"Nöyrästi Austin teki sen". -- "Vai teki niin?
No sitten samoin tehnee mullekin".
Popen esipuhe Chaucer'in Canterburyn-tarinoihin.
Kertomuksemme jatkoa on meidän mukavin seurata sillä lailla, että
lähdemme matkaan Simo Hanskurin kanssa. Ei ole aikomukseni tarkalleen
osoittaa noiden molempain keskenään kiisteleväin clan'ien rajoja,
varsinkin kun ei edes historiatkaan tästä merkillisestä taistelusta
niitä selvilleen mainitse. Olkoon siinä kyllin, kun sanomme
Chattan-clan'in alueen olleen avaran ja laajan, niin että se ulottui
Caithness'iin sekä Sutherland'iin. Ylipäällikkönä oli heillä silloin
jälkimmäisen läänin mahtava kreivi, jolla siihen aikaan oli
vaakunastaan otettu arvonimi _Nohr ar Chat_ (Suuri Kissa).
Chattan-clan'in liittokuntaan, näin yleisesti puhuen, kuuluivat siis
myös Keith'it, Sinclair'it, Gun'it sekä useammat muut mahtavat suvut.
Ne eivät kuitenkaan nyt ottaneet osaa tähän puheen-alaiseen taisteluun;
se oli yksin-omaisena asiana sillä Chattan'ien osalla, joka asui
Perth'in ja Inverness'in läänien avaroilla vuorimailla, siis nykyään
Vuoristoksi sanotun seudun suurimmassa osassa. Niinkuin kyllä tiedämme,
kiistelee nytkin vielä kaksi laajaa sukua, jotka kumpikin epäilemättä
ovat Chattan-clan'iin kuuluneet, Mac-Pherson'it sekä Mac-Intosh'it,
siitä, kumman päällikkö silloin oli johtajana tällä heidän suuren
liittokuntansa haaralla ja kumpikin ovat viime aikoina ottaneet
itselleen arvonimen Chattan-clan'in päällikkö. Lienee se miten lienee,
ainakin oli Badenoch'in seutu pesäpaikkana sillä liittokunnan haaralla,
joka nyt puheena-olevaan taisteluun osaa otti.
Vielä hämärämmät ovat tietomme Duhele-clan'in liittokunnasta, syystä,
joka edempänä tulee meille tietyksi. Muutamat tutkijat ovat arvelleet,
niiden olleen samaa sukua kuin Mac-Kaytten lukuisa, mahtava heimo. Jos
siinä väittelyssä on perää, jota sopii epäillä, niin ovat Mac-Kayt
sitten, Robert III:n hallituksen jälkeen paljon muuttaneet
asuinpaikkojaan; sillä tätä nykyä he (clan'ina) asuvat Skotlannin
äärimmäisessä puhjoispäässä Ross'in ja Sutherland'in lääneissä. Emme voi
siis, niin selvästi kuin olisi suotava, määrätä tässä kerrottuin
tapausten tannerta. Olkoon siinä kyllä, että hanskuri matkusti luodetta
kohti, yhden päiväyksen Breadalbanen alueesen päin, ja sieltä
hän toivoi pian saapuvansa siihen kartanoon, missä Gilchrist
Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö ja Simon kasvatin, Conachar'in
isä, tavallisesti piti hoviaan korkean arvonsa mukaisella,
metsäläis-tapaisella komeudella, mitä palvelusväen paljouteen ja
kaikkiin ulkomenoihin tulee.
Ei meidän ole tarvis liioin kuluttaa aikaa tämän matkan kaikkien
vaarojen ja vaivojen kertomisella; piti osoitella autiomaita sekä
vuoristoja myöten, vähän kiivetä ylös jyrkistä loiroista, väliin
kaalaella pohjattomia soita, monesti mennä veteväin purojen, jopa
jokienkin poikki. Mutta kaikki ne vaarat oli Simo Hanskuri jo ennenkin
monta kertaa kokenut, rehellistä rahansaalista pyytäessään; ei siis
ollut syytä luulla hänen niistä säikähtyvän, nyt kun hänen vapautensa,
-- jopa henkensäkin pelastus oli asiana. Toinen matkamies olisi
epäilemättä yhtä paljon kuin itse tien vaaroja myös pelännyt noiden
erämaitten sotaisia, sivistymättömiä asukkaita. Mutta Simolla oli
tuttavuus kansan tapojen sekä kielen kanssa hyvänä turvana siinä
suhteessa. Vieraan-varain pyynti ei ollut koskaan turha raa'immankaan
Gaeliläisen kyökissä; ja sama metsäläinen, joka toisessa tilaisuudessa
olisi ollut valmis surmaamaan ihmistä hänen nuttunsa hopeasoljen
tähden, antoi pois ainoankin ateriansa muukalaiselle, joka hänen
ovellansa vieraanvaraa rukoili. Koko taito Vuorimailla matkustellessa
oli siinä, että tuli aseetonna ja osoitti luottamusta niin paljon kuin
mahdollista. Hanskurilla ei siis ollut mitään asetta muassaan, hän ei
osoittanut matkallaan mitään varovaisuutta, ja piti vaan huolta siitä,
ettei hänessä tulisi mitään näkyviin, mikä metsäläisten ahneuden
saattoi herättää. Toinen ojennusnuora, jota hän katsoi viisaaksi
noudattaa, oli se, että hän vältti pitempiä puheita vastaansattuvien
kulkijoitten kanssa, ainoasti vaihdellen tavallisia tervehdyksiä, jota
kohteliaisuutta Vuorelaiset harvoin laiminlyövät. Mutta niihinkin tuli
vaan harva tilaisuus. Tämä maa, joka muutoinkin oli harvassa
asuttu, näkyi nyt olevan aivan autioksi hylätty. Niissä pienissä
vuorilaaksoissakin, joitten kautta hän sattui kulkemaan pitkin tai
poikin päin, olivat kylät tyhjinä; asukkaat olivat metsiin ja luoliin
piiloon menneet. Syy siihen oli helppo arvata; sillä olihan nyt sota
lähellä tulossa, jonka kaikki pelkäsivät tuovan kanssansa pahimman
ryöstön sekä häviyksen, mikä ikinä vielä oli tätä onnetonta maata
raadellut.
Simoakin jo rupesi tämä autius peloittamaan. Hän oli kerran, sen perästä
kuu Kinfauns'ista läksi, levähdyttänyt ja syöttänyt hevostansa; nyt hän
alkoi olla huolissansa missä voisi saada yökortterin. Hän oli toivonut
pääsevänsä majaan erään vanhan tuttavansa luokse, jolla oli nimi Niilo
_Booshalloch_ s.o, Lehmipaimen, siitä syystä kun Duhele-clan'in
päällikön monilukuinen karja oli hänen huostaansa uskottu. Siksi hänellä
oli asnntonsa Tay-virran rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä se
samannimisestä järvestä ulos lähtee. Tältä vanhalta tuttavaltaan ja
ystävältään, jolta hän oli monta nahkaa ja vuotaa ostanut, toivoi vanha
hanskuri samassa saavansa parhaat tiedot, minkälainen oli maan nykyinen
tila -- oliko rauha vai sota tulossa --ja miten hänen piti tehdä,
ollakseen täällä hyvässä turvassa. Meidän tulee huomata, että tieto
tuosta sovitusta tappelusta, jolla yleinen sota oli estettävä, vasta
päivää sitä ennen, kun hanskuri Perth'istä läksi, oli Robert kuninkaalle
tullut, eikä vielä ollut kansaan levinnyt.
"Jos Niilo Lehmipaimenkin on jättänyt mökkinsä niinkuin kaikki muut,
niin olen aika pulassa", ajatteli Simo. "Sillä häneltä en toivonut
ainoasti hyvää neuvoa, vaan myös että hän puhuisi puoleistani Gilchrist
Mac-Ian'ille. Ja paitsi sitä olisin illallisen sekä yömajan tarpeessa".
Näitä miettiessään nousi hän vihannan mäen kukkulalle, ja näki nyt
ihanan Tay-järven jalkainsa juurella; siinä levisi sen avara, kirkas,
hopeanhohtava pinta, loistavan peilin kaltaisena, jonka
monikoukeroisina puitteina olivat rantojen mustansinertävät
kanervikkoharjut lehdettömin tammiviidakoineen.
Simo ei juuri muulloinkaan suuresti huolinut luonnon kauneudesta, vaan
sillä hetkellä vielä tavallistakin vähemmin. Ainoa kohta tuossa
ihanassa näkö-alassa hänen edessään, joka hänen silmänsä puoleensa
veti, oli se nurminiemeke, missä Tay-virta, paisuneella ylpeydellä
ryöpsähtäin ulos emäjärvestänsä, kiertää noin virstan tai pari leveän
kauniin laakson poikki ja sitten lähtee valtavana virtaamaan kaakkoon
päin, niinkuin valloittaja ja lainsäätäjä, joka menee kaukaisia maita
valtansa alle laskemaan ja hallituksellaan rikastuttamaan. Tuohon
niemekkeesen, joka on niin ihastuttavassa paikassa järven, vuorien
sekä joen keskivälissä, rakennettiin myöhempinä aikoina vanha
Ballongh'in[32] linna, jonka sijaan meidän päivinä sitten on tullut
Breadalbanen kreivien komea palatsi.
Mutta Campbell'in suku, vaikka jo siihenkin aikaan vallan mahtava
Argylen läänissä, ei ollut vielä saanut valtaansa leviämään niin kauas
itään päin kuin Tay-järvelle saakka, jonka rannat nyt laillisen
oikeuden tai kenties vaan vanhan tavan nojassa olivat Duhele-clan'in
hallussa, ja tämän heimokunnan parhaat karjat lihosivat täällä näillä
nurmilla. Mainitussa laaksossa, joen ja järven välillä, jonka
ympärillä avarat tammi-, pähkinäpuu-, saarni- sekä saksankuusi-metsät
rehoittelivat, seisoi Niilo Lehmipaimenen matala mökki, ja sen
vieraanvaraisen katoksen räppänästä par'aikaa tuprueli paksu savu
suureksi lohdutukseksi Simo Hanskurille, jonka muuten olisi täytynyt
viettää yönsä taivas-alla, varsin epämukavalla tavalla.
Tultuansa mökin oven eteen hän vihelsi ja huhusi, näin ilmoittaen
tuloaan. Kohta nousi kova koirien haukunta, ja samassa myös mökin
isäntä astui ulos. Syvä murhe synkistytti hänen otsaansa, ja hän näkyi
suuresti hämmästyvän Simo Hanskurin näöstä, vaikka sitä niin paljon
kuin mahdollista koetti peitellä. Sillä siinä maassa katsottiin pahaksi
epäkohteliaisuudeksi, jos talon-isäntä katseissaan tai käytöksessään
näytti jotain, josta vieras saattoi päättää hänen tulonsa olleen
vähemmin suodun taikka edes arvaamattoman. Matkalaisen hevonen vietiin
talliin, joka sille milt'ei ollut liian matala; hanskuri itse
puolestaan saatettiin lehmipaimenen asuntomökkiin, missä vaan tavan
mukaan voileipää sekä juustoa tarjottiin, sillä välin kun vahvempaa
ruokaa valmistettiin. Simo, joka kansan tapoihin oli tottunut, ei ollut
huomaavinaan talon-isännän sekä muun perheen kasvoissa näkyvää
silminnähtävää suruisuutta, siksi kun hän tavan vuoksi oli palan
haukannut. Sitten vasta hän kysyi tuon tavallisen kysymyksen: "Mitä
tänne kuuluu?"
"Pahat kuulumiset ovat pian kerrotut", virkkoi paimen. "Meidän isämme
on kuollut".
"Mitä?" sanoi Simo, pahasti huolestuneena; "onko Duhele-clan'in
päällikkö kuollut?" --
"Duhele-clan'in päällikkö ei koskaan ole kuollut", vastasi lehmipaimen;
"vaan Gilchrist Mac-Ian kuoli vuorokausi sitten, ja hänen poikansa,
Eachin Mac-Ian on nyt meidän päällikkömme".
"Mitä? Eachin -- eli Conachar -- minun oppipoikani?"
"Virka siitä niin vähän kuin suinkin voit, Simo veikkonen", sanoi
paimen. "Huomaa se, ystäväni, että sinun ammattisi, joka kyllä kelpaa
vallan hyvin tuossa rauhaisassa Perth'in kaupungissa, on kuitenkin
kovin halpaa käsityötä, ollakseen suuressa arvossa Lawers-vuoren
juurella tai Tay-järven rannoilla. Eipä meillä löydy edes koko
kielessämme sanaa, joka kintaitten tekijää merkitsisi".
"Suuresti kummeksisinkin, jos löytyisi, Niilo veikkonen", sanoi Simo
kuivakiskoisesti, "koska ei teillä juuri ole kintaita. Eipä tainne
löytyä koko Duhele-clan'issa toista paria, paitsi sitä, jonka itse
annoin Gilchrist Mac-Ian'ille -- Jumala hänen sielulleen olkoon
armollinen! -- ja se oli hänen mielestään mainio lahja. Vaan kovin on
mieleni paha hänen kuolonsanomastaan, sillä minä olin tullut vartta
varten hänen puheilleen".
"Parempi olisikin, jos kääntäisit hevoses pään etelään päin
huomeis-aamun koittaessa", sanoi paimen. "Hautajaiset tulevat nyt kohta
pidettäviksi ja sangen kiireesti. Tappelu on määrätty tapahtuvaksi
Dnhele- sekä Chattan-clan'ien välillä, kolmekymmentä miestä kummallakin
puolella, ensi Palmusunnuntaina; meillä siis on varsin vähän aikaa
itkemään kuollutta ja tervehtimään eläviä".
"Vaan minun asiani on niin kiireistä laatua, että minun täytyy saada
puhutella nuorta päällikköä, vaikkapa vaan neljännestunnin aika",
virkkoi hanskuri.
"Kuules, veikkonen", virkkoi mökin isäntä, "sinun asianas, arvaan ma,
lienee vanhojen saatavien velkominen taikka kaupan teko. Mutta jos
päällikkö lieneekin sinulle jotain velkaa olostaan sinun kodissas tai
muuten, niin et voi sitä nyt vaatia häneltä; sillä nyt on tarvis
kaikkia heimomme varoja kunnon aseitten hankkimiseen meidän
taistelijoillemme, niin että me noiden vuorikissojen kanssa yhteen
sattuessamme voimme näyttää olevamme parempia miehiä. Jos taas
kaupantekoon olet tullut, niin on tää hetki vielä huonommin valittu.
Tiedäthän että sinua jo moni heimokunnassamme kateudella katselee,
siitä syystä kun sinulla on ollut nuoren päällikkömme kasvatus
hallussas, joka muulloin tavallisesti vaan uskotaan heimokunnan omille
parhaille miehille".
"Mutta Pyhä Neitsyt auttakoon!" huudahti hanskuri, "pitäisihän toki
heidän muistaa, etten minä tuota minulle annettua virkaa pyytänytkään,
vaan että sen vanhan päällikkönne rukoilemisen ja kärttämisen tähden
otin ja että siitä on tullut minulle melkoinen vahinko. Tuo Conachar,
-- eli Eachin, tai mikä hänen nimensä teillä nyt lienee -- on pilannut
minulta metsäkauriin-nahkoja monen Skotlannin markan edestä".
"Siinäpä taas", sanoi paimen, "olet päästänyt suustasi sanan, joka
sinulle voisi hengen maksaa. Vähempi rangaistus tuskin kohdannee sitä,
joka puolellakaan sanalla tohtii mainita nahkoja ja vuotia, varsinkin
metsäkauriitten. Meidän päällikkömme on nuori ja arvostaan arka -- ei
kukaan syytä siihen tiedä paremmin kuin sinä itse, hanskuri veikkoseni.
Tietysti hän haluaisi, että kaikki, mikä hänen perintö-oikeutensa
vastustamista sekä hänen maapakolaisuuttansa koskee, kokonaan
unohtuisi. Hän ei siis suinkaan ole ystävällisillä silmillä katseleva
sitä miestä, joka kansan tai päällikön omankin huomion vetää takaisin
siihen, minkä muisto heille tuottaa mielipahaa. Arvaapas itse mikä
tunne heissä on heräävä tällä hetkellä, jos he saavat nähdä vanhan
Perth'in hanskurin, jonka luona nuori päällikkö niin kauan on ollut
oppipoikana! -- Ei, ei, veli veikkoseni, sinä olet nyt ihan
harhatiellä. Sinulla on liika kiirut tulla kumartamaan uutta aurinkoa,
nyt kun sen loisto vasta on taivaanrannan kohdalla. Tule sitten, kun se
on noussut korkeammalle taivaan kannelle; silloin olet sinäkin saava
osasi sen keskipäiväisestä paahteesta".
"Niilo Lehmipaimen", virkkoi hanskuri, "me olemme vanhat ystävykset,
niinkuin sanoit; ja koska sinua totisena ystävänä pidän, puhun sinulle
suoraan, vaikka sanani, jos ne toiselle sinun clanisi miehelle
puhuttaisiin, saattaisivat minulle vaaraa tuottaa. Sinä luulet että
tulin tänne rahan saamisen toivossa, ja luonnollista onkin että niin
luulet. Mutta enpä nyt enää, näin vanhalla ijälläni, olisi lähtenyt
oman takkani äärestä tuolla Curfew-kadun varrella, vaikkapa saisin
täällä lämmittää itseäni kaikkein kirkkaimmassa päivänpaisteessa, mikä
ikinä on paistanut Vuoriston kanervikoille. Todellinen syy on, että
minä hädissäni pakenin tänne -- vihamieheni ovat voitolla, ja ovat
syyttäneet minua asioista, joita en koskaan tekisi, en edes
unissanikaan. Yhtähyvin olisin tullut tuomituksi; ei ollut minulla
muuta kuin ne kaksi ehtoa: taikka paeta pois taikka pysyä kotona ja
joutua surman suuhun. Siksi tulen nyt nuoren päällikkösi luokse, joka
omalla hädän-ajallansa sai turvapaikan minun luonani, joka kodissani
söi minun leipääni, joi minun maljastani. Minä pyydän häneltä turvaa,
niinkuin toivon kuitenkin vaan vähäksi ajaksi".
"Se on ihan toinen asia", vastasi paimen, "niin aivan toinen, että jos
tulisitkin sydän-yöllä Mac-Ian'in ovelle, vaikkapa itse Skotlannin
kuninkaan pää kainalossas, tuhat miestä takanas, jotka surmatun verta
kostaa tahtoisivat, hänen kunniansa, minun arvatakseni, ei sallisi
hänen kieltää turvaa sinulta. Sinun syyttömyytesi tai syyllisyytesi
siihen ei tee juuri mitään -- taikka, jos lienet syyllinen, niin tulee
hänen sitä enemmän suojella sinua, koska sinun hätäsi ja vaarasi siinä
tapauksessa ovat sitä suuremmat. Minä lähden nyt kohta hänen luoksensa,
ettei mikään hätikkö kerkiä viemään hänelle sanaa sinun tulostas, ennen
kuin hän samassa myös saapi syynkin tietää".
"Mieleni on paha, että sinulle tästä tulee vaivaa", sanoi hanskuri.
"Missäs päällikkö nyt on majassa?"
"Noin puolentoista peninkulman päässä, puuhaamassa hautajaisia sekä
varustamassa kaikkea taistelua varten -- kuollut hautaan, elävät
taisteluun".
"Se on pitkä matka, johon on sinulta tullen, mennen menevä koko tää
yö", virkkoi hanskuri. "Ja olenpa aivan varma, että Conachar, kun vaan
saa tietää minun -- --"
"Unohda pois koko Conachar", varoitti paimen, pannen sormensa
huulilleen. "Ja mitä noihin puoleentoista peninkulmaan tulee, ei ne ole
muuta kuin yksi Vuorelaisen harppaus, kun sana on saatettava ystävän
sekä päällikön välillä".
Näin sanoen jätti toimelias paimen vieraansa vanhimman poikansa sekä
tyttärensä huostaan ja läksi kaksi tuntia ennen sydän-yötä matkalleen,
jolta jo oli kauan ennen päivän nousua palannut. Hän ei häirinnyt
väsynyttä vierastansa; mutta kun vanhus aamulla itsestään oli noussut,
ilmoitti paimen hänelle, että päällikkö-vainajan hautajaiset tulisivat
pidettäviksi sinä samana päivänä. Niihin ei Eachin Mac-Ian'in sopinut
tosin Saksilaista pyytää; mutta sitten seuraaviin juhlajuominkeihin hän
ilolla toivoi matkalaista vieraakseen.
"Hänen tahtoansa minun täytyy noudattaa", virkkoi hanskuri, hiukan
hymyillen hänen sekä entisen oppipojan nyt muuttuneesta välistä. "Hän
on herrana nyt, ja toivonpa hänen kuitenkin muistavan, että minä, kun
välimme oli päinvastoin, en käyttänyt valtaani kovin kovasti".
"Hui, hai, veikkonen!" huudahti paimen. "Mitä vähemmin siitä puhut,
sitä parempi. Vaan kyllä saat nähdä olevasi suotu vieras Eachin'in
kodissa, ja piru vie sen, joka uskaltaa sinuun koskea täällä meidän
rajaimme sisäpuolella. Mutta nyt hyvästi -- minun täytyy lähteä
hautaamaan parasta päällikköä kaikista, mitä clan'illamme ikinä on
ollut, viisainta kaikista johtajistamme, jotka ovat ikinä käyneet,
suokanervan oksa lakissaan. Hyvästi vaan nyt vähäksi aikaa, ja jos
tahdot mennä tuonne ylös Tom-an-Lonach'in kukkulalle meidän talomme
takana, niin saat nähdä komean näön ja kuulla _coronach'in_
(surulaulun), joka on kaikuva aina Lawers-vuoren huipulle saakka.
Kolmen tunnin kuluttua on sitten vene tuleva sinua noutamaan tuohon
pieneen lahdenpoukamaan, noin virstan matkan päähän Tay-virran
niskasta".
Näin sanoen hän läksi, vieden kanssaan kaikki kolme poikaansa,
soutajiksi siihen veneesen, jolla hän oli muuta surusaattoa seuraava,
sekä molemmat tyttärensä, joiden ääniä oli tarvis surulaulussa, joka
tämmöisissä yleisen murheen tilaisuuksissa laulettiin taikka pikemmin
sanoen, huudettiin.
Yksin jäätyänsä Simo Hanskuri meni talliin, hevostansa katsomaan, ja
näki että se oli hyvin varustettu _graddan'illa_ s.o. paahdetulla
ohraleivällä. Tämän ystävyyden suuruuden Simo täydesti käsitti, sillä
hän tiesi että talossa varmaan oli sangen vähän sitä herkkua enää
jäljellä, siksi kun elon aika taas oli tuova vähäisen määrän uutista.
Lihaa sitä vastaan oli Vuorelaisilla aina yltäkyllin, ja järvestä oli
myös runsaasti kalaa saatavana paaston ajaksi, jonka sääntöjä he eivät
kuitenkaan olleet kovin tarkat pitämään. Soissa oli tarjona yhtä lajia
hienoja heiniä, jotka tosin eivät olleet hyviä; mutta Skotlannin
ratsut, samoin kuin ratsumiehet, eivät olleet siihen aikaan kovin
herkkuihin tottuneet. Simon Gauntlet -- se oli hevosen nimi -- oli
paitsi sitä saanut tallin lattian peitetyksi kanervilla vuoteekseen, ja
oli siis varustettu vieraanvaroilla niin hyvin kuin vaan täällä
Vuoristossa kannatti.
Nähtyänsä näin että mykkä matkakumppalinsa oli saanut kaikki tarpeensa,
yksikseen omien tuskallisten mietteittensä nojaan jäänyt hanskuri ei
tietänyt parempaa neuvoa kuin totella paimenen kehoitusta ja nousta
Tom-an-Lonach-kukkulalle, (Honkavaaralle). Puolen tunnin kiipeemisellä
hän pääsi ylös huipulle ja näki nyt edessään koko järven avaruuden.
Muutamat vanhat, pitkät, yksinäiset hongat yhä vielä näyttivät, mistä
syystä tämä kukkula oli saanut nimensä. Mutta enin osa olivat tulleet
uhreiksi tuolla sotaisalla ajalla niin yleiselle joutsien tarpeelle;
sillä joutsi oli Vuorelaisille hyvin käytetty ase, vaikka heidän
joutsensa sekä nuolensa olivat muodoltaan niinkuin voimaltaan paljon
huonommat kuin iloisessa Englannissa. Vielä seisovat yksinäiset,
synkännäköiset hongat olivat aivan kuin murretun sotarinnan viimeiset
urhot, jotka hajallaan siellä täällä pitävät paikkansa jossain
edullisemmassa kohdassa ja ovat lujasti päättäneet viimeiseen asti
tehdä vastarintaa. Honkavaaran takana, vähän erillään, nousi toinen
vielä korkeampi kukkula, paikoin peitetty viidakolla, paikoin lakeilla
nurmikoilla. Niillä karja kuljeskeli, etsien tällä vuoden-ajalla
niukkaa ravintoansa tähteitten sekä hetteitten ympärillä, missä tuore
ruoho kaikkein ensiksi pisti esiin.
Järven vastainen eli pohjoinen ranta oli paljon vuorisempi kuin se,
missä hanskuri seisoi. Metsät ja viidakot peittivät vuorien kupeet,
pujahtain paikoittain näkymättömiin vuorten välisiin mutkikkaisin
loiroihin. Vaan korkealle yli tämän vyöhykkeen, joka vielä jokseenkin
kelvollista maanlaatua osoitti, kohosivat itse paljaat, mustat
kukkulat, sillä vuoden-ajalla luonnollisessa synkässä kolkkoudessaan.
Muutamat vuoret olivat terävähuippuiset, toiset leveäharjaiset;
muutamat kallioiset ja jyrkät, toiset tasaisempivietteiset. Tuolla
jättiläis-joukolla näkyi myös olevan sopivat päällikkönsä --
uhkaavainen Ben-Lawers'in tunturi sekä vielä korkeampi Ben-Mohr, jotka
kohoavat paljon yli kaikkein muitten ja pitävät kauan aikaa kesälläkin,
joskus koko vuoden umpeen, loistavan lumilakin päässänsä. Mutta tuon
metsäisen vuoriseudun rajoilla, siellä, missä vuoret järveen päin
viettivät, näkyi silloinkin jo monta ihmisen jälkeä. Kyliä oli
nähtävänä, varsinkin pitkin järven pohjoista rantaa, puoleksi peitossa
noissa kaitaisissa loiroissa, joista pieniä puroja ulos Tay-järveen
virtailee. Niinkuin useimmat maalliset asiat olivat ne varsin kauniit
kaukaa nähden, mutta lähemmäksi tultua ne olivat ilettävät, inhottavat,
siivottomuutensa tähden sekä niidenkin mukavuuksien puutteen vuoksi,
joita Indianilais-teltassa voi tavata. Niissä asui kansa, joka ei
viljellyt maata eikä huolinut ahkeran työn tuottamista nautinnoista.
Naisväen, vaikka heitä muuten rakkaudella, jopa jollakin
hellätuntoisella kunnioituksella kohdeltiin, täytyi tehdä kaikki
välttämättömät kotiaskareet. Miehet joskus vaan tarttuivat kömpelöön
sahraan, taikka useammin lapioon; vastahakoisesti käyden työhön, jota
niin halventavaksi arvolleen katsoivat; paraasta päästä oli heidän
huolenansa vaan mustan karjansa paimentaminen, joka oli heidän suurin
rikkautensa. Kaikkina jouto-aikoinansa he kalastivat, metsästivät tai
rosvoilivat. Jälkimmäinen työ tehtiin lyhyinä rauhan-aikoina vaan
joskus huviksi, vaan sodan-ajalla he ryöstelivät rohkeammalla
vallattomuudella ja taistelivat tulisemmalla vihalla. Sota, yleinen tai
yksityisempi, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, olikin heidän
elämänsä päätoimena, ainoa, joka heidän mielestään oli täydesti heidän
arvonsa mukainen.
Järven loistava pinta itsestäänkin jo oli ihastuttava näkö-ala. Sen
jalo avaruus sekä siitä ulos virtaava kaunis, valtava joki saivat vielä
lisää kauneutta pienen saaren kautta, jommoisia luonto niin usein on
tuonut koristeeksi Skotlannin järville. Tätä nykyä nähdään tässä
saaressa ainoasti muutamia muodottomia, viidakon peittämiä raunioita;
mutta puheen-alaisella ajalla kohosi täällä torneineen, nastoineen
luostari, jonka perin permannon alla Sibylla, Englannin kuninkaan
Henrik I:n tytär ja Skotlannin kuninkaan Aleksanderi I:n puoliso
lepäsi. Tämä pyhä paikka oli nyt katsottu täys-arvoiseksi lepopaikaksi
myös Duhele-clan'in päällikön ruumiille, kumminkin väliaikaisesti,
siksi kun, nykyisen uhkaavan vaaran hälvettyä, saataisiin viedä se
erääsen mainioon luostariin pohjoisessa, missä hänen piti saada
viimeinen sijansa kaikkein esi-isiensä rinnalla.
Suuri joukko veneitä läksi järvelle eri kohdista, sekä lähemmistä että
kaukaisemmista. Useammissa oli mustia lippuja liehumassa; monessa istui
kokassa rakkopillin soittajia; he aika ajoin pinnistivät soitostansa
joitakuita kimakoita, valittavaisia säveleitä, joista hanskuri arvasi
että ruumis-saatto jo oli tulossa. Nämät valittavaiset sävelet olivat
kuitenkin vaan ikään kuin soittojen viritys ja valmistus nyt pian
alkavaan yleiseen suruvirteen.
Kaukainen humina kuului jo kaukaa järven yläpäästä; se tuntui tulevan
noista kaukaisista vuoriloiroista, joista Dochart- ja Lochy-purot
kuohuvat Tay-järveen alas. Tuossa jylhässä lähipääsemättömässä
paikassa, mihin Campbell'it myöhempinä aikoina perustivat lujan
Finlayrigg-linnansa, oli Duhele-heimon pelätty päällikkönsä vetänyt
viimeisen hengenvetonsa; ja siksi että hänen hautajaisissaan komeus
tulisi niin suureksi kuin mahdollista, piti nyt ruumis kuljetettaman
koko järveä pitkin siihen saareen, joka hänen väli-aikaiseksi
leposijakseen oli valittu. Surusaatto, päällikön oma alus etupäässä,
jossa iso musta lippu liehui, oli jo kulkenut enemmän kuin kaksi
kolmannesta matkastansa, ennen kuin se rupesi näkymään kukkulalle,
missä hanskuri seisoi sitä menoa katsomassa. Niin pian kun
ruumis-aluksen seurassa tulevista veneistä yleinen _coronach_-virsi
alkoi kaukaa kaikua, vaikenivat kaikki syrjäiset valitus-sävelet kohta,
aivan kuin variksen vaakunta ja haukan vinkuminen vaikenevat, kohta
kun kotka vaan kerran kiljahtaa. Veneet, jotka olivat ajelleet sinne
tänne järven pinnalla, niinkuin hajounnut vesilintuparvi, vetäytyivät
nyt yhteen, asettautuen jonkunlaiseen järjestykseen, niin että
ruumis-saatto saisi tilaa kulkeakseen ja ne sitten itse voisivat siihen
kukin paikalleen yhtyä. Sillä välin alkoi sotapillien kimakka vingutus
kuulua yhä selvemmin, ja parku lukemattomista veneistä, jotka
seurasivat sitä, missä päällikön musta lippu liehui, nousi hurjalla
soinnulla ylös aina Tom-an-Lonach'in kukkulalle, jolta hanskuri näköä
katseli. Ruumis-saaton etupäässä kulkeva alus kantoi kokassaan
jonkunlaista lavaa, jonka päällä päällikkö-vainajan ruumis makasi
valkoisiin hikiliinoihin käärittynä, kasvot peittämättä. Tässä
aluksessa oli hänen poikansa sekä muut lähimmät sukulaiset; sen
jäljestä tuli lukematon joukko kaikennäköisiä veneitä, mitä vaan oli
saatu kokoon itse Tay-järveltä tai maatakin myöten tuotu Earn-järveltä
ynnä muualta. Useat niistä olivat sangen heikot rakennukseltaan.
Nähtiinpä joukossa myös _curragh'eja_, pajukimppujen yli levitettyjä
häränvuotia, muinaisten Brittiläisten tavan mukaan. Muutamat
hautajaisvieraat kulkivat juuri siksi tilaisuudeksi ensimmäisistä
käsiin sattuneista aineista tehdyillä lautoilla, jotka olivat niin
voimattomasti kokoonkyhätyt, että kyllä oli syytä pelätä useampain
clanilaisten vielä saavan, ennen tämän retken loppua, mennä seuraamaan
päällikkö-vainajaansa aina toiseen maailmaan asti.
Koska suuri veneistä sekä pienempi, järven alapäästä ja saaresta
kokoontullut, lähenivät toisiansa, tervehdittiin toinen toistansa
kovalla, moni-äänisellä huudolla, jonka loppusävel venyi hurjan
pitkäksi. Metsäkauriit siitä säikähtivät ja pakenivat loiroistansa
monen virstan päästä, pyrkien turvapaikkoihin kaukaisemmille vuorille;
ja kesykin karja, vaikka ihmis-ääneen tottunut, tunsi saman
säikähdyksen, minkä ihmisen huuto metsän elävissä nostaa, ja pakeni
laitumiltaan soille sekä viidakoihin. Tämä huuto nyt myös kutsui
saaressa asuvat munkit luostaristaan ulos. He astuivat ulos matalasta
portistansa, kantaen ristejä sekä kirkonlippuja, kaikella kirkollisella
komeudella, mitä he voivat vaan saada aikaan. Samassa alkoivat heidän
kellonsa, joita heillä oli kolme, soida ruumis-soittoa, joka kajahti
pitkin järveä nyt vaienneen kansan korviin, ja sen kanssa yhtyi
katolisen kirkon juhlallinen virrenveisu, tuleva saattojärjestyksessä
astuvasta munkkijoukosta. Monellaisia menoja nähtiin siellä vielä,
silloin kun sukulaiset kantoivat ruumiin maalle; he asettivat sen
penkereelle, joka kauan aikaa jo oli ollut siksi tarpeeksi vihitty ja
kulkivat _deasil'iä_ sen ympäri.[33] Kuu ruumis sitten nostettiin
kirkkoon kannettavaksi, kajahti taas yhteinen parahdus kansanjoukosta;
soturein karkea ääni ja naisten kimakka kiljuminen olivat siinä
yhdistyneet vanhusten vapisevain sävelten sekä lasten vinkumisen
kanssa. Viimeistä kertaa vielä kuului _coronach_, silloin kun ruumis
kannettiin kirkon sisään, mihin vaan vainajan lähimmät sukulaiset sekä
clan'in parhaat miehet päästettiin. Tämä viimeinen suruparahdus oli
niin kauhean kova, siihen vastasi niin monta sataa kaikua, että
hanskuri ehdottomasti tukkesi korvansa käsillään, sulkeaksensa pois tai
kumminkin vähentääksensä sen läpipistävää vaikutusta. Hän yhä vielä
seisoi niin, kun jo haukat, tarhapöllöt sekä muut tuosta hurjasta
huudosta säikähtyneet linnut olivat jälleen asettuneet paikoilleen; ja
kun hän viimein otti pois kätensä, kuuli hän äänen, joka aivan hänen
vieressään virkkoi:
"Onko, Simo Hanskuri, mielestäs tuo tuossa sopiva katumus- ja
ylistysvirsi, jolla raadollista, multamajastansa karkoitettua
sielu-parkaa saatetaan sen lennossa Luojansa luokse?"
Hanskuri kääntyi sinnepäin ja näki aivan vieressänsä vanhan miehen,
jolla oli pitkä, valkea parta. Kirkkaista, lempeistä silmistä sekä
ylimalkaan kasvoin laupiaasta näöstä oli Simon helppo tuntea tämä mies
Karthausilais-munkiksi, Klemetti-isäksi, vaikka hän ei ollut enää
munkinpuvussa, vaan sarkatakki yllään, Vuorelais-lakki päässä.
Meidän tulee muistaa, että hanskuri tätä miestä yhtä paljon kammosi
kuin kunnioitti -- hänen terve järkensä ei voinut olla kunnioittamatta
munkin mielenlaatua ja käytöstä, vaan samassa myös hänessä oli kammoa,
senvuoksi kun Klemetti-isän omituinen oppi oli ollut syynä Katrin
maanpakolaisuuteen niinkuin myös hänen omaansa. Hänen vastauksensa
munkin tervehdykseen ei siis ilmoittanut pelkkää iloa; ja kun Klemetti
uudestaan kertosi kysymyksensä, mitä hän noista hurjista
hautajaismenoista piti, sanoi Simo:
"Enpä oikein tiedä, hyvä isä. Mutta osoittavathan nuot ihmiset
velvollisuutensa mukaan päällikkö-vainajalleen viimeistä kunniaa
esi-isiensä tavan mukaan. He tahtovat ilmoittaa suruaan ystävänsä
pois-menosta sekä rukoilla Jumalaa hänen puolestaan; ja sen, mikä näin
hyvästä tahdosta tulee, pitäisi mielestäni kelvata Jumalalle. Jos ei
niin olisi, niin arvelen, olisi Jumala jo ennen tätä, opettanut heille
parempaa".
"Sinä erehdyt", vastasi munkki. "Jumala on suonut valoansa meille
kaikille, vaikka erimäärin; mutta ihmiset tiete taiten ummistavat
silmänsä ja tahtovat olla pimeässä. Tuo sokea kansa sekoittaa kristityn
kirkon menoihin esi-isiensä vanhoja pakanallisia temppuja; he
yhdistävät näin rikkauden sekä vallan kautta turmeltuneen kirkon
inhottaviin tapoihin pakanallisten metsäläisten julmat, veriset uhrit".
"Isä", virkkoi Simo jyrkästi; "minun mielestäni olisi tarpeellisempi
että te seisoisitte tuossa kappelissa tuolla missä te voisitte olla
veljillänne apuna heidän papillisissa toimissansa, kuin että te tässä
sekoittelette ja järkähdyttelette nöyrän, vaikka oppimattoman,
kristityn uskoa".
"Ja miksikä sanot niin, hyvä veli, että minä muka tahdon järkähdyttää
sinun uskosi perustetta?" kysyi Klemetti. "Niin totta kuin toivon
Jumalan armoa, minä mielelläni vuodattaisin kaikki sydänvereni, jos se
olisi tarpeellista jonkun ihmisen kiinnittämiseksi hänen uskoonsa".
"Sananne ovat kauniit, isä, sen myönnän", virkkoi hanskuri; "mutta jos
tulee arvata oppinne kelvollisuutta sen hedelmistä, niin on jo Jumala
kyllin rangaissut minua kirkon käden kautta, siitä että teitä olen
kuullellut. Ennen kuin teidän saarnoissanne olin käynyt, rippi-isäni ei
siitä suurta melua nostanut, jos tunnustinkin joskus puhuneeni pari
leikillistä sanaa oluthaarikan ääressä, annas olla että olikin
jostakusta munkista tai nunnasta pilaa tehty. Jos olin sattunut
sanomaan, että Hubert-isä oli ahkerampi pyytämään jäniksiä kuin
sieluja, niin tunnustin sen synnin kappalaiselle Vinesauf'ille, joka
nauroi ja käski minun rangaistukseksi kuitata joku rätinki. Taikka jos
olin sanonut että kappalainen Vinesauf oli hartaampi pullolle kuin
messukirjalle, niin tunnustin syntini Hubert-isälle, ja uusi
haukka-kinnas sovitti taas kaikki. Näin oli omatuntoni sekä äitimme
kirkko aina sovinnossa sekä ystävyydessä, ja molemmin puolin aina
annettiin anteeksi. Mutta sen jälkeen kuin teitä kuulemassa olen
käynyt, tämä suloinen sovinto on rikkoutunut, ja korviini nyt yhä vaan
soitetaan niinkuin pasunalla tulta ja roviota tässä maailmassa,
kiirastulta toisessa. Antakaa mun siis olla rauhassa, Klemetti-isä, tai
puhukaa toisille, jotka teidän oppinne käsittävät. Minussa ei ole
miehuutta kyllin marttyyriksi. Eipä minussa vielä koskaan eläissäni ole
ollut edes sen verran miehuutta, että olisin niistänyt kynttilän karren
sormillani. Ja, totta puhuen, minun tekee mieleni mennä Perth'iin
takaisin, anoa syntini anteeksi hengellisen tuomiokunnan edessä, kantaa
risukimppu hirsipuun juurelle peruuttamisen merkiksi, ja ostaa
itselleni takaisin hyvän kristityn maine, vaikkapa menisikin sen
hinnaksi kaikki, mitä minulla lienee maallista tavaraa".
"Sinä olet suutuksissa, rakas veli", lausui Klemetti; "ja kadut
mitättömän maallisen vaaran sekä mitättömän maallisen vahingon
uhkaamisen tähden ne hyvät ajatukset, jotka sinulla yhteen aikaan oli".
"Teidän on kyllä helppo puhua, Klemetti-isä, koska te jo aikaa olette
luopuneet kaikista maailman tavaroista sekä hyvyyksistä, ja olette
valmis, milloin hyvänsä sitä vaaditaan, antamaan henkenne oppinne
eteen, jota te uskotte ja saarnaatte. Te olette yhtä valmis pukemaan
päällenne pikistä paitaa sekä tulikivistä lakkia kuin paljas mies
vuoteelleen laskeumaan, ja näyttääpä melkein kuin olisitte siihen
melkein yhtä kernas. Mutta minulla on vielä paljon, mikä minua tähän
maailmaan kiinnittää. Minun omaisuuteni on vielä omani, ja Jumalan
kiitos siinä on kunnon tavalla elämisen varaa. Henkeni myös on terveen,
kuudenkymmenvuotisen miehen henki, eikä minulla ole mitään kiirutta
elämäni lopettamaan. Ja jos olisinkin niin köyhä kuin Job ja aivan
haudan partaalla, eikö minun pitäisi yht'-hyvin pitää kiinni tästä
elämästä tyttäreni tähden, jolle teidän opetuksenne kautta jo on tullut
niin paljon onnettomuutta?"
"Sinun tyttäresi, Simo veikkonen", sanoi Karthausilainen, "todellakin
on enkeli maan päällä".
"Niin oikein, ja teidän opetuksenne kautta hän nyt hyvin luultavasti
pian tulee enkeliksi taivaassa, vieläpä saa nousta siihen tulisissa
vaunuissa".
"Hyvä veli", sanoi Klemetti, "älä, ole niin hyvä, puhu semmoisista,
joista niin vähän ymmärrät. Turhaa ajan hukkaa olisi, jos koettaisin
sinulle näyttää valoa, joka sinua vaan suututtaa; mutta kuultele
kumminkin mitä minulla olisi sanottavaa tyttäresi suhteen, jonka
maallinenkin onni, vaikken sille silmänräpäykseksikään anna mitään
arvoa taivaallisen rinnalla, yhtähyvin on oikeassa paikassansa yhtä
suurena huolena Klemetti Blair'illä kuin Katrin omalla isällä".
Kyyneleet nousivat vanhan miehen silmiin, hänen näin puhuessaan, ja
Simo Hanskuri taas oli johonkin määrään leppynyt, kun nyt vastasi:
"Voisi luulla teitä, Klemetti-isä, lempeimmäksi, laupeimmaksi kaikista
ihmisistä. Mistäs sitten tulee, että yleinen viha teitä vastaan nousee,
mihin ikinä te jalkanne astutte? Voisinpa panna vaikka henkenikin
vetoon, että jo olette kerjinneet suututtaa tuota puolta tusinaa köyhiä
munkkeja tuossa veden-ympäröimässä häkissä, ja että teitä on kielletty
hautajaisissa läsnä-olemasta?"
"Niin onkin, poikani", vastasi Karthausilainen, "ja suuresti epäilen,
tokko heidän vihansa sallii minun edes viipyä koko tässä seudussa. En
puhunut muuta kuin muutamia sanoja, kuinka turhaa taika-uskoa ja
hullutusta on käyminen St. Fillian'in kirkossa -- varkaitten hakeminen
sen kirkon kellon avulla -- hullujen kylvettäminen St. Filian'in
lammikossa, ikään kuin heikkomielisyys siitä voisi parata -- ja voi!
vihamieheni ovat ajaneet minut ulos majastansa, niinkuin luultavasti
pian ajavat minut ulos koko tästä elämästäkin",
"Kas siinäpä se onkin!" sanoi hanskuri; "katsokaas semmoista se on, kun
ei huoli olla varoillansa! -- Mutta minua, Klemetti-isä, ei ihmiset
suinkaan aja ulos, paitsi kenties jos olen teillä seurakumppalina.
Olkaa siis niin hyvä ja virkkakaa nyt kohta mitä teillä on sanottavaa
tyttärestäni, ja olkaamme sitten vähemmin naapurikset kuin tähän asti".
"Tämä, Simo veli, minulla olisi sanottavaa. Tuo nuori päällikkö, vaikka
paisunut oman valtansa ja loistonsa ihailemisesta, pitää yhtä vielä
kalliimmassa arvossa kuin sitä kaikkea, ja se yksi on sinun tyttäresi".
"Hänkö, Conacharko?" huudahti Simo. "Minun karannut oppipoikaniko
uskaltaa nostaa silmänsä minun tyttäreeni?"
"Voi!" sanoi Klemetti, kuinka kiinteässä meidän maallinen ylpeytemme
on, aivan kuin muratti juurtuu muuriin lujasti kiinni, ettei sitä siitä
tahdo irti saada! -- Hänkö muka _nostaa_ silmänsä sinun tyttäreesi?
Voi, ei suinkaan niin! Vaan Duhele-clan'in päällikkö, vaikka on niin
mahtava ja pian tullee vielä mahtavammaksi, luopi silmänsä _alas_
perthiläiseen porvaris-tyttöön ja tietää sen olevan arvonsa alennusta,
että hän niin tekee. Mutta, käyttääkseni hänen omia maallisia
sanojansa, hänestä on Katri rakkaampi kuin elämä tässä maailmassa sekä
autuus toisessa -- hän ei voi elää ilman Katritta".
"No kuolkoon sitten, jos niin mielensä tekee", sanoi Simo Hanskuri;
"sillä Katri on kihloissa erään kunnollisen Perth'in kaupungin porvarin
kanssa. Enkä hänelle annettua sanaani rikkoisi, vaikka tyttäreni sen
kautta pääsisi itse Skotlannin kruununperillisen morsiameksi".
"Niinpä luulinkin sinun vastaavan", sanoi munkki. "Soisinpa vaan, hyvä
veljeni, että myös hengellisissä asioissa näyttäisit hiukan samaa
rohkeutta ja miehuutta, jolla käytät maallisia".
"Vaiti -- vaiti, Klemetti-isä!" vastasi hanskuri. "Kun te sille
juonelle poikkeette, haisee jokainen sananne palavalta tervalta, ja se
on haisu, josta minä en pidä. Mitä Katriin tulee, pitää minun menetellä
niin viisaasti kuin voin, ettei tuo nuori valtias suutu; mutta hyvä on
ettei tyttäreni ole hänen kätensä ulottuvissa".
"Sitten hän todella mahtaa olla hyvin kaukana", sanoi Karthausilainen.
"Ja nyt, Simo veikkonen, koska sinä katsot vaaralliseksi seurata minua
ja oppejani, täytyy minun kai lähteä yksin kulkemaan niiden kanssa sekä
niiden vaarain kanssa, jotka niistä voivat tulla minulle. Mutta kenties
silmäsi joskus, vähemmin sokeentuneena maallisten toivoin ja pelkoin
kautta kuin nyt, vilahtaa takaisin tähän mieheen, joka luultavasti
kenties pian ijäksi temmataan pois sinulta. Muista silloin että
yksistään vakuutus hänen oppinsa totuudesta ja tärkeydestä on voinut
saattaa Klemetti Blair'in olemaan pelkäämättä, vieläpä härsyttämään
mahtavain paatuneitten vihaa, säikyttämään pelkurein ja epäluuloisten
sydäntä, kulkemaan tässä maailmassa ikään kuin hän siihen ei
kuuluisikaan, ja päällensä ottamaan hullun nimen, siksi että hän
kenties saisi joitakuita sieluja käännytetyiksi Herransa puoleen.
Jumala sen tietää, kuinka kernaasti olisin ihmisille mieliksi
kaikissa luvallisissa asioissa, saadakseni veljieni sekä sisarteni
rakkauden ja suosion itseeni taipumaan! Ei tunnu helpolta, että minua
kunnian-arvoiset ihmiset kammoovat niinkuin ruttotautista, että
nyky-ajan Fariseukset minua vainoovat jumalattomana väärä-uskolaisena,
ja että suuri kansanjoukko, pitäen minua hulluna, joka kenties saattaa
ruveta vahinkoa tekemään, katsoo minua yhtä suurella ylenkatseella kuin
myös kauhistuksella. Mutta vaikka nämät rasitukset tuntuisivat vielä
sata vertaa raskaammilta, en saa sammuttaa minussa palavaa tulta; mun
täytyy totella ääntä sydämessäni, joka sanoo: 'Puhu!' -- Voi minua, jos
en Jumalan sanaa saarnaisi, vaikka tulisikin minun lopuksi saarnata
sitä tulirovion keskeltä!"
Näin lausui tää peloton todistaja. Ja hän oli niitä miehiä, joita
Jumala joskus aina herätti, siksi että väärentämätön kristin-oppi
säilyisi pimeimpienkin aikakausien läpi ja apostolien ajoista menisi
perintöön sille päivälle, jolloin uskonpuhdistus, käyttäen kirjapainon
keksintöä hyväkseen, koitti koko kirkkaudessaan. Hanskuri itsekin nyt
näki kuinka itsekäs hänen viisautensa oli; hän ylenkatsoi itseään, kun
hän näki munkin kääntyvän pois alttiiksi-antaumuksensa pyhyydessä. Jopa
silmänräpäyksen aika tuntui hänessä halu noudattaa saarnamiehen
esimerkkiä ihmisrakkaudessa ja itsensä uhraavassa innossa. Mutta se
tuuma välkähti vaan niinkuin ukkosen salama pimeän holvin kautta, missä
ei ole mitään, josta valo heijastuisi, ja niin hanskuri hitaasti astui
alas mäeltä, melkein päinvastaista suuntaa kuin munkki; hän unohti pian
pois koko Klemetti-isän saarnoineen ja vaipui tavallisiin miettimisiin,
huolehtien lapsensa turvallisuudesta sekä omasta.