Verinen tuoss' on ruumiinsa;
Haavansa, niinkuin sata suuta,
Auk' on ja kovaa kostoa
Murhaajan julman päälle huutaa.
Uranus ja Psyke.
Perth'in majistraatti oli Jumalan tuomiota varten valinnut
tuomiokirkon, joka oli omistettu St. Johannekselle, kaupungin
suojeluspyhälle, ja jossa he siis arvelivat paraiten voivansa toivoa
tasapuolista oikeutta. Dominikolaisten ja Karthausilaisten luostarit
niinkuin myös muut kirkot kaupungissa olivat aina saaneet suuria
lahjoja kuninkaalta sekä aatelisherroilta; senvuoksi porvarein
neuvoittelukokouksessa nousi se yleinen huuto, että pitäisi vaan uskoa
asia heidän "oman kunnon St. Johannes-ukon huostaan", jonka hyvästä
suosiosta voitiin olla aivan varmat. Hän oli luotettava paljon paremmin
kuin kaikki nuot uudet suojelusmiehet, joiden kunniaksi Dominikolais-,
Karthausilais-, Karmelilais-munkit y.m.m. olivat rakentaneet myöhempiä
kirkkoja. Ainainen eripuraisuus munkistojen sekä muiden pappien välillä
vielä kiihdytti riitaa siitä, mikä paikka oli valittava Jumalan
tehtävää ihmetyötä varten, paikka, jossa Hän, ihmisten suorasta
pyynnöstä, oli ratkaiseva, oliko tuossa epätietoisessa syytöksessä
perää vaiko ei. Majistraatin sihteeri oli erittäin kiivas saamaan St.
Johanneksen kirkkoa valituksi, aivan kuin olisi hän luullut pyhien
miehien erinneen eri puolueisin, joista toiset pitivät kauniin Perth'in
kaupungin puolta, toiset sen etua vastustivat.
Kaikellaisia pieniä juonia siis pantiin liikkeelle ja taas tehtiin
tyhjiksi, ennen kun vaali saatiin päätetyksi. Mutta kaupungin
majistraatti, joka katsoi tämän asian likeltä koskevan heidän
kaupunkinsa kunniaa, päätti viimein uskoa sen St. Johanneksen haltuun,
viisaasti kyllä luottaen tämän suojeluspyhänsä oikeuden tuntoon ja
tasapuolisuuteen.
Puolipäivän messu pidettiin mainitussa kirkossa suurimmalla
juhlallisuudella, minkä asianhaarat tekivät mahdolliseksi; koko
ihmisjoukko, josta kirkko oli täpötäynnä, lähetti ylös taivaasen
moninkertaiset, hartaat rukouksensa; ja sen jälkeen valmistauttiin
kuulustamaan Jumalan tuomiota lakintekijä paran hämärästä
murha-asiasta.
Tässä tilaisuudessa osoitti itsensä koko se mieltä valtaava
juhlallisuus, jota katolisen kirkon menot ovat niin soveliaat aikaan
saamaan. Itäisen ikkunan kautta valui lasin kirjavien, kalleitten
maalausten kautta puolihämäräksi tehty valo alas pää-alttarille. Sen
eteen asetetulla paarilla makasi murhatun miehen ruumis, käsivarret ja
kädet ristissä rinnan päällä, sormet ojennettuna ylöspäin, ikään kuin
tuo kuollut ruumis itsekin olisi rukoillut sieltä rangaistusta niille,
jotka väkivallalla olivat erottaneet kuolemattoman hengen sen
murretusta asunnosta.
Aivan paarin vieressä seisoi valtaistuin, jolla Robert kuningas istui,
veljensä Albanyn herttua rinnallaan; prinssillä oli alempi istuin,
myöskin isänsä rinnalla. Tämä laitos nosti huomiota; sillä koska
Albanyn istuin oli melkein samallainen kuin itse kuninkaan, niin oli
näin tavoin kruununperillinen, vaikka jo täysi-ikäinen, ikäänkuin
alennettu setäänsä alemmaksi kaiken, tähän kokouneen Perth'in kansan
nähden. Paari oli niin asetettu, että sen päällä makaava ruumis näkyi
useimmille kirkossa läsnä-oleville.
Paarin pääpuolella seisoi ritari Charteris päällekantajana,
jalkapuolella nuori Crawford'in kreivi, syytetyn edusmiehenä. Rothsayn
herttuan puhdistavainen todistus oli vapauttanut ritari Ramornyn
pakosta tulla tänne paarituomion alaiseksi; ja hänen sairautensa antoi
hänelle syyn kokonaan pysyä kotona. Hänen palvelijansa sitä vastaan
olivat läsnä; heitä oli kahdeksan, yhdeksän miestä, niihin luettuna
nekin, jotka, vaikka olivat Ramornyn käskyin alla, oikeastaan olivat
prinssin palveluksessa eivätkä vielä olleet saaneet siitä eroa.
Useimmat heistä olivat pahassa huudossa irstastapaisina miehinä, joten
kyllä saattoi luulla mahdolliseksi, että he pyhä-iltana syntyneessä
kahakassa olivat voineet tappaa lakintekijän. He seisoivat kaikki
rivissä pitkin kirkon vasempaa seinää, puettuna valkeihin viittoihin,
jotka olivat katumusta tekeväin puvun kaltaiset. Kaikkein silmät olivat
heihin käännetyt, josta useammat olivat levottomiksi tulleet, ja siitä
taas katselijoissa usko heidän syyllisyyteensä suuresti vahvistui.
Todellisella murhamiehellä oli näkö, joka ei häntä voinut ilmi-antaa --
synkkä, jörömäinen katsanto, joka ei edes iloisissa pidoissa eikä
viinin juomisesta ilahtunut, eikä myös ilmijoutumisen ja kuoleman
pelosta masentunut.
Olivier'in ruumiin asemasta on jo ollut puhe. Kasvot, rinta ja
käsivarret olivat paljastettuna. Muu ruumis oli peitetty hikiliinalla
hienoimmasta aivinapalttinasta, niin että, jos verta jostain paikasta
tipahti, se ei voinut olla kohta näkyviin tulematta.
Sen perästä kun puolipäivän-messu oli pidetty, luettiin juhlallinen
rukous, että Jumala armossaan suojelisi viatonta ja saattaisi syyllisen
ilmi, ja sitten käskettiin Eviot'ia, ritari Ramornyn hovipoikaa,
lähenemään paaria. Hän teki sen epävakaisella astunnalla. Kenties hän
luuli, sisällisen vakuutuksensa siitä, että Bonthron oli murhamies, jo
tekevän hänet jollakin lailla osalliseksi syyhyn, vaikkei hän ollutkaan
suorastaan ollut siihen apuna. Hän seisahtui paarin viereen, ja hänen
äänensä vapisi, kun hän kaiken sen kautta, mitä oli luotu luomisen
seitsemänä päivänä ja yönä, taivaan ja helvetin, autuutensa sekä
viimein vielä Jumalan, koko maailman luojan kautta vannoi, olevansa
syytön ja viaton siihen veriseen työhön, joka oli tehty hänen edessään
makaavaa miestä vastaan. Lopulla hän vielä teki ristin-merkin ruumiin
rintaan, valansa vahvistukseksi. Ei näkynyt mitään merkkiä. Ruumis
pysyi kankeana, kuin ennen, eikä kuivettuneista haavoista tipahtanut
tilkkastakaan verta.
Kaupunkilaiset katsahtivat toinen toiseensa ja perinjuurinen hämmästys
näkyi heidän silmistään. He olivat olleet aivan varmat Eviot'in
syyllisyydestä, ja hänen levottomuutensa oli tämän epäluulon tehnyt
vielä lujemmaksi. Siitä syystä olivat he nyt aivan hämillänsä siitä,
kun hän näin oli päässyt eheänä. Tämä seikka toiselta puolen rohkaisi
Ramornyn muita palvelijoita; he kävivät valalle rohkeudella, joka yhä
eneni, koska jokainen heistä, vuorostaan seisottuansa paarin vieressä,
julistettiin vapaaksi kaikesta epäluulosta Olivier Proudfuten murhan
suhteen.
Yksi mies vaan ei ollut saanut ollenkaan osaansa tuosta enenevästä
rohkeudesta. Nimi "Bronthron!" kajahti kolme kertaa kirkon holvikaaria
myöten; mutta sen omistaja ei millään muulla merkillä osoittanut
kuulleensa huudon, paitsi jonkunlaisella suonenvedontapaisella
liikahduksella jaloillaan, ikään kuin olisi häneen äkkiä sattunut
halvaus.
"Puhu, sinä koira!" kuiskasi Eviot; "taikka saat kuolla koiran
tavalla!"
Mutta murhamiehen pää oli hänen edessään olevasta näöstä käynyt niin
pyörälle, että tuomarit, hänen käytöksensä nähdessään, olivat kahdella
päällä, pitikö hänet väkisin laahata paarin ääreen vaiko kohta tuomita
uppiniskaisena. Vasta kun kolmanneksi kerraksi kysyttiin, tahtoiko hän
käydä tuohon paarituomion koetukseen, vastasi Bonthron tavallisella
harvasanaisuudellansa:
"En käy -- kuinkas voin tietää, mitä kaikkia silmänkääntäjän temppuja
siinä tehdään, joiden kautta miesparan henki voi joutua hukkaan? --
Minä vaadin kahdentaisteluun jokaista, ken väittää että minä tuolle
vainajalle olen pahaa tehnyt".
Ja ainaisen tavan mukaan hän viskasi kintaansa kirkon permannolle.
Kun Heikki Seppä samassa astui esiin, nousi läsnä-olevissa yleinen,
puoliääninen suostumus-huuto, jota ei edes kuninkaan oma läsnä-olo
saanut kokonaan hillityksi. Heikki nosti rosvon kintaan maasta,
kiinnitti sen lakkiinsa ja viskasi puolestaan kintaansa maahan,
taistelun pantiksi. Mutta Bonthron ei sitä ottanutkaan.
"Ei hän ole minun vertaiseni", mörisi rosvo, "eikä mahdollinen minun
kinnastani nostamaan. Minä olen Skotlannin perintöprinssin
palveluksessa, koska olen hänen tallimestarinsa käskyläinen. Tuo mies
tuossa on vaan halpa käsityöläinen".
Mutta tähän prinssi jo keskeytti Bonthron'in puheen. "_Sinäkö_ vai olet
minun palveluksessani, koira! Minä annan sinulle eron heti paikalla. --
Käy vaan hänen kimppuunsa, seppä, ja kalkuta häntä aikalailla, niinkuin
et vielä koskaan ole kalkuttanut alaisintas! -- Se roisto on sekä
syypää murhaan että valapattoinen. Koko hänen näkönsä jo minua inhottaa
-- ja jos kuninkaallinen isäni tahtoo kuulla minun neuvoani, niin
annetaan heille kummallekin kelpo Skotlannin kirves, ja saammepa ennen,
kuin tää päivä on tullut puolta tuntia vanhemmaksi, nähdä kumpi heistä
on parempi mies".
Tähän ehdoitukseen molempien puolueitten edusmiehet, Crawford'in kreivi
ja ritari Charteris, mielellään suostuivat, ja koska molemmat
taistelijat olivat alhaista säätyä, päätettiin että heidän piti olla
varustettuna ainoasti teräskypärillä, härännahka-kylterillä ja
kirveillä. Taistelu oli alkava niin pian kuin he olivat siihen
varustetut.
Tantereksi valittiin Nahkurinkenttä, likeinen, mainitulle
ammattikunnalle kuuluva paikka, missä nahkurit pian laittoivat
puhtaaksi noin kolmekymmentä jalkaa pitkän, viiskolmatta leveän sijan.
Tänne riensivät aatelisherrat, papit ja porvarit kaikki kilpaa --
ainosti vanha kuningas, jota tuommoiset veriset näöt inhottivat, meni
kotiin, uskoen taistelun valvomisen valtiomarskille, Errol'in
kreiville, jonka virkaan se toimi lähimmin kuuluikin. Albanyn herttua
katseli tätä kaikkea tarkalla, valppaalla silmällä, hänen
veljenpoikansa sitä vastaan hänelle omituisella huolettomuudella.
Koska taistelijat astuivat taistelutarhan sisään, ei voinut mikään olla
enemmän silmäänpistävää kuin perinjuurinen vastahakoisuus heidän
välillänsä. Seppä oli iloisen näköinen; hänen säihkyvät, kirkkaat
silmänsä jo näkyivät edeltäpäin loistavan toivotun voiton ilosta.
Bonthron peto sitä vastaan oli yrmeän ja alakuloisen näköinen; hän oli
aivan kuin yöllinen lintu, joka pimeän tyyspaikkansa suojasta on tullut
ajetuksi ulos päivänpaisteesen. He vannoivat valansa kumpikin
vuorostaan, kumpikin vakuuttaen asiansa oikeaksi; Heikki sen teki
iloisella, miehuullisella uskalluksella, Bonthron jörömäisellä
lujuudella. Tämän nähdessään virkkoi Rothsayn herttua valtiomarskille:
"Oletteko te koskaan, jalo Errol'in kreivi, nähneet noin paljon
ilkeyttä, julmuutta ja, niin kuin minusta näyttää, pelkuriutta, kuin
tuon roiston katsannossa?"
"Eipä hän juuri kauniilta näytä", vastasi kreivi; "mutta on hän väkevä
karhu, sen olen nähnyt".
"Panisinpa vetoon tynnyrillisen viiniä, jalo kreivi, että hän jääpi
tappiolle. Heikki Seppä on yhtä väkevä, ja sen lisäksi vilkkaampi
liikunnoissaan. Ja katsokaas sitten hänen rohkeaa katsantoaan! Tuossa
toisessa miehessä on jotakin, mikä on inhottavaa katsella. Antakaa
heidän käydä toistensa kimppuun nyt kohta, jalo valtiomarski, sillä
minua tuon roiston näkö oikein ilettää".
Valtiomarski nyt kääntyi lesken puoleen, joka syvään murhepukuun
puettuna ja lapsensa vieressään istui tuolilla aituuksien vieressä.
"Vaimo", kysyi hän, "tahdotko vapaasta tahdostasi ottaa tämän miehen,
Heikki Sepän, puolustajaksesi tässä taistelussa?"
"Tahdon -- koko sydämestäni", vastasi Marketta Proudfute; "ja suokoon
Jumalan sekä St. Johanneksen siunaus voimaa ja onnea hänelle, joka
orpojen puolesta on taisteleva".
"Sitten julistan tämän kentän lailliseksi taistelutarhaksi", lausui
valtiomarski ääneensä. "Älköön kukaan, kuolemanrangaistuksen uhalla,
uskaltako keskeyttää tätä taistelua sanalla, viittauksella taikka
silmän-iskulla. -- Soittakaa torvia, ja te, taistelijat, käykää
päälle!"
Torvet torahtivat, ja taistelijat lähenivät toisiansa tanteren
vastakkaisilta päiltä, lujilla, tasaisilla askelilla, pitäen toinen
toistaan tarkasti silmällä, hyvin harjaantuneina kuin he olivat silmien
liikkumisista päättämään, mihin paikkaan aiottu sivallus oli iskevä. He
seisahtuivat, tultuansa niin likelle, että ulottuivat sivaltamaan, ja
olivat milloin toinen, milloin toinen sivaltavinaan, saadakseen tarkan
käsityksen vastustajansa liikkuvaisuudesta ja valppaudesta. Viimeinkin
näkyy Bonthron kyllästyneen näihin tyhjiin temppuihin tai pelänneen,
että sepän liukkaammat liikunnot saisivat hänen kömpelön väkevyytensä
väsytetyksi; hän kohotti siis kirveensä suoraan iskuun, lisäten
alas-iskevän aseen omaan painoon vielä vahvain käsiensä koko voiman.
Mutta seppä väisti tämän iskun syrjälle hypähtämällä; sillä aiotulla
läimäyksellä oli liian kova vauhti, että sen olisi voinut estää oman
aseen väliinpistämisellä. Ja ennen kuin Bonthron tämän iskun perästä
jälleen oli kerjinnyt asettaa itsensä puolustus-asemaan, iski jo seppä
häntä sivultapäin vasten teräskypäriä, niin että rosvo kaatui maahan.
"Tunnusta tahi kuole", virkkoi voittaja, astuen jalkansa voitetun
rinnan päälle ja pitäen kirveensä terävää kärkeä likellä Bonthron'in
kurkkua.
"Kyllä minä tunnustan", sanoi rosvo tuimasti katsahtain ylöspäin. "Anna
minun nousta,".
"En, ennen kuin olet myöntänyt olevasi voitettu", sanoi Heikki Seppä.
"Minä myönnän", mutisi taas Bonthron, ja Heikki julisti kaikuvalla
äänellä, että hänen vastustajansa oli voitettu.
Rothsayn ja Albanyn herttuat, valtiomarski sekä Dominikolais-abotti nyt
astuivat tarhan sisään ja kysyivät Bonthron'ilta, myönsikö hän olevansa
voitettu.
"Myönnän", vastasi rosvo.
"Ja syypää Olivier Proudfuten murhaan?"
"Myönnän -- vaan minä tapoin hänet erehdyksestä toisen sijasta".
"Ja ketä aioit tappaa?" kysyi abotti. "Tunnusta, poikani, niin että
voit saada syntisi anteeksi toisessa maailmassa; sillä täällä ei ole
sinulla paljon oltavaa".
"Luulinpa hänet, jonka tapoin", vastasi voitettu rosvo, "täksi samaksi,
jonka käsi minut on lyönyt maahan ja jonka jalka painaa rintaani".
"Ylistetyt olkoot pyhätmiehet!" lausui abotti. "Nyt tulevat kaikkein
niiden silmät avatuiksi, jotka epäilevät pyhän Jumalan-tuomion
totuutta. Katsokaas, tuo on nyt puuttunut siihen paulaan, jonka hän oli
viattomalle virittänyt!"
"Minä olen tuskin ikinä ennen nähnyt tuon miehen", sanoi seppä. "En ole
koskaan tehnyt mitään pahaa hänelle enkä hänen suvulleen. -- Kysykääpäs
siis, kunnian-arvoinen herra abotti, häneltä, minkätähden hän niin
kavalasti tahtoi murhata minua".
"Se on sopiva kysymys", sanoi abotti. "Osoita siis, poikani, kunniaa
Hänelle, jolle se on tuleva, vaikka se tapahtuukin sinun oman häpeäsi
julistamisella. Mistä syystä väijyit tämän näin sepän henkeä, vaikka
hän ei sano tehneensä sinulle koskaan pahaa?"
"Hän oli tehnyt pahaa herralleni, jota palvelen", vastasi Bonthron,
"minä tein tekoni herrani käskystä".
"Kenenkä käskystä?" kysyi abotti vielä.
Bonthron oli hetkisen aikaa vaiti, ja sitten mörähti: "Hän on liian
mahtava, että minä uskaltaisin hänen nimeänsä virkkaa".
"Kuules, poikani", sanoi munkki, "lyhyen hetkisen kuluttua ovat
maailman suuruus ja halpuus sinulle vaan olevat tyhjiä sanoja. Kärryjä
jo par'-aikaa tuodaan tänne, joilla sinut viedään mestauspaikalle.
Sentähden, poikani, kehoitan sinua vielä kerran, että pelastaisit
sielusi kunnian antamisella Jumalalle ja totuuden puhumisella. Sinun
herrasi, ritari Juhana Ramornyko se käski sinut tuohon ilkityöhön?"
"Ei", vastasi maassa makaava rosvo, "se oli vielä häntäkin mahtavampi",
ja samassa hän osoitti sormellaan prinssiä.
"Sinä roisto", huudahti hämmästynyt Rothsayn herttua, "uskallatko
sanoa, että minä sinua siihen käskin?"
"Juuri te, korkea herra", vastasi häpeämätön rosvo.
"Kuole valeihisi, sinä kirottu orja!" huusi prinssi ja tempaisi tupesta
miekkansa, jolla olisi läpäissyt valehtelijan, jollei valtiomarski
sanallaan ja kädellään olisi joutunut väliin.
"Suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua, että minun täytyy
velvollisuuteni täyttää -- tämä roisto pitää antaa pyövelin käsiin.
Semmoiseen konnaan ei kelpaa minkään muun käden koskea, saatikka sitten
teidän kätenne".
"Mitä, jalo kreivi!" sanoi Albanyn herttua ääneensä ja suurella
todellisella tai teeskellyllä mielenliikutuksella, "tahdotteko te
päästää tuon roiston elävältä tästä paikasta, niin että hän vielä
enemmän saa myrkyttää ihmisten korvat valheellisilla syytöksillään
Skotlannin perintöprinssiä vastaan? -- Hakatkaa hänet pieniksi
palasiksi nyt kohta!"
"Suokaa anteeksi, korkea-arvoinen herra", vastasi Errol'in kreivi,
"vaan minun velvollisuuteni on suojella häntä, siksi kun hänen
tuomionsa tulee täytettäväksi".
"Pankaa hänelle sitten kumminkin kohta tuke suuhun", käski Albanyn
herttua. -- "Ja te, kuninkaallinen veljenpoikani, mitäs te tuossa noin
seisotte niinkuin kivettyneenä hämmästyksestä? -- Tointukaa siitä --
puhukaa vangille -- vannokaa -- vakuuttakaa kaiken pyhän kautta, ettei
teillä ollut mitään tietoa tuosta ilkityöstä. -- Katsokaas kuinka
ihmiset katselevat toinen toiseensa ja kuiskuttelevat hiljaa keskenään!
Pääni annan pantiksi siitä, että tää valhe leviää pikemmin kuin jos se
olisi Jumalan sanaa. -- Puhukaa heille, kuninkaallinen sukulaiseni,
puhukaa mitä hyvänsä, kunhan lujasti kiellätte osallisuuttanne".
"Mitä", sanoi Rothsayn herttua, heräten hämmästyksestään sekä
mielenmasennuksistaan, ja ylpeästi kääntyen setänsä puoleen, "pitäiskö
minun muka kuninkaallisella sanallani vastustaa tuon halvan
valapattoisen väitöksiä? Annetaan vaan niiden, jotka _voivat_ uskoa
mahdolliseksi, että heidän kuninkaansa poika, Brucen jälkeläinen on
saattanut väijyä käsityöläis-paran henkeä, nauttia sitä iloansa ja
pitää tään roiston valheet totena!"
"Minä kumminkaan en sitä tee", sanoi suorasukainen seppä. "Minä en ole
koskaan laiminlyönyt kunnioituksen osoittamista kuninkaalliselle
prinssille, herra Rothsayn prinssille, enkä myös ole häneltä koskaan
saanut mitään pahaa sanaa, silmäystä tai kosketusta. En voi uskoa että
hän olisi pannut alkuun näin ilkeän työn".
"Kunnioituksen osoitustako se oli, kun sinä viskasit prinssin alas
tikapuilta Curfew-kadulla, St. Valentin'in päivän aamuna?" kysyi
Bonthron. "Ja luuletko, että kuninkaallinen prinssi siitä hyvästä
työstäs mielistyi vai suuttui?"
Tämä sanottiin niin rohkeasti ja näytti niin uskottavalta, että sepän
usko prinssin viattomuuteen järkähti.
"Voi, korkea herra", sanoi hän, surullisesti katsoen Rothsayn
herttuaan, "onko mahdollista, että te väijyitte rehellisen miehen
henkeä, siitä syystä kun hän velvollisuutensa mukaan auttoi turvatonta
neitoa? -- Ennen olisin tahtonut kuolla tälle tanterelle, kuin kuulla
semmoista Brucen jälkeisestä!"
"Sinä olet kunnon mies, seppä", virkkoi prinssi; "mutta eihän voi
vaatiakaan että olisit viisaampi noita muita. -- Viekää nyt vaan tuo
todistettu murhaaja hirsipuuhun, ja pankaa hänet siihen vaikka elävältä
roikkumaan, että hän san laskea suustansa valheitaan ja häväistyksiään
minua vastaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka!"
Näin sanoen prinssi läksi pois taistelutarhasta, huolimatta vihaisista
silmäyksistä, jotka häntä kohtasivat kaikilta haaroilta, kun kansa
verkalleen ja vastahakoisesti teki hänelle tilaa; yhtä vähän myös
ilmoitti hän kummastusta tai mielipahaa hänen jäljestään kuuluvasta
syvästä, koleasta nurinasta. Ainoasti muutamat harvat hänen omassa
palveluksessaan olevat miehet seurasivat häntä täältä, vaikka hänellä
tullessaan oli ollut useampia korkea-arvoisia herroja seurassaan. Eikä
alhaisempikaan kansa seurannut tätä onnetonta prinssiä, joka entisen
ajattelemattoman käytöksensä kautta oli niin usein ansainnut moitteita
vallattomuudesta ja irstaisuudesta, ja jonka päälle nyt oli laskeunut
epäluulo julminta laatua.
Hitaasti, mietteisin vaipuneena meni prinssi Dominikolais-luostariin;
mutta paha sanoma, jolla aina on nopeat jalat, oli jo ennättänyt hänen
isänsä asuntoon, ennenkuin hän itse joutui. Sisään astuessaan ja
kuningasta kysyessään, sai Rothsayn herttua ihmeikseen kuulla, että
hänen isänsä par'-aikaa oli kahdenkesken neuvoittelemassa veljensä
kanssa. Albanyn herttua oli yht'-aikaa prinssin kanssa lähtenyt
taistelupaikalta, mutta ratsain, ja oli siis ennen ennättänyt
luostariin. Prinssi aikoi nyt käyttää hänen arvolleen ja syntyperälleen
tulevaa oikeutta ja astua sisään kuninkaalliseen huoneesen; mutta
Mac-Lewis, Brandan-vartijain päällikkö, esti häntä, vaikka kyllä
kunnioittavaisimmilla sanoilla, ilmoittaen että hänellä oli
nimen-omainen käsky kieltää Rothsayn herttuaa sinne menemästä.
"Mene kumminkin, Mac-Lewis, ja anna heille tieto siitä, että olen
täällä heidän käskyjänsä odottamassa", virkkoi prinssi. "Jos setäni
katsoo itselleen kunniaksi saada sulkea isän ovi isän omalta pojalta,
niin on hänelle oleva suuri ilo kuullessa että minä täällä odottelen
etu-huoneessa niinkuin palvelija".
"Älkää pahaksi panko", vastasi Mac-Lewis kahden vaiheilla, "mutta jos
te, kuninkaallinen korkeus, olisitte niin hyvä ja menisitte vaan
vähäksi aikaa pois, kärsivällisesti hetkisen odottamaan, niin
lähettäisin teille kohta sanan siitä, kun Albanyn herttua on pois
lähtenyt. Sitten, sitä en ollenkaan epäile, on kuninkaallinen
majesteetti kohta salliva teidän tulla luoksensa. Mutta tällä hetkellä
-- suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua -- ei ole minun mahdollista
päästää teitä sisään"
"Kyllä sen ymmärrän, Mac-Lewis. Mutta mene nyt kuitenkin ja tottele
käskyäni".
Upseeri siis läksi, mutta tuli kohta takaisin, tuoden sen sanoman, että
kuningas voi pahoin ja aikoi mennä makuukammariinsa. Vaan Albanyn
herttua oli luvannut kohta tulla prinssin puheille.
Yhtähyvin kului runsaasti puoli tuntia, ennen kuin Albanyn herttua
ilmautui. Tämän ajan Rothsayn herttua vietti osaksi synkässä
äänettömyydessä, osaksi mitättömillä puheilla Mac-Lewis'in sekä muitten
Brandanein kanssa, aina sitä myöten kumpi, hänen tuittupäisyytensäkö
vaiko hänen kevytmielisyytensä, pääsi valtaan. Viimein tuli Albanyn
herttua ja hänen kanssaan valtiomarski, jonka muoto ilmoitti suurta
surua ja hämmästystä.
"Jalo sukulaiseni", sanoi Albanyn herttua, "mielipahakseni täytyy minun
teille ilmoittaa, kuninkaallisen veljeni arvelevan niin, että
kuninkaallisen suvun kunnian tähden olisi paras, jos te joksikuksi
ajaksi sulkisitte itsenne valtiomarskin huoneisin. Ja teidän pitäisi
siellä tyytyä pää-asiallisesti, jos ei yksistään, tämän jalon kreivin
seuraan, siksi kun tänä päivänä kansan korviin tulleet häpeälliset
syytökset ovat vääriksi todistetut tai unohtuneet".
"Mitä se merkitsee, herra Errol'in kreivi?" kysyi prinssi
hämmästyksellä. "Onko teidän huoneenne oleva minulla vankihuoneena,
ja oletteko te itse määrätyt minulle vanginvartijaksi?"
"Pyhät miehet varjelkoot, korkea-arvoinen herra", sanoi Errol'in
kreivi; "mutta mielipahakseni on minun velvollisuuteni totella teidän
isänne käskyä ja pitää teitä, herra prinssi, joku aika holhoukseni
alla".
"Prinssi -- Skotlannin kruunun perillinen valtiomarskin holhouksen
alla! --- Mitä syytä siihen voi tuoda esiin? Onko valapattoiseksi
todistetun roiston häpäisevillä sanoilla semmoinen voima että ne voivat
minun kuninkaallisen vaakunakilpeni tahrata?"
"Niin kauan kuin semmoiset syytökset eivät ole kielletyt ja vääriksi
todistetut, veljenpoikani", sanoi Albanyn herttua, "ne tahraisivat
vaikka itse kuninkaankin vaakunan".
"Kielletyt vai, herra herttua!" huudahti prinssi. "Kukas sitten ne
tuopi esiin? Kukas muu, paitsi roisto, joka omankin tunnustuksensa
mukaan on liian kunnoton, että hänen sanansa kelpaisi todistukseksi
kerjäläisenkään, saatikka sitten prinssin, hyvää mainetta vastaan? --
Tuokaa hänet tänne -- näyttäkää hänelle kidutuskoneita -- kylläpä te
sitten pian saatte kuulla hänen peruuttavan tuon valheen, jonka hän on
tohtinut tuoda esiin".
"Hirsinuora on jo tehnyt tehtävänsä kovin kovin tarkkaan, että Bonthron
enää pelkäisi kidutuskoneita", virkkoi Albanyn herttua. "Hän on tullut
hirtetyksi jo tunti sitten".
"Ja miksikä semmoinen kiire, herra herttua?" kysyi prinssi.
"Tiedättekös te, että näyttää aivan siltä, kuin se olisi tahalla tehty
juoni, minun nimeni tahraamiseksi?"
"Semmoinen on tapa joka paikassa -- se, joka Jumalan tuomiossa on
jäänyt tappelussa tappiolle, viedään aina kohta taistelutanterelta
hirsipuuhun. -- Vaan kuitenkin, jalo sukulaiseni", jatkoi Albanyn
herttua, "jos vaan te tuota syytöstä olisitte rohkeasti ja lujasti
sanoneet valheeksi, niin olisin katsonut oikeaksi pitää se roisto vielä
elossa tutkimisen tähden. Mutta kun te, herra prinssi, olitte vaiti,
oli minusta paras tukehduttaa ne ilkeät puheet, niiden ilmi-tuojan suun
tukkeamisella".
"Pyhä Maaria! onpa tää jo liikaa häväistystä, herra herttua! Luuletteko
te, minun sukulaiseni, minun isäni veli, minua syypääksi tuohon ilkeään
ja minulle hyödyttömään tekoon, jonka se roisto tunnusti tehneensä?"
"Ei minun sovi vaihdella kysymyksiä teidän kanssanne, herra prinssi.
Muuten kysyisin, aiotteko te myös kieltää osanottoanne tuohon
murtamis-yritykseen erääsen taloon Curfew-kadun varrella, joka työ,
vaikkei yhtä verinen, oli aivan yhtä häpeällinen? -- Älkää suuttuko
minulle, hyvä veljenpoikani; mutta, en voi olla suoraan sanomatta, että
teidän on pakko vähän aikaa pysyä poissa hovista, vaikka, vaan niin
kauan kuin kuningas oleskelee tässä kaupungissa, missä ihmisien mieltä
niin pahasti on loukattu".
Rothsayn herttua, tämän neuvon kuullessansa, oli hetkisen aikaa vaiti,
vaan sitten vastasi, katsoen herttuaan paljon sanovilla silmillä:
"Setä, te olette taitava metsämies. Te olette mestarin tavalla
virittäneet verkkonne; mutta tyhjäksi olisi kuitenkin teidän vehkeenne
mennyt, jos ei metsäkauris itsestään olisi juossut verkkoon. Jumala
avuksi, ja tulkoon teille tästä asiasta hyötyä vaivanne mukaan. Sanokaa
isälleni, että minä hänen vangituskäskyänsä tottelen. -- Herra
valtiomarski, käskekää vaan, niin seuraan teitä kotiinne. Koska minun
täytyy olla holhouksen alaisena, en olisi itselleni voinut toivoa
ketään lempeämpää ja kohteliaampaa holhojaa".
Näin loppui puhe sedän ja veljenpojan välillä, ja prinssi meni Errol'in
kreivin kanssa kotiin. Kadulla vastaan-sattuvat porvarit poikkesivat
toiselle puolelle katua, ettei heidän olisi pakko tervehtiä Rothsayn
herttuaa, jonka he nyt olivat oppineet tuntemaan yhtä julmasydämiseksi
kuin ennen jo irstaiseksi. Viimein avautui valtiomarskin kartanon ovi
omistajalleen sekä hänen vieraalleen prinssille; molemmat olivat
iloiset siitä kun pääsivät pois kadulta, mutta kummallekin tuntui myös
heidän nykyinen välinsä hankalalta.
Meidän taas tulee palata taistelutanterelle, josta, taistelun loputtua,
jo herrasväki oli lähtenyt. Kansa oli nyt jakaunut kahteen erijoukkoon.
Toinen, joka oli pienempi luvultaan, oli sen sijaan suurempi
arvoltansa; siihen kuuluivat Perth'in kaupungin paremmat asukkaat,
jotka nyt toivottivat onnea voittajalle sekä toinen toiselleen,
riemuillen siitä että heidän riitansa hoviherrain kanssa oli saanut
niin hyvän lopun. Kaupungin hallitusmiehet olivat tästä niin
ihastuneet, että he pyysivät ritari Charteris'ia juhlapäivälisille
raastupaan. Tietysti sai Heikkikin, päivän sankari, kutsut, tahi
oikeammin sanoen, käskyt sinne. Hän kuuli ne kovasti hämillisellä
mielellä, sillä hänen sydämensä, niinkuin on helppo arvata, paloi
Hanskurin Katrin luokse. Mutta Simo ukon kehoitus sai hänet kuitenkin
suostumaan. Tämä vanha porvari piti kauniin kotikaupunkinsa
majistraatin luonnollisessa ja sopivassa kunnioituksessa. Hän
pani suuren arvon kaikkiin siitä hallituskunnasta lähteviin
suosionosoituksiin, ja katsoi vääräksi, ettei hänen vastainen vävynsä
semmoiseen kernaasti ja kiitollisuudella suostunut.
"Ei ole ajattelemistakaan, Heikki poikani", neuvoi hän, "että sinä
tästä näin juhlallisesta tilaisuudesta olisit poissa. Siellä on ritari
Charteriskin oleva läsnä, ja mielestäni tullee siellä sinulle mainio
tilaisuus päästä hänen suosioonsa. Kyllä olisi mahdollista että hän
sinulta koko uuden varuskerran käskisi; ja kuulinpa itsekin arvokkaan
pormestarimme Craigdallien sanovan, että pitäisi taas kirkastuttaa
kaupungin asevarastoa. Et sinä saa laiminlyödä hyvää työntilaisuutta,
nyt kun aiot perettä rakentaa, joka rahaa maksaa".
"Hist, Hanskuri vaari", vastasi hämillinen voittaja, "onhan minulla
ennestäänkin työtä kyllin -- ja tiedättehän itse, että Katri saattaisi
kummastella viipymistäni, ja hänen korvaansa voisivat taas
kontinkantajat kuiskata jotain laulutytöstä tai Jumala ties mistä".
"Älä pelkää sitä", sanoi hanskuri, "vaan mene, niinkuin kuuliaisen
porvarin sopii, sinne, mihin parempasi käskevät. Kyllä minä myönnän
että sinulle tulee tekemistä, ennen kun saat Katrin mielipahan tästä
kahdentaistelusta leppymään. Sillä se tyttö on olevinansa semmoisissa
asioissa viisaampi kuningasta valtioneuvoksineen ja seurakuntaa
kirkkolakineen, ja pormestaria raatimiehineen. Mutta aionpa itsekin
puuttua tähän asiaan ja valmistaa sitä niin, että jos hän huomenna
tervetuliaisiksi pitääkin sinulle nuhdesaarnan, se on pian sulava
kyyneleiksi ja hymyksi, aivan kuin lämpimällä vesisateella alkava
Huhtikuun-aamu. Mene siis nyt vaan, mun poikani, ja pidä vaari että
tulet huomenna oikealla ajalla, kohta aamumessun jälkeen".
Sepän täytyi, vaikka vastahakoisesti, myöntää appensa sanat todeksi, ja
kerran päätettyään vastaan-ottaa kaupungin vanhinten osoittaman
kunnian, irtautti hän itsensä kansanjoukosta ja riensi kotiin paraat
vaatteensa päälleen panemaan. Näin ilmautui hän pian sen jälkeen
raastupaan, missä tukeva tamminen pöytä oli taipumaisillaan runsaitten
ruokien alla. Siinä nähtiin Tay-joen mainiota lohta, siinä myös
hyvänmakuista merikalaa Dundeesta -- muita herkkuja ei par'-aikainen
paaston aika sallinut -- ja runsaasti oli tarjona viiniä, olutta sekä
mettä kalan alas huuhtomiseksi. Kaupungin soittoniekat soittivat
pitojen aikana, ja musiikin lomahetkinä yksi heistä suurella innolla
lausui pitkää, runomittaan laitettua kertomusta Blackearn-siden
tappelusta, missä William Wallace ynnä pelätyn alapäällikkönsä ja
ystävänsä, Thomas de Longuevillen kanssa taisteli englantilaista ritari
Seward'ia vastaan. Tämä kertomus oli vanhastaan tuttu kaikille
vieraille, mutta yhtähyvin he, osoittaen siinä suurempaa
kärsivällisyyttä kuin heidän nykyiset jälkeisensä, kuultelivat sitä
yhtä hartaasti kuin jos se olisi ollut uudenuutukainen. Se oli tietysti
täynnä ylistystä ritari Charteris'in esi-isälle sekä muille Perth'in
läänin vanhoille suvuille, ja tämmöisissä kohdissa kuulijat aina
kaikuvasti hurrasivat, samassa juoden aika kulauksilla maljoja niiden
urhoin muistoksi, jotka olivat taistelleet Skotlannin sankarin
rinnalla. Myöskin Wynd'in Heikin malja juotiin monenkertaisella
hurraamisella, ja ylituomari ilmoitti julkisesti, että majistratissa
oli nostettu puheeksi, mikä erinomainen etuus tai muu kunniapalkinto
hänelle annettaisiin, osoitukseksi kuinka kiitolliset kaupunkilaiset
olivat hänen urhotyöstänsä.
"Ei, älkää katsoko asiaa siltä kannalta, arvokkaat naapurit", sanoi
seppä tavallisella suoralla tavallansa; "sillä muuten voisi se huhu
nousta, että miehuus mahtaa olla harvassa tässä Perth'in kaupungissa,
koska miehelle annetaan palkinto siitä, että hän on taistellut
turvattoman lesken puolesta. Tahtoisinpa ta'ata, että tässä kaupungissa
on monta tusinaa uljaita porvareita, jotka täänpäiväisen kahakan
olisivat suorittaneet yhtähyvin, jos ei vielä paremmin, kuin minä.
Sillä, totta puhuen, olisipa minun pitänyt, kun pitänytkin musertas
tuon roiston kypäri niinkuin savipottu -- ja sen olisinkin tehnyt, jos
ei se olisi ollut omaa käsi-alaani, taottu ja karaistu ritari Ramornya
varten. Mutta jos meidän kaunis kaupunki arvelee minun työlläni olevan
jotain arvoa, niin tulisi se velka minun mielestäni enemmänkin kuin
kuitatuksi, jos te kaupungin kassasta määräisitte jonkun summan
Marketta-lesken sekä hänen orporaukkainsa elatukseksi".
"Sen voimme kyllä saada aikaan", lausui ritari Charteris, "ja kuitenkin
on meidän kauniille kaupungillemme jäävä kyllin varoja, millä suorittaa
velkansa Wynd'in Heikille. Ja sen velan suuruuden jokainen meistä
ymmärtää paremmin kuin hän itse, jonka silmät joutava arkatuntoisuus --
ihmiset sitä sanovat kainoudeksi -- sokaisee. -- Ja ellei kaupungilla
olisi siihen kyllin varoja, niin ylituomarikin siihen on antava lisää.
Eipä ole Punaisen Rosvon kulta-enkelit vielä lentää lepsahtaneet
tiehensä".
Nyt täytettiin taas pikarit ja juotiin "lohdutusmalja leskelle", jonka
jälkeen taas tuli toinen murhatun, vaan nyt niin hyvällä menestyksellä
kostetun Olivier'in iloiseksi muistoksi. Sanalla sanoen, nämät pidot
olivat niin hauskat, että kaikki yksimielisesti arvelivat hauskuuden
voineen olla suurimman mahdollisen, jos vaan lakintekijä, jonka surma
niihin oli antanut aiheen ja josta tämmöisissä juhlatiloissa aina
leikkiä laskettiin, itse olisi ollut läsnä. "Jos hän olisi voinut olla
täällä", virkkoi kuivakiskoisesti pormestari Craigdallie, "niin hän
varmaankin olisi lukenut täänpäiväisen voiton omaksi ansiokseen ja
kehunut olleensa oman surmansa kostaja!"
Iltakelloin soidessa pidot lopetettiin. Muutamat vakavammat menivät
kirkkoon iltamessuun, missä he istuivat silmät puoli-ummessa, kasvot
paistavina, hyvin oikea-uskoisina ja muille hyvää esimerkkiä antavina
paaston-aikuisina kirkkomiehinä. Useammat toiset palasivat kotiin,
perheensä kuullen kaikista taistelun ja pitojen eri seikoista
juttelemaan. Vielä toiset pujahtivat johonkuhun krouviin, jonka ovi ei
nyt paaston aikanakaan ollut niin tarkoin kiinni, kuin kirkon säännöt
olisivat vaatineet. Heikki meni Wynd-kadulle taloonsa, innostuneena
hyvästä viinistä sekä kaupunkilaistensa ylistyksistä, ja nukkui pian
hyvään uneen, jossa hänen edessänsä väikkyeli täydellisen onnen ja
Hanskurin Katrin kuvat.
Äsken jo tuli kerrotuksi, että katselijat, tappelun loputtua,
jakautuivat kahteen joukkoon. Arvokkaampi näistä saattoi, niinkuin
olemme nähneet, voittajaa suurella ilolla. Suurempi joukko eli
roistoväki puolestaan seurasi voitettua ja tuomittua Bonthron'ia, jonka
matkalla oli päinvastainen suunta ja päinvastainen tarkoitus. Mitä
ylimalkaan ajateltaneenkin suru- tai ilohuoneen suuremmasta
viehätysvoimasta, niin ei ole kuitenkaan vähintäkään epäilystä siitä,
kumpi enemmän kävijöitä puoleensa vetää, suruko, joka ei meitä itseämme
koske, vai ilo, johon emme pääse osallisiksi. Sentähden seurasikin
paljon suurempi osa Perth'in asukkaista niitä kärryjä, joissa
pahantekijä vietiin mestauspaikalle.
Murhamiehen vieressä istui munkki, jolle hän salaripin sineetin alla
yhä häpeämättä kertoeli samaa valhetta kuin taistelutanterella,
nimittäin että Rothsayn herttua oli käskenyt sen salamurhan, minkä
kautta lakintekijä-paralle kuolema oli tullut osaksi. Samaa valhetta
hän myös yhä levitteli kansaan, rohkealla hävyttömyydellä vakuutellen
niille, jotka kärryjä lähimpänä olivat, että syynä hänen kuolemaansa
oli kuuliaisuus Rothsayn herttuan käskylle. Näitä sanoja hän kertoeli
yrmeästi ja äreästi, lausuen niitä aivan kuin ulkoläksyä, taikka
niinkuin valehtelijat ainakin, jotka moninkertaisella kertomisella
pyytävät saada sanansa uskotuiksi, vaikka he sydämessään tuntevat, että
ne eivät uskomista ansaitse. Mutta viimein hän kohotti silmänsä ja
tuolla kaukana näki mustalta viivalta näyttävän, vähintään
neljänkymmenen jalan korkuisen hirsipuun tikapuineen, surmanuorineen
kuvautuvan taivaanrantaa vasten; siitä hän nyt äkkiä vaikeni, ja munkki
huomasi että hän rupesi vapisemaan.
"Rohkaise mieltäsi, poikani", sanoi hyvä pappi. "Sinä olet tunnustanut
totuuden ja saanut synninpäästön. Vakuutuksesi on kelpaava Jumalalle
sinun totisuutesi tähden; ja vaikka sinulla tässä elämässä on ollut
verinen käsi ja armoton sydän, niin olet kirkon rukousten avulla
aikanas pääsevä puhdistavasta kiirastulesta".
Nämät lohdutukset kuitenkin pikemmin enensivät kuin vähensivät tuomitun
pelkoa; sillä hänen sydäntänsä ahdisti epäilys, tokko hänelle luvatusta
pelastuskeinosta todella tulisi apua ja tokko todella edes aiottiinkaan
käyttää sitä hänen hyväkseen. Hän tunsi näet herransa kyllä hyvin,
tietääksensä kuinka kernaasti tämä oli antava miehen mennä hukkaan,
joka vasta kenties voi tulla vaaralliseksi todistajaksi häntä vastaan.
Hänelle tuomitusta kohtalosta ei ollut kuitenkaan nyt pääsemistä.
Hitaasti lähestyi saatto surmapuuta, joka seisoi joen rantapenkereellä,
noin puolentoista virstan päässä kaupungin muurista. Se paikka oli
valittu siksi, että hirtettyin ruumiit, jotka jäivät roikkumaan
varisten ruvaksi, näkyisivät selvästi kaikille haaroille. Perille
tultua munkki antoi Bonthron'in pyövelin käsiin, joka saattoi tuomitun
ylös tikapuille ja, sen verran kuin voi nähdä, hirtti hänet kaikilla
lain tavallisilla tempuilla. Silmänräpäyksen aikaa hirtetty näkyi
tempaelevan kuoleman teossa, ja sitten riippui liikkumatta, hengetönnä.
Enemmän kuin puolen tuntia häntä siinä vartioittuaan, siksi kun
viimeinenkin mahdollinen hengenkipinä oli tukehtunut, ilmoitti pyöveli
niille, jotka semmoisille näöille olivat halukkaat, että lopputemppu,
nimittäin suolien ulos-ottaminen ja ruumiin kiinnittäminen kahleilla
hirsipuuhun, oli jäävä seuraavaan aamuun päivänkoiton aikaan; sillä
kahleet lopullista ripustamista varten eivät muka olleet vielä valmiit.
Huolimatta siitä että määrätty aika oli niin varhainen, seurasi
sitten aamulla melkoinen roistojoukko mestari Smotherwell'iä
mestauspaikalle, saadaksensa nähdä oikeuden lopullistakin menettelyä
uhriansa kohtaan. Mutta halullisen yleisön suureksi hämmästykseksi ja
harmiksi oli ruumis kadonnut hirsipuusta. Syy tähän katoamiseen
arvattiin kuitenkin sangen pian. Bonthron oli ollut palveluksessa
herralla, jonka tilukset olivat Fifen läänissä, ja sieltä hän itsekin
oli kotoisin, mikä siis oli luonnollisempi, kuin että muutamat Fifen
läänin miehistä, joiden veneitä yhä vilisi Tay-joella, olivat salaa
vieneet lääniläisensä ruumiin pois tästä häpäisevästä paikasta? Kansan
vihastus nyt kääntyi Smotherwell'iä vastaan, siitä kun hän ei
kerrassaan lopettanut tehtäväänsä edellisenä iltana; ja jos ei hän
apulaisineen olisi hypännyt veneesen ja sillä paennut joen poikki, niin
olisivat he luultavasti tulleet kivitetyiksi kuoliaaksi. Itse tapaus
oli kuitenkin niin sen ajan luonteen mukainen, ettei sitä kauan
kummeksittu. Todellisen syyn hirtetyn katoamiseen saamme nähdä nyt
seuraavassa luvussa.