Tuo metsän urho kai ois kuuluisa,
Jos laajemmat vaan häll' ois tanteret
Ja palkattu myös historioitsija.
Työns' uljaat kyll' on, toivons' tuliset.
Byron.
Hautajaisten päätyttyä sama venesarja, joka juhlallisella, surullisella
kululla oli tullut järven alapäähän, nyt palasi liehuvin lipuin sekä
kaikilla muilla ilon ja riemun osoituksilla. Lyhyt aika näet vaan oli
juhlan pitoon jäljellä, koska tuo kauhea taistelu Duhele-clan'in sekä
sen peloittavan kiistaveljen välillä jo oli niin lähellä. Sen
vuoksi oli päätetty, että hautajais-pidot sekä nuoren päällikön
valtaannoustessa tavallinen juhla vietettäisiin yhdessä.
Muutamat olivat tosin tätä päätöstä vastustaneet, sanoen sen ennustavan
pahaa. Mutta toiselta puolen puhui sen puolesta Vuorelaisten ainainen
luonne ja tapa; sillä tätä nykyäkin vielä he yhä sekoittavat
jonkunlaista juhlallista iloa suruunsa ja jotakin surumielistä iloonsa.
Tämä ykstotinen, haaveksivainen kansa on vähemmin kuin muut
vastahakoinen muistelemaan rakkaita poismenneitänsä ja puhelemaan
heistä. Ei kuule ainoastaan nuorten (niinkuin muuallakin on tapana)
puhuvan siitä, kuinka kunnolliset ja kuinka hyvät heidän vanhempansa
olivat, jotka luonnon lain mukaan ovat heitä ennen lähteneet. Mutta
leskikin jokapäiväisessä puheessaan usein puhuu kadotetusta
puolisostaan, jopa -- se on vielä oudompi! -- vanhemmatkin usein
kehuvat hautaan vaipuneen lapsensa kauneutta tai uljuutta. Skotlannin
Vuorelaiset näkyvät katsovan ystäväin eroa kuolon kautta vähemmin
täydelliseksi, perinjuuriseksi kuin yleisesti muut kansat; he puhuvat
rakkaistaan, jotka ennen heitä ovat nurmen alle nukahtaneet, ikäänkuin
ne vaan olisivat lähteneet enneltä pitkälle matkalle, jolle he itsekin
pian menevät jäljestä. Hautajaisjuomingit, joita yleisesti koko
Skotlannissa oli tapa pitää, ei siis osan-ottajien mielestä tulleet
millään muotoa sopimattomasti vietetyksi, vaikka niihin tässä
tilaisuudessa yhdistettiin tervehdysjuhla nuorelle päällikölle.
Sama alus, joka taannoin oli kuljettanut kuolleen hautaansa, nyt vei
nuoren Mac-Ian'in uuteen valtaansa. Soittoniekat nyt kaiuttivat
iloisimpia säveleitään terveisiksi Eachin'ille, yhtä hartaasti kuin ha
äsken vielä soittelivat surullisimpia nuottejansa hautaan
kuljetettavalle Gilchrist'ille. Jäljessä seuraavasta venesarjasta
kajahteli nyt ilo- ja riemuhuutoja noiden suruparahdusten sijasta,
jotka vielä juuri vähää ennen olivat herättäneet Tay-järven kaikuja.
Tuhannet äänet tervehtivät nyt nuorta päällikköä, joka seisoi aluksen
kokassa täysissä varuksissaan, nuoruuden, kauneuden ja voiman parhaassa
kukoistuksessa, juuri samassa paikassa, missä hänen isänsä ruumis äsken
makasi; hänen ympärillään kihisi nyt riemuitsevain ystävien joukko,
samoin kuin se silloin murhemielin oli kihissyt vainajan ympärillä.
Yksi vene kulki aina lähimpänä kunnia-aluksen takana. Tammiston Torkil,
harmaapäinen jättiläinen, oli siinä perimiehenä; soutamassa oli hänen
kahdeksan poikaansa, hekin kaikki kookkaammat tavallisia miehiä.
Niinkuin väkevä, suosittu hurttakoira, joka on vitjoista irti
päästetty, liehakoiten hyppelee ystävällisen herransa ympäri, niin
kasvatus-veljein vene kiiti päällikön aluksen ohitse milloin tältä,
milloin tuolta sivulta, ja kiersi kokan ympäri ikäänkuin hurjana
ilosta. Ja samassa he, siinäkin äsken vertaukseksi otetun hurttakoiran
kaltaisina, valppaalla kateudella estivät kaikkia muita veneitä yhtä
likelle lähenemästä, sillä kovalla, mistään lukua pitämättömällä
vauhdillaan olisivat he helposti voineet sysätä jokaisen tielleen
sattuvan kumoon. He olivat kasvattinsa valtaan-tulemisen kautta
nousseet suureen arvoon clan'issansa, ja osoittivat nyt tällä
vallattomalla, melkein peloittavalla tavalla osanottoaan päällikkönsä
kunniaan.
Paljon jäljempänä, aivan toisellaisilla tunteilla, kumminkin mitä
yhteen siinä istuvaan tulee, kulki se vene, millä Simo Hanskuri
seurasi, lehmipaimen sekä yksi ukon pojista soutajinaan.
"Jos meidän matkamme käy järven yläpäähän", sanoi hanskuri ystävälleen,
"niin meiltä menee siihen monta tuntia".
Mutta samassa kun hän näin puhui, seisahtui kasvatusveljesten eli
_leichtach'ien_ vene päällikön käskystä juoksustaan, siksi kun
lehmipaimenen vene heidät saavutti. Silloin he viskasivat lähelle
nahkahihnan, jonka Niilo kiinnitti aluksensa kokkaan, ja sitten he taas
pistivät aironsa veteen; ja vaikka heillä nyt oli toinen vene omansa
perässä, he läksivät taas kiitämään pitkin järven pintaa melkein
samalla vauhdilla kuin ennenkin. Lehmipaimenen vene vedettiin eteenpäin
semmoisella voimalla, että oli pelko sen kokan painuvan veden alle tai
lähtevän erilleen muusta rungosta.
Simo Hanskuri näki suurella huolella tämän kulun vallattoman vauhdin,
joka teki että veneen laita ainoasti oli tuuman tai parin verran veden
yli. Ja vaikka Niilo Lehmipaimen yhä vakuutteli, että se kaikki vaan
tehtiin hänelle erinäiseksi kunniaksi, toivoi hän sydämessään hartaasti
tämän matkan pian ja hyvin loppuvan. Niin se loppuikin, paljon pikemmin
kuin hanskuri luuli; sillä pitopaikka ei ollut kuin neljän virstan
päässä hautaussaaresta; tämä paikka oli siksi valittu, kun päällikön
sitten piti mennä kaakkoon päin, niin pian kun juhla oli loppunut.
Täällä Tay-järven eteläpuolella tarjosi nyt sievä lahti ihanaa,
loistavaa hietikkorantaansa, johon oli helppo vetää veneet maalle.
Vähän ylempänä oli kuiva nurmikko, hiukan viherjöivä jo vuoden-ajan
mukaan, ja sen ympärillä kohosi korkeita, viidakkoreunaisia penkereitä,
joilla nähtiin ylelliset, juominkeja varten varustetut vieraanvarat.
Vuorelaiset, jotka ovat kuuluisia kirvesmiehiä, olivat rakentaneet
pitkän juhlamajan, jonka alle parisataa miestä mahtui; paitsi sitä
nähtiin sen ympärillä suuri joukko pienempiä, luultavasti
makuupaikoiksi aiottuja huoneita. Pitosalin pielet, yhdistyshirret ja
kurkihirsi olivat kaikki honkapuusta, johon kuori oli jätetty.
Sivuseinät oli tehty myöskin honkapuisista laudoista sekä parsista,
joiden lomat oli täytetty havuilla, ja kattoon olivat mäet antaneet
runsaasti kanerviansa aineiksi. Tähän metsäläispalatsiin käskettiin
korkeimman-arvoiset miehet komeihin juhlapitoihin. Toiset,
vähempi-arvoiset saivat sijansa useampain, pitkien, vähemmällä huolella
rakennettuin katosten alla; ja taivas-alle asetettuin, turpeista tai
höyläämättömistä laudoista kyhättyin pöytäin ympäri keräytyi muu
lukematon joukko. Vähän syrjempänä nähtiin kyteviä sysiröykkiöitä sekä
palavia halkokasoja, joiden ympärillä lukemattomat keittäjät häärivät,
hyörivät, paholaisten kaltaisina, jotka elementissään työtä tekevät.
Mäenkupeesen kaivetut kuopat, joiden pohja oli peitetty kuumennetuilla
kivillä, olivat paistin-uuneina, missä summattomia raavaan, lampaan ja
metsäkauriin määriä paistettiin. Paikoin oli kokonaisia vuohia tai
lampaita puisissa vartaissa paistumassa; toisia palasiksi leikattuna,
oli kiehumassa kattiloissa, jotka olivat tehdyt heidän omista,
kokoon-ommelluista ja vedellä täytetyistä nahoistansa. Suuremmalla
huolella paistettiin toisin paikoin haukia, nieriäisiä, lohia kytevissä
kypenissä. Hanskuri oli jo ennenkin nähnyt monta juhlaa Vuorimailla,
vaan ei koskaan yhtään, jota varten kaikki oli varustettu tämmöisellä
metsäläistapaisella ylellisyydellä.
Sangen vähän aikaa hänellä kuitenkin oli ihmetellä tuota näköä
edessänsä; sillä kohta kun he maalle olivat astuneet, ilmoitti
lehmipaimen vähän hämillään, että, koska ei heitä ollut käsketty
suureen majaan, johon hän näkyi toivoneen kutsuja, heidän pitäisi mitä
kiireimmin etsiä itselleen sija halvemmissa katoksissa. Hän alkoikin
jo viedä vierastansa sinnepäin; mutta samassa yksi päällikön
kasvatusveljistä, joka näkyi olevan edeskäypänä, häntä seisahdutti ja
kuiskasi hänelle jotain korvaan.
"No niinhän minä arvelinkin", sanoi paimen, jonka sydän suuresti
helpoittui, "niinhän minä arvelinkin, että toki tään vieraan sekä minun
kaltaiseni virkamiehen piti saada sija ylimmässä pöydässä".
He vietiin siis nyt suureen saliin, missä jo juhlavieraat olivat
täyttäneet useimmat paikat pitkien pöytien ääressä, joille palvelijat
par'-aikaa asettelivat runsaita, vaikka talonpoikaisia juhlavaroja.
Nuori päällikkö, vaikka hän epäilemättä näki hanskurin ja paimenen
astuvan sisään, ei tervehtinyt erikseen kumpaakaan ja heille
osoitettiin sijansa paljon alapuolelle suola-kopsaa -- se oli
summattoman suuri, vanhan-aikuinen hopea-astia, jota clani piti
ikäänkuin jonkunlaisena pyhänä kaluna, ja joka tuotiin esiin ja
käytettiin ainoasti juhlallisimmissa tilaisuuksissa, semmoisissa kuin
nykyisessä.
Lehmipaimen, sijalleen istahtaessaan, virkkoi Simolle jotenkin
tyytymättömänä: "Ei ole ajat, niin kuin oli ennen, veikkonen. Hänen
isänsä, -- olkoon hänen sielunsa autuas! -- olisi puhutellut meitä
kumpaakin. Mutta tää nykyinen herra on oppinut huonoihin tapoihin
teissä Sassenach'eissa tuolla Alankomaalla".
Tähän moitteesen ei hanskuri katsonut tarpeelliseksi vastata; sen
sijaan hän käänsi huomionsa sekä nahkoihin että muihin koristuksiin,
joilla salin seinät olivat sisältäpäin koristetut. Kaikkein enimmin
silmäänpistävät niistä oli joukko Vuoriston rautarengas-paitoja
teräskypärineen, sotakirveineen, kahdenkätisine miekkoineen, jotka
riippuivat korkealla, yhdessä kalliisti ja komeasti koristeltuin
kilpien kanssa. Jokainen rautapaita oli ripustettu hyvin valmistetun
metsäkauriinvuodan yli, jonka pohjalla ase paremmalta näytti ja samassa
myös oli varjeltu kosteudelta.
"Nää tässä", kuiskasi lehmipaimen, "ovat Duhele-clan'in valittuin
taistelijain aseet. Niitä on yhdeksänkolmatta, niinkuin näet; Eachin
itse on kolmaskymmenes, ja hänellä on varuksensa tänään päällään,
muuten niitä olisi ollut kolmekymmentä. Eipä hän ole kuitenkaan saanut
niin kelvollista rautapaitaa vielä, kuin mitä hänellä pitäisi olla
Palmusunnuntaina. Ja nuot yhdeksän niin tavattoman suurta rautapaitaa
aseineen ovat aiotut Leichtach'eja varten, joista niin paljon apua
toivomme".
"Entäs nuot kelpo metsäkauriin-nahat tuossa", virkkoi hanskuri, jonka
ammatti-into heräsi, kun hän näki niitä tavaroita, jotka hänen työhönsä
kuuluivat, "luuletko että päällikkö suostuisi ne myömään? Niitä
semmoisia yhä tarvitaan nahkaliivejä varten, joita ritarit pitävät
rautapaitansa alla".
"Enkö minä jo varoittanut sinua", sanoi lehmipaimen, "ettet virkkaisi
mitään siitä asiasta?"
"Rautapaidoista minä arvelinkin puhua", sanoi Simo. "Saanko luvan
kysyä, onko joku niistä meidän mainion perthiläisen asesepän, Wynd'in
Heikin käsi-alaa?
"Taas olet väärälle tielle poikennut", virkkoi Niilo; "sen miehen nimi
vaikuttaa Eachin'in sydämeen aivan kuin tuuliaispää järven pintaan --
ei kukaan ymmärrä mistä syystä".
"Kyllähän minä arvaan", ajatteli hanskuri itsekseen, vaan ei
puhunutkaan sitä ajatustaan ilmi. Ja näin jo kaksi kertaa satuttuansa
puheen-aineisin, jotka pahaa mieltä nostivat, ei hän enää koettanut
kolmatta ainetta, vaan kävi käsiksi ruokaan, niinkuin kaikki muut hänen
ympärillään.
Juhlan valmistuksista on jo tullut sen verran mainituksi, että lukija
saattaa nähdä ravinnon olleen aivan talonpoikaista laatua. Paraasta
päästä oli tarjona summattoman suuria lihapaloja, joita ahmatessa ei
liioin muisteltu par'aikuista paaston aikaa, vaikka useammat munkit
saaren luostarista läsnä-olollansa kunnioittivat ja pyhittivät pitoja.
Vadit olivat puusta, samoin myön vanteelliset haarikat, joista vieraat
joivat juomia niinkuin myös lihan lientä, jota pidettiin erin-omaisena
herkkuna. Samoilla astioilla syötiin myös kaikellaisia, Vuorelaisten
mielestä hyvänmakuisia maitoruokia. Leipää vaan oli niukasti näissä
pidoissa; yhtähyvin hanskuri sekä hänen saattomiehensä Niilo saivat
kukin pienen möykkynsä yksin-omaiseksi tarpeekseen. Syödessä --
niinkuin muuten silloin oli tapa yli koko Britannian saaren --
käyttivät vieraat puukkojansa tahi pitkiä tikarejansa, vähän huolien
siitä, että ne kenties olivat joskus tulleet käytetyiksi aivan
toisenlaiseen, veriseen tarpeesen.
Pöydän peräpäässä seisoi tyhjä istuin, pari astinta korkeampi
permantoa. Sen yli kaaritteli rautatammen ja muratin oksista punottu
teltta; istuimen nojaan oli asetettu paljas miekka sekä valloilleen
laskettu lippu. Tämä oli ollut päällikkö-vainajan istuin, joka nyt
hänen kunniakseen vielä oli jätetty tyhjäksi. Eachin istui alemmalla
istuimella oikealla puolella tuosta kunniapaikasta.
Lukija suuresti erehtyisi, jos hän tästä tähän-astisesta kertomuksesta
täytyisi päättää, että vieraat näissä pidoissa käyttivät itseänsä
nälkäisten susien tavalla, rynnäten noiden runsaitten vieraanvarain
kimppuun, jommoisia ei heille ollut usein tarjona. Ei, päinvastoin
Duhele-clani käytti itseänsä sillä kohteliaalla maltillisuudella sekä
arkatuntoisella huolella toistenkin tarpeista, joka niin usein tavataan
metsäläisissä, varsinkin jos he ovat sotaisia; sillä yleinen
kohteliaisuuden sääntöjen noudattaminen on heissä välttämättömän
tarpeellinen alinomaisen riidan, verenvuodatuksen sekä miestapon
estämiseksi. Vieraat kävivät istumaan niille paikoille, jotka Tammiston
Torkil, toimittaen juhlamestarin virkaa, heille määräsi; hän viittasi,
sanaakaan virkkaamatta, valkoisella kepillään jokaiselle sijansa. Niin
järjestykseen asetettuna odottivat vieraat kärsivällisesti heille
tulevaa ruokaa, jonka Leichtach'it heille kantoivat; heimokunnan
uljaimmat urhot ja etevimmät soturit saivat kaksinkertaisen määrän,
jolla olikin kunnianimi _bieyfir_ s.o. _miehen osa_. Varustettuansa
kaikki muut ruoalla, edeskäyvät itsekin istahtivat pöytään ja saivat
myös kukin tuommoisen miehen-osan. Vettä oli likellä jokaista vierasta,
ynnä myös salvetin virkaa toimittava kourallinen hienoja sammalia, niin
että, aivan kuin Itämaan pidoissa, saatiin jokaisen ruokalajin perästä
pestä kädet. Vieraitten huvitukseksi lausui heimokunnan runoniekka
ylistyksiä vainajasta ja ilmoitti clan'in toivot nuoren päällikön
rehoittelevasta voimasta. Myös luetteli hän heimonsa sukujohtoa,
johtaen sen kuuluisista Dalriadeista asti. Salissa soittivat paitsi
sitä harppumiehet, ulkona rakkopillit huvittelivat kansaa. Keskustelu
vieraitten kesken oli ykstotinen, hiljainen, kohtelias -- ei laskettu
kokkapuheita, paitsi vaan sangen pientä leikkiä, joka ei voinut muuhun
kuin silmänräpäyksen-aikuiseen hymyyn houkuttaa. Ei kuulunut kovempaa
melua, ei kiivasta väittelyä; sata vertaa enemmän pauhinaa oli Simo
Hanskuri kuullut killanjuhlissa Perth'issä, kuin mitä täällä parin
sahan Vuorelaisen riemuitessa syntyi.
Ei edes juomatkaan viekoittaneet heitä säädyllisen ykstotisuutensa
rajain yli. Niitä oli useampaa lajia -- viiniä nähtiin ainoasti vähän
ja sitä tarjottiin vaan suurimmassa arvossa pidetyille vieraille,
joiden joukossa taas Simo Hanskurikin oli. Tämä viini sekä taannoinen
vehnämöykky olivat ainoat merkit siitä, että päällikkö hänet oli
huomannut; mutta Niilo Lehmipaimen, joka suuresti piti huolta herransa
vieraanvaraisuuden maineesta, kehui näitä merkkejä erin-omaisiksi
kunnian-osoitteiksi. Paloviina, joka sitten levisi niin yleiseksi
Vuoristossa, oli silloin vielä melkein tuntematon. Sitä tarjottiin
vähäisin määrin, ja se oli runsaasti sekoitettu sahramilla sekä muilla
ruohoilla, jotka tekivät sen pikemmin rohtoin kuin juhlajuoman
makuiseksi. Myöskin omenakaljaa sekä mettä nähtiin täällä; mutta olut,
jota oli täksi tilaisuudeksi suurin määrin laitettu ja joka sai
virtaella tulvana ilman mitään rajoitusta, oli yleisenä juomana;
sitäkin yhtähyvin juotiin kohtuullisuudella, joka nyky-ajan
Vuorelaisissa on paljon vähemmin tapana. Ensimmäinen malja,
joka syömisen päätyttyä juhlallisesti juotiin, oli omistettu
päällikkö-vainajan muistolle. Samassa kävi hiljainen humina ympäri
pöytäkunnan, kun kaikki lukivat siunauksensa, ja munkit, yhdistäen
äänensä, veisasivat ruumisvirren: _Requiem aeternam dona_ (anna heille
ijankaikkinen lepo). Nyt tuli tavaton äänettömyys, ikäänkuin jotain
erin-omaista olisi odotettu, ja sitten Eachin, rohkeasti ja
miehuullisesti, vaan samassa kuitenkin miellyttävällä nöyryydellä
noustuansa tuolle tyhjälle kunnia-istuimelle, lausui lujuudella ja
arvokkaisuudella:
"Tämän istuimen sekä isäni perinnön vaadin omakseni -- Jumala sekä St.
Barr minua auttakoot!"
"Kuinka aiot hallita isäsi lapsia?" kysyi eräs vanha mies, vainajan
setä.
"Aion suojella heitä isäni miekalla ja antaa heille oikeutta isäni
lipun juurella".
Vanhus nyt vapisevalla kädellään paljasti mainitun raskaan aseen ja
tarjosi, terästä pitäen, kahvan nuoren päällikön käteen. Samassa
Tammiston Torkil levitti clan'in lipun ja heilutti sitä useampia
kertoja Eachin'in pään yli, joka sill'-aikaa erin-omaisella
kätevyydellä ja sievyydellä sivalteli tuolla summattoman suurella
kalvalla ikään kuin lipun suojelukseksi. Vieraitten suusta kajahti
kimakka huuto, osoitukseksi että he omistivat päällikökseen
nuorukaisen, joka heiltä alamaisuutta vaati; eikä ollut nyt ketään,
joka tään kauniin, nopealiikkeisen nuoren miehen silmiensä edessä
nähdessään, olisi muistanut, että hänestä oli niin pahaa ennustettu.
Kun Eachin seisoi siinä, kiiltävässä rautapaidassaan, nojauneena
pitkään miekkaansa, sulavasti kiittäen ilmaa täyttävistä
tervehdyshuudoista täällä sisässä, tuolla ulkona, jokapaikassa
ylt'-ympärillä, Simo Hanskuria melkein epäilytti, oliko todella tuo
majesteetillinen herra tuossa sama poika-nulikka, jota hän niin usein
oli sangen vähillä kursauksilla kohdellut, ja hänen sydämessään nousi
vähän pelkoa, että siitä voisi tulla hänelle pahoja seurauksia.
Tervehdyshuutojen jälkeen kuului yhteinen soittokalujen rämähdys, ja
kalliot sekä metsät nyt kajahtivat harppuin sekä rakkopillein
riemusävelistä, samoinkuin äsken parkumisesta ja valitus-voivotuksesta.
Liian pitkäksi tulisi, jos kertoisimme tämän tervehdysjuhlan loppuun
saakka, mainiten mitä kaikkia marjoja juotiin clan'in muinaisten
sankarein muistoksi sekä varsinkin niiden yhheksänkolmatta uljaan
urhoon kunniaksi, joiden piti ottaa osaa pian tarjoksi tulevaan
taisteluun nuoren päällikkönsä silmäin ja johdon alla. Runoniekat,
toimittaen myös profeetan virkaa, joka vanhastaan heidän ammattiinsa
kuului, uskalsivat vakuuttaa heille loistavaa voittoa, ja kuvasivat jo
ennaltaan, millä vimmalla sininen haukka -- Duhele-clan'in vaakunakuva
-- oli palasiksi repivä vuorikissan, joka oli Chattan'ien merkki.
Päivä jo oli lähellä laskuansa, koska tamminen, hopeavanteinen
haarikka, lähtömaljaksi sanottu, pantiin kiertämään pöydän ympäri eron
merkiksi; kuitenkin oli jokaisen lupa, jos tahtoi, mennä toiseen majaan
juomingeita jatkamaan. Simo Hanskurin saatti Lehmipaimen pienoiseen
mökkiin, joka näkyi olevan ainoasti yhtä miestä vasten rakennettu;
siinä oli vuode laitettu kanervista sekä sammalista niin hyvin kuin
vuoden-aika salli, ja runsaat varat kaikellaisia pidoista tähteiksi
jääneitä herkkuja osoittivat, että mökin asujasta oli kaikin tavoin
huolta pidetty.
"Älä jätä tätä mökkiä", virkkoi paimen, sanoen jäähyväisensä
ystävälleen ja holhotilleen; "tämä on sinulle aiottu lepopaikka. Mutta
tämmöisessä yleisessä sekamelskeessä ihmiset eksyvät pois sijaltansa,
ja kun mäyrä luolastansa ulos lähtee, pujahtaa kettu sisään".
Simo Hanskurille tämä laitos oli varsin hauska. Hän oli päivän monesta
häärinnästä väsynyt ja halusi lepoa. Haukattuansa siis palasen, vaikkei
sitä nälkä oikeastaan olisikaan vaatinut, ja juotuansa tipan viiniä
suojelukseksi kylmää vastaan, hän mutisi hiljaa iltarukouksensa, kääri
viittansa ympärilleen ja laski itsensä pitkälleen vuoteelle, jonka
moninkertainen tottumus jo oli tehnyt hänelle tutuksi ja mukavaksi.
Ulkoa kyllä kuului alin-omainen humina ja surina, jopa joskus kovempi
hoilahduskin ilonpitoaan jatkavasta kansasta; vaan se ei kauan estänyt
hänen untansa; noin kymmenen minuutin kuluttua hän jo oli nukahtanut
niin syvään, kuin jos olisi maannut omassa sängyssänsä Curfew-kadun
varrella.