Jumalan nimeen taistelua varten
Varusta tanner -- siellä taistelkoot,
Ja suokoon Herra voiton syyttömälle!
Henrit IV Toinen osa.
Ennestään jo meille tutussa neuvoittelusalissa Dominikolaisten
palatsintapaisessa luostarissa istui Robert kuningas veljensä Albanyn
herttuan kanssa, joka teeskellyllä ankaralla hurskaudellaan sekä
todellisella taitavalla viekkaudellaan oli saanut käsiinsä niin suuren
vallan tuon heikon hallitsijan yli. Luonnollistahan olikin, että mies,
jolla harvoin oli tilaisuus nähdä asiat niiden todellisessa muodossa ja
laadussa, katseli niitä semmoisiksi, jommoisiksi hänen rohkea ja kavala
veljensä, väärin käyttäen läheisen sukulaisuutensa voimaa, niitä
kuvaeli.
Yhäti huolissaan hairateille eksyneen, onnettoman poikansa puolesta
pyysi par'aikaa kuningas vakuutella Albanyn herttualle, että Rothsayn
herttua ei suinkaan voinut olla syypää lakintekijän kuolemaan, josta
asiasta tehdyn alkututkimuksen ritari Charteris oli tuonut
hallitsijansa katseltavaksi.
"Se on onneton asia, Robert veikkoseni", sanoi kuningas, "erittäin
onneton tapaus; siitä voi nyt kohta meidänkin maassamme nousta riitaa
ja sotaa aatelin ja aatelittomain säätyin välillä, samoin kuin jo on
monessa muussa kaukaisemmassa maassa. Yksi seikka siinä vaan minua
ilahduttaa -- se nimittäin, että ritari Ramorny jo oli saanut eron
Rothsayn herttuan palveluksesta. Ei siis käy sanominen, että hän tai se
hänen miehistään, joka sen verityön on tehnyt -- jos he todella
lienevät siihen syypäät -- on saanut kehoitusta tai yllytystä
vehkeesensä minun poika-raukaltani. Voimmehan me, veliseni, sinä ja
minä, todistaa, kuinka kuuliaisesti hän minun kehoituksestani suostui
siihen, että Ramorny tuon Curfew-kadulla tapahtuneen yömelun tähden
tulisi erotetuksi hänen palveluksestaan".
"Kyllä minä muistan hänen niin tehneen", virkkoi Albanyn herttua, "ja
toivon vaan hartaasti, että ystävyys prinssin sekä Ramornyn välillä ei
ole tullut uudistetuksi, sen perästä kun hän oli suostuvinaan teidän
käskyynne, kuninkaallinen majesteetti".
"Oli suostuvinansa? -- ystävyys uudistettu?" kysyi kuningas. "Mitä nuot
sanat merkitsevät, veli? Lupasihan Taavetti minulle, jos vaan tuo
onneton seikka Curfew-kadulla tulisi sikseen jäämään ja unohduksiin
peitetyksi, luopua Ramornysta, jonka neuvot voivat häntä semmoisiin
vallattomuuksiin houkuttaa, ja hän sanoi tyytyvänsä siihen, että me
tuomitsisimme Ramornyn pois hovista tahi johonkuhun muuhun mielestämme
sopivaan rangaistukseen. -- Ethän toki nyt voi epäillä hänen silloin
olleen totisen lupauksissaan ja nyt olevan rehellisen sanansa
pitämisessä? Etkö muista, että sinä hovista pois-lähettämisen sijaan
ehdoitit rangaistukseksi tuntuvaa sakkoa, joka otettaisiin Ramornyn
tiluksista Fifen läänissä, ja että prinssi arveli lähettämisen pois
hovista paremmaksi sekä Ramornylle että myös hänelle itselleen?"
"Kyllä senkin aivan hyvin muistan, kuninkaallinen veljeni. Enkä olisi,
totta puhuen, uskonutkaan Ramornylla olevan niin suuren vallan prinssin
ylitse, sen perästä kun tämä hänen neuvoinsa kautta oli niin suureen
vaaraan joutunut; mutta minun kuninkaallinen veljenpoikani itse,
niinkuin te, armollinen kuningas, juuri huomautitte, tunnusti, että
hän, niin kauan kuin Ramornyn sallittaisiin pysyä hovissa, ei voisi
vapautua hänen valtansa alta. Silloin kaduin, että hovista
poislähettämisen sijaan olin sakkoja ehdoittanut. Mutta se aika on
ollut ja mennyt, ja uutta pahaa on nyt taas tapahtunut, josta voi
nousta suuria vaaroja teille, kuninkaallinen majesteetti, samoin kuin
myös teidän kruununperillisellenne ja koko valtakunnalle".
"Mitä tarkoitat, Robert?" kysyi arkamainen kuningas. "Minä rukoilen
sinua vanhempiemme haudan kautta -- ja Brucen, meidän ikimuistettavan
esi-isämme sielun kautta, veljeni! Kerro minulle, mikä vaara uhkaa
minun poikaani ja minun valtakuntaani?"
Kuninkaan silmät, ylivuotamaisillaan kyyneleistä, ja koko hänen
kasvonsa, vapisten pelosta, olivat värähtämättä käännetyt veljen
puoleen, joka näkyi jonkun aikaa mietiskelevän, ennen kun vastasi.
"Armollinen herra, vaara on tätä laatua. Te luulette, että prinssillä
ei ollut mitään osaa tässä väkivallan teossa Perth'in kaupungin
porvareita vastaan -- tuon lakintekijä-rahjuksen murhassa, josta he nyt
kiljuvat ja kirkuvat, aivan kuin kalakaijat, kun vallattoman
poikanulikan nuoli kaataa maahan jonkun heidän meluavasta parvestaan".
"Heidänkin henkensä, Robert", sanoi kuningas, "on kallis-arvoinen
heille sekä heidän omaisilleen".
"Niin on, armollinen herra kuningas, ja osaavatpa he sen meillekin
tehdä sangen kalliiksi, ennenkun pääsemme sovintoon noiden roistoin
kanssa mitättömimmästäkin verenvuodatuksesta. -- Mutta, niinkuin
sanoin, te, kuninkaallinen majesteetti, ette usko prinssillä olleen
mitään osaa tässä viimeksi tapahtuneessa murhassa -- enkä minä aiokaan
koettaa heikontaa teidän uskoanne siinä arkaluontoisessa kohdassa, vaan
pyydän vakautua samaan uskoon kuin te. Mitä te ajattelette on minunkin
ajatukseni ojennusnuorana. Albanyn herttualla Robertilla ei ole koskaan
toinen mieli kuin Robertilla, avaran Skotlannin kuninkaalla".
"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoi kuningas, tarttuen veljensä käteen.
"Tiesinhän voivani luottaa siihen, että sinä rakkaudesta oikein
selittäisit ajattelemattoman Rothsay-paran tekoja, vaikka hän niin
usein tekee semmoista, mitä helposti voi väärin selittää, että tuskin
ansaitsisikaan sinun rakkauttasi".
Albanyn sydän oli niin järkähtämättömän luja ja kova, että hän saattoi
vastata veljensä kädenpuristukseen, vaikka hänellä samassa oli mielessä
juurineen temmata pois tuon pehmeä-sydämisen, lempeän vanhuksen toivot.
"Mutta voi!" jatkoi Albanyn herttua huokauksella, "tuo raaka,
taipumaton Kinfauns'in ritari ja hänen pauhaava porvarilaumansa eivät
katso asiaa samoilla silmillä kuin me. He rohkenevat väittää, että
Rothsayn herttua ilokumppaleineen, jotka kuljeksivat pitkin katuja
maskeraattipuvussa ja humalassa, ottaen kiinni miehiä sekä naisia, ja
pakoittaen heitä tanssimaan sekä äärettömiä viinimääriä nielemään, ynnä
tehden kaikellaisia muita hullutuksia, joita on tarpeetonta luetella,
ovat tuota vainajata pahoin pidelleet. Ja sen lisäksi porvarit
väittävät, että koko se joukko sitten meni ritari Ramornyn asunnolle,
johon se väkisen mursi viettääkseen iloansa siellä loppuun. Täten on
prinssi antanut tukevaa syytä siihen luuloon, että Ramornyn ero hänen
palveluksestaan oli vaan annettu nimeksi ja ihmisten silmäin
lumoomiseksi. Ja näin he päättävät, että jo sinä yönä ritari Ramorny
taikka hänen väkensä jotain pahaa teki, niin on täysi syy uskoa
Rothsayn herttuan olleen siinä osallisna, jos ei koko seikka lienekään
tapahtunut hänen käskystään"
"Albany, se on kauheata!" parkui kuningas. "Tahtovatko he syyttää minun
poikaani murhasta; tahtovatko he väittää, minun Taavettini tahranneen
kättänsä Skotlantilaisella verellä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä
kostoon eikä muuten hyötyä siitä? -- Ei, ei, -- he eivät toki voi
keksiä näin ilmisiä valheita, sillä ovathan ne kovin silmään-pistäviä,
että niitä kukaan voisi uskoa".
"Älkää pahaksi panko, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua;
"mutta sanovatpa he syyn tuohon kahakkaan Curfew-kadulla sekä sen
seurauksiin koskeneen likemmältä prinssiä itseään kuin Ramornyä. Sillä
ei kukaan luule, sitä väheimmin uskoo, että tuo sievä seikkailu
tarkoitti ritari Ramornyn huvitusta".
"Sinä saatat minut hulluksi, Robert!" sanoi kuningas.
"Jo minä vaikenen", vastasi veli; "minä vaan puhuin ilmi tyhmät
ajatukseni teidän kuninkaallisen käskynne mukaan".
"Tarkoitukses on hyvä, kyllähän sen tiedän", sanoi kuningas; "mutta
eikö se olisi veljellisempää tekoa, jos, sen sijaan, että näin raatelet
sydäntäni välttämättömäin pahain näyttämisellä, neuvoisit minulle
jonkun pääsökeinon niistä?"
"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas -- mutta ainoa pääsötie
tästä on vaikea ja vähemmin hauska, ja siksi on tarpeellista että te,
kuninkaallinen majesteetti, ensin näette kuinka välttämätön se on,
ennen kuin edes kuulette sitä mainittavan. Haavalääkärin ensin tulee
todistaa sairaalle, kuinka tuiki mätä rikkounut jäsen on, ennen kuin
hän mainitsee poisleikkaamista, vaikka olisikin se ainoa mahdollinen
pelastuskeino".
Kuningas, nämät sanat kuullessaan, yltyi suurempaan pelkoon ja
vihastukseen, kuin mitä hänen veljensä oli luullutkaan hänessä
mahdolliseksi.
"Rikkounut ja mätä jäsen! Poisleikkaus ainoa mahdollinen pelastuskeino!
-- Nämät ovat hämäriä sanoja, herra Albanyn herttua! -- Jos niillä
tarkoitat meidän poikaamme, Rothsayn herttuaa, niin todista ne todeksi
joka puustavi -- muuten saat ne katkerasti katua."
"Te käsitätte sanani kovin puustavin mukaan, kuninkaallinen
majesteetti", virkkoi Albanyn herttua. "En minä prinssistä puhunutkaan
noin sopimattomilla sanoilla; sillä, sen tietää Jumala, hän on minun
sydämelleni rakkaampi hellästi rakastetun veljenipoikana, kuin jos hän
olisi mun omani. Mutta puheeni tarkoitti sitä, että olisi välttämätön
erottaa hänet maailman turhuuksista ja hullutuksista, joita pyhät
miehet mainitsevat mätäjäsenien nimellä ja jotka semmoisina ovat meistä
poisleikattavat ja poisviskattavat, koska ne estävät edistymistämme
paremmissa asioissa".
"Nyt ymmärrän -- sinä tahtoisit että tuo Ramorny, jota arvellaan
poikani hulluin mielijohteitten toimeenpanijaksi, kätkettäisiin kauas
pois hovista", virkkoi kuningas, jonka sydämen-ahdistus nyt oli
helpoittunut, "siksi kun näät onnettomat vallattomuudet ovat unohtuneet
ja alamaisemme jälleen ovat ruvenneet poikaamme lempeämmillä,
luottavaisemmilla silmillä katselemaan".
"Se olisi hyvä neuvo, armollinen herra kuningas; mutta minun neuvoni
menisi hiukan -- juuri hiukkasen edemmäksi. Minä neuvoisin, että
prinssi itse vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista".
"Mitä, Albany! pitäiskö minun erota lapsestani, esikoisestani, silmieni
terästä ja -- vaikka hän on niin vallaton -- sydämeni ilosta! -- Voi
Robert! sitä en voi -- enkä myös tahdo!"
"Se oli vaan ehdoitus, armollinen herra kuningas -- ymmärränhän minä
kuinka kipeältä semmoinen menetys on tuntuva isän sydämessä, sillä
olenhan isä minäkin". Ja hän antoi päänsä vaipua alas, olevinaan
toivottomassa tuskassa.
"En voi elää ilman hänettä, Albany. Ja kun arvelen, että minun sanani,
joilla aina on voima häneen, niin kauan kun hän on minua likellä,
vaikka ne joskus unohtuvat minun poissa-ollessani, sinun neuvosi kautta
jäisi aivan vaikuttamattomaksi, mihinkä kaikkiin vaaroihin hän sitten
ajattelemattomuudessaan joutuisi? Minä en saisi koskaan untakaan
hänen poissa-ollessaan -- olisin vaan aina kuulevinani hänen
kuolonhuokauksensa joka tuulenhenkäyksessä. Ja sinäkin, veljeni, vaikka
paremmin osaat salata sydämesi tunteita, olisit melkein yhtä paljon
huolissas".
Näin puhui tää herkkä-uskoinen kuningas, joka tahtoi lepyttää veljeänsä
ja pettää itseään, sillä että uskoi olevaksi rakkautta sedän ja
veljenpojan välillä, josta todenteolla ei ollut jälkeäkään.
"Teidän isänsydämenne on kovin hetas huolestumaan, armollinen
kuningas", sanoi Albanyn herttua. "En tarkoittanutkaan, että prinssi
jätettäisiin oman hurjan mielivaltansa nojaan. Minä tarkoitin, että hän
vähän aikaa pidettäisiin sopivan peräänkatsannon alla -- että hän
uskottaisiin jonkun yksvakaisen holhoojan huostaan, jonka tulisi
vastata sekä hänen turvallisuudestaan että käytöksestään, niinkuin
kasvattajan kasvatistansa ainakin".
"Mitä! Kasvattaja? Rothsayn herttuan ijällä?" huudahti kuningas.
"Hän on jo kaksi vuotta yli sen ajan, johon meidän lakimme mukaan
ala-ikäisyys loppuu".
"Meitä viisaammat Romalaiset", sanoi Albanyn herttua, "antoivat
ala-ikäisyyden kestää neljä vuotta kauemmin kuin me; ja ylimalkaan
pitäisi holhouksen-alaisuuden kestää siksi, kun se ei enään ole
tarpeellinen, ja aika olisi määrättävä eri luonteitten mukaan. Otetaan
esimerkiksi nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, jonka sanotaan tässä nyt
puheen-alaisessa asiassa ruvenneen Ramornyn kannattajaksi -- hän on
vasta viistoista vuotta vanha, mutta hänellä on syviä intohimoja ja
luja tahto niinkuin kolmenkymmenenvuotisella aikamiehellä. Minun
kuninkaallinen veljenpoikani sitä vastaan, vaikka hänellä sekä älyn
että sydämen puolesta on paljon jalommat ja miellyttävämmät avut,
osoittaa kolmenkolmatta-vuotiaana sangen usein poikasen vallattomuutta,
jommoista kohtaan ankara kuri on ystävällisyyttä. -- Ja älkää siitä,
kuninkaallinen veljeni, kovin huolestuko, älkääkä suuttuko veljellenne
senvuoksi että hän totta puhuu -- paraathan hedelmät ovat hitaimmat
kypsymään, ja paraat hevoset ovat ne, joista on ollut tallirengillä
enin vaivaa niitä sota- tai kilparatsuiksi opetellessa".
Herttua tähän pysähtyi; hän antoi Robert kuninkaan kaksi, kolme
minuuttia keskeyttämättä mietiskellä mietteitänsä, ja sitten jatkoi
vilkkaammalla äänellä:
"Mutta älkää antako tämän seikan liian painaa mieltänne, jalo veljeni;
kenties tää riita-asia saadaankin sovitetuksi ilman mitään enempää
taistelemisetta tai vastuksetta. Leski on köyhä, sillä hänen miehensä,
jos sillä olikin työtä kyllin, kulutti paljon rahaa turhiin asioihin.
Hän saadaan siis kenties rahalla leppymään ja lepyttäjäiset voimme
ottaa Ramornyn omaisuudesta".
"Ei, ne me suoritamme itse", sanoi Robert kuningas, halukkaasti
tarttuen kiinni tähän toivoon, saada tuo hänelle vastahakoinen
keskustelu tällä rauhallisella keinolla loppumaan. "Ramornyn
tulevaisuuden toivot muutenkin ovat lopussa, sen kautta että hän
lähetetään pois hovista ja menettää virkansa prinssin seurakumppalina;
ei olisi jalosti tehty, jos kaatunutta miestä vielä alemmaksi
sysättäisiin. -- Mutta tässähän tuleekin jo meidän sihteerimme, abotti,
ilmoittamaan että neuvoittelun hetki lähenee. -- Hyvää huomenta,
arvokas isä!"
"_Benedicite_, kuninkaallinen majesteetti", vastasi abotti.
"Kas nyt, hyvä isä", jatkoi kuningas, "voimme kohta, odottamatta
Rothsayn herttuata, jonka suostumusta meidän päätöksiimme me itse
takaamme, ryhtyä valtakuntamme asioihin. Mitä sanomia Douglas'ilta?"
"Hän on saapunut Tantallon'in linnaan, armollinen kuningas, ja on
lähettänyt sanansaattajan ilmoittamaan, että vaikka March'in kreivi
itse vielä vaan istuu äkäisissä mietteissään Dunbar'in linnassa, hänen
ystävänsä ja vassallinsa jo alkavat kokoutua leiriin liki Coldham'ia.
Siellä heidän arvellaan aikovan odottaa suuren Englantilais-armeijan
tuloa, jota Hotspur sekä ritari Ralph Percy par'-aikaa kokoilevat
rajalle".
"Ne ovat ikäviä sanomia", virkkoi kuningas, "ja suokoon Jumala
Dunbar'in Yrjölle sen anteeksi!" -- Samassa prinssi astui sisään ja
kuningas kääntyi hänen puoleensa. "Haa! oletko sinäkin viimein tullut
-- enpä nähnyt sinua aamukirkossa".
"Mä olin laiska tän'-aamuna", vastasi prinssi, "silla yhä olin
kuumeessa ja levoton".
"Sinua hurjaa poikaa!" sanoi kuningas. "Jos et olisi ollut kovin
levoton Laskiais-iltana, et olisi ollut kuumeessa Tuhka-keskiviikon
aamuna".
"Älkää minun tähteni keskeyttäkö rukouksianne, kuninkaallinen isäni",
virkkoi prinssi huolettomasti. "Te par'aikaa rukoilitte Jumalaa jonkun
puolesta -- se oli varmaan joku vihollinen, sillä niillehän teidän
rukouksenne useimmin tulevat eduksi".
"Käy istumaan ja ole vaiti, sinä veitikka!" sanoi isä, jonka silmä
samassa mieli-hyvällä ihasteli rakkaan pojan kauniita kasvoja ja siroa
vartaloa. Rothsayn herttua veti tyynyn isänsä jalkain juureen ja heitti
itsensä huolettomasti istumaan sen päälle. Kuningas jatkoi:
"Minä juuri ilmoitin mielipahani siitä, että March'in kreivi, joka
vast'ikään oli lähtenyt täältä, saatuaan minulta lujan lupauksen
kaikkien niiden asiain oikaisemisesta, joissa hän valittaa itselleen
vääryyttä tapahtuneen, nyt on voinut ruveta Northumberilaisten kanssa
salavehkeisiin omaa isänmaatansa vastaan. -- Olisko mahdollista, että
hän voisi epäillä tahtoani täyttää lupaustani?"
"Kyllä minä hänen puolestaan vastaan: ei", sanoi prinssi; "March'in
kreivi ei suinkaan ole epäillyt teidän sanaanne, herra kuningas. Mutta
kyllä mar' hänessä on voinut nousta epäilys siitä, tokko teidän
oppineet neuvon-antajanne antanevat teille tilaisuutta sitä pitämään".
Robert Kolmas oli suuresti ottanut omakseen sen pelkurin tavan, ettei
ollut kuulevinaan sanoja, jotka hänenkin mielestään vaativat jotakin
mielipahan osoitusta. Hän jatkoi siis puhettansa, poikansa sanoja
huomioon ottamatta. Mutta salaa enensivät nämä sanat hänen sydämessään
yhä enemmän nousevaa suuttumusta Rothsayn herttuaa vastaan.
"Hyvä kumminkin, että Douglas on siellä rajamailla", virkkoi kuningas.
"Hänen rintansa, samoin kuin hänen esi-isiensäkin, on aina ollut
Skotlannin parhaana suojelusmuurina".
"Sittenpä olemme hukassa, jos hän nyt kääntyy selin viholliseen",
tokaisi parantumaton pilkkakirves, Rothsayn herttua.
"Uskallatko sinä soimata kreivin miehuutta?" vastasi kuningas kovasti
suuttuneena.
"Ei kukaan ihminen uskalla epäillä kreivin miehuutta", vastasi Rothsayn
herttua, "se on yhtä vankka kuin hänen ylpeytensäkin; -- mutta tottahan
saa hiukan epäillä, että hänellä aina on onni puolellansa".
"St. Anterus auttakoon, Taavetti!" huudahti isä; "oletpa sinä aivan
kuin huuhkaja -- jokainen sana sinun suustasi ennustaa riitaa ja
turmiota".
"Kyllä minä jo vaikenen, isä", vastasi nuorukainen.
"Ja mitä kuuluu tuosta Vuoriston rauhattomuudesta?" kysyi kuningas,
kääntyen abotin puoleen.
"Se on, toivon ma, muuttunut suotuisalle kannalle", vastasi munkki.
"Tuli, joka uhkasi polttaa koko maan, on luultavasti sammuva noin
neljän-, viidenkymmenen maanmoukan veriin. Sillä molemmat suuret
liittokunnat ovat juhlallisella sovinnolla siihen suostuneet, että
heidän riitansa tulee ratkaistavaksi taistelulla, niillä aseilla, jotka
te, armollinen kuningas, suvainnette määrätä, teidän kuninkaallisten
silmienne edessä ja siinä paikassa, jonka te valitsette, ensin tulevana
Maaliskuun 30 päivänä, joka on Palmusunnuntai. Taistelijain luku
kumpaisellakin puolella on rajoitettu kolmeksikymmeneksi, ja taistelu
jatkettava viimeiseen mieheen asti. Sillä he pyytävät hartaasti ja
anovat nöyrästi teiltä, kuninkaallinen majesteetti, että te isällisessä
rakkaudessanne suostuisitte siksi päivää luopumaan teille tulevasta
kuninkaallisesta oikeudestanne saada lakkauttaa tappelu sauvan
viskaamisella alas tantereelle tai 'seis'-huudolla -- ja että näin
taistelu saataisiin taistella viimeiseen loppuun saakka".
"Noita julmia metsäläisiä"; huudahti kuningas. "Tahtoisivatko he
poistaa paraan, jaloimman kuninkaallisen oikeutemme, sen että meillä on
valta lakkauttaa tappeluja ja huutaa 'seis' verenvuodatukselle? --
Tahtovatko he tehdä tyhjäksi ainoan syyn, joka voisi saattaa minut
sinne tulemaan ja heidän teurastustyötänsä katselemaan? -- Tahtovatko
he tapella pikemmin Vuoristonsa susien kuin ihmisten tavalla?"
"Armollinen herra kuningas", virkkoi Albanyn herttua, "Crawford'in
kreivi ja minä olemme olleet niin rohkeat ja, teidän mieltänne
kuulustamatta suostuneet tuohon ehtoon, jonka myöntämiseen me katsoimme
olevan paljon ja pakoittavia syitä".
"Mitä! Crawford'in kreivikö!" sanoi kuningas. "Onpa hän minun
mielestäni hiukan nuori neuvon-antaja näin tärkeässä asiassa".
"Hän on", vastasi Albanyn herttua, "vaikka tosin nuori, jo niin
suuressa arvossa Vuorelais-naapureissansa, etten juuri olisi saanut
paljoa toimeen ilman hänen apuansa ja voimaansa".
"Kuulepas se, Rothsay-poikaseni!" lausui kuningas moittivaisesti
kruununperilliselleen.
"Minä surkuttelen Crawford'in kreiviä", vastasi prinssi. "Hän on liian
aikaiseen kadottanut isänsä, jonka neuvot olisivat olleet vielä
paremmin paikallaan nykyisessä tilassa".
Kuningas loi Albanyn herttuaan katseen, joka ilmoitti hänen iloansa
tässä prinssin vastauksessa ilmautuvasta lapsenrakkaudesta.
Vaan Albanyn sydäntä ei se ollenkaan liikuttanut. "Noiden vuorelaisten
kuolema", jatkoi hän, "on tälle Skotlannin valtakunnalle hyödyksi, ei
se että he saisivat elää; siksi Crawford'in kreivi ja minä katsoimme
suotavimmaksi, että aiottu tappelu tulisi olemaan perinjuurinen
hävitystappelu".
"Jos Crawford'in kreivi jo nyt parrattomana poikana neuvoo semmoista
valtioviisautta", sanoi prinssi, "kylläpä mar' hänestä tulee aika
armias hallintomies, kun kymmenen, kakstoista vuotta on kerjinnyt
kulua! Hyi tuommoista, jonka sydän jo on kivenkova, ennen kun leuvassa
on untuvaa! Parempi olis, jos hän tyytyisi kukkojen tappeluttamiseen
Laskiaispäivänä, kuin että hän nyt on hankkeissa, saadakseen ihmisiä
toinen toisiaan raatelemaan Palmusunnuntaina, aivan kuin olisi hänellä
johdettavana walesilainen kahdentaistelu, jossa molempien puolten
täytyy kuolla".
"Rothsayn herttua on oikeassa, veljeni", virkkoi kuningas. "En minä
olisi kristitty kuningas, jos siinä kohdassa myöten-antaisin. En voi
suostua siihen että minun silmieni edessä ihmiset tappelevat, siksi kun
ovat jok'-ainoa hakatut maahan niinkuin karja teurastushuoneessa. Minua
inhottaisi sitä nähdessä, ja valvojansauva putoisi kädestäni alas
tanterelle jo siitäkin syystä, että inhossani en sitä jaksaisi pitää
kourassani".
"Sen putoomista ei kukaan huomaisi", sanoi Albanyn herttua. "Minä
pyytäisin saada huomauttaa teille, armollinen kuningas, että te tässä
vaan luopuisitte semmoisesta kuninkaallisesta oikeudesta, joka, jos
sitä harjoitatte, ei tuottaisi teille mitään kunniaa, sillä käskyänne
ei toteltaisi. Jos te viskaatte sauvan alas tanterelle, silloin kun
tappelu on tulisimmallaan ja noiden miesten veri hurjimmassa kuohussa,
niin ei siitä pidettäisi enempää lukua, kuin jos varpunen pudottaa
olkikorren, jota oli pesäänsä viemässä, tappelevan susilauman keskelle.
Ei mikään muu heitä saa erilleen, paitsi jos ei ole enää ketään
raadeltavaa jäljellä, ja parempihan on että he saavat surmansa toinen
toisensa kautta, kuin niiden soturein kädestä, jotka teidän
käskystänne, kuninkaallinen majesteetti, ovat koettavat heitä erottaa.
Väkinäinen rauhanteon yritys selitettäisiin paitsi sitä sillä tavoin,
että heidät muka oli kavaluudella tänne paulaan houkutettu. Molemmat
puolueet liittäytyisivät meitä vastustamaan, mieshukka tulisi yhtä
suureksi, ja kaikki meidän toivomme vastaisetta rauhasta raukeaisivat
aivan mitättömiksi".
"Puheessasi on liiankin paljon perää, Robert veljeni", vastasi taipuisa
kuningas. "Vähän auttaisi tosiaan minun käskyni, jos en sitä saa
täytetyksi. Ja vaikka minä kovaksi onneksi saan sitä muutenkin tehdä
joka päivä, niin olisi tarpeeton näyttää kuninkaan voimattomuutta noin
julkisesti, kaikkein, tuota taittelua katselemaan kokouneitten
kansanjoukkoin silmien edessä. Tehkööt nuot julmurit siis veristä
työtänsä loppuun asti ja teloittakoot toinen toisensa viimeiseen
saakka. En huoli yrittää kieltää, mitä en kuitenkaan saa estetyksi
tapahtumasta. -- Jumala varjelkoon tätä meidän isänmaa-raukkaamme! Minä
lähden nyt rukous-kammiooni, maani puolelta kumminkin rukoilemaan,
koska minun ei ole sallittu auttaa sitä kädelläni eikä päälläni. Abotti
isä, olkaa niin hyvä ja tuetkaa minua käsivarrellanne".
"Ei, hyvä veljeni", sanoi Albany, "älkää panko pahaksi, jos muistutan,
että meidän ensiksi vielä tulee kuulla tuota Perth'in porvarien sekä
Ramornyn välistä asiaa, joka koskee erään porvarin murhaa -- --"
"Se on tosi, se on tosi!" virkkoi kuningas, jälleen laskien itsensä
tuolilleen -- "vielä enemmän väkivaltaa -- vielä enemmän tappelua! --
Voi Skotlanti, Skotlanti! Jos urhollisimpain poikiesi sydänveret
voisivat höystyttää sinun laihan maaperäsi, mikä maa koko maailmassa
voittaisi sun viljavuudessa! Milloinka on valkoinen karva nähtävänä
jonkun Skotlannin miehen parrassa, paitsi jos hän on vaivainen niinkuin
kuninkaasi, jolle kykenemöttömyytensä on suojaksi murhasta, ja jonka
näin on sallittu katsella noita verenvuodatuksia, joita hän ei voi
estää? -- Tulkoot he vaan sisään -- älkää heitä viivytelkö! Heillä on
kiire tappamaan -- he kadehtivat toisiltaan joka-ikistä hengenvetoa
Luojansa raittiista, siunatusta ilmasta. Taistelun ja surman paha henki
on riivannut koko tään kansan!"
Näin tää lempeä hallitsija laski itsensä takaisin tuolilleen hänessä
harvoin nähtävällä närkästyksellä ja suuttumuksella. Samassa avattiin
ovi salin alipäässä, ja käytävästä sen takana, missä nähtiin joukon
aseellisia Brandaneja seisovan kahdessa rivissä, läheni Olivier-paran
leski, jota ritari Charteris talutti yhtä suurella kunnioituksella kuin
jos Marketta olisi ollut rouva korkeinta sukua. Heidän jälkeensä astui
kaksi arvokasta vaimoa, kahden raatimiehen puolisot, aivan mustiin
puettuna; toinen kantoi pienempää lasta, toinen talutti suurempaa.
Sitten tuli Heikki Seppä pyhävaatteissaan, suruharsikko olkavyönä
kylterinsä päällä. Viimeiseksi astuivat pormestari Craigdallie sekä
yksi raatimies, hekin merkittynä samallaisilla surun merkeillä.
Hyvän kuninkaan silmänräpäyksen-aikuinen tulistus asettui samassa kun
hän näki surevan lesken vaaleat kasvot sekä nuot viattomat pienokaiset,
jotka eivät vielä ollenkaan voineet arvata kuinka paljon he olivat
kadottaneet. Ja kun ritari Charteris oli auttanut Marketta Proudfuten
alas polvilleen laskeutumaan, yhä edelleen pitäen häntä kädestä ja
itsekin laskeutuen toiselle polvellensa, kysyi Robert kuningas
laupiaalla äänellä leskeltä, mikä oli hänen nimensä ja asiansa.
Marketta ei vastannut selvälleen; hän vaan mutisi jotakin, katsahtain
taluttajansa puoleen.
"Puhukaa te tään vaimo-paran puolesta, ritari Charteris", sanoi
kuningas, "ja selittäkää meille, miksi hän on tullut puheillemme".
"Koska sallitte mun puhua, kuninkaallinen majesteetti", vastasi ritari
Charteris, nousten seisaalleen, "niin tämä vaimo ja nämät orpo-raukat
tässä valittavat teille, että ritari Juhana Ramorny tai joku hänen
väestään on tappanut lesken mies-vainajan, Olivier Proudfuten,
vapaanmiehen ja Perth'in kaupungin porvarin, meidän kaupunkimme kadulla
Laskiais-tiistain iltana tai Tuhka-keskiviikon aamuna".
"Vaimo", virkkoi nyt kuningas hyvin laupiaalla äänellä, "sinä kuulut
lempeään sukupuoleen ja murhees kautta olisi sinun pitänyt oppia vielä
armahtelevaisemmaksi; sillä oman kovan onnemme kauttahan meidän pitäisi
tulla -- niinkuin luullakseni välttämättömästi tulemmekin -- leppeiksi
toisia kohtaan. Onhan sinun puolisos vaan mennyt samaa tietä, jota
meidän jokaisen täytyy astua".
"Muistakaa toki, armollinen herra kuningas", vastasi leski, "että
hänelle tämä tie oli kovin lyhyt ja verinen".
"Kyllä sen myönnän, että häntä vastaan ilkeä teko tehtiin. Mutta koska
en ole voinut suojella häntä, niinkuin, sen tunnustan, olisi ollut
minun kuninkaallinen velvollisuuteni, niin tahdon syyni sovitetukseksi
ottaa elättääkseni sinua orpolapsinesi yhtä hyvin tai paremminkin, kuin
miehesi aikanaan teitä elätti; sen ehdon panen vaan, että peruutat
tämän kanteesi etkä tule syyksi vielä toisiin miestappoihin. Huomaa
että sulla nyt on valittavana toisella puolella anteeksianto ja
varallisuus, toisella kosto ja puute".
"Se on totta, kuninkaallinen majesteetti, että me olemme köyhät",
vastasi leski järkähtämättömästi, "mutta ennen minä lapsineni lähden
metsään noukkimaan elatustani metsän-eläväin tavalla, kuin suostun
saamaan ruokani mieheni veren hinnalla. Minä vaadin, että sallitte
minun todistaa kanteeni taistelemisella tämän puolustajani kautta, niin
totta kuin olette miekkavyöllinen ritari ja kruunupää kuningas".
"Kylläpä mää arvasin että näin kävisi!" virkkoi kuningas hiljaa Albanyn
herttualle, "täällä Skotlannissa ensisanat, jotka lapsi sammaltelee, ja
viimeiset, jotka kuolemaa tekevä harmaaparta kuiskaa, ovat: taistelua
-- verta -- kostoa! -- Ei maksa vaivaa puhua siitä sen enempää.
Käskekää kanteenalaiset sisään".
Ritari Ramorny astui nyt sisään. Hänellä oli yllään pitkä turkkiviitta,
jommoisia silloin korkeasukuiset herrat pitivät, milloin eivät olleet
sotavaruksissaan. Tämän viitan laskujen peitossa riippui hänen
haavoitettu käsivartensa punaisen silkkinauhan nojassa, ja vasemmalla
kädellään tukesi hän itseään nuorukaiseen, jonka otsalla, vaikka
hän tuskin vielä oli lapsuuden ajan taaksensa jättänyt, jo näkyi
ennen-aikuisen miettimisen ja himon kyntäviä syviä ryppyjä. Tää oli
se kuuluisa nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, joka myöhemmin sai
liikanimen tiikerikreivi, ja hallitsi avarata, viljavaa Strathmoren
laaksoa Keskiajan tyrannin koko rajattomalla vallalla sekä
leppymättömällä julmuudella. Kaksi, kolme muuta herraa, jotka olivat
kreivin tai itse Ramornyn ystäviä, oli vielä lisäksi tullut tänne,
ikäänkuin jälkimmäiselle kannatukseksi tässä tilaisuudessa. Kanne
tuotiin nyt vielä kerran esiin, ja siihen vastasi kanteen-alainen
jyrkällä kieltämisellä. Päällekantajat nyt puolestaan tarjousivat
todistamaan sanojansa paarituomiolla.
"En minä ole velvollinen", vastasi ritari Ramorny, "sen tuomion
alaiseksi käymään, koska entinen herrani, prinssi, voi todistaa, että
minä olin kotona, makaamassa vuoteen omana, pahasti sairaana, samalla
ajalla, jolla tää ylituomari raatimiehineen täällä väittää minun olleen
tekemässä tekoa, mihin minulla ei ollut vähintäkään halua eikä
kiusausta. Minua ei siis voi oikeudella ja kohtuudella pitää
epäluulon-alaisena."
"Minä voin todistaa," sanoi prinssi, "että näin ritari Ramornyn ja
puhuin hänen kanssaan muutamista minun palvelijoitani koskevista
asioista, juuri sinä samana yönä, jona tää murha tapahtui. Siitä tiedän
että hän oli sairaana, eikä siis omassa personassaan ole voinut tehdä
tätä puheen-alaista ilkityötä. Mutta en minä tiedä mitään hänen
palvelijoittensa tekemisistä, enkä tahdo taata, ettei joku heistä voisi
olla syypä heidän päällensä nyt kannettuun rikokseen."
Tämän puheen alussa oli Ramorny katsonut ympärilleen uhka-ylpeydellä,
joka kuitenkin suuresti masentui prinssin loppulauseesta. "Suuri
kiitos, kuninkaallinen herttua," virkkoi hän katkeralla hymyllä, "tästä
teidän varovaisesta ja rajoitetusta todistuksestanne minun puolestani.
Kylläpä se oli viisas mies, joka kirjoitti: 'Älkää ruhtinaisin
luottako!'"
"Jos ei teillä ole muuta viattomuutenne todistusta, ritari Ramorny",
virkkoi kuningas, "niin emme voi, mitä teidän väkeenne tulee, kieltää
tältä onnettomaksi tulleelta leskeltä ja hänen orpolapsiltansa, jotka
teidän päällenne kantavat, lupaa saada tutkia asiaa paarituomiolla, jos
ei joku teidän miehistänne katsone paremmaksi vetää asiaa
kahdentaistelu-tuomion ratkaistavaksi. Te itse omassa personassanne
olette kuitenkin prinssin todistuksen kautta vapautettu kanteesta."
"Armollinen kuningas", vastasi Ramorny, "minä voin ta'ata minun
palvelijoittenikin syyttömyyden".
"Juuri niinpä munkki tai nainen puhuisi", virkkoi ritari Charteris.
"Mutta ritarin tavoin mä kysyn: tahdotkos sinä, ritari Juhana Ramorny,
kahdentaistelulla minun kanssani todistaa väkesi syyttömäksi?"
"Perth'in kaupungin ylituomari tuskin olisi kerjinnyt mainitakaan sanaa
'taistelu'", sanoi Ramorny, "niin minä jo olisin siihen suostunut.
Mutta tällä nykyisellä hetkellä en kykene peistä kädessä pitämään."
"Siitä olen iloinen, älkää pahaksi panko, ritari Ramorny", sanoi
kuningas; "vähemmin tulee näin verenvuodatusta. Teidän pitää siis
tuoda kaikki palvelijanne esiin, niin monta kuin vaan on teidän
hovimestarinne kirjoissa. Näiden pitää tulla St. Johanneksen kirkkoon,
puhdistamaan itseänsä tästä kanteesta kaikkein asian-omaisten
läsnä-ollessa. Pitäkää vaaria, että he tulevat sinne joka-ikinen mies
puolipäivän messun aikana, muuten teidän kunnianne siitä saisi pahan
tahran."
"Kyllä he tulevat joka mies," vastasi Ramorny. Syvään kumarrettuansa
kuninkaalle, kääntyi hän sitten nuoren Rothsayn herttuan puoleen,
kumarsi hänellekin syvään ja sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut
kuulla: "Jalostipa te olettekin käyttäneet itseänne minua kohtaan,
korkea herra! -- Yksi ainoa sana teidän suustanne olisi tehnyt lopun
tästä pulasta, vaan te ette sitä tahtoneet puhua!"
"Niin totta kuin elän," kuiskasi prinssi, "minä menin äärimmäiselle
rajalle asti, mihin totuus ja omatunto minun sallivat mennä. Etpä
suinkaan toki liene toivonut, että minä puolestasi keksisin valheita?
-- Ja olenpa hämärissä muistoissani siitä yöstä näkevinäni lihamiehen
kaltaisen roiston, sotakirves kädessä, juuri semmoisen, joka on
saattanut sen yöllisen teon tehdä. -- Haa, sattuiko se kirves naulaan,
herra ritari?"
Ramorny ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois yhtä äkisti, kuin jos
joku samassa olisi hänen haavoitettuun käsitynkkäänsä koskettanut. Hän
meni nyt kotiinsa Crawford'in kreivin kanssa, jolle hänen, vaikka hänen
mielensä kaikkeen muuhun pikemmin kuin juominkeihin olisi ollut
taipuvainen, täytyi pitää komeat pidot, jonkunlaiseksi kiitollisuuden
osoitukseksi siltä nuorelta aatelisherralta saadusta kannatuksesta.