Tie tosilemmen tasaisest' ei käy.
Shakespeare.
Sepän aavistavainen pelko ei ollutkaan ollut turha. Erottuaan
vastaisesta vävystänsä, sen perästä kun taistelu oli päättynyt, sai
kunnon hanskuri todella, niinkuin hänkin muuten oli arvannut, nähdä
että hänen kaunis tyttärensä ei katsonut rakastajansa tekoa
mielihyvällä. Katri oli kylmäkiskoinen, harvapuheinen, jyrkkä; hänessä
ei näkynyt nyt vähintäkään ihmisellisen rakkauden vivahdustakaan; hän
kuulteli väliäpitämättömyydellä, milt'ei ylenkatseella isänsä koreata
kertomusta taistelusta Nahkurein tanterella. Yhtähyvin ei huolinut
hanskuri ollenkaan tästä tyttärensä muuttuneesta käytöksestä, vaan
aikoi puhua hänelle naimisliitosta sepän kanssa niinkuin päätetystä
asiasta. Ja viimein, kun Katri nyt taas, niinkuin kerta ennenkin,
rupesi väittelemään, että hänen sydämessään ei ollut mitään sen enempää
kuin ystävyyttä seppää kohtaan -- että hän ei aikonut koskaan mennä
naimiseen -- että tuo "Jumalan tuomio" vaan oli pilantekoa niin hyvin
Jumalan tahdosta kuin myös ihmis-laista -- niin hanskuri aivan syystä
suuttui.
"En minä osaa lukea sinun ajatuksias, tyttö, enkä voi arvata mikä paha
hullutus sinut saattoi suutelemaan kosijaa, joka on rakkautensa selvään
ilmoittanut -- sallimaan hänen suutelojansa -- juoksemaan hänen
kotiinsa, kun huhu hänen kuolostansa oli levinnyt -- ja kavahtamaan
hänen kaulahansa, kun hänet tapasit yksin kotona. Kaikki sopii vallan
hyvin tytölle, joka tahtoo totella isäänsä ja mennä miehelle, jota isä
soisi vävykseen, mutta tuommoiset likeisen ystävyyden osoitukset nuoren
neidon puolelta, joka ei kuitenkaan huoli ottaa puolisokseen sitä,
jolle ne osoitetaan, ovat sopimattomat neidon kainoudelle. Sinä olet jo
Heikki Sepälle osoittanut enemmän rakkautta kuin äitisi, -- Jumala
suokoon hänen sielulleen ijankaikkisen autuuden! -- koskaan osotti
minulle ennen kuin me olimme vihityt. Tätä tämmöistä kunnon miehen
rakkauden leikkinä pitämistä, sen sanon sulle, Katri, en voi, en tahdo,
enkä saa sallia. Minä olen tähän avioliittoon suostunut, ja vaadin että
siitä nyt viipymättä tulee täysi tosi. Ja huomenna sinun pitää kohdella
Heikki Seppää, niinkuin morsian sulhastansa, joka pian on tuleva hänen
miehekseen".
"Valta, joka on voimallisempi teidän valtaanne, isä kulta", vastasi
Katri, "on sen estävä".
"Saapas nähdä! Minulla on isän laillinen valta väärällä tiellä olevan
lapsensa yli", sanoi hanskuri. "Minun valtani seisoo Jumalan sekä
ihmisten lain nojassa".
"Sitten Jumala meitä armahtakoon!" sanoi Katri; "sillä jos te
itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin me olemme kaikki hukassa".
"Me emme voi toivoa apua taivaasta", sanoi hanskuri, "jos
ajattelemattomasti menettelemme. Siksi kumminkin olen minäkin oppinut
mies, että sen ymmärrän; ja että sinä näin ilman mitään syytä
vastustelet tahtoani, se on syntiä, sen on sinulle jokainen pappi
sanova. Ja vielä päälliseksi olet pilkkaamalla puhunut pyhästä Jumalan
tuomiosta taistelun kautta. Varo itseäsi! Pyhä Kirkko on herännyt; se
pitää nyt laumansa tarkalla silmällä, ja aikoo teräksellä sekä tulella
hävittää kaiken väärä-uskoisuuden juurineen päivineen. Kuule tämä
varoitukseni!"
Katrin suusta pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus. Töin tuskin vaan
sai hän mielenliikutuksensa peitetyksi ulkonaisella huolettomuuden
näöllä ja lupasi, että jos hänen isänsä nyt vaan tahtoi säästää häneltä
kaiken pitemmän keskustelemisen siitä asiasta, hän jo seuraavana aamuna
ilmoittaisi täydesti sydämensä tunteet.
Tähän lupaukseen täytyi hanskurin tyytyä, vaikka hän suurella
levottomuudella odotti tuota toistaiseksi lykättyä selitystä. Ei
suinkaan voinut mikään kevytmielisyys eikä sydämen häilyväisyys olla
syynä siihen, että Katri niin vaihtelevalla tavalla kohteli isän
valitsemaa vävyä, jota hän aivan äsken myös niin selvästi oli näyttänyt
itsekin rakastavansa. Mikä ulkonainen syy siinä siis mahtoi olla
pohjassa, niin voimallinen että se voi vuorokauden ajassa jälleen
muuttaa Katrin peittämättä ilmoitettua päätöstä. -- Se oli mahdoton
arvata.
"Mutta aionpa minäkin olla yhtä itsepäinen kuin hän", arveli hanskuri;
"ja hänen pitää viipymättä antaa vihkiä itsensä yhteen Heikki Sepän
kanssa, taikka hänen tulee näyttää Simo Hanskuri ukolle täydesti
riittävä syy, miksi ei hän sitä tahdo tehdä".
Sinä iltana ei asiasta enää tullut mitään puhetta; mutta aivan varhain
seuraavana aamuna, juuri päivän nousussa, nähtiin Katri polvillaan sen
vuoteen vieressä, millä hänen isänsä lepäsi. Hänen rintansa huokaili
ikään kuin olisi ollut halkeemaisillaan, ja hänen kyyneleensä vuotivat
virtana vanhan miehen kasvoille. Kunnon ukko heräsi, katsahti
tyttäreensä, teki ristinmerkin hänen otsallensa ja suuteli häntä
sydämellisesti.
"Jo ymmärrän, Katri", sanoi hän; "sinä tulet syntiäs tunnustamaan ja
olet halukas nyt täyttä totta puhumaan, ettei sinua ankara rangaistus
kohtaisi".
Katri oli hetkisen aikaa ääneti.
"Ei minun tarvinnekaan kysyä sitä", virkkoi hän viimein, "muistatteko
te tuota Karthausilais-munkkia, Klemetti-isää, sekä hänen saarnojaan ja
opetuksiaan. Kävittehän te häntä niin usein kuulemassa, että teitä,
niinkuin kyllä tiedätte, sanottiin hänen opetuslapsekseen -- samoin
kuin minuakin myös vielä paljon suuremmalla syyllä?"
"Kyllä minä tiedän toisen kuin toisen näistä asioista", sanoi vanhus,
kohottaen itsensä puoleksi kyynäspäänsä nojaan; "mutta koetelkootpa
vaan tuon huhun levittäjät todistaa, että minä olen yhteenkään hänen
vääräuskoiseen oppiinsa suostunut, vaikka kyllä mielelläni kuuntelin,
kun hän puheli kirkon turmeluksesta, aatelisherrain sortamisista sekä
köyhän kansan hirveästä oppimattomuudesta, joilla puheilla hän
mielestäni todisti, että koko meidän valtakuntamme terveys, voima
ja arvo on meissä paremmissa porvareissa. Se oli mielestäni lohdullinen
ja meidän kaupungille kunniaa tuottava oppi. Ja jos hän saarnasi
oppeja, jotka eivät olleet oikeita, miksikä hänen päällikkönsä
Karthausilais-luostarissa sen sallivat? Jos paimenet lähettävät
lammasnahkaan peitetyn suden laumaansa, niin eivät saa moittia, jos
lampaat tulevat purruiksi".
"He sallivat hänen saarnansa", sanoi Katri, "vieläpä kehoittelivatkin
häntä siihen, niin kauan kun hän vaan moitti maallikkoin pahaa elämää,
aatelisherrain eripuraisuutta sekä sortoa köyhiä vastaan; ja he
iloitsivat siitä kun suuret kansanjoukot, mennen muitten luostarein
ohitse, karttuivat Karthausilaisten kirkkoon. Mutta ne ulkokullatut --
sillä semmoisia ne ovat -- rupesivat yhdessä liitossa muitten munkkien
kanssa soimaamaan Klemetti-isää, kohta kun hän myös alkoi puhua itse
hengellisenkin säädyn ylpeydestä, oppimattomuudesta sekä ylellisyydestä
-- kuinka he ovat vallanhimoiset, kuinka tahtovat hallita muitten
ihmisten omaatuntoa ja enentää maallista rikkauttansa".
"Jumalan tähden, Katri", varoitti isä, "älä puhu niin että se kuuluu
ulos. Äänes tulee yhä kovemmaksi ja puhees yhä katkerammaksi -- sinun
silmäsi oikein säihkyvät. Tämä kiivautesi asioissa, jotka eivät sinua
ollenkaan koske, on syynä että pahat ihmiset mainitsevat sinua tuolla
inhottavalla ja vaarallisella väärä-uskolaisen nimellä".
"Tiedättehän te etten puhu muuta kuin totta", sanoi Katri; "senhän te
olette itsekin monta kertaa myöntäneet".
"En, sen neulani ja vuohennahkaini kautta vannon!" vastasi hanskuri
kiireesti. "Tahtoisitko että tunnustaisin semmoista, jonka kautta voin
menettää maani ja tavarani, jäseneni ja henkeni? Täysi valta on nyt
annettu tutkijakunnalle, jonka tulee ottaa kiinni ja tutkia kaikki
väärä-uskoiset; sillä väärä-uskoisuuden syyksi luetaan kaikki nyky-ajan
mylläkät ja pahanteot. Paras siis, tyttöseni, on pitää kielensä
hampaitten takana. Minä kokonaan yhdyn noihin vanhan runoniekan
sanoihin:
"Miete on vapaa, mut sana on orja;
Siks sinä kielesi hoida ja korjaa".
"Se neuvo nyt jo tulee liika myöhään, isä", vastasi Katri, vaipuen alas
tuolille isänsä sängyn vieressä. "Tämmöisiä sanoja on jo ennenkin
kuultu, ja se kanne on tullut nostetuksi Perth'in porvaria, Simo
Hanskuria vastaan, että hän on pitänyt pilkallisia puheita pyhän kirkon
opinkappaleista -- --"
"Se on vale", keskeytti häntä Simo ukko, "niin totta kuin minä itseäni
neulalla ja veitsellä elätän! En ole koskaan ollut niin hupsu, että
olen puhunut asioista, joita en ymmärrä".
"Ja on soimaellut kirkon voideltuja, niin munkkeja kuin muitakin
pappeja", jatkoi Katri.
"Sitä en tahdo kieltää", virkkoi hanskuri; "yksi ja toinen joutava sana
on saattanut luiskahtaa suustani olut-haarikan tai viinipullon ääressä,
tai oikein luotettavassa seurassa. Mutta muuten ei ole kieleni niitä,
jotka saattavat päänsä vaaraan".
"Niin te luulette, isä kulta. Mutta mitättömätkin puheenne on tulleet
väijytyiksi, viattomimmatkin sananne väärennetyiksi, ja te olette nyt
kanteen alaisna häijynä kirkon sekä hengellisen säädyn pilkkaajana sekä
seuranpitäjänä irstaisten, kevytmielisten veitikkain, semmoisten kuin
Olivier Proudfute-vainajan, Heikki Sepän sekä muitten kanssa. Ja ne
kaikki sanotaan Klemetti-isän puoluelaisiksi, jota syytetään
seitsemästä pahasta väärästä-opista ja tavoitellaan sanoilla sekä
peitsillä, koska häntä tahdotaan kuolemaan tuomita. -- Mutta sitä",
sanoi Katri, laskeutuen polvilleen ja luoden silmänsä taivaasen päin,
niin että hän tuli aivan noiden kauniitten pyhäin neitsyitten kuvain
kaltaiseksi, joita taide on saanut niin monta katolisen uskon kautta,
"sitä he eivät voikaan tehdä. Hän on päässyt pyytäjäin verkoista -- ja,
Jumalan kiitos, minä olen siihen ollut apuna".
"Sinäkö apuna, tyttö? -- Oletko hullu?" huusi hämmästynyt hanskuri.
"En suinkaan kiellä sitä, joka on suuri kunniani", vastasi Katri.
"Minun käskystäni tuli Conachar tänne miesjoukon kanssa ja saattoi pois
Klemetti-ukon, joka nyt on kaukana Vuoriston rajan takana".
"Voi sua ajattelematonta -- onnetonta lastani!" valitti hanskuri,
"oletko sinä uskaltanut auttaa pakoon väärä-uskoisuudesta syytettyä, ja
kutsua aseellisia Vuorelaisia tänne, laillista tuomiota meidän
kaupungissamme estämään? Voi! Olethan siinä rikkonut niin hyvin kirkon
kuin myös valtakunnan lakia. Mitä -- mitä meistä tulisi, jos se olisi
tietty?"
"Se on tietty, isä kulta", virkkoi tyttö lujasti, "se on tietty
niillekin, jotka ovat kiivaimmat sitä tekoa kostamaan".
"Se on vaan turha luulo, Katri, tai joku noiden ulkokultaisten pappien
ja nunnien kuje. Eihän se ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että vielä
juuri äsken olit niin iloisesti taipuvainen naimaliittoon Heikki Sepän
kanssa".
"Voi, isä kultani, muistakaa kuinka silloin olin hämmästynyt ja
säikähtynyt tuosta huhusta että hän oli tapettu, ja kuinka iloisesti
hämmästynyt että tapasin hänet elävänä. Älkää siis kummastuko, jos
silloin, teidän luvallanne, tulin sanoneeksi enemmän kuin mitä kylmä
järki olisi sallinut. Enkä silloin vielä tietänytkään pahinta, vaan
luulin että vaaraa oli liioiteltu. Mutta eilen havaitsin peloittavalla
tavalla toivoni turhaksi. Nunnaluostarin abbedissa tuli tänne
Dominikolais-munkin kanssa. He näyttivät minulle Skotlannin kuninkaan
suurella sineetillä vahvistetun valtuuskirjan, joka antaa täyden vallan
etsimään ja rankaisemaan kaikkea väärä-uskoisuutta. He näyttivät
minulle teidän nimenne sekä omani luettelossa epäluulon-aiaisista
ihmisistä. Ja kyyneleillä, todellisilla kyyneleillä abbedissa minua
kehoitti, että pelastaisin itseni kauheasta kohtalosta joutuisalla
turvapaikan hakemisella hänen luostarissaan. Ja munkki lupasi, että
teillekään ei tehdä mitään pahaa, jos siihen suostutte".
"Paholainen vieköön molemmat krokodili-kyyneleineen!" sanoi hanskuri.
"Voi", sanoi Katri, "ei parkumisesta eikä vihastuksesta tule meille
suurta apua. Mutta näettehän te nyt että nykyinen pelkoni ei ole
perätön".
"Pelkosi! -- johan me olemme huutavassa hukassa! -- Voi, voi, minun
ajattelematon lapseni, missä oli silloin sinun varovaisuutesi, kun
siihen paulaan menit?"
"Kuulkaa minua, isä", sanoi Katri. "Onhan vielä yksi pelastuskeino
tarjona, se keino, jota monta kertaa olen ehdoittanut ja johon monta
kertaa turhaan olen pyytänyt teidän suostumustanne".
"Kyllä mä ymmärrän -- luostari"; sanoi hanskuri. "Mutta Katri, mikä
abbedissa uskaltaisi -- -"
"Sen voin selittää teille, isä, ja samassa myös näyttää teille
syyn, minkätähden olen näyttänyt niin häilyväiseltä päätöksissäni,
että siitä olen ansainnut moitetta teiltä sekä muilta. Meidän
rippi-isämme, vanha Franciscus-isä, jonka teidän käskystänne valitsin
Dominikolais-luostarista -- --"
"Niin oikein", keskeytti häntä hanskuri. "Minä sinulle annoin sen
neuvon ja käskyn, saadakseni sen huhun vaikenemaan, että omatuntosi
kokonaan oli Klemetti-isän johdon alla".
"No niin, tämä Franciscus-isä on monta kertaa yllyttänyt ja narrannut
minua puhelemaan semmoisista asioista, joissa hän arveli saaneeni
jonkunlaista opetusta karthausilaiselta saarnamieheltä. Jumala suokoon
minulle sokeuteni anteeksi! Minä puutuin siihen paulaan, puhuin hänelle
peittämättä, ja koska hän vaan lempeästi vastusteli, niinkuin se, joka
itsekin on taipumaisillaan, niin puolustin usein innokkaasti niitä
oppeja, joita itse lujasti uskon todeksi. Rippi-isäni ei näyttänyt
oikeata luonnettansa eikä ilmoittanut salaista tarkoitustansa, ennen
kuin oli saanut minulta tietää kaikki, mitä minulla oli puhuttavaa.
Silloin hän uhkasi minulle rangaistusta täällä maan päällä sekä
ijankaikkista kadotusta. Jos hän olisi ainoasti minua itseäni uhannut,
olisin pysynyt lujana; sillä heidän julmuutensa täällä maan päällä
olisin kestänyt enkä usko heillä olevan mitään valtaa tämän elämän
tuolla puolella".
"Jumalan tähden!" sanoi hanskuri, joka oli melkein hulluksi
tulemaisillaan tuskasta, kun jokaisen uuden sanan kautta yhä selvemmin
näki kuinka kauheassa vaarassa hänen tyttärensä oli; "varo ettet
pilkkaa pyhää kirkkoa. -- Sen kädet ovat yhtä väkevät lyömään kuin sen
korvat tarkat kuulemaan".
"Omasta puolestani", sanot Perth'in Kaunotar, jälleen ylös katsoen, "ei
nuot uhatut ilmiannot olisi minua suuresti peloittaneet; mutta kun he
sanoivat sekoittavansa teidätkin, isä rukka, siihen samaan syytökseen,
silloin, sen tunnustan, minä säikähdyin ja rupesin hieromaan sovintoa.
Koska Martta abbedissa Elchon luostarista on minun äitini sukulainen,
ilmoitin hänelle tuskani ja sain häneltä sen lupauksen, että hän ottaa
minut luostariinsa, jos minä, luopuen maallisesta rakkaudesta sekä
naimistoivoista, tahdon pukeutua nunnanhuntuun. Hän oli, sen arvaan,
puhunut siitä Franciscus-isän kanssa, ja molemmat minulle nyt lauloivat
sitä samaa virttä. 'Jos jäät maailmaan', sanoivat he, 'niin sinä
yhdessä isäs kanssa tulet väärä-uskoisena tuomittavaksi -- pukeu
nunnanhuntuun, niin teidän molempien hairautenne annetaan anteeksi ja
unohdetaan'. -- Eivät he edes vaatineet mitään julkista luopumista
uskostamme; piti kaikki olla kuitti, kunhan minä menen luostariin".
"Kyllä kai -- kyllä kai", sanoi Simo ukko. "Vanhaa Hanskuria pidetään
rikkaana, ja koko hänen rikkautensa seuraisi hänen tytärtään Elchon
luostariin, jos ei Dominikolaiset kenties vaatine itselleen jotain
osaa. Vai siksi sinä pyrit luostariin -- siksi et tahtonut suostua
Heikki Sepän kosimisiin?"
"Niin, isäni, siihen minua kaikilta haaroilta työnnettiin, eikä ollut
minun omakaan mieleni juuri vastahakoinen. Ritari Ramorny uhkasi
minulle nuoren prinssin väkevää kostoa, jos yhä vielä vastustaisin
hänen ilkeitä pyyntöjänsä -- ja mitä Heikki-parkaan tulee, olen vasta
juuri nykyään, suureksi ihmeekseni, huomannut -- että -- että kuitenkin
enemmän rakastan hänen hyviä puoliansa, kuin vihaan pahoja. Ja voi,
se huomaus vaan nyt tekee luopumisen maailmasta minulle vielä
vaikeammaksi, kuin koska luulin että vaan kaipaisin teitä!"
Hän antoi päänsä vaipua käden nojaan ja itki katkerasti.
"Se on kaikki hullutusta", sanoi hanskuri. "Ei ole koskaan pulaa niin
pahaa, ettei älykäs mies siihen neuvoa keksisi, kunhan vaan sitten
uskaltaa sen toimeen panna. Täällä ei ole koskaan ollut semmoinen maa
ja kansa, jota papit olisivat saaneet estämättä hallita Roman paavin
nimessä. Jos he tahtovat rangaista jokaista kunnon porvaria, joka sanoo
että munkit ovat kullalle ahneet ja että usean hengellisen miehen elämä
häpäisee heidän saarnaamaansa oppia, niin tosiaan tulee Tapani
Smotherwell'ille kätten mahtain työtä. Ja jos kaikki tyttö-hetukat,
jotka mielellään kuultelevat rakastetun saarnaajamunkin väärää oppia,
ovat maailmasta pois erotettavat, niin täytyy rakentaa nunnaluostarit
suuremmiksi ja ottaa uusia nunnia vastaan huokeammilla ehdoilla kuin
tähän asti. Hyvät, muinaiset kuninkaamme ovat monesti puolustaneet
etu-oikeuksiamme itse paaviakin vastaan, ja kun hän yritti sekaantua
valtakunnan maallisiin asioihin, oli kohta Skotlannin parlamentti
vastassa, joka puhui hänelle suunsa puhtaaksi kirjeellä, mikä olisi
kultakirjaimilla kirjoitettava. Olen minäkin omin silmin nähnyt sen
kirjeen, ja vaikken sitä osannutkaan lukea, niin jo sydämeni sykähti
ilosta, kun näin korkea-arvoisten piispain sekä jaloin, uskollisten
vapaaherrain sineetit, jotka siitä riippuivat. Ei sinun olisi pitänyt
pitää tätä asiaa salassa itseksen; mutta ei ole nyt sopiva moittimisen
aika. Mene nyt alas ja hanki minulle vähän ruokaa. Minä käyn kohta
hevosen selkään ja lähden meidän herramme ylituomarimme luokse, neuvoa
saamaan, ja toivon samassa myös turvaa saavani sekä häneltä että
muiltakin jalosydämisiltä Skotlannin herroilta, jotka eivät ole
sallivat rehellistä miestä sorrettavaksi jonkun joutavan sanasen
tähden".
"Voi, hyvä isäni!" sanoi Katri, "juuri tätä teidän tulisuuttannehan
minä pelkäsinkin. Minä tiesin, että, niin pian kuin olisin tuskani
teille valittanut, siitä oli nouseva tulta ja tappelua, ikäänkuin
uskonto, jonka meille rauhan herra on lähettänyt, ainoasti sopisi
eripuraisuuden äidiksi. Ja siksi tahtoisin mieluummin nyt -- nytkin --
luopua maailmasta ja suruineni vetäytyä pois Elchon nunnien joukkoon,
jos te vaan sallitte minun uhrata itseni. Mutta, isä -- lohduttakaa
vaan sitten Heikki-parkaa, kun me olemme ijäksi erotetut -- ja puhukaa
hänelle, ettei hän -- ettei hän -- kovin suutu minulle. -- Sanokaa
hänelle, ettei Katri nyt enää koskaan ole tekevä hänelle kiusaa
torumisellaan, vaan ainoasti aina rukoileva hänen puolestansa".
"Onpa tuolla tyttösellä kieli, joka saisi vedet nousemaan
Saraceniläisenkin silmiin", virkkoi hanskuri, jonka omatkin silmät
olivat yhtä täynnä kyyneleitä kuin Katrin. "Vaan enpä minä sittenkään
taivu, vaikka nunna ja munkki ovat ruvenneet yhteen liittoon,
ryöstääkseen ainoata lastani minulta. -- Mene nyt, tyttäreni, pois,
että saan vaatteet päälleni, ja ole valmis tottelemaan mitä minulla
tulee olemaan käskettävää sinun turvallisuutesi tähden. Pane itselles
kokoon vähän vaatteita sekä mitä muuta kalliimpaa sinulla lienee. Ota
sitten myös tuon Heikki-paran lahjoittaman rautakirstuni avaimet, ja
jaa siinä tallella olevat kullat kahteen osaan -- pistä toinen puoli
johonkuhun kukkaroon omaksi tarpeekses, toinen puoli tuohon tikattuun
vyöhön, jonka olen ommellut matkoja varten. Näin on meillä
kumpaisellakin mistä ottaa, jos kova onni meidät erottaisi -- ja siinä
tapauksessa rukoilen että Luojan lähettämä tuuliaispää tempaisi
lakastuneen lehden vaikka minne, vaan säästäisi tuoreen! -- Käske että
ratsuni kohta paikalla satuloitaisiin, ja valmistettakoon myös se
valkoinen tasajuoksuri, jonka eilen ostin sinulle, siinä toivossa
että saisin nähdä sinun sillä ratsastavan St. Johanneksen kirkolle,
eukko- ja piika-kansat perässäs, niin iloisena morsiamena kuin suinkin
mikään, joka ikinä on kirkon pyhän kynnyksen yli astunut. Mutta mitä
apua näistä loruista! -- Mene nyt vaan, ja muista, että pyhätmiehet
aina paraiten auttavat niitä, jotka myös itse tahtovat auttaa
itseään. Ei sanaakaan enää -- mene vaan, sanon ma -- ei nyt mitään
tottelemattomuutta. Tyynellä saattaa perimies sallia pienen poikasen
leikillään pidellä peräisintä; mutta -- niin totta kuin sielulleni
autuutta toivon! -- kun myrsky riehahtaa ja laineet kuohahtavat, niin
hän siihen tarttuu omin käsin. -- Mene nyt, ei sanaakaan enää!"
Katri läksi ulos isänsä käskyä paraan taitonsa mukaan täyttämään. Ukko
hanskuri oli kyllä lempeä luonteeltaan ja suuresti mieltynyt lapseensa,
jonkatähden joskus näkyi antavan vallan ja ohjat tyttärensä käsiin;
mutta jos asianhaarat tahtoivat tyystimpää kotikuria, niin hän taas,
sen Katri tiesi, hyvinkin ankarasti harjoitti isän valtaa ja vaati
lapsensa kuuliaisuutta.
Sillä aikaa kuin kaunis Katri näin oli toimittamassa mitä isänsä oli
määrännyt, ja kuin kunnon vanha hanskuri kiireesti puki päällensä,
suoriutuen matkalle, kuului yht'-äkkiä lähenevä hevosenkavioin kopina
heidän ahtaalta kadultansa. Ratsumies oli peittänyt itsensä viittaansa,
jonka kaulus oli vedetty niin ylös, ettei alapuoli kasvoista näkynyt;
lakki samaten oli vedetty alas otsalle, ja sen leveä sulkanen peitti
kasvoin yläpuolen. Ratsumies hyppäsi maahan, ja vanha Dorothea tuskin
vielä oli kerjinnyt vastatakaan hänen kysymykseensä, ilmoittaen että
hanskuri oli makuukamarissaan, niin vieras jo astui rappusista ylös ja
tuli hanskurin huoneesen sisään. Simo hämmästyi ja säikähtyi, sillä hän
luuli tämän aikaisen kävijän oikeuden palvelijaksi, joka tuli häntä
tyttärineen oikeuteen viemään; mutta hänen rintansa helpoittui kohta,
kun vieras oli riisunut lakin päästään ja vetänyt pois kauluksen
kasvoiltansa. Sillä nyt hanskuri tunsi kauniin Perth'in kaupungin
ritarillisen ylituomarin, jonka käynti, sattui se mihin aikaan hyvänsä,
oli tavattoman suuri kunnia. Mutta tähän päivän aikaan se yhtähyvin oli
vallan kummastuttava, ja, asianhaaroihin katsoen, myös vähän
peloittava.
"Ritari Charteris!" sanoi hanskuri. "Näin suuren kunnianko te osoitatte
köyhälle palvelijallenne?"
"Hist!" varoitti ritari; "ei nyt ole joutaviin kohteliaisuuksiin aikaa.
Minä tulin tänne siitä syystä, kun mies välistä on itse luotettavin
sanansaattajansa, enkä nyt voi viipyä täällä kauemmin kuin sen verran
vaan, että neuvon sinua, kunnon hanskuri, pakenemaan. Sillä tänäpäivänä
tulee valtioneuvostossa vangituskäsky annettavaksi sinua sekä tytärtäsi
vastaan, jotka olette väärä-uskoisuudesta syytetyt. Viipymisen täällä
saisitte varmaan maksaa vapaudellanne, kenties myös hengellänne".
"Olen minäkin jo saanut kuulla jotain siitä", sanoi hanskuri, "ja olin
nyt juuri lähdössä Kinfauns'iin, selittämään että olen aivan viaton
tuohon hävyttömään kanteesen, sekä pyytämään teiltä, korkea herra,
neuvoa ja suojaa".
"Sinun viattomuudestasi, Simo veikkonen, ei ole tuleva sinulle suurta
apua, koska tuomarilla on ennestään omat luopumattomat luulonsa
asiasta. Minun neuvoni olisi siis, sanalla sanoen, että lähtisit
pakoon, parempia aikoja odottamaan. Mitä minun suojaani tulee, täytyy
meidän odottaa siksi kun tuuli kääntyy; silloin vasta on siitä oleva
sinulle jotain apua. Mutta jos vaan voit jossain piileskellä muutamia
päiviä tai viikkoja, niin on varma uskoni, että valta jälleen on
luiskahtava pois noilta hengellisiltä herroilta, jotka nyt yksissä
neuvoin Albanyn herttuan kanssa kujeilevat hovissa ja huutavat
kristityn opin väärennystä ainoaksi syyksi meidän maamme nykyiseen
onnettomuuteen, jolla puheella ovat saaneet kuninkaan kokonaan
kynsiinsä. Tätä nykyä on Robert kuningas antanut heille täyden
valtuuskirjan väärä-uskoisia etsimään ja tuomitsemaan; onpa hän myös
sen lisäksi suostunut siihen, että paavi on määrännyt Henrik Wardlaw'in
St. Andrews'in arkkipiispaksi sekä Skotlannin ylipaimeneksi. Näin on
hän siis Romalaisen käsiin antanut pois Skotlannin kirkon vapaudet ja
etuudet, joita hänen edeltäjänsä, hamasta Malcolm Canmoren ajoista
asti, olivat niin urhoollisesti puolustaneet. Ennenpä olisivat hänen
uljaat esi-isänsä allekirjoittaneet liiton itse Paholaisen kanssa, kuin
tämmöisessä asiassa taipuneet Romalaisen liikoihin vaatimuksiin!"
"Voi, voi, ja mistä apua siihen saattaa tulla?"
"Ei mitään muuta, vanha ystäväni, kuin että pian saadaan vallankumous
aikaan hovissa", sanoi ritari Charteris. "Kuninkaamme on niinkuin
peili, jossa ei itsessään ole mitään valoa, vaan joka yhtä mieluisasti
heijastaa vaikka mitä valoa hyvänsä, mikä milloinkin sattuu sen eteen.
Onpa asia tämmöinen, että Douglas'in kreivi, vaikka muuten yhdessä
liitossa Albanyn herttuan kanssa, on aivan vastahakoinen noiden nyt
vallitsevain pappien liioille vaatimuksille, sillä hän oli riidassa
heidän kanssaan, sen vuoksi kun hänen joukkonsa kävi väkinäisesti
majailemassa Arbroath'in luostarissa. Hän on nyt pian palaava vielä
mahtavampana entistänsä, sillä huhu käy, että hän on ajanut March'in
kreivin pakoon. Hänen palattuaan on maailma täällä muuttuva; sillä
hänen läsnä-olonsa on pitävä Albanyn herttuan kurissa. Sen lisäksi
aikovat monet aatelisherrat -- minäkin niiden joukossa, niinkuin meidän
kesken puhuen, sinulle voin ilmoittaa -- ruveta liittoon Douglas'in
kanssa yhteisten oikeuksiemme puolustukseksi. Sinun maanpakolaisuutes
on siis loppuva samassa kun hän tulee hoviin takaisin. Sinun pitäisi
nyt vaan vähäksi aikaa etsiä itselles joku piilopaikka".
"Mitä siihen tulee", sanoi hanskuri, "ei minulla ole mitään hätää; sillä
minulla on täysi oikeus vaatia suojaa tuolta Vuorelais-päälliköltä,
Gilchrist Mac-Ian'ilta, Duhele-clan'in hallitsijalta!"
"No, jos sinä hänen viittansa alle suojaan voit päästä, niin et
tarvitse mitään muuta turvaa -- ei minkään Alankomaan maallisen tai
hengellisen tuomarin käsi ylety Vuoriston rajan yli".
"Mutta tyttäreni, jalosukuinen herra ritari -- minun Katrini?" sanoi
hanskuri.
"Vie hänet mukaasi, veikkonen. Kauraleipä on vaan pitävä hänen kauniit
hampaansa valkoisina, vuohen maito on taas punaava hänen poskensa,
joista tämä nykyinen pelko on veret pois-ajanut. Ja kelpaapa Perth'in
Kaunottarenkin nukkua levollisesti Vuoriston sanajaloista tehdyllä
vuoteella".
"Epäilykseni ei, jalo herra, tulekaan semmoisista mitättömistä syistä",
virkkoi hanskuri. "Katri on vaan halvan porvarin tytär, eikä ole
liikaan ylellisyyteen ruoan tai asunnon suhteen tottunut. Mutta
Mac-Ian'in poika on monta vuotta asunut minun katokseni alla, ja --
täytyyhän se tunnustaa -- olen ma havainnut hänen katselevan tytärtäni
-- Katri on melkein kuin Heikki Sepän kihlattu morsian -- semmoisilla
silmillä. -- -- Ja vaikka en siitä täällä kotona, Curfew-kadun
varrella, juuri liioin huolinut, niin se minua hiukan peloittaisi
tuolla Vuoriston laaksoissa, missä minulla ei ole yhtään ainoata
ystävää, ja Mac-Ian'illa monta".
Ritarillinen ylituomari vastasi tähän selitykseen pitkällä
vihellyksellä. "Hyh, hyh! -- No, koska asia on semmoinen, neuvoisin
sinua lähettämään tyttäresi Elchon luostariin, jonka abbedissa, jos
oikein muistan, on teille sukua. Niin tosiaan, niinhän se itsekin sanoi
minulle olevansa, lisäten vielä, että hänellä on suuri rakkaus Katriin
sekä kaikkiin, mitkä sinun omaisiisi kuuluu, Simo".
"Kyllä mar', jalo herra, sen uskon, että abbedissalla on meihin
semmoinen rakkaus. Totta hän mielellään ottaisi huostaansa tyttäreni
sekä kaikki varani ja tavarani päälliseksi. -- Onpa mar' vaan hänen
rakkautensa hiukan kiinteistä laatua, eikä juuri enää taitaisi
hellittää käsistänsä tyttöstäni eikä hänen myötiäisiään".
"Hyh, hyh!" vihelsi taas Kinfauns'in herra. "Thanen risti auttakoon! --
onpa tää aika sekava vyyhti selittää, veikkonen. Vaan eipä kuitenkaan
saa tulla sanotuksi, että kauniin Perth'in kaupungin kaunein neitonen
suljettiin luostariin, aivan kuin veroksi vietävä kana vasuun, juuri
vähää ennen kun hänen piti mennä vihille meidän uljaan porvarin Wynd'in
Heikin kanssa. Se ei saa tulla sanotuksi, niin kauan kuin minulla on
miekka vyölläni, kannustimet kantapäissäni, ja niin kauan kuin minua
sanotaan Perth'in ylituomariksi".
"Mutta mikäs neuvoksi, jalo herra?"
"Meidän pitää kaikkein ottaa joku osa vaarasta päällemme. Tule nyt vaan
ja laita itses sekä tyttäres hevosen selkään. Te saatte seurata minun
kanssani, ja saapas nähdä kuka silloin uskaltaa teihin karsaasti
katsahtaa. Vangituskäsky sinua vastaan ei ole vielä kirjoitettu, ja jos
he lähettävät Kinfauns'iin jonkun oikeudenpalvelijan, jolla ei ole
kuninkaan oma-allekirjoittama käsky muassa, niin -- sen vannon Punaisen
Rosvon sielun kautta! -- sille semmoiselle sanansaattajalle minä syötän
hänen tuomansa kirjeen vaksineen, pärmineen, suuhun. Hevosen selkään,
hevosen selkään vaan nyt! Ja sinä kaunottareni", lisäsi hän, kääntyen
Katrin puoleen, joka juuri samassa astui sisään,
"Hevosen selkään vaan, ja älä pelkääkään,
Kartta[31] onpi, siis ei hätääkään!"
"Nyt on minulle", virkkoi hyväntahtoinen ylituomari, "juohtunut mieleen
keino, jolla voin viikon tai parin ajaksi suojata teitä molempia
vihollistenne ilkeydestä, ja sillä välin, niin toivon varmaan, on
maailman näkö hovissa taas muuttuva. Mutta siksi että paremmin
tietäisin arvata, mitä tulee tehdä, pyytäisin sinua, Simo veikkonen,
minulle suoraan selittämään, minkälaisissa tekemisissä olet ollut
Gilchrist Mac-Ian'in kanssa, koska sinä häneen niin lujasti luotat.
Olethan sinä muuten tarkasti kuuliainen meidän kaupungin asetuksille ja
tiedät myös kuinka ankarien rangaistusten uhalla niissä on kielletty
kaikkia porvareita olemasta salaliitossa ja yksissä neuvoissa Vuoriston
heimokuntain kanssa".
"Kyllä se on totta, jalo herra. Mutta tiedättehän te myös, että meidän
ammattikunnallamme, joka työssämme tarvitsee nautain, peurain sekä
muitten eläväin nahkoja, on etuoikeus ja lupa olla asioissa
Vuorelaisten kanssa, koska he paremmin kuin mitkään muut voivat hankkia
nuo aineet, joilla me ammattiamme voimassa pidämme kaupungin suureksi
hyödyksi. Siitä on tullut että minulla on ollut paljon tekemistä
noitten ihmisten kanssa. Ja voinpa panna sieluni autuuden pantiksi,
ettei missään voi löytää rehellisempiä, kunniallisempia asiaveljiä,
eikä missään miehiä, joiden kanssa asioidessa voipi helpommin ansaita
rehellisesti saadun penninsä. Olen ma aikanani useammat kerrat käynyt
pitkillä matkoillakin Vuoriston syrjäisimmillä sydänmailla heidän
päällikköinsä luvatun turvan nojassa; enkä ole missään muualla nähnyt
kansaa, joka olisi uskollisempi sanalleen, jos kerran olet saanut
heidät sulle jotain lupaamaan. Ja mitä erittäin Gilchrist Mac-Ian'iin
tulee, niin hän kyllä on hiukan liian hätäinen ihmisiä tappamaan ja
taloja polttamaan, kun hänellä on veriviha jonkun kanssa; mutta muuten
en ole missään nähnyt miestä, joka vaeltaisi oikeampaa, suorempaa
tietä".
"Sinä puhut heistä parempaa kuin mitä ennen olen kuullut", virkkoi
ritari Charteris; "vaikka minullakin on ollut yhtä ja toista tekemistä
noitten Vuoriston maankulkijainten kanssa".
"He ovat ihan toisenkaltaiset ystävilleen, toisenkaltaiset
vihollisilleen, se teidän pitää huomata, jalo herra", sanoi hanskuri.
"Oli se muuten, miten oli; mutta sattuipa että minulla oli tilaisuus
kerta olla Gilchrist Mac-Ian'ille suureksi avuksi. Nyt on noin
kahdeksantoista vuotta siitä, ja silloinkin oli sota Duhelen sekä
Chattan'in clan'ien välillä -- harvoinpa onkin heillä rauhaa keskenään
-- ja edellistä kohtasi semmoinen teloitus, että heidän päällikkönsä,
Mac-Ian'in perhekunta melkein sukupuuttoon hävitettiin. Seitsemän hänen
poikaansa sai surmansa tappelussa tai tappelun jälkeen; hänen itse
täytyi lähteä pakoon; hänen linnansa valloitettiin ja poltettiin
poroksi. Hänen vaimonsa, joka silloin juuri oli pian synnyttävä, pakeni
metsään yhden uskollisen palvelijan sekä hänen tyttärensä seurassa.
Siellä hän suuressa surussa ja vaivassa synnytti pojan; ja koska äiti
kurjassa tilassaan ei jaksanut imettää lastansa, niin tätä syötettiin
metsäkauriin maidolla, joka elävä palvelijan oli onnistunut saamaan
elävältä kiinni paulalla. Vasta monta kuukautta myöhemmin Mac-Ian,
toisessa tappelussa mainittuin villien heimokuntain välillä, vuorostaan
voitti vihollisensa ja valloitti menetetyn maansa takaisin.
Sanomattomalla riemulla kuuli hän silloin, että hänen vaimonsa sekä
lapsensa vielä olivat elossa; sillä ei hän ollut toivonut enää koskaan
saavansa nähdä heistä muuta kuin valjenneet luut, sen perästä kun sudet
ja metsäkissat olivat niistä kaikki lihat poiskalunneet.
"Mutta yleinen voimallinen taikaluulo, jommoisia tuossa oppimattomassa
kansassa on niin paljon, esti päällikköä kuitenkin täydesti nauttimasta
sitä iloa, että hänen ainoa poikansa oli pelastunut. Vanha ennustus
kävi kansassa, että heimokunnan valta oli raukeava pojan kautta, joka
oli rautatammipensaan juuressa syntynyt ja valkoisen metsäkauriin
maidolla imetetty. Tämä ennustus pahaksi onneksi sopi tismalleen
päällikön ainoaan, elossa olevaan poikaan; ja clan'in vanhimmat
vaativat siis, että poika taikka tapettaisiin, taikka kumminkin
vietäisiin pois kauas heimokuntansa alueelta ja kasvatettaisiin
sukuperästänsä tietämättä. Gilchrist Mac-Ian'in täytyi suostua; hän
valitsi jälkimmäisen ehdon ja lapsi kasvatettiin Conachar'in nimellä
minun kodissani. Ensin oli aikomus kokonaan salata häneltä kuka hän
oli ja mikä oikeus hänellä oli päästä lukuisan, sotaisan kansan
hallitsijaksi. Mutta vuosien vieriessä kuolivat vähitellen nuot
vanhimmat, joiden päätös oli ollut niin voimallinen, taikka myös
tulivat he vanhuuttansa kykenemättömiksi yhteisiin asioihin osaa
ottamaan. Toiselta puolen Gilchrist Mac-Ian'in voima oli vahvistunut
hänen onnellisten sotainsa kautta Chattan clan'ia vastaan, joilla hän
jälleen oli saanut taistelevain heimokuntain vallan tasapainoon,
niinkuin oli ollut laita ennen tuota onnetonta teloitusta, josta
teille, korkea-arvoinen herra, jo kerroin. Kun hänen valtansa näin nyt
oli vahvalla pohjalla, tuli hänelle tietysti halu tuottaa ainoa
poikansa takaisin luoksensa ja kotiinsa; siksi lähetin hänen käskystään
monta kertaa nuoren Conachar'in Vuoristoon. Tämä nuorukainen olikin
ikään kuin luotu, kauniisen näköönsä ja uljaasen ryhtiinsä nähden,
isänsä sydäntä ihastumaan. Viimeinkin mahtoi poika arvata syntyperänsä
salaisuuden, taikkapa lienee joku sen hänelle ilmoittanut. Ja
vastahakoisuus minun rehelliseen ammattiini, jota tuossa ylpeässä
Vuorelais-heitukassa aina oli ollut, rupesi nyt näyttämään itseänsä
julkisesti. Enpä uskaltanut enää edes mitata hänen selkämystäänsä
kepilläni, siinä pelossa että saisin siitä kohta puukonpistoksen --
gaeliläiseksi vastaukseksi minun saksilaiseen moitteeseni. Silloin
rupesi minun tekemään mieli päästä hänestä, varsinkin koska hän alkoi
osoittaa liikaa mieltymystä Katriin, joka muka oli yrittänyt pestä
tuota Mustalaista valkoiseksi ja opettaa Vuoriston metsäläistä
ihmistapoihin, ihmisenkaltaiseen armahtavaisuuteen. Hän tietää itsekin
nyt mikä loppu siitä tuli".
"Ei, isäni", sanoi Katri; "olihan se varmaankin vaan kristityn
velvollisuus, että yritin temmata palavan kekäleen pois tulesta".
"Mutta ei suinkaan suurta viisautta", vastasi isä, "että milt'et
polttanut sormiasi siinä semmoisessa työssä. -- Mitäs te, korkea herra,
siitä sanotte?"
"Korkea herra ei suinkaan tahtoisi loukata Perth'in kaupungin
Kaunotarta", virkkoi ritari Charteris, "ja hän kyllä tuntee mainitun
neidon sydämen puhtauden sekä totuuden. Mutta kuitenkaan ei hän voi
olla arvelematta, että jos tuo metsäkauriin imettämä olisi ryppyinen,
laiha, vääräsääri ja punatukka, niinkuin moni Vuorelainen, jonka minä
olen nähnyt, niin on suuresti epäiltävä, tokkahan Perth'in kaupungin
Kaunotar olisi ollut yhtä harras häntä kesyttämään. Ja jos Katri olisi
ollut yhtä vanha, ryppyinen ja koukkuselkäinen kuin se vanha ämmä, joka
tän'-aamuna minulle oven avasi, niin panisin kultakannustimeni vetoon
Vuorelaisen pieksuparia vastaan, että tuo metsässä kasvanut
kauriinpoika ei olisi suinkaan jäänyt saarnaa toistamiseen kuulemaan.
-- Sinä naurat, Hanskuri, ja Katrin posket punastuvat närkästyksestä.
Olkoon vaan menneeksi, vaan niin on maailman meno".
"Se on tapa, jolla maailman ihmiset lähimmäistänsä tuomitsevat,
korkea-arvoinen herra", vastasi Katri vähän tulistuneena.
"No, no, kaunis pyhimys, anna toki leikkipuhe anteeksi", nauroi ritari;
"ja sinä, Simo, kerro meille kuinka tuo asia loppui -- Conachar viimein
arvattavasti karkasi pois Vuoristoon, eikö niin?"
"Hän meni sinne takaisin", sanoi hanskuri. "Täällä Perth'issä kulki
pari, kolme vuotta eräs Vuorelainen, tuommoinen asiantoimittaja, joka
tuli ja meni milloin milläkin tekosyyllä, mutta todentodella hän oli
sanansaattajana Gilchrist Mac-Ian'in sekä nuoren Conachar'in eli
Eachin'in välillä -- tällä jälkimmäisellä nimellä häntä nyt mainitaan.
Siltä Vuorelais-pojalta sain tietää, että 'valkean metsäkauriin
kasvatin' maanpakolaisuus-tuomio oli uudestaan tullut heimokunnan
kokouksen mietittäväksi. Conachar'in kasvatus-isä, Tammiston Torkil,
vanha metsämies tuli kokoukseen kahdeksan poikansa kanssa, jotka ovat
pulskeimmat miehet koko clan'issa, ja vaati maanpakolais-tuomion
kumoomista. Hänen sanansa olivat sitä vaikuttavammat, koska hän itsekin
oli _Taitschatar_ (tietäjä), niin että hänen luultiin olevan
tekemisissä näkymättömän maailman kanssa. Hän vakuutti tehneensä
taikatempun, nimeltä _Tine-egom_; hän oli loitsinut esiin haltijan,
jolta pakoitti sen tiedon, että Eachin Mac-Ian oli ainoa mies, joka nyt
pian tulevasta taistelusta oli pääsevä eheänä, ilman verihaavaa eikä
vammaa. 'Siksi', päätti Tammiston Torkil, 'on tämän kohtalon suojeleman
nuorukaisen läsnä-olo taistelussa välttämättömän tarpeellinen voiton
saamiseksi. Siitä olen niin varma, että, jos ei Eachin seiso
Duhelen-clan'in rivissä, en minä, hänen kasvatus-isänsä, eikä yksikään
minun kahdeksasta pojastani ole nostava kättänsä tuossa taistelussa'.
"Tämä puhe nosti suuren pelästyksen, sillä noiden yhdeksän miehen
luopuminen, jotka olivat vahvimmat koko heimokunnassa, olisi ollut
sangen arveluttava seikka, varsinkin jos, niinkuin huhu kävi, asia oli
tuleva ratkaistavaksi pienellä miesjoukolla kummallakin puolella. Tuo
vanha taikaluulo valkean metsäkauriin kasvatista sai nyt vastapainon
uudesta taikaluulosta. Tämän asian käytti nyt isä hyväkseen ja toi
clan'in nähtäväksi esiin kauan piiloitellun poikansa, jonka vielä vähän
lapsimainen, mutta kaunis, vilkas muoto, uljas ryhti ja liukkaat
liikunnot ihastuttivat heimokunnan miehiä, niin että he ilolla
tervehtivät hänet päällikkönsä pojaksi ja perilliseksi, Huolimatta
tuosta hänen syntymäpaikkaansa sekä kasvatustapaansa koskevasta
ennustuksesta.
"Tästä kertomuksesta, jalo herra", jatkoi Simo Hanskuri, "te voitte
helposti nähdä, minkätähden omasta puolestani toivon ystävällistä
kohtelua Duhele-clan'issa; ja myös saatatte nähdä, että Katrin vieminen
sinne olisi sangen ajattelematon teko. Se siis, korkea-arvoinen herra,
on nyt minulla raskain huoleni".
"Sen, kunnon hanskuri", sanoi ritari Charteris, "minä sitten sinulta
helpoitan, ja otan jonkun vaaran päälleni sinun sekä tyttäresi tähden.
Sukulaisuuteni Douglas'ien kanssa tekee, että minun sanani voipi jotain
vaikuttaa kreivi Douglas'in tyttäreen Margareetaan, meidän vallattoman
prinssimme Rothsayn herttuan hylättyyn puolisoon. Luota siihen, kunnon
hanskuri, että sinun tyttäresi tämän rouvan palvelijain joukossa on
oleva yhtä hyvissä turvissa kuin muurin ympäröimässä linnansa.
Herttuatar nyt pitää kovia Falkland'issa, linnassa, jonka Albanyn
herttua, sen omistaja, on lainannut hänelle. En saata siellä luvata
sinulle mitään huvitusta, kaunokaiseni; sillä Margareeta, Rothsayn
herttuan puoliso, on onneton ja senvuoksi närkäs, röyhkeä, vaativainen.
Hän tietää itsekin kuinka vähän hänessä on miellyttävää, ja senvuoksi
kadehtii niitä vaimoihmisiä, joissa sitä on. Mutta hän on luja
lupauksissaan ja jalo sydämeltään, ja viskaisi papit ja paavitkin alas
linnansa muurin-ojaan, jos ne uskaltaisivat tulla vangitsemaan jotakuta
hänen suojansa alaista. Siellä olet siis oleva hyvässä turvassa, vaikka
kyllä puuttunee hauskuutta".
"Enpä minä pyydäkään enempää", virkkoi Katri; "ja hartaasti kiitän
teitä hyvyydestänne että tahdotte saattaa minut semmoisen suojan alle,
joka on minulle niin suureksi kunniaksi. Jos herttuatar lieneekin
röyhkeä, niin aion muistaa että hän on Douglas'in sukua, joten hänellä
on täysi oikeus ylpeillä niin paljon kuin suinkin jonkun ihmisen -- jos
hän on närkäs, niin muistan että hän on minun suojelijani. Älkää olko
enää huolissa minun puolestani, jalo herra, kun kerran olette
saattaneet minut sen korkean rouvan suojan alle. -- Mutta kuinka käynee
minun isä-parkani, jonka täytyy mennä keskelle tuota villiä,
vaarallista kansaa?"
"Älä ole siitä milläskään, Katri", sanoi hanskuri. "Minä olen
Vuorelaisten pieksuihin ja vaippoihin niin tottunut kuin jos olisin
niissä itsekin aina käynyt. Sitä vaan pelkään, että tuo ratkaiseva
tappelu saattaisi tapahtua, ennen kuin taas saan palata pois heidän
maastaan; ja jos siinä tappelussa Duhele-heimo jää tappiolle, niin
saattaa suojelijoitteni häviö minullekin tulla turmioksi".
"Siitäkin pidetään huolta", virkkoi ritari Charteris; "luota siihen,
että minä sun turvallisuuttasi valvon. -- Mutta kumman puolueen luulet
pääsevän voitolle?"
"Totta puhuen, herra ylituomari, luulisin Chattan-clan'in jäävän alle.
Nuot yhdeksän Tammiston miestä ovat melkein kolmasosa Duhelen päällikön
joukosta, ja ne ovat mainioita sankareita".
"Ja sinun entinen oppipoikasi, tokkohan se pitänee paikkansa, vai mitä
luulet?"
"Hän on tuittupäinen kuin tuli, ritari Charteris", vastasi hanskuri,
"mutta myös häilyväinen kuin vesi. Kuitenkin luulisin hänestä aikanaan
tulevan urhoollisen miehen, jos saapi elää".
"Mutta tätä nykyä on aina vielä tippanen valkean metsäkauriin maidosta
hänen suonissaan, vai mitä, Simo?"
"Hänellä ei ole vielä kokemusta, jalo herra", sanoi hanskuri, "eikä
tarvinne mun selittääkään mainiolle soturille, semmoiselle kuin teille,
että meidän ensin pitää tottua vaaraan, ennen kuin sen kanssa voimme
leikkiä laskea, niinkuin mielitietyn kanssa".
Näin puhellessaan he pian saapuivat Kinfauns'in linnaan, missä heille
lyhyen levähdyksen jälkeen tuli ero, koska isän ja tyttären piti mennä
eri-turvapaikkoihin. Silloin vasta Katri, huomattuaan että isä
huolissaan tyttärensä puolesta oli kokonaan unohtanut ystävänsä,
mainitsi Heikki Sepän nimen.
"Oikein, aivan oikein", sanoi hanskuri hänelle, "meidän tulee antaa
tietoa tuumistamme".
"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi ritari Charteris, "vaan en aio
luottaa sanansaattajaan, enkä myös lähettää kirjettä; sillä, jos minä
osaisinkin kirjoittaa semmoisen, hän ei kuitenkaan osaisi sitä lukea.
Hän kyllä nyt saa vähän aikaa olla murheissaan; mutta huomen-aamulla
varhain ratsastan Perth'iin ja vien hänelle tiedon aikeistanne".
Nyt tuli eron hetki. Se oli katkera kyllä; mutta vanhan porvarin luja
miehuus sekä Katrin nöyrä tyytymys Jumalan sallimukseen tekivät sen
kuitenkin helpommaksi kuin mitä olisi luullut. Hyvä ritari kiirehdytti
hanskurin lähtöä, vaikka tosin ystävällisimmällä tavalla; menipä hänen
hyvyytensä niinkin pitkälle, että hän tarjosi muutamia kultakolikoita
lainaksi, joka tarjomus siihen aikaan, jolloin raha oli niin
harvinainen, osoitti kaikkein suurinta huolenpitoa. Mutta hanskuri
vakuutti itsellään olevan runsaasti rahaa varalla, ja läksi matkalleen
luoteesen päin. Yhtä ystävällinen oli ritari Charteris myös kauniisen
sukupuoleen kuuluvalle vieraalleen. Katri annettiin vanhan muijan
huostaan, joka piti emännyyttä hyvän ritarin talossa; hänen täytyi näet
vielä viipyä useampia päiviä Kinfauns'issa, koska Tay-joella
purjehtivalla venemiehellä, Kitt Henshaw'lla, johon ylituomari suuresti
luotti ja jonka kuljetettavaksi hän tahtoi Katrin uskoa, oli ensin
kaikellaisia viivykkeitä sekä esteitä.
Näin erosivat isä ja tytär toisistaan tällä niin vaarallisella,
huolettavalla hetkellä, jona heitä uhkaavat vaarat ja vastukset
todenteolla olivat vielä suuremmat kuin mitä he itse edes tiesivät,
niin että pelastuksen toivo oli sangen vähissä.