koskevassa asiassa. Hän nauroi siis katkerasti, prinssin käskyn
saatuansa.
"Eviot", sanoi hän, "varusta vahva vene sekä kuusi luotettavaa miestä
-- luotettavaa miestä, huomaa se -- älä vitkaile silmänräpäystäkään. Ja
käske Dwining'iä paikalla tänne. -- Päivä paistaa meidän puolellemme,
uskollinen ystäväni", virkkoi hän sitten sisääntulevalle lääkärille.
"Minä täällä ajattelin ympäri päätäni, millä keinoin voisin päästä tuon
häilyväisen pojan luokse, ja kas siinä samassa hän jo kirjoittaakin ja
käskee minua tulemaan".
"Hum! -- Kyllä mar' minä yskän ymmärrän", virkkoi Dwining. "Päivä
paistaa ja antaa siunauksensa muutamille ikäville seurauksille -- hi,
hi, hii!"
"Ei huolta niistä -- satin on virityksessä. Ja syötti siihen,
veikkonen, on pantu semmoinen, joka houkuttaisi sen pojan kirkonkin
turvista ulos tulemaan, vaikka vihollisjoukko, paljaat miekat kädessä,
väijyisi jo kirkkotarhassa, mutta sitä syöttiä tuskin olisikaan tarvis.
Hänen ikävänsä yksin jo kyllin auttaisi. Laita kapineesi valmiiksi --
sinä saat tulla kanssamme. Kirjoita sinä hänelle, koska minä en sitä
enää voi, että me kohta tulemme, hänen käskyään totellen. Kirjoita
sievästi; hän osaa hyvin lukea; hän on sen minulta oppinut".
"Kylläpä hän teiltä, uljas herra ritari, on oppiva paljon muutakin
ennen kuin kuolee -- hi, hi, hii! Mutta onko vaan teidän kauppanne
Albanyn herttaan kanssa luotettava?"
"Meille on luvattu kyllin minun kunnianhaluni, sinun ahneutesi sekä
meidän molempain kostonhimomme tyydyttämiseksi. Vesille, vesille nyt
vaan joutuun! Eviot pankoon veneesen mukaan muutamia pulloja parasta
viiniä sekä muutamia kylmiä piirakoita".
"Mutta käsivartenne, ritari Ramorny? Eikö se teitä vaivaa?"
"Sydämeni tykytys nyt vaientaa haavan kivun. Se sykkii niinkuin
tahtoisi lyödä puhki rintani".
"Jumala varjelkoon!" sanoi Dwining, sitten lisäten puoliääneen: "Kumma
näkö se olisikin, jos se niin tekisi. Olisipa hauska sitä leikellä,
vaikka tosin sen kivenkovuus tylsyttäisi paraatkin veitseni".
Muutamien minuuttien kuluttua he istuivat veneessä, ja joutuisa
sanansaattaja samassa lähetettiin prinssille heidän tuloansa
ilmoittamaan,
Rothsay par'-aikaa istui sotamarskin seurassa päivällisen jälkeen. Hän
oli nurea ja ääneti, ja kreivi juuri kysyi, pitikö pöytää korjata, kun
tuotu kirje äkkiä muutti prinssin koko näön.
"Kuinka itse tahdotte", vastasi prinssi kreiville. "Minä menen tuohon
huvimajaan puutarhassa -- tietysti jos minun herrani, sotamarski, sen
sallii -- minä aion siellä ottaa vastaan entisen tallimestarini".
"Herra prinssi?" ihmetteli sotamarski.
"Niin juuri, jalo herra. Pitääkö minun kahdesti pyytää lupaa?"
"Ei suinkaan, kuninkaallinen herttua", vastasi sotamarski; "mutta
muistatteko te vaan, että ritari Ramorny -- --"
"Ei toki liene ruttotautinen, toivon ma?" vastasi Rothsayn herttua.
"Kuulkaa, kreivi, te nyt tahtoisitte hiukan olla olevinanne
vanginvartija mutta ei se sovi teidän luonteesenne -- hyvästi nyt vaan
puoleksi tunniksi".
"Taas uusi hullutus!" sanoi itsekseen Errol'in kreivi, koska prinssi,
temmaten auki yhden lasi-ikkunan siinä huoneessa alakerrassa, missä he
istuivat, hyppäsi ulos puutarhaan. "Se oli taas uusi hullutus, kun hän
tuon konnan kutsui takaisin seurahansa. Mutta hän on umpisokea".
Prinssi sillä välin katsahti taaksepäin ja sanoi kiireesti: "Tottahan,
jalo herra, teidän runsaista varoistanne joutanee pari pullollista
viiniä sekä hiukan haukkaamista vietäväksi alas tuonne huvimajaan.
Minusta on niin hauska syödessä ja juodessa nähdä joki edessäni".
Sotamarski kumarsi ja antoi tarpeelliset käskyt, niin että ritari
Ramorny, astuttuaan veneestänsä maalle ja tultuansa huvimajaan, jo näki
siellä herkullisen aterian varustettuna.
"Mieleni on paha, kun täytyy nähdä teidät, armollinen herttua,
näin lukon takana", virkkoi Ramorny hyvin teeskellyllä
surkuttelevaisuudella.
"Sinun mielipahasi on myös minun mielipahani", virkkoi prinssi.
"Onpa tuo Errol'in kreivi, vaikka tosin hän on niin kunnon mies,
jo niin kyllästyttänyt minua ykstotisella naamallansa sekä vielä
ykstotisemmilla saarnoillansa, että on väkisinkin ajanut minut takaisin
sinun luoksesi, sinä ilkiö, jolta tietysti en toivo mitään hyvää, vaan
kenties kuitenkin saanen jotakin huvittavaa. -- Mutta, ennenkuin muusta
puhumme, olipa se ilkeä työ tuo Laskiais-iltana, Ramorny. Tottahan,
toivon ma, se ei tapahtunut sinun tahdostasi?"
"Ei suinkaan, herttuallinen armo, sen vakuutan kunniasanallani -- se
oli vaan erehdys tuolta luontokappaleelta Bonthron'ilta. Minä vaan
satuin mainitsemaan, että soisin kuuman selkäsaunan sille lurjukselle,
joka minulta käden poikki hakkasi -- ja katsokaas, kun se roisto
kahdella eri tavalla erehtyi. Hän kävi toisen miehen kimppuun toisen
sijasta, kirveellä kepin sijasta".
"Hyvä oli ettei siitä tullut sen pahempaa. Vähät tuosta lakintekijästä;
mutta sitä en olisi ikinä anteeksi antanut, jos Wynd'in aseseppä olisi
surmansa saanut. Hänen vertaansa ei ole koko Britannian saaressa. --
Totta, toivon ma, tuo roisto tuli hirtetyksi kyllin korkeaan
hirsipuuhun?"
"Jos kolmenkymmenen jalan pituinen välttänee", vastasi Ramorny.
"Pyh! ei sanaakaan hänestä nyt enää", virkkoi Rothsay; "hänen ilkeä
nimensäkin jo voi tehdä, että kelpo viini maistaa vereltä. -- Mutta
mitä kuuluu Perth'istä, Ramorny? -- Kuinkas on hameväen ja
lystiveikkoin laita?"
"Sangen vähän kuuluu nyt lystiveikoista, armollinen herra", vastasi
ritari. "Kaikki silmät nyt vaan tarkkaavat Mustan Douglas'in
liikuntoja, joka on tulossa tänne viidentuhannen valitun miehen kanssa,
laittamaan kaikki väärät oikeiksi, marssien aivan kuin taas aikoisi
Otterburn'iin.[36] Sanotaan hänen nyt taas pääsevän kuninkaan
sijaiseksi. Varma on ainakin, että hyvin suuri joukko on ruvennut hänen
puolelleen".
"Olisi aika sitten, että jalkani olisivat vapaat", sanoi Rothsay;
"muuten minulle saattaisi tulla osaksi pahempikin vanginvartija kuin
Errol'in kreivi".
"Voi, armollinen herra, jos te vaan kerran pääsisitte pois tästä
paikasta, sopisipa teidän sitten astua pää pystyssä yhtä ylpeästi kuin
Douglaskin".
"Ramorny", lausui prinssi ykstotisesti, "minulla on hämärä muisto
siitä, että sinä kerta ehdoitit minulle jotakin kauheata. Varo, ettet
taas semmoista neuvoa anna. Minä tahtoisin olla vapaa -- omassa
vallassani; vaan en suostu ikinä kokoomaan armeijaa isääni taikka niitä
vastaan, jotka hän luottamusmiehikseen valitsee".
"Teidän vapaaksipääsemisestännehän minä vaan rohkeninkin puhua",
vastasi Ramorny. "Jos teinä olisin, armollinen herttua, niin
istahtaisin tuohon kelpo veneesen tuossa, joka uipi Tay-joella, ja
pujahtaisin hiljakseen pois Fifen lääniin, missä teillä on paljon
ystäviä, ja missä te voitte uskaltaa ottaa Falkland'in linnan
haltuunne. Se on kuninkaallinen linna; ja vaikka tosin kuningas on sen
teidän sedällenne lahjoittanut, niin te kuitenkin, herttuallinen armo
-- vaikka teillä ei olisikaan valtaa sitä lahjaa aikananne peruuttaa --
toki saattanette uskaltaa vapaasti käyttää niin likeisen sukulaisenne
kartanoa".
"Hän on kyllin vapaasti käyttänyt minun omaisuuttani", sanoi herttua,
"niinkuin Renfrew'in hovimestari saattaisi todistaa. Mutta maltas,
Ramorny -- maltas! -- Muistanpa minä Errol'in kreivin puhuneen, että
rouva Margareta Douglas, jota ihmiset Rothsayn herttuan puolisoksi
sanovat, on Falkland'issa! En tahtoisi olla yksissä paikoissa tuon
rouvan kanssa enkä myös häväistä häntä pois-ajamalla".
"Se rouva oli siellä, herttuallinen armo", vastasi Ramorny, "vaan
minulla on varma tieto, että hän on mennyt isällensä vastaan".
"Haa! Douglas'inko vihaa minua vastaan vielä enemmän kiihoittamaan? Vai
kenties rukoilemaan minulle armoa, sillä ehdolla että matelen
polvillani hänen sänkynsä luokse, niin kuin toivioretkeläiset kertovat
emir'ien sekä amiral'ien tekevän, joille saraceniläinen sultaani suopi
tyttärensä puolisoksi? Ramorny, minä tahdon noudattaa tuota Douglas'in
omaa puheenpartta: 'Parempi on kuulla leivosen liritystä kuin hiiren
piipitystä'.[37] Minä tahdon pitää sekä jalkani että kätenikin vapaina
kahleista".
"Ei ole siksi tarpeeksi mitään sopivampaa paikkaa kuin Falkland",
vastasi Ramorny. "Minulla on tarpeeksi kelpo sotamiehiä linnan
puolustukseksi; ja jos te, armollinen herttua, tahdotte sieltä pois
lähteä, niin pääsette lyhyellä ratsastuksella meren rantaan kolmelle
haaralle".
"Sinä puhut hyvin. Mutta me kuolemme ikävään siellä. Ei mitään
ilonpitoa, ei musiikkia, ei tyttösiä -- haa!" sanoi kevytmielinen
prinssi.
"Te erehdytte, armollinen herttua. Sillä vaikka rouva Margareeta
Douglas onkin, niinkuin laulujen vaeltavat prinsessat, lähtenyt
pyytämään apua uljaalta isältänsä, onpa, voin sanoa, suloisempi tai
kumminkin nuorempi neito nyt Falkland'issa taikka tulossa sinne.
Ettehän te, armollinen herttua, toki liene unohtaneet Perth'in
kaupungin Kaunotarta?"
"Unohtanutko kauneinta neitoa koko Skotlannissa! -- Enpä, yhtä vähän
kuin sinä lienet unohtanut kätesi, joka sinulla oli tuossa tappelussa
Curfew-kadun varrella St. Valentin'in aattoyönä".
"Sitä kättäkö, joka minulla _oli_. -- Sitä kättä, jonka menetin,
arvelitte kai sanoa, armollinen prinssi. Niin varmaan kuin se käsi ei
ole koskaan enää kasvava kiinni tynkkähänsä, on Hanskurin Katri nyt
Falkland'issa tahi tulee pian sinne. En tahdo imarrella teitä, herra
prinssi, ja sanoa, että hän teitä odottaa -- totta puhuen hän luulee
pääsevänsä rouva Margareetan suojan alle".
"Tuota pientä petturia!" sanoi prinssi. "Vai hänkin on kääntynyt minua
vastaan. Hän ansaitsee rangaistusta, Ramorny".
"Toivonpa, ettette, herttuallinen armo, määrää hänelle kovin kovaa
katumustyötä", vastasi ritari.
"Kyllä mar' minä jo aikaa sitten olisin ruvennut hänelle rippi-isäksi,
vaan hän on aina ollut niin arka".
"Ei ollut tilaisuutta, armollinen herra", sanoi Ramorny, "ja tiukassa
on nytkin aika".
"Olenhan minä aina liiankin kärkäs hulluttelemaan; vaan isäni -- --"
"On hyvissä turvissa", sanoi Ramorny, "ja vapaudessakin niin paljon
kuin hän voi olla. Te, armollinen herttua, sitä vastaan -- --".
"Minun aina täytyy olla kahleissa, milloin aviollisissa, milloin
oikeissa rautaisissa -- kyllähän tiedän. -- Tuossahan nyt on Douglas
tulossa, taluttaen tytärtänsä, joka on yhtä ylpeä ja ruma kuin hän
itsekin, puhumattakaan vanhuudesta".
"Ja Falkland'issa istuu yksinäisyydessään kaunein kaikista Skotlannin
neidoista", virkkoi Ramorny. "Täällä on kova kuri ja paha paasto,
siellä vapaus ja huvitus".
"Sinä olet voittanut, viisas neuvonantajani", sanoi Rothsay; "mutta,
huomaa se, tää on oleva viimeinen hullutukseni".
"Niin minäkin toivon", vastasi Ramorny; "sillä, kerran päästyänne
vapaaksi, te voitte hyvin sopia isänne kuninkaan kanssa".
"Minä tahdon kirjoittaa hänelle, Ramorny -- tuokaa kirjoitusneuvoni. --
Vaan ei, en saa ajatuksiani kokoon sanoiksi -- kirjoita sinä".
"Te unohditte, armollinen herra", sanoi Ramorny, osoittaen vaivaista
käsivarttansa.
"Ah tuota riivattua kättäsi! Mikäs sitten nyt neuvoksi?"
"Jos te, armollinen herttua, suvaitsisitte", vastasi neuvon-antaja,
"niin voitaisiin käyttää tuon lääkärin, Dwining'in kättä -- hän osaa
kirjoittaa aivan kuin pappi".
"Onko hänellä mitään tietoa asianhaaroista? Oletko ne hänelle
virkkanut?"
"Kaikki", sanoi Ramorny, ja, läheten ikkunaa, hän huusi Dwining'iä
veneestä ylös tulemaan.
Tämä tuli kruununperillisen eteen, hiivien ikään kuin olisi ollut
astuttava munien välitse; silmänsä olivat alaspäin luodut, ja koko
ruumis oli ikään kuin kokoonkutistunut kunnioittavaisesta pelosta.
"He tässä, veikkonen, kirjoitusneuvot. Minä tahdon koettaa taitoasi --
tiedäthän koko asianlaidan -- kaunista minun tekoni oikein koreaksi
isäni silmissä".
Dwining kävi istumaan, ja oli muutamien minuuttien jälkeen saanut
valmiiksi kirjeen, jonka hän antoi ritari Ramornylle.
"No kas, onpas sua tosiaankin paholainen nyt auttanut, Dwining",
ihmetteli Ramorny. "Kuulkaas vaan, armollinen herra. -- 'Arvoisa isäni
ja kuninkaani! Saan teille ilmoittaa, että tärkeät syyt pakoittavat mun
lähtemään pois hovistanne. Minä aion mennä asumaan Falkland'iin, sekä
sen vuoksi kun se on rakkaan setäni, Albanyn herttuan oma, jonka kanssa
te, kuninkaallinen majesteetti, soisitte minun olevani kaikessa
ystävyydessä, että myös kun siinä on sen vaimon asunto, josta olen
liian kauan aikaa ollut vieraantunut, vaan jonka kanssa lupaan
täst'edes elää hellimmässä, keskinäisessä rakkaudessa'".
Rothsayn herttua sekä ritari Ramorny molemmat purskahtivat kovaan
nauruun; ja lääkärikin, joka oli kuullellut oman kirjoittamansa
lukemista ykstotisena niinkuin olis se ollut hänen kuolemantuomionsa,
näkyi saavan rohkeutta heidän hyväksymisensä kautta, kohotti silmiään,
nauraa hihitti hiljakseen totutulla tavallaan, ja vaikeni sitten
jälleen, muuttaen muotonsa ykstotiseksi, ikään kuin pelossa, että oli
mennyt kunnioittavaisen alamaisuuden rajain yli.
"Erin-omaista!" sanoi prinssi. "Erin-omaista! Ukko on ymmärtävä tätä,
ikään kuin sillä olisi tarkoitettu tuota niin sanottua Rothsayn
herttuan puolisoa. Dwining, sinun pitäisi olla sihteerinä pyhällä
herralla paavilla, sillä hänkin joskus, niin kuuluu, tarvitsee
kirjuria, joka saa yhden sanan kahta asiaa tarkoittamaan. Annas kun
kirjoitan alle ja niin otan tämän keksinnön kunnian omakseni".
"Ja nyt, armollinen herra", kysyi Ramorny, lakattuaan kiini kirjeen ja
ja jätettyään sen pöydälle, "ettekö jo suvaitsisi tulla alas veneesen?"
"En ennen kuin kammaripalvelijani tulee muutamien vaatteitten sekä
muitten tarpeitten kanssa -- ja myös saat käskeä tänne hovimestarini".
"Armollinen herra", sanoi Ramorny, "aika on tiukassa ja kaikki
tämmöiset valmistukset voivat nostaa epäluuloa. Teidän palvelijanne
kalujen kanssa voivat tulla huomenna jäljestä. Täksi iltaa voisitte
tyytyä minun mitättömään apuuni pöydässä sekä kammarissa".
"Kas, tällä kertaa sinä taas unohdit", virkkoi prinssi, koskettain
haavoitettua käsivartta kepillään. "Muista toki, veikkonen; eihän
sinusta olekaan enää kapuna-paistin leikkaajaksi eikä housupaulain
sitojaksi -- olisitpa tosiaan kelpo hovimestari taikka kammaripalvelija!"
Ramorny irvisti kivusta sekä vimmasta; sillä hänen haavansa, vaikka jo
umpeen mennyt, oli aina vielä kovin arka, ja häntä jo vapisutti, jos
vaan joku sitä sormellaankin osoitti.
"Suvaitsetteko te, armollinen herra, nyt tulla veneesen?"
"En ennenkuin olen sanonut jäähyväiseni sotamarskille. Rothsayn
herttuan ei sovi pulahtaa pois tästä Errol'in kreivin kartanosta
niinkuin varas vankihuoneestaan. Käske häntä tänne".
"Armollinen herttua", sanoi Ramorny, "siitä mahtais tulla vaaraa
hankkeellemme".
"Mene hiiteen vaaroinesi, hankkeinesi! -- Minun tulee ja minä tahdon
käyttää itseäni Errol'in kreiviä kohtaan meille molemmille sopivalla
tavalla".
Kreivi tuli siin, prinssin käskyn saatuansa.
"Minä vaivasin teitä tänne, herra kreivi", virkkoi Rothsayn herttua
sillä arvokkaalla kohteliaisuudella, jossa hän oli niin taitava, kun
tahdoin kiittää teitä hyvistä vieraanvaroistanne ja hyvästä
seurastanne. Kumpaakaan en nyt enää kauemmin voi nauttia, koska
tärkeitten asiain tähden täytyy mennä Falkland'iin".
"Armollinen prinssi", muistutti sotamarski, "ettekö muista, että te
täällä olette holhoukseni alla".
"Mitä! -- holhouksenko alla? Jos olen vanki, niin sanokaa se suorin
sanoin -- jos en, niin tahdon olla niin rohkea ja lähteä".
"Minä soisin, että te, armollinen prinssi, ensin kysyisitte
kuninkaalliselta majesteetilta lupaa tähän matkaan. Tästä nousee muuten
paljon mielipahaa".
"Tarkoitatteko mielipahaa itseänne vastaan, herra kreivi, vaiko minua
vasaan?"
"Minä jo sanoin, että te olette uskottu minun holhoukseni alle. Mutta
jos te olette päättäneet lähteä, ei minulla ole valtaa -- Jumala
varjelkoon! -- väkisin estää teitä tekemästä mieltänne myöten. Voin
ainoasti rukoilla teitä oman itseni tähden -- --"
"Omat etuni minä itse paraiten ymmärrän. -- Hyvästi nyt vaan, herra
kreivi!"
Itsepäinen prinssi nyt astui veneesen Dwining'in sekä Ramornyn kanssa,
ja Eviot, muuta seuraa odottamatta, lykkäsi veneen vesille, joka alkoi
joutuisasti kulkea Tay-jokea alaspäin purjeen, airoin sekä virran
yhteisellä voimalla.
Jonkun aikaa istui Rothsayn herttua ääneti, jörömäisenä, eivätkä
seuralaisetkaan häirinneet hänen miettimisiään. Viimein hän kohotti
päätänsä ja virkkoi: "Isälleni ovat lystit kepposet mieleen, ja kun
kaikki on tehty, hän ei ole tätä hullutusta katseleva ankarammilla
silmillä kuin mitä se ansaitsee -- hän on katsova sen nuoruuden
hurjuudeksi ja antava sen anteeksi niinkuin entisetkin. -- Tuolla,
hyvät herrat, nyt on tuo vanha Kinfauns'in luola törröttämässä Tay-joen
äyräällä. Ja virkapas minulle nyt, Ramorny, millä keinoilla sinä sait
Perth'in kaupungin Kaunottaren pois tuon lautapään härän, ylituomarin
käsistä? Sillä Errol'in kreivi sanoi minulle, huhun hokevan, että
tyttönen oli hänen turvansa alla".
"Niinpä se olikin, armollinen prinssi, sillä aikomuksella, että hän
sitten sieltä vietäisiin herttuattaren -- arvelinpa sanoa: rouva
Margareeta Douglas'in turvan alle. Mutta tuolla pölkkypäisellä
ylituomarilla, joka, oikein katsoen, onkin vaan tuommoinen rohkea
pässinpää, on, niinkuin useimmilla hänen kaltaisillaan, hiukan sukkela
ja viekas palvelija, jonka apua hän kaikissa asioissaan käyttää, ja
jonka neuvoja hän ylimalkaan luulee omasta päästään lähteneiksi
tuumiksi. Aina kun tahdon saada tuommoisen maajunkkari-paronin
kynsiini, käännyn semmoisen hänen uskotun palvelijansa puoleen. Tässä
tilaisuudessa se on Kitt Henshaw, vanha Tay-joen laivamies, joka
aikanansa on käynyt merellä aina Hollannissa asti, joten ritari
Charteris häntä pitää arvossa niinkuin ulkomailla käynyttä ainakin.
Tämän hänen palvelijansa olen omaksi apulaisekseni pestannut, ja olen
hänen kauttansa saanut aikaan kaikellaisia esteitä, ettei Katri ole
päässyt ennen Falkland'iin lähtemään".
"Mutta miksi hyväksi?"
"Enpä tiedä, lieneekö viisasta, että sen teille virkan, herttuallinen
armo, koska te kenties ette minun tuumiani hyväksy. -- Olisin, näetten,
suonut, että tuon väärä-uskoisuus-tutkiokunnan virkamiehet olisivat
löytäneet Kaunottaren Kinfauns'ista -- meidän kaunokaisemme on
tuommoinen vallaton, itsepäinen karkulainen kirkon vallan alta -- ja
totta puhuen, tahdoin että Kinfauns'inkin herraan sattuisi hiukkanen
noista nyt otettavista sakoista ja ryöstöistä. Munkit olisivat olleet
halukkaat hänen kimppuunsa käymään, koska hänellä usein on ollut riitaa
heidän kanssaan lohikymmenyksistä".
"Mutta mistä syystä sinä olisit tahtonut saattaa ritari Charteris'iä
häviöön sekä tuon kauniin, nuoren neidon polttoroviolle?"
"Pyh, herra prinssi! -- Munkit eivät koskaan polta sieviä tyttösiä;
vanha ämmä olisi tosin saattanut olla jossain vaarassa. Ja mitä tuohon
herraan ylituomariin tulee -- sehän hänen arvonimensä muka on -- niin
jos he olisivat häneltä karsineet pois muutamia hänen lihavista
pelloistansa, se toki olisi ollut jotain kostoa siitä, kun hän minua
niin tarpeettomasti häpäisi St. Johanneksen kirkossa".
"Minun mielestäni, Ramorny, se oli jokseenkin ilkeä kosto", virkkoi
Rothsayn herttua.
"Älkää olko millännekään, armollinen herttua. Sen, joka ei voi
itselleen hankkia oikeutta kädellään, täytyy kai päähänsä turvata. --
No, koko se hanke menikin myttyyn, sen kautta kun arkaluontoinen
Douglas rupesi pitämään arkojen omientuntojen puolta. Sitten,
armollinen herra, Henshaw-ukon kaikki estelyt loppuivat kerrassaan ja
hän otti viedäkseen Perth'in kaupungin. Kaunottaren Falkland'iin --
missä tyttönen ei, niinkuin ritari Charteris sekä hän itsekin luulee,
ole ottava osaa rouva Margareetan ikävään seuraan, vaan kuluttava aikaa
teiltä, armollinen herttua, kun me iltasilla palaamme väsyneinä
metsäretkiltä linnan saloilla".
Taas tuli nyt pitkä äänettömyys, sillä prinssi näkyi vaipuneen syviin
miettimisiin. Viimein hän sanoi: Ramorny, yksi seikka tässä asiassa
minua arveluttaa; mutta jos sen sinulle virkan, niin on sinussa asuva
viekastelun perkele saava omantuntoni viihtymään, niinkuin monesti
ennenkin. Tuo tyttönen on kaunein mitä ikinä olen nähnyt -- yksi
poisluettuna; ja minä olen häneen sitä enemmän ihastunut, senvuoksi kun
hänen näössään on jotain -- Dunbar'in Elisahetin kaltaista. Mutta hän,
minä tarkoitan Hanskurin Katria, on kihlattu morsian, ja pian vihittävä
vaimoksi Heikki Sepälle, käsityöläiselle, jolla ei ole vertaansa
taidossa, ja miekkamiehelle, jota ei vielä koskaan ole voitettu
taistelutarhassa. Tässä lempiseikassa edemmäksi meneminen saattaisi
kelpo miehelle kovin suuren surun".
"Ette toki, armollinen prinssi, vaatine, että minun pitää kovin pitää
huolta Heikki Sepän edusta", virkkoi Ramorny, katsahtain haavoitettuun
käsivarteensa.
"Pyhä Anterus ja hänen viistoinen ristinsä auttakoon! liian useinpa
sinä tuota sinulle tullutta vahinkoa yhä tuot esiin, Ramorny. On niitä,
jotka aina pistävät sormensa joka miehen puuroon, vaan sinunpa muka
pitää paiskata siihen koko verinen käpäläsi kerrassaan. Se on
tapahtunut eikä sitä saa tapahtumattomaksi -- olkoon siis myös
unohdettu".
"Armollinen herra, tehän siitä nostattekin puhetta useammin kuin minä",
vastasi ritari, "vaikka pilanteolla. Minä puolestani -- vaan voinhan
minä olla siitä vaiti, josko en unohtaakaan".
"No hyvä, sitten sanon sulle, että minulla on hiukan omantunnon vaivaa
tuosta lempiseikasta. Muistatko, kun me hullulla päällä kerta läksimme
Klemetti-isän saarnaa kuulemaan -- taikka oikeastaan tuota kaunista
väärä-uskolaista katselemaan -- kuinka se munkki niin liikuttavilla
sanoilla kuin runoniekka puhui rikkaasta miehestä, joka ottaa pois
köyhän miehen ainoan karitsan".
"Suuri vahinko tosiaan se muka olisi", vastasi ritari Ramorny, "jos
Skotlannin kruununperillinen olisikin tuon poroporvarin vaimon
vanhimman pojan isä! Onhan niitä monta kreiviäkin, jotka kauniille
puolisoilleen hyvinkin haluaisivat samaa kunniaa! Ja kuinka moni, jolle
sama onni on sattunut osaksi, nukkuu yönsä yhtä rauhallisesti
kuitenkin".
"Ja jos minäkin saisin niin olla rohkea ja puhua", virkkoi lääkäri,
"meidän vanha Skotlannin lakimme antoikin jokaiselle aatelisherralle
semmoisen vallan naispuolisiin alamaisiinsa, vaikka rohkeuden puute
sekä rahanhimo sitten ovat tehneet, että se oikeus veroksi muutettiin".
"En minä tarvitse mitään viekoitusta, osoittaakseni lempeä sievälle
tyttöselle. Mutta tää Katri on minulle aina ollut kylmä", sanoi
prinssi.
"Ohoh, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos te, nuori, kaunis mies,
ja vielä prinssi, ette tiedä kuinka päästä kauniin tytön suosioon, niin
ei asiasta enää ole mitään sanomista".
"Ja jos ei sitä liiaksi rohkeudeksi katsottaisi, että minä taaskin
puhun", virkkoi lääkäri, "niin sanoisin koko Perth'in kaupungin
tietävän, että se tyttö ei olekaan vapaasta ehdostansa Wynd'in seppää
valinnut, vaan että isä hänet suoraan sanoen on pakoittanut. Minä
tiedän varmaan, että seppä useammat kerrat sai rukkaset".
"Vai niin, jos sen varmaan voit vakuuttaa, niin asia suuresti muuttuu",
sanoi Rothsayn herttua. "Vulkanus oli seppä aivan kuin Wynd'in Heikki;
hän nai Venus'en väkisin, ja kertovatpa meidän aikakirjamme mitä siitä
tuli".
"Eläköön siis neiti Venus ja palveltakoon aina!" sanoi ritari Ramorny.
"Ja onnea pulskille Mars-ritarille, joka sitä jumalatarta nyt menee
kosimaan!"
Puhe kääntyi nyt vähäksi aikaa lystiksi, kevytmieliseksi; vaan Rothsayn
herttua jätti sen pian jälleen kesken. "Olenhan", sanoi hän, "kyllä
jättänyt tuon umpinaisen vankihuone-ilman taakseni, vaan eipä tahdo
mieleni kuitenkaan tulla iloiseksi. Olen nyt tuolla uneliaalla
mielellä, joka tosin ei ole kovin paha, vaan alakuloinen, ja joka tulee
meille, koska olemme liikkumisesta väsyneet tai huvituksiin
kyllästyneet. Hiukkanen musiikkia, joka hiivisi korvan sisään,
kuitenkin niin kovasti soimatta, että pakoittaisi silmiä kohottamaan,
olisi nyt oikein jumalain herkkua".
"Tuskin olette te, armollinen herra, kerjinneet puhua ilmi, mitä te
soisitte, niin jo ovat Tay-joen haltija-neidot teille yhtä suosiolliset
kuin rannankin kaunokaiset. -- Kuulkaa -- se on harpun ääni".
"Harppu!" virkkoi Rothsayn herttua kuullellen. "Niin onkin, ja mestarin
tavalla sitä soitetaan. Tunnustelenpa tuota raukeavaa loppu-ääntä ikään
kuin tutuksi. Laskekaa sitä laivaa kohti, mistä musiikki kuuluu".
"Se on Henshaw-ukko", sanoi Ramorny, "joka vastavirtaa soutelee. --
Laivuri hoi!"
Venemiehet vastasivat huhumiseen ja toivat veneensä prinssin aluksen
viereen.
"Ohhoh! vai vanha tuttavani se on!" virkkoi prinssi, puvusta sekä
muodosta tuntien franskalaisen harpputytön Loviisan. "Olenpa sinulle
luullakseni hiukan velkaa, siitä että sinua minun tähteni kumminkin
peloitettiin St. Valentinin päivänä. Tule nyt vaan tänne veneeseni
harppuinesi, rakkeinesi, laukkuinesi päivinesi -- minä vien sinut erään
rouvan palvelukseen, missä sinun rakkiaskin elätetään paljailla
kapunipaisteilla sekä Kanarianviineillä".
"Ajatelkaa toki vähän, armollinen prinssi -- --" sanoi Ramorny.
"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä
niin hyvä ja ajattele samalla tavalla".
"Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?"
kysyi harppu-tyttö. "Ja missäs hän sitten asuu?"
"Falkland'issa".
"Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!"
virkkoi Loviisa. "Ja tahdotteko te todella hankkia minulle paikan
kuninkaallisen puolisonne palveluksessa?"
"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani -- niin pian kun hänet
semmoisena seuraani otan -- huomaa se ehto", kuiskasi hän Ramornyn
korvaan.
Laivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät
prinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis
Loviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn
herttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa
hänen soitostansa.
Tämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: "Keksi joku
este, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi,
sill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen".
"Jos saisin luvan puhua", virkkoi Dwining, "miehenä, joka olen ollut
opissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin,
armollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis
saattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne
teidän matkaseurahanne".
"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee", virkkoi Rothsayn herttua, "jos
minusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta?
Pitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?"
Sill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa,
oli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut
Henshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista
vielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun
linnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että
hän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.
Rothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen
ilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä
nuhdella.
"Olettepa" sanoi hän, "oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte
vapautta -- se tuli. Te ikävöitte kaunokaista -- se on oleva teille
tarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin
vielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän
pienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia,
olisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin
oli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja
meidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian
hemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat
lelut, joita itkien huusivat".
"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny", virkkoi prinssi, "olisi
pitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää
ruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän
tunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven
tuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni
ahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä -- rannat ei enää
näytä niin ihanilta -- --"
"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta", sanoi
Ramorny. "Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan
kuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin
että se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa
pois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?"
"Soittakoon vaan -- mutta jotain surullista -- kaikki iloiset laulut
nyt koskisivat korvaani kipeästi".
Tyttö lauloi Normandian franskalaisella murteella surullisen laulun,
jonka tässä käännettyihin sanoihin oli liitetty yhtä surullinen nuotti.
Mist' ilot on?
Saat yhden kerran katsahtaa,
Ihaillen maata ihanaa;
Ja sitten Tuoni saavuttaa
Sun, onneton.
Levolle käy.
Puolestas munkki rukoilee
Ja kirkonkello helisee;
Ne lähtöäsi ilmaisee --
Sua koht' ei näy.
Pois pelko nyt!
Yks kipeä vaan vihlaus,
Yks peloittava vavahdus.
Niin kaikki tuskas, kamppailus
On viihtynyt.
Prinssi ei virkkanut tästä laulusta mitään; ja harpputyttö, totellen
Ramornyn kädenviittausta, lauloi yhä toisia, siksi kun ilta joutui.
Illan kanssa tuli sadetta, ensin pientä, hienoa, sitten rankkaa, ja
samassa myös nousi kolkko tuuli. Prinssillä ei ollut mitään viittaa
eikä muuta päällysvaatetta, ja hän hylkäsi yrmeästi sen, jota Ramorny
tarjosi.
"Ei Rothsayn herttuan sovi ottaa pitääkseen sinun vanhoja vaatteitasi,
Ramorny. Sinun syysi se on, että tää lumiräntä tässä tunkee läpitseni
aina ytimeen saakka. Kuinkas rohkenit lykätä veneen vesille, ennenkuin
palvelijani ja tavarani oli tulleet?"
Ramorny ei yrittänytkään puhdistaa puoltansa, sillä hän tiesi prinssin
olevan semmoisella tuulella, milloin laiminlyömisen moittiminen on
hauskempi kuin järjellisenkään puolustuksen kuuleminen. Aika kului
jörömäisessä äänettömyydessä tahi hillitsemättömässä torumisessa, ja
näin vene saapui Newburgh'in kalastajakylään. Matkaseura astui maalle
ja tapasi hevosia, joita Ramorny jo piti siellä kauan aikaa tätä
tilaisuutta varten. Näiden ratsuin huonoudesta prinssi taas katkerasti
torui Ramornya, välin suorilla moitteilla, välin pistelevillä
puolillasanoilla. Viimein he nousivat hevosen selkään ja läksivät
ratsastamaan pimeällä yöllä, rankkasateessa, prinssi kulkien etumaisena
hurjalla vauhdilla. Harpputyttökin, joka hänen nimen-omaisesta
käskystänsä oli saanut hevosen, oli seurassa; hyväksi onneksi oli hän
vanhastaan tottunut kolkkoon ilmaan ja kulkemiseen sekä jalkaisin että
myös ratsain, niin että lujasti kesti tämän yöllisen matkan vaivat.
Ramornyn täytyi ratsastaa kilpaa vierekkäin prinssin kanssa; sillä hän
pahoin pelkäsi että tämä kenties, jos hänelle joku uusi oikku lensi
päähän, saattaisi häneltä pujahtaa pois ja, ottaen turvansa jonkun
uskollisen paronin kartanoon, vielä päästä hänelle viritetystä
paulasta. Ritarin tuska sekä ruumiin että sielun puolesta oli siis
tällä matkalla sanomattoman suuri.
Viimeinkin he saapuivat Falkland'in metsään, ja yksi kuun kajastus
näytti heille synkän, paksun tornin, joka oikeastaan oli kuninkaan oma,
vaikka nyt joksikuksi ajaksi läänitetty Albanyn herttualle. Merkki
annettiin ja laskusilta laskettiin alas. Tulisoihtuja liehui pihalla,
palvelijoita oli vastassa, ja prinssi saatettiin huoneesen, missä jo
Ramorny häntä odotti yhdessä Dwining'in kanssa ja rukoili häntä
lääkärin apua käyttämään. Vaan Rothsayn herttua ei siitä huolinut;
röyhkeästi käski hän laittaa yösijaa, seisoi vähän aikaa väristen
märjissä vaatteissansa suuren, liehuvan valkean ääressä, ja sitten meni
makuukammariinsa, kenellekään jäähyväisiä sanomatta.
"Näetkö nyt tuon lapsimaisen pojan oikullisen luonteen?" sanoi Ramorny
Dwining'ille; "ja onko ihme, että palvelija, joka hänen puolestaan on
tehnyt niin paljon, viimein mokomaan herraan suuttuu?"
"Ei suinkaan", vastasi Dwining, "se suuttumus sekä luvattu Lindores'in
kreivikunta kyllä voivat miehen uskollisuuden järkähdyttää. Mutta
käydäänkö hänen kimppuunsa jo tänä iltana? Hänessä on, jos silmät ja
poski totta puhuvat, kuumetaudin alku sisässään, joka on helpoittava
työmme ja samassa antava sille luonnollisen näyn".
"Se on kyllä hyvä tilaisuus, joka menee käsistämme", sanoi Ramorny;
"mutta meidän täytyy odottaa, siksi kun hän tuon kaunokaisen, Hanskurin
Katrin, on nähnyt. Se tyttö sitten voi todistaa, että hän näki prinssin
hyvässä voinnissa ja täydessä vapaudessa vähän sijaa ennen -- --
ymmärräthän?"
Dwining nyykähdytti päätään ja lisäsi: "Ei se viivytys haittaa mitään;
sillä eipä ole suuri vaiva saadessa lakastumaan kukkasta, jolta kaikki
voima jo on mennyt, sen kautta että sitä on saatettu liian aikaiseen
kukkimaan".