Apteekkari tek' yhä pahaa vaan,
Hän murhasi montakin rohdoillaan.
Dunbar.
Näiden mainittuin juominkein perästä, jotka haavoitetulle olivat olleet
ikäänkuin piinapenkillä makaamista, Crawford'in kreivi nousi hevosen
selkään ja meni kaukaiseen majapaikkaansa, Dupplin'in linnaan, missä
hän oli vieraana. Ritari Ramorny puolestaan vetäytyi pois
makuukammioonsa, kovassa ahdistuksessa niin ruumiin kuin sielunkin
tuskien alla. Hän tapasi täällä Henbane Dwining'in, joka hänen kovaksi
onnekseen oli hänellä ainoana lohduttajana kumpaisissakin tuskissa.
Lääkäri tavallisella teeskellyllä, matalalla nöyryydellänsä sanoi
toivovansa, että hänen korkeasukuinen hoitilaansa oli iloinen ja
onnellinen.
"Kyllä mar' yhtä iloinen kuin hullu koira!" tiuskasi Ramorny, "ja yhtä
onnellinen kuin se raukka, jota semmoinen koira on purrut, ja joka jo
tuntee lähenevän raivon oireita. -- Tuo sydämetön poika, Crawford'in
kreivi, kyllä näki minun tuskani, vaan ei helpoittanut yhtään
ainoatakaan maljaa. Ja minun piti muka oikeutta ja kohtuutta myöten
juoda ne hänen kanssansa! Jos oikein olisin täyttänyt _oikeutta_ ja
_kohtuutta_ häntä sekä maailmaa kohtaan, olisinpa sitten viskannut
hänet ulos ikkunasta ja näin kesken lopettanut elämän, josta, jos hän
kasvaa aikamieheksi siihen suuntaan, johon jo nyt on taipunut, on
tuleva onnettomuutta ja surkeutta koko Skotlannille, ja varsinkin
Tay-joen varsilla asuville. -- Ai, varo, lääkäri, siteitä auki
päästäessäs -- kärpäisenkin sipaiseminen siivellään jo tuntuisi tässä
verisessä, polttavassa tynkässäni ikään kuin puukon pistos."
"Älkää olko millännekään, jalosukuinen suosijani," virkkoi lääkäri
hihittävällä ilkkumisnaurulla, jota hän turhaan pyysi peittää
teeskellyllä surkuttelemisella. "Kyllähän me siihen kohta saamme
verestä palsamia ja -- hih, hih, hih! -- lievitämme tuota kipua, jonka
te, jalosukuinen herra ritari, niin miehuullisesti kärsitte."
"Miehuullisestiko kärsin?" sanoi Ramorny, irvistellen tuskasta; "minä
sen jaksan kärsiä yhtä vähän kuin kiirastulen polttavaa pätsiä -- luuni
on kuin punaiseksi kuumennettu rauta -- sinun rasvainen voiteesi on
kihahtava, kun se haavaani tipahtaa. -- Ja kuitenkin on se kuumuus vaan
Joulukuun pakkasta, minun sydämeni palavaan hehkuun verraten!"
"Pankaamme ensin lievitysvoiteemme ruumiin haavan päälle, jalosukuinen
suosijani", sanoi Dwining; "ja sitten, jos te sen sallitte, on teidän
nöyrä palvelijanne koettava parannustaitoansa myös sydämenne haavaan --
vaikka hiukan toivon että sydämenkin tuska johonkin määrin vaan on
haavan ärtymisestä kiihtynyt, ja että, kunhan ruumiillinen kivistys
saadaan viihtymään, kenties myös mielenkin myrskyisä kuohu on itsestään
asettuva."
"Henbane Dwining", virkkoi haavoitettu, kun tunsi haavansa kivun
viihtyvän, "sinä olet taitava, verraton lääkäri, mutta eipä sinunkaan
taitosi kaikkiin pysty. Sillä osaat tylsyttää ruumiillisen tuntoni,
niin etten tunne haavani kalvavaa tuskaa; mutta sinä et osaa saada
minua kärsimään, että tuo poika, jonka olen kasvattanut -- ja jota
rakastin, Dwining -- sillä niin tein todella -- hellästi rakastin --
nyt hylkää minut! Pahimmat pahantekoni olen tehnyt hänen irstaisille
oikuillensa mieliksi -- ja hän ei viitsinyt päästää yhtä ainoaa sanaa
suustansa minun hyväkseni, kun se yksi sana olisi tehnyt koko tään
pulman suoraksi! Ja hän hymyili -- minä näin hänen hymyilevän -- koska
tuo kurja ylituomari, halpain porvarein suojelusherra ja seurakumppali,
vaati taisteluun minua, jonka se sydämetön prinssi tiesi
kykenemättömäksi miekkaa pitämään. -- Ennen kun sen unhotan ja anteeksi
annan, saat sinä itse ruveta anteeksi-antamisen opin saarnaajaksi! --
Ja sitten olen huolissani huomispäivän suhteen -- uskotko sinä, Henbane
Dwining, että todentodella tuon murhatun ruumiin haavat ovat aukeavat
ja vereksiä veritippoja vuodattavat, kun murhamies tulee lähelle."
"En tiedä sanoa muuta, korkea herra", virkkoi Dwining, "kuin että
vanhat tarut vakuuttavat joskus niin tapahtuneen."
"Tuo luontokappale Bonthron", sanoi Ramorny, "on aivan säikähdyksissä
siitä mahdollisuudesta, ja sanoo mieluummin käyvänsä taisteluun. Mitäs
sinä siitä arvelet -- hän on mies niinkuin teräksestä tehty".
"Seppä se teräkseenkin pystyy, se kuuluu hänen ammattiinsa", vastasi
Dwining.
"Jos Bonthron siinä tulisi tapetuksi", sanoi Ramorny, "en minä sitä
liioin surisi, vaikka kyllä hänessä menettäisin hyödyllisen apukäden".
"Kyllä mar' sen uskon, ettette te, jalo herra ritari, surisi sitä kättä
yhtä kipeästi kuin tuota Curfew-kadulle jäänyttä -- älkää tätä
leikkipuhetta pahaksi panko -- hih, hih, hii! -- Mutta mitä
hyödyllisiä avuja sitten on tuossa Bonthron-luontokappaleessa?"
"Samat kuin verikoirassa", vastasi ritari, "hän puree haukkumatta".
"Te ette siis pelkää hänen rupeavan mitään tunnustamaan?" kysyi
lääkäri.
"Kuka sen voi ta'ata, mitä edessä olevan kuoleman pelko saattanee
vaikuttaa!" vastasi haavoitettu. "Hän on jo nyt osoittanut
pelkurimaisuutta, joka kokonaan poikkee hänen entisestä jäykästä
kovasydämisyydestään. Hän, joka ennen tuskin viitsi pestä käsiänsäkään
miestapon perästä, on nyt tuhannessa pelossa, että kuolleesta ruumiista
voipi ruveta verta vuotamaan".
"Hyvä on", sanoi lääkäri; "minun pitää sitten tehdä jotain hänen
hyväkseen, koska hän minun kostoni täyttämiseksi iski läimähytti niin
aikamiehen tavalla, vaikka hänen sivalluksensa kovaksi onneksi ei
sattunutkaan siihen mieheen, jolle oli ai'ottu".
"Ja kenenkä syy se oli, sinä pelkuri ja konna", sanoi Ramorny, "jos ei
sinun, joka osoitit hänelle halvan metsäkaurisvasan aika uroisan
sijasta?"
"Herra auttakoon, jalosukuinen herra", vastasi lääkäri, "kuinka te
voitte vaatia, että minun, joka en ole juuri mihinkään muuhun kuin
kammari-askareisin oppinut, piti olla yhtä taitavan metsästyksessä kuin
te olette, ja erottaa aika metsäkauris vasikasta sydän-yöllä pimeällä
polulla? Minä jo olin epäilyksissä, kun näin hänen juoksevan
sivuitsemme Wynd-kadulle sepän asunnolle päin morrice-tanssijan
puvussa; minusta näytti hän olevan hiukkaa pienempi meidän oikeata
miestä. Mutta kun hän sitten taas tuli ulos, viivyttyänsä sisässä vaan
sen verran että kerkesi muuttaa vaatteita, ja läksi astua teikkaroimaan
härännahkakylterissä sekä teräskypärissä, vihellellenkin sepän
tavallista marssia, silloin, sen myönnän, erehdyin kokonaan. Minä
ussutin teidän verikoiranne, herra ritari, hänen kimppuunsa, ja se teki
tehtävänsä kunnon lailla; vaikka kyllä se ei sattunut oikeaan
otukseen. Senvuoksi olen minä, jos ei tuo riivattu seppä iske meidän
poika-parkaamme kuoliaaksi kuin kivi päättänyt auttaa tuon
syntipukkimme Bonthron'in pulasta kaikilla taitoni voimilla".
"Kylläpä se asia koettanee sinun lääkärintaitoasi", virkkoi Ramorny;
"sillä etkös tiedä, että meidän taistelijamme, jos hän joutuu tappiolle
eikä kohta kaadu tanterelle kuoliaksi kuin kivi, -- tulee laahattavaksi
pois sieltä kantapäistä vetäin, ja sitten, todistettuna murhamiehenä,
hinattavaksi ylös hirsipuuhun ilman sen enemmittä mutkitta. Ja sen
perästä kun hän siellä on saanut heilua roikkaleena tunnin tai pari,
tullee luullakseni sinulle sangen vaikeaksi tehtäväksi parsia hänen
katkenneita niskojaan".
"Siitä on minulla eri mieli, älkää pahaksi panko, herra ritari",
vastasi Dwining siveästi. "Minä aioin viedä hänet itse hirsipuunkin
juuresta taikalinnaan, niinkuin ennen muinoin tapahtui Arthur
kuninkaalle, ja ritari Huon'ille Bordeaux'sta, ja Oger Tanskalaiselle.
Taikkapa myös, jos tahdon, aioin antaa hänen roikkua hirsipuussa
muutamia minuutteja tai tuntejakin, ja sitten huilahuttaa hänet pois
näkyvistä yhtä helposti kuin tuuli lennättää pois karisseen lehden".
"Se on tyhjää kerskaamista, herra lääkäri", virkkoi Ramorny. "Kaikki
Perth'in roistojoukko on saattava häntä hirttämispaikalle, kilvoitellen
kiivaudessaan saada nähdä, kuinka aatelisherran palvelijaa hirtetään
porvari-rahjuksen tapon tähden. Siellä on heitä oleva koko tuhatmäärä
hirsipuun ympärillä".
"Ja vaikka heitä olisi kymmenenkintuhatta", sanoi Dwining, "enkö minä,
joka olen peri-oppinut maisteri ja harjoittanut tieteitä sekä
Espanjassa että Arabiassakin, saisi tuon porvarillisen sikolauman
silmiä käännetyksi, kun huonoinkin konstintekijä jo osaa pettää
älykkäisimpienkin ritarein tarkkaa huomiota? Minä aioin, sen vakuutan
teille, lumoa heidät kaikki aivan kuin olisi minulla Keddien sormus,
joka teki näkymättömäksi".
"Jos totta puhut", sanoi ritari, "ja toivonpa, ettet minusta tohdi
tehdä pilaa näin tärkeässä asiassa, niin sinulla on saatana apuna,
jonka kanssa en minä tahdo olla tekemisissä. Minä kiellän häntä ja
vastustan häntä".
Dwining nauraa hihitti sisällistä nauruaan, kun hän kuuli suosijansa
näin uhkamielisesti kieltävän paholaista ja vielä auttavan kieltoansa
silmien ristimisellä. Hän hillitsi itseään kuitenkin, kun näki Ramornyn
muodon muuttuvan aivan ankaraksi, ja sanoi jokseenkin yksitotisesti,
vaikka hänen kyllä yhä välistä täytyi väkisin kukistaa lystiä
mieltänsä.
"Salaliitto, hurskahin herra ritari, salaliitto on taitoja
silmänkääntämisessä vaikuttava voima. Vaan -- hih, hih, hii! -- en ole
liitossa tuon herran kanssa, jonka te mainitsitte -- ja jonka
olemistakaan -- hih, hii! -- en minä kovin lujasti usko. -- Teillä,
jalosukuinen ritari, on epäilemättä ollut parempi tilaisuus hänen
kanssaan tutustua".
"Jatka selitystäs, konna, mutta ilman tuota hihitystäs, josta muuten
sinulle voi sangen paha palkka tulla".
"Minä tottelen, kaikkein uljain ritari", vastasi Dwining. "On mullakin,
näetten te, liittoveljeni, jonka avulla ei minun taidostani olisi juuri
mihinkään".
"Ja kukas se sitten on, sanopas?"
"Tapani Smotherwell, älkää pahaksi panko, herra ritari, tämän kauniin
kaupungin pyöveli. Sepä kumma ettette te, jalosukuinen ritari häntä
tunne".
"Ja minustahan on kumma, ettet sinä, sen konna, ole tullut hänelle
tutuksi hänen virantoimituksensa kautta", vastasi Ramorny. "mutta,
niinkuin näen, on nenäsi vielä halkaisematta, korvasi karsimatta, ja
jos olkapäissäsi lieneekin poltinmerkki, olet niin viisas, että pidät
korkeakauluksista nuttua".
"Hih, hii! te puhutte leikkiä, jalo ritari", virkkoi lääkäri. "En minä
ole tuommoisten omaa personaani koskevain asiain kautta tullut
liiempään tuttavuuteen Tapani Smotherwell'in kanssa, vaan onpa meillä
pieni kauppa välillämme, semmoinen että minä vaihtelen joitakuita
hopeapyörylöitä ystäväni Tapanin avulla loppunsa saaneitten ruumiisin,
päihin sekä muihin osiin".
"Sinua konnaa!" huusi ritari kauhistuksella, "käytätkö noita ostamiasi
kurjia ihmis-jäännöksiä taikojen laittamiseksi ja noitakonstiesi
auttamiseksi?"
"Hih, hii! -- enpä juuri niinkään, jalo herra ritari", vastasi lääkäri
jota suosijansa oppimattomuus suuresti huvitti; "mutta meillä
leikkausveitsen ritareilla on tapa huolellisesti harjoitella kuolleista
ruumiista otettuin jäsenten leikkaamista, ja noita kuolleen ruumiin
osia tutkimalla saamme selvän siitä, millä lajilla samallainen ruumiin
osa elävässä ihmisessä on parannettava, kun se on tullut kipeäksi
väkivaltaisen loukkaamisen tai muun syyn kautta. Voi jos te,
kunnioitettava herra, tahtoisitte katsahtaa minun halpaa työhuonettani,
niin voisin teille siinä näyttää päitä ja käsiä, jalkoja ja keuhkoja,
joiden on luultu jo kauan aikaa lepäävän vaan mullassa. Siinä on
Wallacen kallo, varastettu Londonin sillan korvalta -- ja ritari Simo
Fraser'in sydän, joka ei aikanaan pelännyt ketään ihmistä -- ja
suloisen Katri Logien[30] ihana pääkkönen. -- Voi jospa olisi minulle
myös ollut suotu onni saada näin säilyttää minun korkeasti
kunnioitettavan suosijani ritarillista kättä!"
"Häpeä, sinä halpa orja! -- Tahdotkos kääntää mieltäni tuolla
kauhistusten luettelollas? -- Virka minulle jo kerrassaan, mihin tää
puheesi viepi. Mitenkä sinun tuttavuutesi tuon koiran, pyövelin kanssa
voi olla avuksi minulle tai päästää minun palvelijaani Bonthron'ia
pulasta?"
"Enpä juuri toki kehoittaisikaan teitä, jalo ritari, sitä keinoa itse
käyttämään, paitsi hätätilassa", vastasi Dwining. "Mutta pankaamme että
taistelu on loppuun taisteltu ja meidän tappelukukkomme on saanut
selkäänsä. Kaikkein ensiksi pitää hänellä silloin olla se luja usko,
että me, jos ei hän jaksakaan päästä voitolle, kumminkin pelastamme
hänet hirsinuorasta, sillä ehdolla nimittäin ettei hän tunnusta mitään,
mikä voisi olla häväistykseksi teidän ritarilliselle kunniallenne".
"Haa! -- oikein -- lensipä minulle hyvä ajatus päähän", sanoi Ramorny.
"Voimmepa tehdä enempääkin -- me voimme pistää Bonthron'in suuhun
sanasen, mistä voi tulla kiusaa kyllä hänelle, jota minun on kiroominen
kovan onneni syynä. Lähtekäämme nyt tuon koiran koppeliin ja
selittäkäämme hänelle kaikin puolin, mitä olis tehtävänä. Jos hän
suostuu käymään paarituomion alle, niin se kenties on tyhjä
linnunpeloitus vaan, ja siinä tapauksessa ei meillä ole mitään hätää.
Ja jos hän suostuu taistelua valitsemaan, niin hän kenties -- sillä hän
on julma niinkuin ärsytetty karhu -- saanee vastustajansa kukistetuksi;
ja silloin olemme saaneet enempääkin kuin paljaan pääsön hädästä -- me
olemme saaneet koston. Jos Bonthron puolestaan jääpi tappiolle, niin
koetamme sinun keinoas. Ja jos sinä tään asian voit koreasti laittaa
säntilleen, niin saamme näin Bonthron'in tunnustamaan mitä me käskemme,
me käytämme siitä tulevan edun hyväksemme, sillä tavoin kuin toisten,
kun asiasta keskustelemme, näytän, ja pääsemme oikein jättiläis-askelen
likemmäksi kostoni perille. -- Mutta vielä on yksi paha mahdollisuus
jäljellä. Pankaamme että meidän tappelukoiramme saa kuolettavan haavan,
kuka voi estää että hän ennen kuolemaansa mörähtää jotakin tunnustusta,
joka poikkee meidän käskemästämme?"
"No totta maar' siihen hänen lääkärinsä neuvon keksii", sanoi Dwining.
"Kunhan vaan minä pääsen hänelle apua tuomaan ja saan tilaisuuden
pistää sormeni hänen haavaansa, niin ei hän, uskokaa minua, suinkaan
ole pettävä meitä".
"Oletpa sinä aika paholainen, aina kerkeät ilman käskemättä ja ilman
yllyttämättäkin!" sanoi Ramorny.
"En luule tarvitsevani kumpaakaan, niin kauan kun olen teidän
palveluksessanne, jalo ritari".
"Lähtään nyt vaan neuvomaan käskyläistämme", jatkoi ritari. "Kyllä hän
on oleva kernas meitä tottelemaan; sillä, koira kuin hän on, osaa hän
kuitenkin eroittaa syöttelijänsä niistä, jotka häntä pieksävät; ja hän
vihaa katkerasti erästä minun entistä kuninkaallista herraani, sen
vuoksi kun tämä on häntä pahasti pidellyt ja pahoilla sanoilla
häväissyt. Myöskin pitää meidän sitten tarkemmin keskustella tuosta
keinostasi, jolla aiot pelastaa meidän syntipukkimme porvarillisen
koiralauman kynsistä".
Jättäkäämme nyt nuot molemmat kunnon miehet salaiseen keskusteluunsa,
jonka seuraukset me pian saamme nähdä. He olivat, vaikka niin erilaiset
luonteeltansa, erittäin soveliaat yhteisiin rikollisiin vehkeisin,
joissa toinen keinot keksi, toinen ne toimeen pani, aivan kuin saalista
tavoittamaan nopsa hurttakoira sopii yhteen saaliin jälkiä tarkasti
löytävän verikoiran kanssa. Ylpeys ja itsekkäisyys oli heissä
molemmissa yhteinen; mutta eri säädyn, kasvatuksen sekä luonnonlahjain
vaikutuksesta olivat ne kummassakin noista miehistä saaneet aivan
erilaisen luonteen.
Kuinka erilaisilta näytti tuo prinssin suosiossa oleva,
kunnianhimoissaan korkealle pyrkivä hovilainen, lempiseikoissaan
menestyvä teikkari ja uljas soturi sekä tuo nöyrä, kunnioitusta
vaatimaton lääkäri, jolle näkyi olevan hauska saada häväistyksiä. Mutta
yhtähyvin tämä viimeinmainittu salaa sydämessään tiesi, itsellään
olevan laajan opin, ja tiedon sekä taidon voiman, jotka hänet korotti
verrattomasti etevämmäksi kaikkia sen ajan oppimattomia aatelisherroja.
Henbane Dwining oli niin varma tästä ylivoimastansa, että hän välistä,
aivan, kuin petoin vartija, huviksensa rohkeni nostaa Ramornyn
kaltaisten miesten hurjaa vihastusta. Hän luotti siihen, että hän
nöyrällä käytöksellään kuitenkin oli pääsevä eheänä tuosta
nostamastansa kuohusta, aivan kuin Indialais-poika kepeässä veneessään,
turvaten juuri sen ohkaisuuteen, lähtee pelkäämättä keskelle rannan
möyryävää maininkia, joka epäilemättä löisi vahvimman laivanpaatin
palasiksi. Paroni ja linnan-isäntä tietysti halveksi tätä nöyrää
lääkäriä; mutta yhtähyvin Ramorny tunsi Dwining'in voimallisen
vaikutuksen henkehensä ja jäi väittelyissä tämän kanssa aina tappiolle,
niinkuin kahdentoista-vuotias poikakin, jos vaan ratsastustaidon
temppuihin oikein on oppinut, saattaa voittaa tulisen hevosen hurjimmat
temmellykset. Mutta Dwining puolestaan ylenkatsoi Ramornya melkein
kokonaan. Itseensä häntä verraten, ei hän pitänyt tuota ritaria juuri
paljon parempana luontokappaletta, semmoisena, jolla tosin oli voimaa
hävittelemään, niinkuin härkä tekee sarvillansa, susi hampaillansa, vaan
joka peräti oli halveksittavan tyhjän taika-uskonsa orjuudessa ja
pappisjuonien vallan alla -- pappisjuoniksi Dwining muuten sanoi
kaikkea uskontoa. Ylimalkaan katsoi hän Ramornya mieheksi, jonka luonto
oli luonut hänelle orjaksi, siksi että hän tuon miehen työn kautta
saisi itselleen kultaa kaivetuksi -- kultaa, jota Dwining jumaloitsi
ahneella himolla; tämä ahneus oli heikoin, vaikkei suinkaan ilkein
puoli hänen luonteessaan; omissa silmissään hän kuitenkin peitteli tätä
halpaa ahneuttansa sillä, että uskotteli itselleen, vallanhimon olevan
sen oikeana alkuna.
"Henbane Dwining", puhui hän itsekseen, ihastuksella katsellessaan sitä
aarretta, jonka hän oli koonnut salaiseen kätköön ja jota hän aika
ajoin aina kävi ihailemassa, "ei olekaan mikään typerä saituri, joka
noihin pyörylöihin on rakastunut niiden kultaisen kiillon tähden; hän
suvaitsee niitä ainoasti senvuoksi, kun ne omistajalleen antavat niin
suuren vallan. Mitä on maailmassa, jota ei näiden kautta saisi
käsihinsä? Jos rakastat kauneutta, vaan olet itse ruma, vaivainen,
ränstynyt ja vanha -- niin tässä on syötti, jota kauneinkin heistä on
ahneesti haukkaava. Jos olet heikko, voimaton, mahtavain sorron alainen
-- niin tässä suoja sinulla, voimakkaampi tuota pikkutyrannia, joka
sinua peloittaa. Jos haluat komeutta ja ulkonaista rikkauden loistoa --
niin tämä musta arkku tässä sisältää avaroita seutuja, täynnä vuoria ja
laaksoja, monta suurta metsää täynnä otuksia, ja tuhansien alamaisten
uskollisuuden. Jos tahdot suosiota hovista, maallikkoin tahi pappien --
niin kuningasten armollinen hymy, pappien ja paavien anteeksi-anto jo
tehdyistä rikoksista, aineet, jotka papin-orjille ja hupsuille antavat
rohkeuden ryhtyä vereksiin rikoksiin -- kaikki nuot pyhät pahuuden
yllyttimet voidaan saada kullalla.
"Kostokin -- jonka jumalat, niinkuin sanotaan, muka ovat pitäneet
omakseen, luultavasti kun kateudessaan eivät sitä makeata herkkupalaa
soisi ihmisille -- senkin voi ostaa kullalla. Mutta sen voipi myös
saavuttaa etevällä taidolla, ja se onkin jalompi keino. Senvuoksi
tahdon säästää tämän aarteeni toisiin tarpeisin ja pyrin kostoni
perille ilman rahan kulutuksetta -- taikka, paremmin sanoen, tahdon
voittoriemuuni onnistuneesta kostosta vielä myös lisätä ilon
karttuneesta rikkaudesta".
Näin ajatteli Dwining, kun hän, palatessaan ritari Ramornyn luota,
lisäsi siellä monenlaisesta avustaan saadut kullat entiseen aarteesen.
Hetkisen ihaeli hän tätä salaista aarniotaan, vaan sitten pani arkun
lukkoon ja läksi sairaitansa katsomaan. Tällä matkallaan hän aina jätti
katuvarren seinäpuolen jokaiselle vastaantulijalle, ja kumarsi,
kohottaen takkiansa, köyhimmällekin porvarille, pienimmällekin
puotimiehelle, jopa päiväläisillekin, jotka koettivat saada itselleen
epätietoista leipäänsä otsansa hiessä.
"Te maan madot", arveli hän itsekseen, näin osoittaessaan heille
kohteliaisuutta, "te halvat, pölkkypäiset käsityöläiset! Jos te
tietäisitte sen salaisuuden, joka on tään avaimen takana, mikä sää
sitten olisi niin ilkeä, ettei lakkinne kohta lentäisi päästänne
minun lähetessäni? Mikä haiseva katu-oja teidän viheljäisessä
kaupunki-hökkelissänne sitten olisi niin inhottava, ettette te lankeisi
polvillenne ja palvelisi minua, niin suuren rikkauden omistajaa?
Tahdonpa olla teidän painajaisenne, koska muka en kelvannut teille
raatimieheksi. Niinkuin yöllinen painajainen tahdon näkymättömänä
rasittaa teitä. -- Ja tuo kurja Ramorny sitten, joka, kun hän kätensä
menetti, sillä menetti ainoan johonkin kelpaavan ruumiinjäsenensä,
aivan kuin köyhin käsityöläinen -- _tuo_ mokomakin soimaelee minua suun
täydeltä, ikään kuin mikään, mitä _tuommoinen_ voi sanoa, saattaisi
närkästyttää minun kaltaistani lujaa mieltä! Mutta näin haukkuessaan
minua konnaksi, roistoksi ja orjaksi, hän tekee juuri yhtä viisaasti
kuin jos huviksensa tukistaisi sitä, jonka kynnet ovat kiinni hänen
sydänjuurissaan. Jokaisen hänen soimauksensa minä voin kohta kostaa
ruumiin kivulla tai sydämen tuskalla, eikä -- hih, hii! -- meillä ole
koskaan pitkiä maksamattomia rätinkejä välillämme siinä suhteessa, se
tulee tunnustaa".
Lääkärin miettiessä näitä perkeleellisiä mietteitä ja matelevalla
tavallansa kulkiessa pitkin katua, kuului yht'-äkkiä naisten huutoa
hänen takaansa.
"Kas tässä hän on, Pyhät Neitsyt olkoon kiitetty! -- tässä on paras
auttaja koko Perth'issä!" huusi yksi.
"Puhukoot he siitä, että ritareilla ja ruhtinailla on voima hädästä
auttaa, niinkuin he sanovat -- mutta kas minä luotan paraiten maisteri
Dwining'iin, meidän apteekkariin, kummit", huusi toinen.
Silmänräpäyksessä olivat nämät huutajat, kauniin Perth'in kaupungin
porvarivaimoja, saavuttaneet ja piirittäneet lääkärin.
"No, no -- mikäs nyt hätänä?" kysyi hän. "Kenenkä lehmä nyt on
poikinut?"
"Ei nyt ole puhetta lehmän poikimisesta", virkkoi yksi vaimoista, "vaan
yksi pieni orpo-raukka on kuolemaisillaan. Tulkaa siis kiireesti, sillä
meidän luottamuksemme on luja teihin, niinkuin Bruce sanoi Saariston
Donald'ille".
"_Opiferque per orbem dicor_ (Ja avuntuojaksi mua mainitaan ympäri
maailmaa)" sanoi Henbane Dwining. "Mikä tauti lasta vaivaa?"
"Kurkkutauti? kurkkutauti?" huusi yksi naisista; "se viaton
pienokais-raukka kronkottaa niinkuin korppi".
"Vai _Cynanche trachealis_ -- se tauti tekee kiireistä työtä. Viekää
minut paikalla sinne", virkkoi lääkäri, jolla oli tapa tehdä, mitä
hänen virkaansa kuului, palkkaa kysymättä ja avuliaasti, vaikka hän
muuten oli niin rahalle ahne ja niin ilkeä luonteeltaan. Koska emme voi
luulla hänessä olleen mitään parempaa vaikutinta, niin mahtoi siihen
olla syynä maineenhalu ja taitonsa rakkaus.
Tällä kertaa hän kuitenkin varmaan olisi kieltänyt apuansa, jos hän
niin hyvissä ajoin, että sillä olisi kerjinnyt keksiä jonkun
teko-esteen, olisi huomannut mihin häntä nuot hyväntahtoiset
kummi-muorit veivät. Mutta ennen kuin hän sen arvasikaan, vietiin
lääkäri kiireesti Olivier Proudfuten taloon. Sieltä kuului niiden
naisten laulu, jotka pesivät ja pukivat lakintekijä-vainajan ruumista,
valmistaen sitä huomispäivän juhlallista paari-tuomiota varten. Heidän
laulustansa antakoon seuraava nyky-aikainen mukailus jonkun käsityksen:
Näkymätön olento,
Joka ilmaan sulit jo,
Mutta vielä viivyt lässä
Luona ruumihisi tässä.
Levähtäköön siipesi,
Minne käykin kulkusi,
Oikeaan tai vasempahan,
Taivaasen tai Manalahan.
Tule murhaas kostamaan,
Surmaas ennen aikojaan;
Kaikk' jo haihduit ruumiist' eri,
Käskys vielä kuulee veri.
Astunnan kun kuulet taas,
Minkä viimeks' kuulit maass';
Sen kun näet, niin viimeiseksi
Sammuvainen silmäs keksi. --
Jälleen herää ruumiisi,
Vapahtavat hermosi,
Haavat vuotaa verta uutta,
Verta verestä ne huutaa.
Paatunut vaikka hän oli, tunsi lääkäri sydämessään suuren
vastahakoisuuden astumaan tään miehen kynnyksen yli, jonka kuolemaan
hän, vaikka, mitä personaa koski, erehdyksestä, oli ollut syypää.
"Antakaa mun mennä, eukot", sanoi hän; "taidostani on ainoasti eläville
apua -- kuolleisin ei meillä lääkäreillä ole mitään valtaa".
"Ei, teidän autettavanne onkin ylikerrassa -- nuorin orpolapsista --".
Dwining'in ei auttanut muu kuin astua sisään. Mutta hänen
hämmästyksekseen akat, jotka puuhaelivat ruumiin ympärillä, yht'-äkkiä
vaikenivat kesken lauluansa, samassa kun hän astui kynnyksen yli, ja
yksi keistä sanoi: "Herrainen aika -- kukahan nyt tuli taloon? --
Haavasta tuli suuri veritippa!"
"Vielä vai", arveli toinen, "se on vaan voidetta".
"Ei, kummi, kyllä se oli verta. -- Minä kysyn vielä kerran, kukahan nyt
tuli taloon?"
Yksi muijista katsahti kammarista ulos pieneen porstuaan. Siellä
Dwining, vetäen esteeksi sitä veruketta, ettei hän oikein selvään
nähnyt portaita, joita myöten oli astuminen suruhuoneen yliselle, yhä
vielä viivyskeli; niin oli hän hämmästynyt akkojen puheesta, jonka oli
kuullut.
"No, eihän se ollut kukaan mun kuin arvoisa maisteri Henbane Dwining",
vastasi uloskatsoja.
"Vai maisteri Henbane Dwining", vastasi ensimmäinen puhuja,
rauhoittuneella äänellä; "paras apumme kaikessa hädässä! -- sitten se
tippa varmaankin vaan oli voidetta".
"Ei", virkkoi toinen, "kyllähän se sentään saattoi ollakin verta --
sillä tää tohtori, katsokaa, kun ruumis löydettiin, sai majistratin
käskystä tutkia haavaa aseillaan, ja kuinkas se kuollut ruumisparka voi
sen tietää, että se tapahtui hyvässä tarkoituksessa?"
"Niin oikein, kummi; ja koska Olivier naapuri-parka usein eläissäänkin
luuli ystäviä vainooviksi vihollisiksi, eipä ole syytä luulla, hänen
älynsä nyt tulleen terävämmäksi".
Sen enempää ei Dwining saattanut kuulla puheesta, sillä hänen täytyi
nyt astua ylös jonkunlaiseen vinttikammariin, missä Marketta istui
leskivuoteellaan, likistäen lastansa vasten rintaansa. Pienokainen,
joka jo oli ihan musta kasvoiltaan ja ryki tuolle taudille omituisella
käheällä tavalla, näkyi olevan aivan liki lyhyen elämänsä loppua. Yksi
Dominikolais-munkki istui vuoteen vieressä, pitäen toista lasta
sylissänsä, ja puhuen aika ajoin pari hengellisen lohdutuksen sanaa tai
lausuen mielensä lapsen tilasta.
Lääkäri loi kunnon munkkiin yhden ainoan silmäyksen, vaan se oli täynnä
tuota tiedemiehen sanomatonta ylenkatsetta hänen virkaansa sekaantuvia
oppimattomia vastaan. Hänen oma apunsa vaikutti kohta paikalla ja
voimallisesti; hän tempasi lapsen epätoivoisen äidin sylistä, paljasti
sen kaulan ja iski suonta, josta verta runsaasti virtasi pienen sairaan
viipymättömäksi helpoitukseksi. Eipä aikaakaan, niin oli kaikki vaaran
oireet kadonneet, ja Dwining, sidottuansa suonen jälleen umpeen, pani
lapsen takaisin puoleksi hulluuntuneen äidin syliin.
Vaimo-paran suru miehensä kuolemasta, joka lapsen hengen-hädän aikana
oli unohtunut, puhkesi nyt jälleen ilmi kiihtyneen kosken voimalla,
joka on viimein murtanut tokeen, mikä hetkisen aikaa on estänyt sen
tulvaa.
"Voi, oppinut herra", virkkoi Marketta, "te näette tässä nyt köyhän
vaimon, vaikka ennen olette tunteneet minut varakkaaksi. Mutta käsi,
joka on palauttanut tämän lapsen elävänä minun syliini, ei saa tyhjänä
jättää tätä mun huonettani. Jalomielinen, lempeä maisteri Dwining,
ottakaa tämä rukousnauha -- sen helmet ovat eben-puusta ja hopeasta --
vainaja aina tahtoi että kaikki hänen kapineensa olisivat sievät
niinkuin herroilla -- ja herrankaltainen hän oli kaikessa elämässään
enemmän kuin kukaan hänen säädyssään, ja senmukainen oli myös hänen
kuolemansa".
Näin puhuttuaan hän äänettömässä tuskanpuuskassaan painoi
mies-vainajansa rukousnauhan rintaansa ja huuliansa vasten, ja tahtoi
sitten antaa sen Dwining'in käteen.
"Ottakaa se", sanoi hän, "muistoksi hänestä, joka teistä niin paljon
piti. -- Voi! olihan hänellä aina tapa sanoa, että jos jotakin ihmistä
vielä oli mahdollinen temmata pois haudan partaalta, niin sen varmaan
oli maisteri Dwining osaava tehdä. -- Ja nyt hänen oma lapsensa on tänä
siunattuna päivänä tullut poistemmatuksi haudan partaalta juuri sillä
tavalla, vaan hän itse makaa tuossa kylmänä ja kovettuneena, eikä tiedä
mitään lapsensa terveydestä tahi sairaudesta! Voi, voi päiviäni! Voi,
voi minua! -- Mutta ottakaa te tämä rukousnauha, ja muistakaa hänen
sieluparkaansa, joka kerta kun sitä pujotatte sormienne välitse. Hän on
pääsevä kiirastulesta sitä pikemmin, jos hyvät ihmiset rukoilevat
hänelle huojennusta".
"Pitäkää rukousnauhanne, muori -- en minä osaa mitään silmänkääntäjän
konsteja -- minä en osaa mitään loitsulukuja", sanoi lääkäri, joka oli
liikutettu enemmän kuin kenties hänen kova sydämensä oli aavistanut ja
joka koetti päästä tuosta pahan-enteisestä lahjasta. Mutta nämät
viimeiset sanat olivat loukanneet hengellistä miestä, jonka läsnä-oloa
ei Dwining ollut muistanutkaan.
"Mitä puhetta se on, herra tohtori!" virkkoi Dominikolais-munkki.
"Sanotteko te rukouksia joutaviksi loitsuluvuiksi? Kylläpä minä
muistan, Chaucer'in, tuon englantilaisen runoniekan sanovan teistä
lääkäreistä, että teidän kätenne aniharvoin puuttuu raamattuun. Mutta
äitimme, kirkko, joka viime aikoina oli hiukan torkahdellut, on nyt
taas saanut silmänsä auki, niin että se voi erottaa ystävänsä
vihollisistaan. Ja olkaa varma siitä -- --".
"No, no, arvokas isä", keskeytti häntä Dwining, "jopa te nyt olettekin
minulle kovin ankara. Enhän minä sanonutkaan muuta kuin ettei minussa
ole ihmetöitten tekijää, ja arvelin vaan vielä lisätä, että koska
kirkko epäilemättä semmoisia saapi aikaan, sopii tätä kallista
rukousnauhaa paremmin antaa teidän haltuunne, käytettäväksi semmoisella
tavalla, joka olisi suurimmaksi siunaukseksi vainajan sielulle".
Hän laski rukousnauhan munkin käteen ja lähti kiireesti pois
suruhuoneesta.
"Olipa tää aika kummalla ajalla sattunut käynti tässä talossa", virkkoi
hän itsekseen, kun hyvin oli päässyt ulos. "Minä noista loruista kyllä
huolin vähemmin kuin kuka tahansa muu; mutta vaikka se on vaan joutavaa
pelkoa, olen kuitenkin iloinen siitä, kuin sain tuon rääkkyvän lapsen
pelastetuksi kuolemasta. Ja nyt mun pitää kiirehtiä ystäväni
Smotherwell'in luokse, jonka minä hyvin toivon saavani suostumaan minun
hankkeeseni Bonthron'in suhteen. Ja näin olen sitten pelastanut taksi
ihmishenkeä, sen sijaan että hukutin yhden ainoan".