Vie hirteen koiras, älä miehiin koske!
Henrik V.
Täänlaatuisen kertomuksen tapausten tulee tarkkaan sopia lomitusten,
niinkuin lovet avaimessa lukon loviin. Suosiollinenkaan lukija ei huoli
tyytyä ainoasti siihen, että ne ja ne seikat tapahtuivat, vaikka se
ylimalkaan puhuen, on kaikki, mitä hän tavallisessa elämässä saa tietää
tapauksista ympärillään. Mutta huvikseen lukiessaan hän sen lisäksi
myös tahtoo saada selvän sisällisistä syistä, jotka tapausten
ulkonaisen juoksun panivat liikkeelle. Se onkin kohtuullinen
uteliaisuus; sillä onhan joka miehellä oikeus avata oma kellonsa ja
katsella sen rakennusta, joka on hänen hyödykseen kokoonpantu, vaikka
hänen ei ole lupa tirkistellä sen ajan-osoittajan sisustaan, joka
yleisön tarpeeksi on asetettu tornin huippuun.
Ei olisi siis kohteliasta, jos jättäisimme lukijan epätietoon siitä,
kuka vei murhaajan Bonthron'in pois hirsipuusta, jonka seikan muutamat
Perthiläiset luulivat itse paholaisen työksi, ja toiset taas selittivät
sillä, että Fifen lääniläiset eivät olleet tahtoneet nähdä hänen
riippuvan siinä joen rannalla, häpeäksi heidän läänilleen.
Oli sydän-yön aika mestauspäivän jälkeen, ja Perth'in kaupungin
asukkaat olivat sikeimmässä unessaan. Silloin kolme miestä, kasvot
viitoilla peitettynä, salalyhty kädessä, astui ritari Ramornyn
huoneesta puutarhan käytäviä myöten alas Tay-joen rannalle, missä pieni
vene oli laituriin kiinnitetty. Tuuli vinkui alakuloisella, surkealla
äänellä pensaitten ja vesojen lehdettömissä oksissa, ja vaalea kuu
"_kaalassi_" -- Skotlantilaista puheenvartta käyttääksemme --
ajelevissa, sadetta uhkaavissa pilvissä. Nuot kolme miestä astuivat
veneesen suurella varovaisuudella, etteivät herättäisi huomiota. Yksi
heistä oli pitkä, vahva mies; toinen lyhyenläntä, sekä kumarruksissa;
kolmas keskikohtainen pituudeltaan, silminnähtävästi nuorempi molempia
toisia, sirovartaloinen, nopsa liikunnoiltaan. Sen verran vaan saattoi
nähdä kuun hämärässä valossa. He istahtivat veneesen ja päästivät sen
rannasta irti.
"Antakaamme veneen mennä omaa menoansa virtaa myöten, siksi kun olemme
päässeet sillan alitse, missä porvarit aina ovat vartioimassa; sillä
tunnettehan te sananlaskun, 'Perth'in nuoli pingahti, suoraan kohti
singahti'". -- Näin nuorin miehistä, joka istui perää pitämässä, puhui,
lykätessään veneen ulos laiturista. Toiset ottivat rievuilla käärityt
airot ja soutaa hitustelivat hiljaa siksi kun oli jouduttu keskelle
jokea. Sitten he lakkasivat ja istuivat jouten, airo kädessä, heittäen
veneen pitämisen keskiväylässä perimiehen huoleksi.
Näin he vartijain huomaamatta tai huolimatta pääsivät tuon vanhan,
jalon, gotilais-kaarisen sillan alitse, jonka Robert Brucen avokätinen
aulius sai rakennetuksi v. 1329 ja suuri tulva v. 1621 tempasi
myötänsä. He kyllä kuulivat porvari-vartiain, jotka äsköisten metelein
aljettua olivat joka yö valvoneet tässä tärkeässä paikassa, puhuvan
keskenänsä; vaan ei ne heille huutaneet. Ja jouduttuansa virran voimalla
niin kauas, etteivät vartijat enää voineet mitään kuulla, rupesivat he
soutamaan, vaikka yhä vielä varovaisuudella; ja samassa alkoivat myös
hiljaa puhella keskenään.
"Te olette nyt uuteen virkaan ruvenneet, kumppali, sen jälkeen kun
viimeksi tavattiin", sanoi toinen soutajista toiselle. "Silloin te
olitte sairaan ritarin hoitajana, ja nyt lähdette lainaamaan kuollutta
ruumista hirsipuusta".
"Se on elävä ruumis, älkää pahaksi panko, herra knaappi Buncle, jos ei
vaan minun taitoni liene pettänyt".
"Niinhän minulle on sanottu, mestari apteekkari. Mutta olkoon teidän
oppinne kaikessa kunniassa, vaan uskallanpa kuitenkin epäillä sen
menestystä, jos ette te selitä minulle konstianne".
"Se on aivan mutkaton temppu, herra Buncle, joka ei liioin voine
huvittaa niin terävää älyä kuin teidän. Onpa se mar', kun onkin,
tämmöinen. Ihmisen ruumiin ripustus, jota tavallisesti hirttämiseksi
nimitetään, vaikuttaa kuoleman halvauksen kautta -- se on: veri, kun ei
sitä suonien puristusliike aja takaisin sydämeen, kuohahtaa kaikki
aivoihin, ja sitten on loppu. Paitsi sitä, ja se on lisäsyy kuolemaan,
keuhkot eivät enää tarpeeksi saa elähdyttävää ilmaa, koska nuora
kurkkua kuristaa; ja niin hirtetty kuolee".
"Sen ymmärrän vallan hyvin. -- Mutta milläs tuo veren kuohahtaminen
aivoihin saadaan estetyksi, mestari tohtori?" kysyi kolmas mies, joka
ei ollut kukaan muu kuin Ramornyn hovipoika Eviot.
"Se estetään mar' tällä tavalla", vastasi Dwining. "Ripustetaan
hirtettävä niin, että kaulasuonet eivät tule litistetyiksi, niin veri
ei virtaa päähän, eikä tule mitään halvausta; ja taas, jos ei ole
mitään kuristusnuoraa kurkun ympärillä, niin keuhkot saavat tarpeensa
ilmaa, oli mies roikkumassa keskitiellä taivaasen tai seisomassa vankan
maan päällä".
"Kaiken senkin ymmärrän", sanoi Eviot; "mutta kuinka näät varouskeinot
sopivat yhteen hirttämistuomion kanssa, kas sitä on mulla kovin kova
pää käsittämään".
"Ohoh, hyvä nuorukainen! Sinun neroutes on pilannut kelpo älyn. Jos
olisit ollut opissa minun kanssani, olisitpa silloin oppinut
vaikeampiakin asioita. Kas tämmöinen on minun konstini. Minä hankin
lujia siteitä, samasta aineesta, josta tämän nuoren herran satulavyöt
ovat tehtynä, pitäen tyystin vaaria että ne ei ole venyviä, vaikka
pinkoitettaisiin; sillä se pilaisi minun kokeeni. Tämmöinen hihna
vedetään säärtä myöten ja jalkapohjan alitse, ja sieltä se säären
toista puolta myöten kääntyy takaisin vyöhön, johon sen molemmat päät
ovat kiinnitetty. Tästä vyöstä taas käy useampia kantimia olkapäitten
ylitse selkää ja rintaa pitkin, painon jakamiseksi. Onpa myös
kaikellaisia muita laitoksia hirtetyn helpoitukseksi; mutta vaikuttavin
on tämä. Kantimet ovat kaikki kiinnitetyt leveään teräksiseen
kaularenkaasen, jonka reunat ovat ulospäin käännetyt, ja siinä on pari
koukkua niin että hirsinuora, jonka ystävällinen pyöveli panee tämän
renkaan, eikä paljaan kaulan ympäri, paremmin pysyisi paikoillaan.
Tällä tavoin hirtetty, kun pyöveli hänet on syössyt alas tikapuilta, ei
riipu kaulastansa, vaan tuosta teräsrenkaasta, joka jalkapohjien alitse
käyviä lenkkejä kannattaa, ja ne taas, samallaisten, kainaloin alitse
käyväin lenkkien avulla, kannattavat koko ruumiin painon. Ei siis tule
kaulasuonet eikä kurkku puristetuiksi, mies voi aivan ilman esteettä
hengehtiä, ja hänen verensä, jos emme ota lukuun pelästyksen ja tilan
outouden vaikutusta, on virtaava yhtä tasaisesti kuin teidänkin,
nuoret, uljaat herrat, kun te nousette jalustimiinne seisomaan,
katsastaaksenne tasapäätä tappelua".
"Niin totta kuin olen kristitty, onpas se aika soma ja sievä konsti!"
virkkoi Buncle.
"Eikö niin?" jatkoi lääkäri; "ja se on kyllä hyvää tietää tuommoisille
korkealle pyrkiville hengille, kuin te, nuoret, uljaat herrat; sillä
eihän voi tietää mihinkä korkeuteen ritari Ramorny opetuslapset
vielä voivat nousta. Ja jos te joskus semmoiseen korkeuteen joutunette,
josta ei pääse alas muuten kuin nuoran päässä, niin havainnette
minun konstini mukavammaksi tuota tavallista temppua. Niin mar',
mutta korkeakauluksinen nuttu teillä pitää olla, että teräksinen
kaularenkaanne tulee peitetyksi; ja yli kaiken muun on tarvis semmoista
hyvää apulaista kuin Smotherwell, joka panee nuoran solmun oikeaan
paikkaansa".
"Kelvoton myrkynmyöjä", sanoi Eviot, "meidän säätyiset miehet saavat
surmansa sotatanterella!"
"Aionpa minä kuitenkin panna sen opin muistoon", virkkoi Buncle, "jos
pinteesen sattuisi. -- Mutta aika lysti yö on mahtanut ollakin tuolla
verikoiralla Bonthron'illa, kun hän on saanut tanssia polskaa
keski-ilmassa omien kahleittensa musiikin mukaan, joita yötuuli on
heilutellut sinne, tänne!"
"Olisi se oikein hyvä työ, jos jättäisimme hänet siihen", sanoi Eviot;
"sillä jos hän pääsee pois hirsipuusta, on se vaan antava hänelle
kehoitusta uusiin murhatöihin. Hänellä on vaan nää kaksi asiaa mielessä
-- ylenjuominen ja verenvuodatus".
"Kenties olisi ritari Ramornykin suostunut tähän teidän neuvoonne",
sanoi Dwining; "mutta sitten olisi pitänyt ensin leikata pois sen
roiston kieli, ettei hän tuolta korkeudestaan olisi pitänyt kummia
puheita. Ja paitsi sitä on toisiakin syitä, joita ei teidän, nuoret,
uljaat herrat, ole tarvis tietää. Totta puhuen on tää erin-omaista
jalomielisyyttä puolestani, että häntä autan, sillä sen roiston ruumis
on vahva kuin Edinburg'in linna, ja hänen luurankonsa olisi vetänyt
vertaa parhaallekin Paduan yliopiston lääketieteellisessä museossa. --
Mutta sanokaas, herra Buncle, mitä sanomia teillä on uljaasta
Douglas'ista"
"Virkkakoot ne, jotka tietävät", vastasi Buncle. "Minä vaan olen tyhmä,
sanomia kantava aasi, enkä tiedä mitään niiden sisällyksestä. Se on
sitä turvallisempaa minulle, kenties. Minä vein Albanyn herttuan sekä
ritari Ramornyn kirjeet Douglas'ille, joka, ne avattuansa, synkistyi
Pohjolan myrskyn näköiseksi -- ja sitten toin heille taas kreivin
vastaukset, jolloin he hymyilivät, niinkuin aurinko, joka syyspilvestä
kajastaa. Ota nyt tähti-ennustus-kirjasi esiin ja hanki
noitakonsteillas selvä siitä".
"Minun mielestäni sen selville saamiseen ei ole tarvis kovin vaivata
älyänsä", sanoi lääkäri. "Mutta tuostapa jo hämärässä kuunvalossa
haamoittaakin meidän elävä kuolleemme. Jos hän kenties on huhunnut
jollekulle sattumalta sivuitse kävijälle, niin on semmoinen tervehdys
hirsipuun huipusta keskellä yöllistä matkaa mahtanut tuntua varsin
lystiltä. -- Kuulkaas, minun mielestäni kuuluu hänen ohkailemisensa
tänne sekaisin tuulen vinkumisen sekä kahleitten kalinan kanssa. Kas
niin -- hiljaa ja sievästi -- kiinnittäkää vene ankkurilla -- ottakaa
mukaan tää pieni arkku, jossa lääkärinkaluni ovat -- eipä pieni valkea
haittaisi, mutta se saattaisi herättää huomiota. Lähtään nyt, uljaat
pojat, astukaa varovasti, sillä tiemme käy aivan hirsipuun juurelle. --
Näyttäkääpäs lyhdyllä valkeaa --- tottahan vaan, toivon ma, tikapuut on
jätetyt paikoilleen.
"Kolm' iloista oli veikkoista;
Ei vertoja nähne kuu;
Sinä rannalla, minä aalloilla,
Ja Jaakon vei hirsipuu":
Hänen näin hyräillessään he lähenivät hirsipuuta, ja kuulivat nyt
selvään puoli-äänisiä ohkauksia. Dwining uskalsi rykäistä kerran tai
pari merkiksi, mutta ei saanut vastausta. "Taitais olla paras joutua",
sanoi hän kumppanilleen, "sillä meidän ystävämme näkyy jo olevan _in
extremis_ (kuolon kielissä), kun ei hän vastaa merkkiini, joka
ilmoittaa avun tuloa. Tulkaa, ryhdytään työhön. Minä kiipeen ensiksi
ylös tikapuille ja leikkaan nuoran poikki. Kiivetkää sitten tekin
toinen toisenne jäljestä ja pitäkää ruumis kiinni, ettei se ropsahda
maahan, kun nuora on katki. Tarttukaatte lujasti kiinni, jossa työssä
teille tulee olemaan hyvä apu siteistä. Muistakaa se, että, vaikka hän
nyt tänä yönä tässä on toimittanut huuhkaimen virkaa, ei hänellä
kuitenkaan ole siipiä, ja putoominen pois nuoran silmukasta saattais
olla yhtä vaarallinen kuin putoominen nuoran silmukan sisään".
Näin puhui hän, irvistellen ja ilveillen ja samassa kiipesi ylös
tikapuille. Nähtyänsä sitten että häntä seuraavat soturit pitivät
ruumiin kiinni, leikkasi hän nuoran poikki ja auttoi myös toisia
murhamiehen melkein hengettömän ruumiin alaslaskemisessa.
Kaiken voimansa ja taitonsa ponnistuksella saivat he viimein
Bonthron'in onnellisesti maahan, ja havaittuansa että hänessä vielä oli
varma, josko heikko, hengen kipinä, kantoivat he hänen joen rannalle,
missä he äyrään peitossa paraiten voivat olla sivukulkijain
huomaamatta. Ja nyt lääkäri rupesi käyttämään mukaan tuotuja
tilanmukaisia rohtojaan hengen toinnuttamiseksi.
Siksi hän ensin päästi hirtetyn kahleista, jotka pyöveli sitä varten
olikin jättänyt lukitsematta, ja sitten Dwining samoin irroitti kaikki
ne monimutkaiset siteet ja hihnat, jotka Bonthron'ia olivat
kannattaneet. Kestipä vähän aikaa, ennen kuin toinnutus-yritys
onnistui; sillä vaikka apteekkarin konsti oli sangen nerokas, olivat
kuitenkin kannattimet venyneet sen verran, että hirttonuora oli
murhamiehen henkeä kovasti ahdistellut ja tukehdutellut. Mutta viimein
kuitenkin lääkärin taito pääsi voitolle. Aivastettuaan ja ojennettuaan
ruumistaan suoraksi parilla suonenvedontapaisella äkillisellä
tempauksella, näytti Bonthron aivan epäilemättömästi, että häneen henki
oli palannut; hän tarttui näet lääkärin käteen, joka par'-aikaa valeli
väkiviinaa hänen rinnoilleen sekä kurkulleen, ja tempasi pullon
huulilleen, näin melkein väkisen ottaen siitä aika kulauksen.
"Se on viinan väkeä, kahdesti tisleerattua", ihmetteli lääkäri, "ja
polttaisi jokaisen muun ihmisen kurkun sekä mahan! Mutta tää outo
luontokappale on niin erilainen kaikista muista ihmislapsista, etten
liioin kummastuisi, jos hän tästä vaan tointuisi".
Bonthron näkyikin tahtovan nämät sanat vahvistaa; hän kavahti
istualleen äkillisellä, suonenvedontapaisella liikahduksella, ällisti
ympärilleen ja osoitti johonkin määrään, että hän jo oli herännyt.
"Viiniä -- viiniä!" ne olivat ensimmäiset sanat hänen suustansa.
Lääkäri antoi hänelle siemauksen vedensekaista rohtoviiniä. Mutta hän
hylkäsi sen, soimaten sitä halveksivalla nimellä, "tiskivettä!" ja taas
kertosi sanat: "Viiniä, viiniä!"
"No, ota sitten, hiiden nimeen!" sanoi lääkäri, "koska hän yksin voi
tietää mitä ruumiisi kestää!"
Kulaus, niin pitkä ja syvä, että se olisi pyörryttänyt tavallisen
ihmisen pään, päinvastoin vaan vaikutti sen, että Bonthron'in pää tuli
selvemmäksi. Yhtähyvin ei hän näkynyt ollenkaan muistavan missä hän oli
ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kysyi vaan harvapuheisella,
jörömäisellä tavallansa, miksi hänet näin yöllisellä ajalla oli tänne
joen rannalle tuotu?
"Se mahtaa taas olla tuon kurjan prinssin kepposia -- hän on tahtonut
taas uittaa minua, niinkuin jo teki kerran ennen. -- Naulat ja veri!
Annas kun -- --"
"Suus kiinni!" keskeytti häntä Eviot, "ja ole kiitollinen, jos sinussa
kiitollisuutta voinee olla, siitä ettei ruumiis nyt ole varisten
ruokana eikä sielusi siinä, missä vettä ei ole kyllin uittamiseksi".
"Niin, niin, jo nyt alan muistaa", virkkoi rosvo; ja kohottaen pullon
huulilleen, imi hän siitä pitkään ja hartaasti, jonka perästä asetti
sen tyhjennettynä maahan, antoi päänsä vaipua rinnoilleen ja näkyi
mietiskelevän, saadakseen vielä sekavat ajatuksensa selviksi.
"Ei meidän käy kauemmin odotella hänen mietiskelemisensä loppua", sanoi
Dwining; "kylläpä hän selvenee, kunhan on nukkunut. -- Ylös, mies! sinä
olet ratsastanut ilmassa muutamia tunteja -- koetapas nyt eikö
vesimatka liene mukavampi. -- Uljaat, nuoret herrat, auttakaa. Minä en
jaksa yksin nostaa tuota vonkaletta, paremmin kuin jos se olisi tapettu
härkä".
"Seiso nyt jaloillas, Bonthron, koska me olemme sinut pystyyn
nostaneet", käski Eviot.
"En voi", vastasi hirtetty. "Jokainen veripisara suonissani kirveltelee
kuin jos ne olisivat neulanpäitä, eikä polveni tahdo runkoani
kannattaa. Mitä tämä kaikki lienee? Varmaan joku sinun konstisi, sinä
lääkäri-konna!"
"On mar', on niinkin, kunnon Bonthron", sanoi Dwining; "se on konsti,
josta vielä kiität minua, kun sen opit tuntemaan. Mutta nyt ensi-aluksi
käy pitkälles tuohon veneen pohjaan, niin minä peitän sun tällä
viitalla".
Bonthron nyt autettiin veneesen ja asetettiin niin mukavaan paikkaan
kuin mahdollista. Tähän apuun hän vastasi parilla öhkäyksellä, jotka
kuuluivat aivan kuin jotain erittäin mieleistä ruokaa saaneen
metsäkarjun röhkimiset.
"Ja nyt, herra Buncle", virkkoi lääkäri, "te tiedätte tehtävänne.
Teidän tulee viedä tämä elävä kuorma jokea myöten Newburgh'iin, missä
kätkette hänet siihen turvapaikkaan, jonka tiedätte. Ja tässä ovat
hänen kahleensa sekä siteensä, hänen vankeutensa sekä vapautuksensa
merkit. Sitokaa ne yhteen kimppuun ja viskatkaa syvimpään paikkaan,
minkä yli kuljette; sillä jos joku ne näkisi teidän käsissänne, ne
voisivat kieliä meidän teostamme. Tämä pieni, hiljainen länsituuli
tekee, että te voitte ottaa purjeen avuksenne, niin pian kuin päivä
valkenee ja te olette väsyneet soutamasta. Te toinen nuori, uljas
sankari, herra hovipoika Eviot, saatte minun kanssani palata Perth'iin
jalkaisin, sillä tässä meidän hauskan seuramme täytyy erota. -- Ottakaa
lyhty kanssanne, Buncle, sillä teidän tulee sitä tarvis enemmän kuin
meidän, ja pitäkää huolta siitä, että saan rohto-arkkuni takaisin".
Jalkamiesten kulkiessa takaisin Perth'iin Eviot puhui ilmi luulonsa,
ettei Bonthron'in äly koskaan ollut selviävä pelon vaikutuksesta, joka
näkyi sekoittaneen kaikki hänen hengenvoimansa, erittäin muistin.
"Ei siitä hätää, herra hovipoika", sanoi lääkäri. "Bonthron'in äly,
semmoinen kuin onkin, on lujaa laatua -- se kyllä voi häilähtää joskus
edestakaisin, niinkuin liikkeelle pantu kehon lerkku, vaan sitten
se jälleen pysähtyy painokohdalleen. Mutta muistimme kaikista
hengenvoimista, kaikkein helpoimmin sekaantuu. Jos me oikein humallumme
taikka syvään nukahdamme, se kokonaan katoo, mutta palaa jälleen, koska
juopunut selviää, nukkuva herää. Pelästyskin joskus vaikuttaa samalla
tavalla. Tunsin minä Pariisissa hirteen tuomitun pahantekijän, jonka
tuomio täytettiin ja joka ei mestauspaikalla osoittanut mitään
tavatonta pelkoa, vaan käytti itseänsä ja puhui niinkuin ihmiset
semmoisessa tilassa ainakin. Sattumus pelasti hänet samalla tavalla
kuin minun pieni sukkela konstini meidän kunnon ystävämme, josta juuri
erosimme. Hän otettiin alas hirsipuusta ja ruumis annettiin takaisin
hänen ystävilleen; silloin havaittiin että hänessä vielä oli
hengenkipinä, jota minun onnistui saada jälleen viritetyksi. Mutta
vaikka hän muuten kokonaan tointui, ei hän muistanut tutkinnostaan eikä
tuomiostaan paljon mitään. Tunnustuksestaan sinä aamuna, kun hänet
hirtettiin -- hi, hi, hii!" (hän nauraa hihitteli totutulla tavallansa)
-- "ei hän tiennyt yhtään sanaakaan. Siitä kuinka hän läksi
vankihuoneesta -- kuinka hänet vietiin Gréve-torille, missä hän
hirtettiin -- kuinka hän jumalisilla jäähyväisloruillaan, hi, hi, hii!
-- itketti monta kristittyä sielua -- kuinka hän kiipesi surmapuun
huipulle ja hyppäsi surmahyppäyksensä -- kaikista näistä ei ollut minun
kummittelevalla kuolleellani vähintäkään muistoa. -- Mutta jopa me
tulimme sille paikalle, missä meille tulee ero; sillä, jos joku vartija
sattuisi vastaan, ei olisi hyvä, jos meidät nähtäisiin yhdessä, ja
viisainta olisi myös, jos menisimme kaupunkiin eri porteista sisään.
Minun virkani on riittävä selitys minun ulos- ja sisäänkäymiselleni
kaikkina aikoina. Te, nuori, uljas herra, saatte keksiä jonkun
selityksen, joka kelpaa".
"Minä sanon että minun teki mieleni näin tehdä -- siinä kyllin
selitystä, jos minulta syytä kysytään", vastasi nuorukainen ylpeästi.
"Mutta tahdonpa välttää vastaantulijoita, jos mahdollista. Kuu on ihan
pilven peitossa, ja tie niin pimeä kuin suden kita".
"Ohoh", sanoi lääkäri, "älkää, nuori, uljas herra siitä mitään huoliko;
kylläpä me, ennen kuin pitkä aika kuluu, saamme paljon pimeämpiäkin
teitä kulkea".
Näiden pahaa-ennustavien sanojen tarkoitusta Ramornyn hovipoika
ylpeydessään ja huolettomuudessaan ei viitsinyt tiedustaakaan, jos hän
ne ollenkaan kuuli. Hän erosi nyt vaan viekkaasta, vaarallisesta
kumppalistaan ja kumpikin heistä poikkesi eritiellensä.