Hän tytärtäni yhä muistelee.
Hamlet.
Kaksi tuntia ennen kukon laulua, heräsi Simo Hanskuri tutusta äänestä,
joka hänen nimeään mainitsi.
"Mitä, Conachar!" vastasi hän, unestaan ylös kavahtain; "joko on aamu?"
Ja kun hän loi silmänsä ylöspäin, seisoikin sama mies, josta hän oli
unta nähnyt, nyt hänen edessään. Samassa eiliset tapaukset lensivät
hänen mielensä läpi, ja hän huomasi kummastuksella, että mies hänen
edessään olikin juuri siinä muodossa, jossa Simo hänet unissaan oli
nähnyt. Ei seisonut siinä mikään Vuorelais-päällikkö, rautapaita
ryntäillään, miekka kädessä, jommoisena Simo oli hänet edellisenä
iltana nähnyt; siinä seisoi Conachar niinkuin ennenkin Curfew-kadun
varrella, halvassa oppipojan puvussa, tamminen sauva kädessä. Kummitus
ei olisi voinut enemmän kummastuttaa meidän perthiläistä porvaria. Hän
ällisteli yhä vielä, kun nuorukainen käänsi hänen puoleensa lyhdyn,
jossa paloi palanen suo-puuta[34] ja vastasi heräävän hanskurin
huudahdukseen:
"Juuri niin, Simo-vaari. Se on Conachar, joka tulee uudistamaan vanhaa
tuttavuuttamme tällä hetkellä, jolloin ei meidän keskusteluamme kukaan
voi huomata".
Näin sanoen hän istahti kolmijalkaiselle jakkaralle, joka tässä, oli
istuimena, asetti lyhdyn viereensä permannolle, ja jatkoi
ystävällisimmällä tavalla:
"Minä olen aikanani saanut maistaa teidän vieraanvarojanne, Simo-vaari
-- tottahan teiltäkään ei ole jäänyt mitään vajaa minun kodissani?"
"Ei yhtään mitään, Eachin Mac-Ian", vastasi hanskuri -- Gaeliläisten
kielen ja tapain koristelemattomuus ei sallinut mitään liikoja
arvonimiä; "olipa se ateria liiankin hyvä täksi paaston ajaksi, ja
vielä enemmän liian hyvä minulle, sillä minua hävettää, kun muistan
minkälaista halpaa ravintoa teillä oli Curfew-kadun varrella".
"Olipa se toki liiankin hyvä -- käyttääkseni teidän omia sanojanne",
vastasi Conachar, "laiskalle oppipojalle sekä herkkuihin
tottumattomalle nuorelle Vuorelaiselle. Mutta eilen, vaikka, niinkuin
luulen, olikin kyllin ruokaa, ettekö te, kunnon hanskuri, kuitenkaan
havainneet pientä kohteliaan vastaan-oton puutetta? Älkää vastaan
puhuko -- kyllä minä tiedän, että te sen huomasitte. Mutta minun
valtani kansassani on vasta alkavainen enkä saa kovin pian vetää heidän
huomiotansa olooni Alankomailla, jota en kuitenkaan koskaan voi
unohtaa".
"Kyllä minä syyn siihen aivan hyvin ymmärrän", sanoi Simo; "siksi
olenkin vastenmielisesti, ainoasti hädän pakosta tullut tänne näin
aikaiseen käymään".
"Vaiti, vaari, vaiti! Hyvä on että tulitte minun Vuorimaan-loistoani
katselemaan, niinkauan kuin se vielä paistaa. -- Jos taas käytte täällä
Palmusunnuntain perästä, niin Jumala ties ketä ja mitä te sitten
tapaatte näillä mailla, jotka nyt ovat meidän omamme! Metsäkissalla
saattaa silloin olla luolansa tässä, missä nyt Mac-Ian'in juhlasali
seisoo".
Nuori päällikkö vaikeni ja puristi sauvansa ponnen huuliansa vasten,
ikään kuin estääksensä itseään enempää virkkamasta.
"Ei hätää, Eachin", sanoi Simo sillä epävakaisella tavalla, jolla
lukuapitämättömät lohduttajat pyytävät vetää ystäväinsä huomiota pois
välttämättömästä vaarasta.
"Kyllä _on_ hätää, ja perinjuurisen häviön pelkoa", vastasi Eachin; "ja
suuri miestappio on aivan varma. Minusta on vaan ihme, että isäni tähän
Albanyn herttuan viekkaasen ehdoitukseen suostui. Minä soisin että Mac
Gillie Chattan sopisi minun kanssani, ja että me, sen sijaan kun meidän
nyt pitää vuodattaa paraat veremme keskenämme, menisimme yhdessä
liitossa alas Strathmoren lääniin, tappamaan ja valloittamaan. Minä
ottaisin Perth'in valtaani, hän Dundeen, ja koko tuo avara Strath'in
lääni tulisi omaksemme hamaan Tay-lahdelle saakka. Sen valtaviisauden
olen oppinut teidän suustanne, Simo vaari, seisoessani teidän
takananne, vati kädessä ja kuullellessani teidän iltapuhettanne
pormestari Craigdallien kanssa".
"Onpa kieli syystä sanottu vallattomaksi jäseneksi", ajatteli hanskuri.
"Olenhan ma itse näyttänyt paholaiselle valkiaa, osoittaakseni hänelle
tietä pahantekoon".
Mutta ääneensä hän vaan virkkoi: "Nämät tuumat ovat liian myöhäiset".
"Liian myöhäiset tosiaankin!" vastasi Eachin. "Taistelusopimus on
vahvistettu meidän puumerkeillämme ja sineeteillämme, ja Duhele- sekä
Chattan-clan'in palava viha on nyt molemminpuolisten kerskausten ja
soimausten kautta kiihtynyt sammumattomaksi leimuksi. Niin, aika on nyt
mennyt. -- Mutta kääntykäämme teidän asioihinne, Hanskuri-vaari.
Uskontonne tähden on teidän täytynyt paeta tänne, niin kertoi minulle
Niilo Lehmipaimen. Tosiaankaan en minä, joka tunnen varovaisuutenne,
olisi tietänyt arvata, että te voisitte joutua riitaan Äitinne Kirkon
kanssa. Mitä minun vanhaan tuttavaani, Klemetti-isään, tulee, hän on
niitä, jotka marttyyrinkruunua pyytämällä pyytävät, ja mielummin
halaisivat palavilla risukimpuilla ympäröittyä paalun, kuin
rakastavaista morsianta. Hän on oikein vaeltavainen ritari ja
taistelee, mihin vaan tulee, uskonnollisten ajatustensa puolustukseksi.
Hän on jo joutunut riitaan tuon Sibyllan-saaren munkkien kanssa jonkun
uskonkappaleen tähden. -- Oletteko te nähneet häntä?"
"Olen", vastasi Simo; "mutta meillä oli varsin vähän puhetta
keskenämme, sillä meillä oli kiire".
"Luultavasti hän kuitenkin puhui kolmannesta henkilöstä joka
luullakseni olisi totisempi uskonmarttyyri kuin te, älykäs porvari, tai
hän, toruileva saarnamies -- ja joka olisi sydämestäni tervetullut
tänne minun suojani alle? -- te olette hidas ymmärtämään ettekä huoli
arvata tarkoitustani -- teidän tyttärenne Katri?"
Nämät viime sanat nuori päällikkö puhui Englannin kielellä, jolla hän
sitten jatkoikin puhetta, ikään kuin pelkäisi että joku häntä voisi
kuulla. Paitsi sitä tuntui hänessä joku ehdoton epäilys.
"Katri-tyttäreni", sanoi hanskuri, muistaen mitä Klemetti-isä oli
hänelle virkkanut, "on hyvässä turvassa".
"Mutta missä, kenen luona?" sanoi nuori päällikkö. "Ja miksikä hän ei
ole tullut teidän kanssanne? Ettekös te luule Duhele-clan'issa olevan
yhtä toimeliaita muijia kuin vanha Dorothea, joka ennen aikaan piti
minua Herran pelossa ja kurissa, ja jotka kelpaisivat passareiksi
heidän päällikkönsä entisen mestarin tyttärelle?"
"Kiitoksia paljon", sanoi hanskuri, "en minä suinkaan epäile että
teillä on voimaa yhtähyvin kuin tahtoa suojelemaan sekä minua että myös
tytärtäni. Mutta eräs korkea-arvoinen rouva, ritari Charteris'in
ystävä, on antanut hänelle hyvän turvapaikan, mihin mennessä hän ei
tarvinnut vaivaloista matkaa rauhattoman, hävitetyn maan läpi".
"Vai niin -- ritari Charteris", sanoi Eachin kylmemmällä, kuivemmalla
äänellä, "häneen teidän piti tietysti luottaa enemmän kuin muihin
ihmisiin. Hän on teidän hyvä ystävänne arvattavasti?"
Simo Hanskuri olisi mielellään kurittanut tuota teeskelevää poikaa,
joka usein oli kolme kertaa päivässä saanut toruja siitä kun juoksi
ulos katselemaan ohitse-ratsastavaa ritari Charteris'iä. Mutta hän
hillitsi vastaamaan palavan kielensä ja sanoi vaan: "Ritari Charteris
on jo ollut seitsemän vuotta Perth'in kaupungin ylituomarina ja
luultavasti niin on yhä vielä, koska virkamiehiä meillä ei valita
paaston, vaan Pyhäinmiesten ajalla".
"Voi, Hanskuri-vaari", sanoi nuorukainen taas ystävällisellä, lempeällä
tavalla, "te olette niin tottuneet näkemään Perth'issä nähtävää
komeutta ja prameutta, että meidän metsäläisjuhlamme niiden rinnalla
varmaankin teistä mahtoi näyttää vallan halvalta. Mitä te arvelitte
eilisestä juhlallisuudesta?"
"Se oli jalo ja liikuttava", sanoi hanskuri, "varsinkin minulle, joka
olin tuttu teidän isänne kanssa. Ja kun te siellä seisoitte, miekkaan
nojauten, olin aivan kuin näkevinäni vanhan ystäväni Gilchrist
Mac-Ian'in kuolleista nousseena, jälleen uudessa nuoruudessa sekä
voimassa".
"Minä tein tehtäväni uljaasti, eikö niin? Ja tuskin minussa mahtoi
näkyä jälkeäkään tuosta kurjasta oppipojasta, jota te niin usein --
kohtelitte ansion mukaan".
"Eachin'iä ei voisi tuntea entiseksi Conachar'iksi", sanoi hanskuri,
"enempää kuin lohta entiseksi lohenmulloksi, koska näiden sanotaan
olevan yhtä kalanlajia eri-ijällä, taikka kuin perhosta toukaksi".
"Arveletteko te, että silloin kuin otin käteeni vallan, jota kaikki
naisväki rakastaa, olisin itsekin kelvannut neidon katsella? -- Suoraan
sanoen, mitä Katri olisi minusta arvellut, jos olisi minut nähnyt
tuossa juhlallisuudessa?"
"Nyt tullaan likelle karia", arveli Simo Hanskuri itsekseen, "nyt tulee
taitavasti pitää perää, ettei haaksirikkoon jouduta".
"Useimmat vaimo-ihmiset ihaelevat komeutta, Eachin; mutta siitä
säännöstä on luullakseni tyttäreni Katri poikkeus. Hän iloitsisi
entisen kumppalinsa hyvästä onnesta; mutta hänen silmissään ei olisi
komea Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö, enempää kuin mitä orpo
Conachar jo oli".
"Hän on aina ollut jalomielinen, omaavoittoa pyytämätön", sanoi nuori
päällikkö. "Mutta te itse, vaari, olette maailmaa kokeneet monta vuotta
enemmän kuin hän; te paremmin käsitätte mitä valta ja rikkaus voivat
tuottaa niille, kellä ne ovat. Puhukaa suoraan, -- mitä te sanoisitte
siitä, jos näkisitte Katrinne seisovan tuossa tuon kunniateltan alla,
missä hänellä olisi sata vuorta valtansa alla, kymmenentuhatta
hartaasti kuuliaista alamaista -- ja jos, kaikkein niiden etujen
hinnaksi, hänen kätensä olisi annettu sen miehen käteen, joka rakastaa
häntä yli kaiken muun maailman?"
"Te tarkoitatte, että se olisi annettu teidän omaan käteenne,
Conachar?"
"Niin, sanokaa minua vaan Conachar'iksi -- se nimi on mulle rakas,
koska sillä nimellä olin tuttu Katrille".
"Suoraan puhuen siis", vastasi hanskuri, koettaen tehdä vastauksensa
niin vähän loukkaavaksi kuin suinkin mahdollista, "minun hartain
toivoni olisi, että Katri ja minä saisimme istua täydessä turvassa
omassa matalassa majassamme Curfew-kadun varrella, missä Dorothea olisi
ainoa alamaisemme".
"Ja Conachar-parka saisi olla toisena alamaisena, eikö niin? Ettehän
toki hennoisi jättää häntä tänne yksinäisessä komeudessaan kuihtumaan?"
"En minä ole niin pahansuopa vanhoille ystävilleni, Duhele-clan'ille",
sanoi hanskuri, "että tahtoisin tällä vaaran hetkellä ryöstää heiltä
uljasta, nuorta päällikköä -- päällikköä, joka nyt pian tulevassa
taistelussa on heidän etupäässään saava niin suuren sankarinmaineen".
Eachin puri huultansa, hillitäkseen närkästystänsä, ja vastasi:
"Sanoja, sanoja vaan -- tyhjiä sanoja, Simo-vaari. Te pelkäätte
Duhele-clan'ia enemmän kuin sitä rakastatte, ja te luulette heidän
kauheasti vimmastuvan, jos heidän päällikkönsä perthiläisen porvarin
tyttären naisi".
"Ja jos sitä pelkään, Eachin Mac-Ian, eikö siihen ole minulla täysi
syy? Mitä on tullut samallaisista sopimattomista naimisliitoista
Mac-Callanmoren, ja mahtavain Mac-Lean'ien, vieläpä Saariston
Herrojenkin suvussa? Mitä muuta on ikinä tullut niistä, paitsi
avioero, perinnönluovutus -- joskus kovempikin kohtalo -- sille
kunnianhimoiselle, joka säätyänsä korkeammalle pyrki? Te ette
kuitenkaan voisi antaa papin vihkiä itsenne yhteen lapseni kanssa; te
voisitte vaan ottaa hänet puolisoksenne vasemmalla kädellä -- vaan
minä", hän hillitsi hänessä nousevan kiivastuksen ja lopetti, "minä
olen kunniallinen, vaikka halpasäätyinen, porvari, ja näkisin tyttäreni
mieluummin minun säätyiseni porvarin epäilemättömästi laillisena
aviopuolisona, kuin kuninkaankin, annas olla vaikka lailliseksi
myönnettynä jalkavaimona".
"Minä aion vihittää itseni yhteen Katrin kanssa papin kautta sekä koko
maailman nähden -- alttarin sekä Ionan saaren mustien kivien edessä!"
sanoi tulinen nuorukainen. "Hän on minun nuoruuteni rakkaus, eikä ole
olemassa yhtään kunnian ja uskonnon sidettä, jolla en tahtoisi
kiinnittää itseäni häneen! Olen jo vähän kuulustellut kansani
mielipiteitä. Jos vaan me pääsemme voitolle -- ja jos vaan voin toivoa
että Katri tulee omakseni, me _pääsemme_ voitolle -- sydämessäni sen
tunnen -- on kansani rakkaus oleva niin kokonaan minun vallassani, että
jos minulle sattuisi mieleen ottaa itselleni vaimo vaikka
vaivaishuoneesta, he häntä tervehtisivät tervetulleeksi aivan kuin
olisi hän Mac-Callanmoren tyttäriä. -- Mutta te hylkäätte minun
tarjomukseni?" kysyi Eachin tylysti.
"Te panette suuhuni loukkaavia sanoja", vastasi vanhus, "ja kenties
sitten vielä rankaisettekin niistä; sillä olenhan minä kokonaan teidän
vallassanne. Mutta minun luvallani ei tyttäreni koskaan ole menevä
muulle kuin minunsäätyiselleni miehelle. Hänen sydämensä pian särkyisi
niissä alin-omaisissa sodissa ja verenvuodatuksissa, jotka teidän
tilassanne ovat välttämättömät. Jos te todella häntä rakastatte, ja
muistatte kuinka hän kaikkea riitaa ja tappelua kammoo, ette voi
itsekään suoda häntä osalliseksi noihin sodan kauhistuksiin, joissa
teidän, samoin kuin isännekin, tulee pakko lakkaamatta elää. Valitkaa
itsellenne puoliso Vuorelaispäällikköin taikka tulisten Alankomaan
aatelisherrain tyttäristä, poikani. Te olette kaunis, nuori, rikas,
korkeasäätyinen ja mahtava; ei teidän kosimisenne siis ole turha oleva.
Te voitte helposti löytää puolison, joka on teidän kanssanne iloitseva
voitoistanne ja lohduttava teitä tappioitten perästä. Katria voitot
kuin tappiotkin yhtä paljon kauhistuttaisivat. Soturilla pitää olla
teräskinnas -- vuohennahkainen hansikka olisi hänen kädessään repaleina
yhden tunnin päästä".
Musta pilvi synkistytti nuoren päällikön kasvoja, joista äsken vielä
oli semmoinen tulisuus paistanut.
"Hyvästi sitten", sanoi hän, "ainoa toivoni, joka olisi voinut saattaa
minut maineesen ja voitolle!" Hän oli hetkisen aikaa ääneti, syviin
mietteisin vaipuneena, silmät maahan päin luotuna, pää kumarruksissa,
käsivarret ristissä rinnan päällä. Viimein hän irroitti kätensä ja
virkkoi: "Isä -- sillä isä te olette olleet minulle -- minä aion
virkkaa teille salaisuuden, järki ja ylpeys kyllä kieltävät minua
puhumasta, mutta sallimus käskee, ja häntä täytyy totella. Minä aion
ilmoittaa teille syvimmän, sisimmän salaisuuden, minkä ikinä joku mies
on toiselle ilmoittanut. Mutta, varokaa -- loppukoon tämä meidän
keskustelumme tavalla tai toisella -- varokaa ettette koskaan virka
puolta sanaakaan siitä, mitä nyt aion teille uskoa. Sillä jos niin
tekisitte, niin minulla, vaikka sen olisitte tehneet kaikkein
syrjäisimmässä kaikista Skotlannin sopukoista, olisi sielläkin korvat,
jotka sen kuulisivat, ja käsi sekä väkipuukko, jotka petturin sydämen
löytäisivät. -- Minä olen -- mutta se sana ei tahdo päästä ulos
suustani!"
"Älkää sitä puhuko sitten", sanoi varovainen hanskuri. "Salaisuus ei
ole enään salaisuus, kun se kerran omistajansa huulten välitse on ulos
tullut; enkä minä huoli kuulla asiaa, joka on niin vaarallinen kuin te
uhkaatte".
"Niin, mutta minun täytyy se puhua ja teidän täytyy se kuulla", sanoi
nuorukainen. "Olettehan te, vaari, tällä sotien ajalla varmaan itsekin
joskus olleet soturina?"
"Yhden kerran vaan", vastasi Simo, "kun Eteläläiset[35] meidän kaunista
kaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan,
niinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla,
joiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella".
"Ja miltä tuntui teistä silloin?" kysyi nuori päällikkö.
"Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?" kysyi Simo jollakin
kummastuksella.
"Paljon, muuten en olisi niin kysynyt", vastasi Eachin sillä
ylpeydellä, joka hänessä aika ajoin ilmaantui.
"Vanha mies mielellään rupeaa puhelemaan vanhoista ajoista", sanoi
Simo, joka, hetkisen arveltuansa, ei ollut vastahakoinen poikkeemaan
toiseen puheenaineesen, joka saattoi hänen tyttärensä unohduttaa, "ja
totta tunnustaen, ei tuntunut sydämessäni mitään siitä toivokkaasta
uskalluksesta, jopa ilosta, jolla olen nähnyt monen muun miehen menevän
tappeluun. Minun elämäni ja ammattini olivat rauhallista laatua, ja
vaikka en ole ollut miehuutta vailla, milloin sitä oli tarvis, ei ole
minulla koskaan ollut yötä niin unetonta kuin ennen tuota tappelua.
Sydäntäni ahdistivat kuulemani tarinat ja totta ne olivatkin -- noista
Englannin joutsimiehistä -- että heillä on kyynäränpituiset nuolet, ja
joutset kolmatta osaa pitemmät kuin meidän. Jos joskus hiukan nukahdin
ja joku olkikorsi vuoteessani vähänkin pisti, niin kavahdin hereille,
siinä luulossa että jo englantilainen nuoli vapisi kupeessani. Aamulla,
kun liika uupumus juuri oli minut uneen vaivuttanut, herätti minut
hätäkellon ääni, joka meitä porvareita vallille kutsui -- eikä ole
koskaan ennen eikä myöhemmin sen heliseminen korviini kuulunut niin
ruumiskelloin kaltaiselta kuin silloin".
"Jatkakaa -- kuinkas sitten kävi?" kysyi Eachin.
"Minä pukeusin varuksiini", sanoi Simo, "semmoisiin kuin minulla oli
-- otin siunauksen äidiltäni, rohkeamieliseltä vaimolta, joka minulle
puhui isäni urhotöistä meidän kauniin kaupunkimme palveluksessa. Siitä
sydämeni sai rohkeutta, ja vielä rohkeammaksi tulin, kun seisoin
toisten ammattilaisten joukossa; me olimme kaikki joutsimiehiä, sillä,
niinkuin te tiedätte, Perth'in porvarit ovat sen aseen käyttämisessä
taitavat. Meidät asetettiin sinne, tänne pitkin muuria, ja joukkoomme
tuli myös useampia ritareita sekä knaappeja vahvoissa rautavaruksissa.
He olivat vallan uljaat näöltänsä, kenties luottaen rautapukuunsa, ja
ilmoittivat meille, paremmaksi kehoitukseksi muka, hakkaavansa
miekoillaan, sota-kirveillään maahan jokaisen, joka yrittäisi paikaltaan
väistyä. Minä sain sen ystävällisen vakuutuksen vanhan Kinfauns'in
sankarin suusta -- siksi sanottiin nykyisen hyvän ritari Charteris'in
isää, silloista ylituomariamme. Hän oli Punaisen Rosvon, ritari Tuomas
Longuevillen pojanpoika ja kyllä mies pitämään sanansa, jonka hän puhui
minulle erittäin; sillä tuon unettoman yön jälkeen mahdoin näyttää
tavallista kalpeammalta; ja paitsi sitä olin vasta nuori poika."
"Ja lisäsikö hänen kehoituksensa teille pelkoa vai rohkeutta?" kysyi
Eachin, joka hyvin tarkasti kuulteli.
"Rohkeutta se lisäsi", vastasi Simo; "sillä luullakseni ei mikään muu
voi saattaa miestä niin rohkeaksi kauempana edessä olevaa vaaraa
vastaan menemään, kuin se tieto, että on toinen vaara aivan likellä
takana, joka häntä eteenpäin pakoittaa. No niin -- minä nousin siis
vallille jokseenkin hyvällä rohkeudella, ja minut asetettiin muutamien
toisten kanssa Vahtitorniin, koska minua pidettiin hyvänä
joutsimiehenä. Mutta kävipä kylmä väristys selkäpiitäni myöten, kun
näin Englantilaisten marssivan rynnäkölle hyvässä järjestyksessä,
kolmeen lukuisaan parveen jaettuina, joutsimiehet etumaisina, ritarit
takana. He lähenivät lähenemistään, ja muutamat meistä olisivat
ruvenneet heitä ampumaan, mutta se oli ankarasti kielletty; meidän
täytyi siis olla liikahtamatta, suojellen itseämme rintasuojan takana
miten paraiten osasimme. Kun sitten Eteläläiset järjestivät pitkän
sotarintansa riveihin, niin että joka mies ikään kuin taikavoimalla
siirtyi paikalleen, ja kun he asettivat eteensä suojakseen suuria
kilpiä, tuntui minussa taas tuommoinen outo hengen-ahdistus sekä halu
mennä kotiin ryyppyä ottamaan. Mutta kun samassa viereeni vilkaisin,
näin kunnian-arvoisen Kinfauns'in sankarin par'-aikaa virittävän
joutsipyssyä, ja silloin arvelin että olisi surkea, jos hänen tulisi
tuhlata nuolensa uskolliseen Skotlannin mieheen, kun tuolla oli niin
paljon Englantilaisia ammuttavana. Näin pysyin siis paikallani, joka
olikin sangen mukava, kahden muurin kulmassa. Englantilaiset sitten
astuivat vielä likemmäksi ja vetivät joutsensa vireesen ei rintaa
vasten, niinkuin teidän Vuorelaiset, vaan korvan juurelle -- ja,
samassa he lennättivät koko parven pääskysenhäntiä, ennen kuin me edes
kerkesimme hyvää Anterusta avuksemme rukoilla. Minä vilkutin silmiäni,
kun näin heidän noin pinnistävän jänteitänsä, ja luullakseni vavahdin,
koska nuolet tulla rapsahtivat vallia vasten. Mutta kun katsahdin
ympärilleni enkä nähnyt ketään muuta haavoitettua, paitsi Jussi
Squallit'ia, kaupungin julistusmiestä, niin rohkeni sydämeni ja minä
laukaisin vuorostani hyvällä halulla ja tarkalla tähtäämisellä.
Pikkuinen mies, jota olin tähdännyt, juuri kun hän hiukan oli
kurkistanut ulos kilpensä takaa, kaatui, nuoli olkapäässänsä. 'Oikeaan
paikkaan neulasi pistit, Simo Hanskuri!' huusi minulle ylituomari. --
'St. Johannes avuksi omalle kaupungilleen, hyvät ammattiveljeni!'
huusin minä, vaikka vasta oppipoika. Ja, uskokaa pois vaan, koko sitten
jatkuvassa taistelussa, joka päättyi sillä että vihollinen pois
vetäytyi, minä vetelin joustani vireesen ja lennättelin nuoliani yhtä
huolettomasti kuin jos olisin pilkkutauluun ampunut, enkä ihmisiä.
Tästä sain jokseenkin hyvän maineen, ja perästäpäin olen aina arvellut,
että hädän tuleen -- sillä huvia ei minulla siitä koskaan ole ollut --
olisin käyttänyt itseäni niin etten hyvää mainettani jälleen olisi
kadottanut. -- Se on kaikki, mitä voin kertoa kokemuksestani sodassa.
Olenhan minä muuten ollut joskus toisissakin vaaroissa, joita aina
olen pyytänyt välttää niinkuin viisas mies, vaan, jos ne olivat
välttämättömät, olen käynyt niihin aika miehen tavoin. Muulla lailla ei
mikään mies voi elää eikä pitää päätänsä pystyssä täällä Skotlannissa".
"Minä ymmärrän teidän kertomuksenne", sanoi Eachin; "mutta vaikea
tullee minun saada teitä uskomaan, mitä minulla nyt on sanottavaa,
siihen nähden mitä sukua olen ja varsinkin että olen sen miehen poika,
jonka me tänään olemme hautaan laskeneet -- hyväpä on että hän makaa
siinä, missä hän ei koskaan saa kuulla, mitä te nyt! Katsokaas,
Simo-vaari -- tää puupala kädessäni lyhenee ja tummenee; parin minuutin
kuluttua se on sammunut -- mutta ennenkuin se sammuu, on se inhottava
asia ilmipuhuttu. Simo vaari, minä olen -- pelkuri! -- Nyt se on
viimein ilmipuhuttu, ja minun häpeäni salaisuus on toisen miehen
tiedossa!"
Nuorukainen vaipui kokoon ikään kuin tainnoksiin; niin häntä raukaisi
sielunsa tuska tuota ilkeää tunnustusta tehdessä. Hanskuri, täynnä
pelästystä ja surkuttelevaisuutta, pyysi saada Eachin'ia tointumaan,
joka häneltä onnistuikin, vaan ei yhtä hyvin nuorukaisen
rauhoittaminen. Eachin peitti kasvonsa käsillään, ja kyyneleet vuosivat
virtana, katkerasti hänen silmistänsä.
"Pyhän Neitsyen tähden rauhoittukaa", virkkoi vanhus, "ja peruuttakaa
tuo ilkeä sana! Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse -- te ette ole
mikään pelkuri, ainoasti nuori ja kokematon, ja teillä on vähän liian
liukas mielenkuvitus, että voisi vielä olla partasuun uroon luja
miehuus. Jos kuulisin jonkun muun miehen sanovan semmoista teistä,
Conachar, niin minä sen ajaisin valeeksi -- te ette ole pelkuri --
olenhan nähnyt tulisia säkeniä singahtavan teistä monesti sangen
vähästäkin syystä".
"Ylpeyden ja närkästyksen säkeniä!" sanoi onneton nuorukainen. "Mutta
silloin näitte niiden takana lujuuden, joka ne olisi kannattanut?
Säkenet, joista te puhutte, singahtelivat pelkurimaiseen sydämeeni
niinkuin jäälohkareesen, joka ei millään tavoin voi syttyä. Jos
loukkaantunut ylpeyteni yllyttikin minua sivaltamaan, sydämeni heikkous
kohta taas taivutti minut pakoon menemään".
"Se oli tottumuksen puutetta", sanoi Simo; "muurien yli kiipeemällä
pojat ensin oppivat jyrkästä vuorenseinästä ylös kiipeemään. Voittakaa
pienillä kahakoilla -- harjoitelkaa joka päivä maanne aseitten
käyttämistä sotaleikissä kumppaleinne kanssa".
"Ja kuinka kauan minulla muka on aikaa siihen?" huudahti nuori
päällikkö, vavahtain, ikään kuin joku kauhistava näkö olisi ilmautunut
hänen eteensä. "Kuinka monta päivää on enää tästä nykyisestä päivästä
Palmusunnuntaihin, ja mikä sitten on tarjona? -- Aidattu tanner, josta
ei kukaan pääse pois, enempää kuin karhu-parkakaan paalusta, mihin
se on kiinni kytketty. Kuusikymmentä elävää miestä, paraat ja
urhoollisimmat -- yksi ainoa poisluettuna -- jotka Albion voi lähettää
alas vuoriltansa, seisoo siinä, janoten toinen toisensa verta; ja
kuningas aatelisherroinensa sekä monta muuta huutajaa lisäksi istuvat
ympärillä ikään kuin teaterissa, läsnä-olollaan yllyttäen taistelijain
pirullista vimmaa! Sivallukset kalskahtelevat, veri vuotaa yhä
paksumpana, kovempana, punaisempana virtana -- he syöksevät toinen
toisensa kimppuun niinkuin hurjana -- he raatelevat toinen toistaan
niinkuin metsän pedot -- omien kumppalien jalat tallaavat haavoitetut
kuoliaksi! Verivirta viimein alkaa ehtyä, kädet raukeavat, vaan ei
sittenkään saa olla sovintoa, ei aselepoa, ei huoahdusta, niin kauan
kuin yksikään noista vaivaisista vielä on hengissä! Siinä ei ole
puhetta mistään kyykkimisestä vallinkulman takana, ei nuolien
lennättämisestä kaukaa -- siinä tulee olemaan käsi kättä vastaan, siksi
kun kädet ei enää jaksakaan nousta ja jatkaa sitä kauheata taistelua!
-- Jos semmoinen taistelu jo on niin kauhistava mielikuvituksessa,
miltä se, luulette te, on tuntuva todellisuudessa?"
Hanskuri oli ääneti.
"Minä kysyn toistamiseen: mitä te arvelette?"
"En voi muuta kuin surkutella teitä, Conachar", sanoi Simo. "Kova onni
se on, että olette korkean suvun vesa -- jalon isän poika -- syntynyt
uljaan sotajoukon johtajaksi -- ja että kuitenkin olette vailla tai
luulette olevanne -- sillä aina vielä toivon vian vaan olevan liian
herkässä mielenkuvituksessa, joka muotoa liioittelee -- luulette
olevanne vailla tuota rohkeutta, mikä nähdään jokaisessa
tappelukukossa, joka on ohrakourallisen arvoinen, jokaisessa koirassa,
joka on ruokavadillisen arvoinen. Mutta kuinkapa te, kun tiesitte
kykenemättömyytenne tuohon tappeluun, juuri äsken tarjositte
tyttärelleni osallisuutta hallitusvallassanne? Se valta tietysti
riippuu tuosta tappelusta, eikä Katri siinä voi teitä auttaa".
"Te erehdytte, vanha mies", vastasi Eachin. "Jos Katri suosiolla
katsoisi minun harrasta rakkauttani, niin se tieto tekisi että menisin
vihollisten riviä vastaan tulisena kuin sota-orit. Sydämeni heikkouden
tunto kyllä on aivan masentavainen, vaan se tieto, että Katri olisi
katsomassa, karkaiseisi voimani. Luvatkaa vielä -- voi luvatkaa vielä,
että hän tulee mun omakseni, jos tuossa taistelussa pääsemme voitolle,
niin ei itse Wynd'in seppäkään, vaikka hänen sydämensä on samaa
metallia kuin hänen alaisimensa, ole koskaan mennyt taisteluun
kepeämmällä sydämellä kuin minä olen menevä! Toinen voimallinen tunne
on voittava toisen".
"Se on hullutusta, Conachar. Eikös teidän etunne, teidän kunnianne,
teidän sukunne voi nostaa rohkeuttanne yhtä paljon kuin mustakulmainen
tyttönen? Hyi hävetkää!"
"Te puhutte minulle samaa, mitä itsekin olen itselleni puhunut -- mutta
turhaan", sanoi Eachin huoaten. "Arka metsäkauris tulee vaan illoin
hurjaksi ja vaaralliseksi, kun se pääsee naaraansa pariksi. Onko siihen
luonteeni syynä -- vai, niinkuin meidän vuoriston akat puhuvat, tuon
valkoisen emäkauriin maito -- vai rauhallinen kasvatukseni sekä ankara
kuri teidän luonanne -- vai, niinkuin te luulette, liian vilkas
mielenkuvitus, joka kuvaa vaaraa vielä vaarallisemmaksi,
kauhistavammaksi kuin se todella on -- sitä en voi sanoa. Mutta minä
tiedän, mitä sydämessäni on, ja -- niin, ilmi se täytyy puhua! --
pahoin pelkään sen tunteen olevan mahdottoman voittaa. Siksi minä, jos
vaan sillä ehdolla saisin teidät toivooni suostumaan, nytkin vielä
kääntyisin keskitieltä, luopuisin arvostani ja siirtyisin johonkuhun
halpaan ammattiin".
"Mitä, tahtoisitteko te vai hanskuriksi ruveta, Conachar?" sanoi Simo.
"Onpa tää vielä kummempaa kuin mitä St. Crispinuksesta tarinoidaan. Ei
ei, teidän kätenne ei ollut siihen luotu -- en anna teille enää mitään
metsäkauriin nahkoja pilattavaksi".
"Älkää leikkiä laskeko", sanoi Eachin; "minä puhun täyttä totta.
Vaikken minä työtä osaa tehdä, toisin kanssani tarpeeksi elämisen
varoja. He kyllä sitten julistaisivat minut petturiksi sotatorvillaan,
rakkopillillään -- vaan tehkööt niin -- Katri on sitä paremmin
rakastava minua, kun olen verenvuodatuksen tieltä poikennut rauhan
tielle. Ja Klemetti-isä on opettava meitä anteeksi antamaan maailmalle,
kun se meille on viskaava koskemattomat vihansa. Minä olisin silloin
onnellisin miehistä -- Katri saisi kaikki nautinnot, jotka rajaton
rakkaus hänelle voi hankkia; hänen ei silloin tarvitsisi nähdä noita
kauheita näköjä ja meluja, jotka teidän aikomassanne sopimattomassa
avioliitossa tulisivat hänelle osaksi. Ja te, hanskuri-vaari,
istuisitte takan ääressä onnellisimpana, enimmin kunnioitettuna
miehenä, joka ikinä -- --"
"Vaiti, Eachin -- vaiti, olkaa niin hyvä!" keskeytti hanskuri. "Tää
puupala, jonka kanssa meidän keskustelumme täytyy loppua, on jo palanut
vallan lyhyeksi, ja minä nyt tahtoisin myös puhua sanan vuorostani,
sillä suoruus on aina paras. Se saattaa teitä harmittaa, kenties
vimmastuttaa, vaan minun täytyy kerrassaan tehdä loppu noista kaikista
mielenkuvitelmista näillä sanoilla: Katri ei koskaan voi tulla teidän
omaksenne. Kinnas annetaan sanan pantiksi, ja minun ammattini
harjoittajan pitäisi siis vielä vähemmin kuin muiden ihmisten rikkoa
sanansa. Katrin käsi on poisluvattu -- luvattu miehelle, jota te
kenties vihaatte vaan jota ette kuitenkaan voi olla kunnioittamatta --
Heikki Asesepälle. Tämä avioliitto on sopiva molempain säätyyn katsoen,
on molempain tahdon mukainen, ja minä siihen olen antanut
suostumukseni. Paras on puhua suu puhtaaksi kerrassaan -- suuttukaa
kiellostani kuinka pahasti suuttunettekin -- olenhan minä kokonaan
vallassanne. -- Vaan sanaani ette te millään muotoa saa minua
rikkomaan".
Hanskuri puhui näin lujasti, siitä syystä kun kokemuksesta tiesi, että
hänen entinen oppipoikansa, vaikka hyvin närkäs, kuitenkin tavallisesti
taipui, lujan, järkähtämättömän päätöksen nähtyään. Yhtähyvin Simo
samalla muisti missä paikassa hän nyt oli ja jollakin pelolla näki
kuinka sammuvan liekin vielä kerta leimahtaissa ja valon sädettä
Eachin'iin luodessa, nuorukaisen kasvot olivat kalmankelmeät, kuinka
silmänsä pyörivät päässä aivan kuin hullun, koska hurjuuden puuska on
tulossa. Liekki kohta jälleen vaipui ja sammui, ja Simo silmänräpäyksen
aikaa oli siinä pelossa, että hänen tulisi puolustaa henkeänsä tätä
nuorukaista vastaan, jonka hän tiesi vimmapäissään olevan varsin hetaan
väkivaltaisiin tekoihin, vaikka kyllä hänen heikko luonteensa ei kauan
aikaa voinut jatkaa mitä vimma oli alkuun pannut. Mutta pian lohdutti
häntä Eachin, joka langenneella, muuttuneella äänellä mutisi:
"Olkoon se, mitä tänä yönä puhuttiin, unohdettu ijäksi. -- Parempi
olisi teidän kaivaa oma hautanne kuin puhua se ilmi".
Näin puhuen hän avasi mökin oven, niin että yksi kuun säde sisään
pääsi. Poismenevän päällikön ruumis vilahti tämän säteen poikki, sitten
ovi lyötiin kiinni ja huone jälleen jäi pimeyteen.
Simo Hanskurin sydämessä tuntui suuri helpoitus, koska tämä vaarallinen
keskustelu näin rauhallisesti oli päättynyt. Mutta hän nyt syvästi
surkutteli kasvattinsa Eachin Mac-Ian'in onnetonta tilaa.
"Poika-raukka", sanoi hän itsekseen, "hänen kun piti nousta tuolle
korkealle paikalle ainoasti siksi, että isän jälkeen tulee syöstyksi
siitä alas häpeällä! Mitä hän minulle puhui, sen jo osaksi ennalta
tiesin; sillä usein olin huomannut Conachar'in olevan kärkkäämmän
sanasotaan kuin käsikahakkaan. Mutta tuota, kaikkea voimaa masentavaa
sydämen-heikkoutta, jota ei häpeä eikä pakko saa voitetuksi, en minä,
vaikken suinkaan ole mikään William Wallace, voi käsittää. Ja että
hänen sitten piti kosia tytärtäni, ikäänkuin muka morsiamella pitäisi
olla rohkeutta sekä itsensä että vielä sulhasenkin varalle! Ei, ei --
Katrin pitää tulla vaimoksi miehelle, jolle hän voi sanoa: 'Mieheni,
armahda vihollistani!' -- ei semmoiselle, jonka puolesta hänen tulisi
huutaa: 'Jalo vihollinen, armahda minun puolisoani!'"
Väsyneenä näistä kaikista mietteistä vanhus viimein nukahti uneen.
Aamulla häntä ystävänsä lehmipaimen herätti ja jokseenkin langenneella
nenällä ehdoitti että palattaisiin hänen kotiinsa tuonne nurmikolle
joen niskassa. Paimen pyysi anteeksi, ettei päällikkö tänä aamuna
joutanut päästää Simoa puheilleen, koska oli niin paljon puuhaamista
läheisen taistelun tähden. Eachin Mac-Ian oli arvellut olon tuolla joen
niskassa turvallisimmaksi hanskurille -- ja oli käskenyt kaikin tavoin
pitää huolta hänen suojeluksestaan sekä tarpeistaan.
Tästä huolenpidosta lehmipaimen laveammaltakin puhui, ettei laiminlyöty
kohteliaisuus niin paljon tuntuisi, kun päällikkö näin lähetti pois
vieraansa, häntä puheilleen päästämättä.
"Hänen isänsä oli taitavampi", murisi paimen. "Mutta missä hän olisi
ihmistapoihin oppinutkaan, se poika-rukka, hän kun on kasvatettu
Perth'in poroporvarein keskellä, jotka, te yksin poisluettuna, naapuri
hanskuri, joka puhutte Gaelin kieltä yhtä hyvin kuin minäkin, eivät
kohteliaisuudesta mitään ymmärrä?"
Simo Hanskuri, niinkuin me hyvin ymmärrämme, ei kaivannut ollenkaan
sitä puuttuvaa kohteliaisuutta, jota ystävänsä hänen puolestaan nurisi.
Päinvastoin oli hänestä rauhallinen olo kunnon paimenen kodissa paljon
hauskempi kaikkea tuota juhlamelua päällikön jokapäiväisissä
ilonpidoissa, vaikkei olisikaan heidän välillään ollut keskustelua
aineesta, johon olisi tuntunut varsin kipeältä toistamiseen koskea.
Joen niskalle hän siin rauhallisesti meni asumaan, missä, jos vaan hän
olisi ollut varma Katrinkin turvallisuudesta, hänen aikansa olisi
hauskasti kyllä kulunut. Hän huvitteli itseänsä kulkemisella järvellä
pienessä veneessä, jota pieni Vuorelais-poika souti paikkoihin, missä
sitten vanha mies ongiskeli. Usein kävi hän myös tuossa pienessä
saaressa, miettimässä vanhan ystävänsä Gilchrist Mac-Ian'in haudalla;
ja hän sai kaikki munkit ystävikseen, sillä että lahjoitti abotille
näädännahkaiset kintaat, muille luostarin asukkaille metsäkissan
nahasta tehdyt. Näiden pienten lahjain leikkaaminen ja ompeleminen oli
ajanvietteenä päivänlaskun jälkeen; silloin paimenen koko perhe istui
hänen ympärillään, ihmetellen hänen taitoansa ja kuullellen niitä
lauluja sekä tarinoita, joilla vanhus pyysi ikävää iltaa lyhentää.
Se täytyy tunnustaa että meidän varovainen hanskuri aina kartti
Klemetti-isän seuraa, jota hän väärässä luulossaan piti enemmän
vastoinkäymistensä alkusyynä kuin niiden syytönnä osan-ottajana. "En
huoli", arveli hän, "hänen hullutustensa tähden menettää näiden tässä
hyväin munkkien suosiota, joista vielä voi tulla minulle hyötyä. On
minulle jo mielestäni tullut kyllin vahinkoa hänen saarnojensa tähden.
Viisaammaksi ei ne ole minua liioin tehneet, vaan kyllä paljon
köyhemmäksi. Ei, ei, Klemetti-isä ja Katri puhukoot mitä tahansa, vaan
kyllä minä ensi tilaisuudessa matelen takaisin, niinkuin toruttu koira
herransa kutsuessa, otan päälleni täyden määrän jouhipaitaa sekä
piiskaa, maksan pois kelpo sakon, ja saan näin minun sekä kirkon välin
jälleen eheäksi".
Enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, sen jälkeen kun hanskuri oli
tullut joen niskalle, ja hänen jo alkoi käydä ihmeeksi ettei hän vielä
ollut saanut mitään sanomia Katrilta eikä myös Wynd'in Heikiltä, jolle
ylituomari oli luvannut ilmoittaa hänen tuumansa sekä pakopaikkansa.
Hän tiesi kyllä, ettei uljaan sepän käynyt tulla tänne Duhele-clan'in
maalle, siitä syystä kun hän sen asukkaitten, jopa päällikönkin kanssa
oli vihollisuudessa. Mutta yhtähyvin olisi Heikin, hanskurin mielestä,
pitänyt jollakin keinoin saada hänelle joku tieto tai merkki niiden
monien sanansaattajien kautta, jotka tähän aikaan kulkivat kuninkaan
hovin sekä Duhele-clan'in välillä; sillä yhä vielä keskusteltiin pian
tulevan taistelun ehdoista, mitä tietä molemmat puolueet olivat
Perth'iin tulevat, ynnä muista seikoista, mitkä ennalta oli
määrättävät. Oltiin nyt keskipaikoilla Maaliskuuta, ja tuo
turmiontuottava Palmusunnuntai lähenemistään läheni.
Ajan näin vierressä eteenpäin ei ollut hanskuri sen enempää nähnyt
entistä oppipoikaansa. Tarkka huolenpito Simon tarpeista sekä
kaikenpuolisesta mukavuudesta osoitti ettei hän ollut unohdettu. Mutta
yhtähyvin hän, joka kerta kun kuuli päällikön torven kaikuvan metsässä,
aina kulki päinvastaiseen suuntaan. Yhtenä aamuna kuitenkin sattui hän
arvaamatta aivan Eachin'in läheisyyteen, niin että tuskin vaan näkyi
olevan mahdollista välttää yhtymistä; se tapahtui tällä tavalla.
Simo käveli mietteissään erästä pientä lakeaa paikkaa myöten, jonka
ympärillä kasvoi korkeaa metsää sekaisin viidakon kanssa. Silloin
syöksihe yht'-äkkiä valkoinen emäkauris tiheiköstä ulos, kaksi koiraa
aivan kantapäillään; toinen koirista tarttui sitä kinttuun, toinen
kurkkuun, ja näin he tempasivat sen maahan parin sadan askeleen päässä
hanskurista, joka hiukan hämmästyi tästä arvaamattomasta tapauksesta.
Läheinen, kimakka torven ääni sekä verikoiran haukunta osoittivat
Simolle, että metsämiehetkin olivat likellä ja tulossa metsäkauriin
jälkiä myöten. Myös kuului huhuilemista sekä miesten juoksun
rasahteleminen viidakon läpi aivan läheltä. Simo olisi, vähänkin aikaa
mietittyänsä, nähnyt viisaimmaksi keinoksi pysyä paikallansa taikkapa
hitaasti ruveta poismenemään, heittäen Eachin'in omaan päätökseen
huomata tai olla huomaamatta hänen läsnä-oloansa, sitä myöten kuin
nuori päällikkö hyväksi näkisi. Mutta hanskurin halu karttaa sitä
nuorta miestä oli tullut ikään kuin vaistontapaiseksi, ja
säikähdyksissään päällikön lähenemisestä vanhus kätki itsensä
pähkinäpuu- ja rautatammi-tiheikköön, missä hän oli aivan piilossa.
Tuskin oli hän sen tehnyt, niin jo Eachin, punakkana juoksusta, syöksi
viidakosta esiin tuolle lakealle paikalle, ja perässä seurasi
kasvatus-isänsä, Tammiston Torkil. Viimeinmainittu käänsi
vastaanponnistelevan metsäkauriin selälleen yhtä suurella voimalla kuin
taidollakin, piti kiinni elävän etujalat oikealla kädellään, seisoen
polvillaan itse ruumiin päällä, ja tarjosi vasemmalla kädellä
puukkoansa nuorelle päällikölle, että tämä leikkaisi kurkun kauriilta.
"En voi, Torkil. Tee tehtäväsi itse. En voi tappaa kasvatus-emäni
kuvaa",
Sen hän puhui surullisella hymyllä, ja kyynel samassa kiilsi hänen
silmissään. Torkil tuijotti hetkisen aikaa nuoreen päällikköönsä,
sitten laski terävällä metsäpuukollansa elävän kurkun poikki niin
nopealla ja lujalla leikkauksella, että ase tunkeusi aivan niskaluuhun
asti. Sitten hän nousi seisaalleen, loi taas pitkän, tuikean katseen
päällikköönsä ja virkkoi: "Saman, minkä nyt tälle metsäkauriille tein,
tekisin jokaiselle elävälle miehelle, jonka korvat olisivat kuulleet
kasvattini vaan mainitsevan valkoista emäkaurista yhteydessä Eachin'in
nimen kanssa".
Jos Simo jo ennenkin oli katsonut tarpeelliseksi mennä piiloon, tämä
Torkil'in puhe hänelle antoi siihen vielä uuden, painavan syyn lisäksi.
"Sitä ei kuitenkaan voi salata, Torkil vaari", sanoi Eachin; "se tulee
kuitenkin kaikki päivän valoon ilmi".
"Mikä tulee ilmi? Mikä tulee päivän valoon?" kysyi Torkil
kummastuksella.
"Se on se paha salaisuus", ajatteli Simo; "ja nyt, jos tuo
jättiläis-salaneuvos ei voi pitää kieltänsä kurissa, luetaan se
arvattavasti minun syykseni, että Eachin'in häpeä tulee koko maailman
tietoon".
Vaikka näissä tuskallisissa mietteissä, koetti hän kuitenkin, niin
paljon kuin paikastansa voi, nähdä kaikki, mitä tapahtui surullisen
päällikön sekä hänen uskotun miehensä välillä. Häntä yllytti siihen tuo
uteliaisuuden henki, joka meissä liikkuu vaarallisimmillakin yhtä hyvin
kuin myös tavallisimmilla hetkillämme, ja joka välistä sopii yhteen
suuren pelonkin kanssa.
Nuorukainen vaipui kuultelevan Torkil'in rintaa vasten ja lopetti,
nojautuin kasvatus-isänsä olkapäähän, tunnustuksensa kuiskauksella.
Torkil näkyi kuulevan nuorukaisen sanat hämmästyksellä, joka teki ettei
hän tahtonut uskoa omia korviansa. Ikäänkuin varmistuakseen siitä, että
se todella oli Eachin, joka puhui, hän verkalleen kohotti nuorukaisen
nojauksistaan, piti hänet pystyssä olkapäästä ja katsoi häneen
silmillä, jotka muljuilivat suurina ja samassa tuijottivat
liikkumattomina kummastuksesta tuosta oudosta tarinasta. Ja niin
tuimaksi muuttui vanhan miehen näkö tuon kuiskauksen perästä, että
hanskuri pelkäsi hänen sysäisevän nuorukaisen pois luotansa niinkuin
häväistyn; ja siinä tapauksessa olisi Eachin saattanut lentää juuri
samaan pensaasen, missä Simo oli piilossa, joten tämä olisi tullut
keksityksi hänelle sangen ikävällä ja vaarallisella tavalla. Mutta
Torkil'issa, jossa oli vielä kaksin verroin enemmän tuota tulista
rakkautta kasvattiinsa, mikä Skotlannissa kasvattajissa aina on
tavallinen, mielenliikutus kääntyikin toisaannepäin.
"En sitä usko!" huudahti hän; "se on valhe isäsi pojasta -- valhe äitisi
kantamasta -- vielä enemmän _minun kasvatistani_! Minä panen pääni
pantiksi sekä taivasta että helvettiä vastaan, ja olen valmis
taistelemaan jokaista vastaan, joka sitä todeksi väittäisi! Sinua on
paha silmä silminyt, poika-kultani, ja tuo sydämenheikkous, jota sinä
pelkuriudeksi sanot, on panemavika. Kylläpä muistan kuinka nahkasiipi
siivillään löi tulisoihdun sammuksiin sinun syntymähetkenäsi -- tuona
surun ja ilon hetkenä. Älä huoli, rakas poikani! Me lähdemme Ionan
saareen, ja hyvä St. Columbus koko muun pyhäinmiesten ja enkelein
joukon kanssa, jotka aina ovat sinun sukuas suosineet, on ottava
sinusta pois tuon valkoisen metsäkauriin sydämen ja paneva sinuun
takaisin oman sydämesi, joka on varastettu".
Eachin kuulteli, ja hänen silmistään näkyi, että hän mielellään olisi
uskonut lohduttajansa sanat.
"Mutta, Torkil", sanoi hän, "annas olla että tästä tulisikin apua, niin
tuo kauhea päivä lähenee, ja jos menen taisteluun, tulee meille,
pelkään mä, häpeää".
"Se ei voi olla -- ei saa olla!" sanoi Torkil. -- "Helvetillä ei voi
olla niin suurta voimaa -- me kastamme miekkasi pyhään veteen -- me
pistämme rautalehtiä, Johanneksen ruohoja sekä saarnipuun oksan sinun
kypärisi harjaan. Me käymme seisomaan sinun ympärilles, minä ja sinun
kahdeksan kasvatus-veljeäsi -- siinä olet oleva täysissä turvissa
niinkuin kivisessä linnassa".
Taas toivoton nuorukainen mutisi jotakin, jota hanskuri ei voinut
ymmärtää, kun se niin painuneella äänellä puhuttiin, mutta sitä
täydellisemmin, selvemmin hän kuuli Torkil'in syvä-äänisen vastauksen.
"No, olisipa kuitenkin mahdollisuus säästää sinua tuosta tappelusta.
Sinä olet nuorin taisteluun määrätyistä. Kuule nyt mitä sanon, niin
saat nähdä kuinka suuri kasvatus-isän rakkaus on, kuinka paljon
suurempi sukulaistenkin rakkautta. Nuorin Chattan-clan'in
taistelijoista on Ferquhard Day. Hänen isänsä surmasi minun isäni, ja
punainen veri kuohuu kiehuvana meidän välillämme -- minä toivoin että
se juuri nyt tulevana Palmusunnuntaina saisi jäähtyä. -- Mutta huomaa!
-- Arvattavasti olisit luullut että minun vereni sekä tuon Ferquhard
Dayn veret eivät olisi sekautuneet, vaikka ne olisi yhteen maljaan
kaadettu. Mutta yhtähyvin hän on luonut silmänsä rakkaudella minun
tyttäreeni Eevaan, kauniimpaan meidän neidoista. Arvaas mitä tuntui
sydämessäni, kun sen sain kuulla. Tuntui aivan kuin joku susi
Ferragon'in rajoilta olisi sanonut minulle: 'Anna mulle tyttäresi
puolisoksi, Torkil!' Vaan minun lapseni ei ajattele niin, hän rakastaa
Ferquhard'ia ja itkee pois poskiensa punaa sekä sydämensä voimaa,
pelossaan tuosta pian tulevasta taistelusta. Annetaan hänen vaan suoda
Ferquhard'ille joku suosionsa merkki, niin tämä on hänen tähtensä
luopuva suvustaan sekä heimostaan, jäävä pois tappelusta ja pakeneva
tytön kanssa erämaille".
"Ja jos hän, nuorin Chattan-clan'in taistelijoista, olisi poissa, minä,
nuorin Duhele-clan'in miehistä, myös saisin olla taisteluun menemättä",
virkkoi Eachin, punastuen tästä hänelle tarjouvasta pienestä
pelastuksen toivosta.
"Katsos nyt tätä, päällikköni", sanoi Torkil, "ja arvaa siitä
rakkauteni määrä. -- Toiset voisivat sinulle uhrata poikiensa hengen
sekä omansa -- minä sinulle uhraan myös perheeni kunnian".
"Ystäväni, isäni", sanoi nuori päällikkö, puristaen Torkil'ia vasten
rintaansa, "mikä halpa kurja minä olen, mikä kunnoton pelkuri, kun
minussa on halua käyttää tää uhrauksesi hyväkseni!"
"Älä puhu niin -- puillakin on korvansa. Mennään nyt vaan takaisin
leiriin ja lähetetään sieltä pojat tätä paistia tässä hakemaan. --
Pois, koirat; seuratkaa jäljestämme".
Verikoira oli Simon onneksi kastanut noukkansa metsäkauriin veriin,
muuten hän kyllä olisi löytänyt hanskurin piilopaikan viidakossa. Mutta
kun siltä vainon tarkkuus oli tylstynyt, seurasi sekin rauhallisesti
hurttakoirien kanssa.
Metsästäjäin kadottua näkymättömiin, kuulumattomiin, hanskuri nousi,
suuresti iloisena heidän lähdöstänsä, ja lähti astumaan päinvastaiseen
suuntaan, niin kiireesti kuin hänen vanha ikänsä salli. Niin tehdessään
hän ajatteli kasvatusisän ihmeellistä uskollisuutta.
"Tuon Vuoriston metsäläisen sydän on uskollinen ja rehellinen. Hän on
enemmän satuin jättiläisten kuin meidän tavallisten ihmisten kaltainen;
ja kuitenkin saattaisi kristitty ottaa hänet esi kuvakseen, mitä
uskollisuuteen tulee. Vähän tyhmä konsti tuo kuitenkin on, kun hän
tahtoo pujahduttaa pois yhden miehen vihollisen rivistä, ikään kuin
muka ei olisi yltäkyllin toisia Vuorikissoja läsnä, jotka kohta voivat
ruveta sen sijaan".
Näin ajatteli hanskuri, sillä hän ei tietänyt, että ankara julistus oli
levitetty, joka kielsi kaikkia molempain kiisteleväin clan'ien miehiä,
niinkuin myös heidän ystäviään, liittolaisiaan sekä alamaisiaan
tulemasta seitsemän peninkulman päähän Perth'iä likelle, alkain
viikosta ennen tappelua siksi kun viikko oli kulunut tappelun jälkeen;
ja tämä kielto tuli aseellisten vartijain pitää voimassa.
Tultuansa paimenen mökkiin ystävämme Simo sai vielä kuulla toisia
sanomia. Sanantuojana oli Klemetti-isä, puettu toivioretkeläisen
pukuun, jo valmiina lähtemään takaisin etelään päin. Hän tuli sanomaan
jäähyväiset maanpakolaisuus-kumppanilleen, toivoen saavansa hänet
kenties matkakumppalikseen.
"Mutta mikäs teitä", kysyi porvari, "nyt käskee niin äkkiä surman
suuhun palajamaan?"
"Ettekös jo ole kuulleet", virkkoi Klemetti-isä, "että March'in kreivi
englantilaisten liittolaistensa kanssa on paennut Englantiin Douglas'in
kreivin edeltä, joten nyt se kunnon kreivi joutaa pitää huolta
valtakunnan sisällisistä onnettomuuksista. Hän on kirjoittanut
kuninkaalle kirjeen, jossa vaatii tuota valtuuskirjaa väärä-uskolaisten
tuomitsemista varten peruutettavaksi, koska se häiritsee omiatuntoja --
että Henrik Wardlaw'in määräys St. Andrews'in arkkipiispaksi jätetään
parlamentin päätettäväksi -- ynnä kaikellaista muuta kansalle
mieluista. Ja useimmat aatelisherrat, jotka kuninkaan kanssa
oleskelevat Perth'issä, missä myös ritari Charteris, teidän
kunnian-arvoinen ylituomarinne, kannattavat Douglas'in vaatimuksia.
Albanyn herttuakin on niihin suostunut; lieneekö hän sen tehnyt
vakuutuksesta vai valtioviisaudesta, sitä en tiedä. Meidän hyvä
kuninkaamme taipuu helposti leppeyteen ja laupiuteen. Ja näin ovat siis
vainomiesten torahampaat muserretut leuvoissaan, ja saalis temmattu
pois heidän raatelevista kynsistänsä. Tahdotteko nyt tulla kanssani
alas Alankomaille vai viipyä täällä vielä vähän aikaa?"
Niilo Lehmipaimen säästi ystävältään vastaamisen vaivan.
"Päällikkö on käskenyt", sanoi hän, "että Simo Hanskurin tulee viipyä
täällä, siksi kun taistelijat menevät alas tappeluun". Tässä käskyssä
porvari näki pienen kammitsan vapaalle tahdollensa; mutta sillä
hetkellä ei hän huolinutkaan siitä liioin, koska sen kautta sai hyvän
syyn kieltäytyä pois matkakumppaliudesta Klemetti-isän kanssa.
"Se on erin-omainen mies", sanoi hän ystävälleen Niilo Lehmipaimenelle,
niin pian kuin Klemetti-isä oli jäähyväiset sanonut; "hän on
syvä-oppinen herra ja pyhä mies. Melkein on sääli, ettei häntä enää
mikään polttamisen vaara uhkaa, sillä hänen saarnansa polttoroviolla
käännyttäisi tuhansia. Voi Niilo Lehmipaimen! Klemetti-isän poltto
olisi makealta hajahtava uhri ja johtava tulitorni kaikille hartaille
kristityille. Mutta mitä apua siitä olisi, jos minun kaltaiseni halpa,
oppimaton porvari poltettaisiin? Ei ole tapa polttaa vanhaa nahkaa
pyhäksi suitsutukseksi eikä käyttää valmistamattomia vuotia
polttopuiksi tulitorneissa, vai kuinka? Totta puhuen, on minussa kovin
vähän oppia ja kovin paljon pelkoa, että kunnialla kestäisin
tuommoisessa koetuksessa, ja siis minulle, vanhaa sananlaskua
käyttääkseni, vaan tulisi siitä sekä hätä että häpeä".
"Sinä olet aivan oikeassa", vastasi paimen.